Maalarin muistelmat
Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.
Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».
Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.
Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.
On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.
Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.
Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.
Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.
Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.
Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.
Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.
Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.
Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.
Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.
Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.
Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.
Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.
Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.
Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.
Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.
Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).
Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.
Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.
Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.
Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.
On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .
