Maa vailla menneisyyttä

Maa vailla menneisyyttä

Suomi lukuina 2017. 52 s. Tilastokeskus 2017.

Rautatieasemalla tässä syksymmällä oli iloinen yllätys. Siellä tyttö jakeli pieniä tilastovihkosia ja antoi vielä kullekin Suomi 100-karkin kaupan päälle.

Nämä taskutilastot ovat aina kuuluneet lemppareihini. Kun luvut on ainakin minun helppo unohtaa, niin vihkosesta saa tarvittaessa uskon ja jopa tiedon vahvistusta.

Nykyään tiedot toki löytyvät myös netistä ja tämä nimenomainen kokoelma on osoitteessa tilastokeskus.fi/suomilukuina.

Kirjanen alkoi lupaavasti, siinä oli yksi aukeama Suomesta ennen/nyt ja kyseessä olivat noin sadan vuoden toisistaan erottamat luvut. Väkiluku oli vuonna 1917 jo niin paljon kuin 3 143 300 ja vuonna 2016 peräti 5 503 297 henkeä. Kasvu oli 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa ollut huimaa, mutta siitä ei kerrota.

Suosituimmat nimet olivat silloin ennen Anna ja Eino ja nyt Sofia ja Onni. Kahvin kulutus oli silloin 1,7 ja nyt 9,9 kg/hlö. Autojen määrä oli silloin 1754 ja nyt 3 957 153 kappaletta…

Tämähän on ihan kiinnostavaa. Niinpä vihkosta silmäileekin odotukset korkealla. Meidän maassammehan tilastolaitos on maailman vanhimpia ja parhaimpia (mikäpä asia ei meillä olisi maailman paras?).

Niinpä sitä odottaa kiinnostuneena pitkiä aikasarjoja kiinnostavista kysymyksistä, sellaisia, joista näkee tasaisen kehityksen ja kriisit, nousut ja laskut.

Turhapa on odottaa. Tekijöitä näyttää vaivanneen joku selittämätön historiattomuus, sillä miltei kaikki luvut ilmoitetaan vain muutamalta vuodelta ja yleensä ei vuotta 2000 vanhempia tietoja ole lainkaan. Vuosi 1980 on jo harvinaisuus tässä julkaisussa.

Koska lähden siitä, että tekijät ovat olleet korkeakoulututkinnon suorittaneita, ihmettelen suuresti moista lyhytnäköisyyttä. Odottaisin sille perusteluja.  Pelkkien kontekstia vailla olevien lukujen esittämistä ei kai tässä voi selittää ihan typeryydelläkään. Onko tämä meidän aikamme nyt vain tällainen?

Joka tapauksessa on pakko kysyä mitä ihmeen merkitystä on sellaisilla luvuilla, joita ei suhteuteta mihinkään? Miksei mukana ole edes muutamien muiden maailman maiden lukuja samoilta vuosilta ja miksi pitkiä aikasarjoja on vain ani harvoissa tapauksissa?

Tämähän on varma keino piilottaa lukijalta esitettyjen lukujen todellinen merkitys. Tokihan me elämme koko ajan muuttuvassa, dynaamisessa maailmassa emmekä ole putkahtaneet tänne vuonna 2000 valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä. Muutos kai se meitä kiinnostaa ja sen täytyy kiinnostaa.

On hyvä tietää, että vuonna 1917 oli solmittiin avioliittoja 20004 kertaa ja purettiin 368 kertaa, kun taas vuonna 2016 niitä solmittiin 24464 kertaa ja purettiin 13541 kertaa. Tämä harvinainen näköala menneisyyteen on peräisin vihkosen ensi aukeamalta. Kiitos siitä, mutta pitkä aikasarja olisi tässäkin tapauksessa ollut vielä parempi. Miten tähän on tultu? Milloin?

 Väestöpyramidin kohdalla esitetään harvinainen vertailukohta vuoteen 1917. Siitä näkee havainnollisesti sen, miten alhaalta leveä ja ylhäältä kapea pyramidi on muuttunut lähes pallomaiseksi: nuorimmat ikäluokat ovat pieniä, keskimmäiset suuria. Milloin se muuttui ja miten?

On sanottu, että länsimaissa pyramidista on muotoutunut tuhkauurnan muotoinen ja että se hyvin kuvaakin sitä, minne ollaan matkalla. Kehityksen dynamiikka kai voisi kiinnosta meitä yhä?

En väitä, että pitkien aikasarjojen puute tekisi luvuista aina suorastaan käyttökelvottomia. On varsin hjyödyllistä tietää myös tämänhetkisestä tilanteesta sellaisia asioita kuin tietynsuuruista eläkettä saavien määrä, perhetyyppien määrä ja perheiden lapsiluku. Toki näissäkin tapauksissa tieto kehityksestä olisi monin kerroin kiinnostavampi kuin yksi ainoa otos, olkoonkin että tästä päivästä tai siis vuoden –parin ikäinen.

Rikostilastot ovat aina kiinnostavia, joskin vaikeatulkintaisia, sillä niihin ei välttämättä kerry aina vertailukelpoista tietoa. Kuitenkin tiedot esimerkiksi hengenmenoon johtavista rikoksista tai vaikkapa liikenneonnettomuuksista ovat aika paljon puhuvia. Ollapa niitä vaikkapa parin sadan vuoden ajalta. Sivumennen sanoen, liikenneonnettomuuksissakin on ihmisiä kuollut jo ennen kuin autot tulivat teillemme.

Minusta käsittämätöntä on, että tilastot Suomen kansalaisuuden saaneista ulkomaalaisista alkavat vasta vuonna 2011 ja tilastot turvapaikanhakijoista ja pakolaisista vasta vuonna 2012. Tällä tavoin jää kokonaan näkemättä se suuri mullistus, joka näissä asioissa on tapahtunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Onko se vailla mielenkiintoa? Miksi?

Outoa on mielestäni myös se, että Helsingin ja Sodankylän keskilämpötilat ja sadepäivien määrä annetaan vain vuosilta 1981-2010 ja sitten erikseen vuodelta 2016. Mitä hyötyä tästä on? Tapahtuuko kaikki kiinnostava luonnossakin vain nykyisyydessä ja lähimenneisyydessä?

Entä mitä kiinnostavaa on siinä, että saamme tietää suurimpien kuntien väkiluvun ja siinä tapahtuneen muutoksen vain vuodelta 2016? Tässäkin asiassa muutos sadan vuoden aikana on ollut huikea.

Myös eduskuntavaaleista olisi kiinnostavampaa tietää puolueiden saama kannatus kuin äänestysaktiivisuuden muutokset vuodesta 1907 lähtien, vaikka kyllähän se jälkimmäinenkin kiinnostava on, joten kiitos siitä.

Kaiken kaikkiaan vihkonen ja nettisivu eivät toki ole ihan hyödyttömiä. Mielestäni on joka tapauksessa harmillista, että tekijät ovat langenneet moiseen historiattomuuteen ja laiminlyöneet herkullisen mahdollisuuden suhteuttaa asioita. Toki vasta se antaa niille merkityksen ja auttaa meitä ymmärtämään myös omaa aikaamme.

Muistaakseni vuonna 2000 ilmestyi kirja, jossa eri elämänalojen kehitystä Suomessa oli kuvattu tilastojen valossa. Sellainen olisi tarvittu nytkin. Toivottavasti se on tulossa kunhan vuoden 2017 tilastot valmistuvat?

Aikamme ja abstrahointi

Tyhjän jauhamisen hedelmät

Albert Einstein sanoi joskus puoli vuosisataa sitten tulevaisuuden pelottaviin ongelmiin kuuluvan sen, että yhä suurempi osa ihmisistä kokee maailman vain kirjoitetun sanan välityksellä.

Toki niidenkin määrä on suuresti lisääntynyt, jotka eivät lue mitään eivätkä osaisikaan. Pelkään kuitenkin, että myös heissä on monia sellaisia, jotka voidaan laskea mukaan tuon Einsteinin näkemän ”kirjallisen maailman” kansalaisiin.

Ainakin itse luulen, että suuren tiedemiehen mielessä olivat abstraktisti ajattelevat ihmiset, joiden luottamus omaan –tai heille annettuun- ajatteluun maailman adekvaattina kuvaajana oli kritiikitön ja horjumaton.

Kyse ei ollut mistään niin primitiivisestä kuin ne ongelmat, joita nykyään yritetään korjata ”faktantarkistuksilla” tai ”valemediaa” vastaan taistelemalla. Itse asiassa myös näiden asioiden parissa touhuava joukko todennäköisesti on, ellei kokonaan niin ainakin jossakin määrin, osa ongelmaa.

Luulisin, että asia, jota voitaisiin nimittää elämän abstraktisuudeksi, on todella voimakkaasti lisääntynyt ja liittyy etenkin lisääntyneeseen koulutukseen sekä julkiseen diskurssiin, joka on sen mukana muuttunut yhä abstraktimmaksi.

Kun tähän lisätään horjumaton usko omien käsitteiden ja olemassa olevan todellisuuden täyteen keskinäiseen vastaavuuteen, on maailmaan putkahtanut kummallinen olento, joka aiemmin tavattiin vain eksentrisenä harvinaisuutena.

Jonkinlainen alan läpimurto voitaneen sijoittaa 1960-luvun suureen kulttuurivallankumoukseen, jonka eräs hyvin tärkeä puoli oli suurten ikäluokkien ja sen mukana koko kansan koulutustason nousu.

Jo aikanaan ymmärrettiin, ettei kyse ollut niinkään sen asian lisääntymisestä, jota oli ollut tapana nimittää sivistykseksi, kuin juuri uudenlaisesta ajattelutavasta. Vanhasta uusi polvi sanoutuikin pontevasti irti.

Tuossa vaiheessa tuo uusi maailma (siis mielikuvana) oli ennen muuta yhteiskunnallinen ja tarkemmin sanoen sosiologinen tai joukkokuntainen, käyttääkseni tätä suotta unohdettua termiä.

Asian merkittävä seuraus oli, että yksilöä alettiin ajatella ennen muuta viiteryhmänsä jäsenenä. Vastuu omasta elämästä ulkoistettiin abstraktioille, joita kohtaan yksilöllä ei ollut velvollisuuksia eikä mitään mahdollisuuksiakaan, vain vaatimuksia ja oikeuksia.

Tavallaan ihminen tässä hajosi kahtia, sillä hän yksilöllistyi ja atomisoitui samaan aikaan kun hän muuttui osaksi persoonattomien voimien leikkiä.

Joka tapauksessa olennaista tässä maailmassa ei enää ollut aktiivinen ja vastuullinen yksilö, vaan ne kehykset, joihin hän kuului.

Tuo yksilö siis koki olevansa vailla vastuuta ja velvollisuuksia kaikkia itseään suurempia yhteisöjä kohtaan. Niillä oli merkitystä vain yksilön oikeuksien toteuttajina. Metafyysisesti tämä merkitsi palaamista nollapisteeseen. ”Elämää suurempaa” oli olemassa enää kuvaannollisessa ja ironisessa mielessä, esimerkiksi potkupallojoukkueiden voitiin leikkiä olevan sellaisia.

Turha sanoakaan, että tuo tarpeeton olento tyhjyyden ja olemassaolon rajalla ei ollut uusi keksintö. 1800-luvun kirjallisuushan oli niitä täynnä.

Uutta oli ilmiön massamittaisuus. Venäläisen kirjallisuuden tarpeettomat ihmiset olivat uuden ajan harvinaisia, joskin tyypillisiä tuotteita. Massat elivät silloin toisessa maailmassa, ei heillä ollut herrojen ongelmia.

1900-luvun jälkipuoliskolla tilanne oli jo toinen. Uudet massat askartelivat intensiivisesti uusien ongelmiensa, oman problemaattisen merkityksensä parissa, mutta eihän siitä tullut sen selvempää. Enimmillään seurasi pelkkää älytöntä hässäkkää, kuten Pariisissa 1968.

Kun suuri lupaus mahdollisuudesta rakentaa Ranskaan ja vähän muuallekin tuo Kiinassa jo muka vallitseva utopia osoittautui pelkäksi lämpimäksi ilmaksi, voitiin hieman rauhoittua ja siirtyä uusfilosofien virkistävään seuraan.

Tuo nyt jo unohtunut etiketti tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että otettiin filosofia ja sen kohde ainakin hetken aikaa eli siis uudestaan vakavasti. Sensaatiohan se oli aluksi sekin, muistan hyvin.

Perinteisellä filosofialla oli toki aikoinaan ollut myös suuria patenttiratkaisuja ja pian voitiin todeta, että Hegel elää yhä ja on kaikkia elävämpiä elävämpi, aika pahasti sanottu itse asiassa.

Kyseessä oli tietenkin tuo kuuluisa historian loppu. Mikäli se voitiin ottaa vakavasti, oli käytettävissä absoluuttinen mittapuu kaiken arvioimiseen. Liberaali demokratiahan se oli se totuus, jolla ei enää ollut kilpailijoita eikä voinutkaan olla. Kuka muka ja miksi?

Mutta ettei kaikki tapahtuisi liian yksinkertaisesti, levisi samaan aikaan hajonneen kulttuurimarxilaisuuden jätteistä syntynyt epidemia, joka tunnettiin postmodernismin nimellä.

Sen suuria postulaatteja oli kaiken olemuksen, essentian kieltäminen. Uusi hype valtasi nopeasti oppituoleja ns. pehmeissä tieteissä, jotka muuttuivat yhä pehmeämmiksi. Niille naureskeltiin ja tehtiin kepposia, mutta mikään ei voinut horjuttaa sellaista tiedonalaa, joka kielsi tiedon mahdollisuuden. Kuinka olisikaan voitu?

Sen sijaan uudet tutkimuksenalat (suomessa niitä jopa kutsutaan komeasti tieteenaloiksi) tarjosivat loputtomasti mahdollisuuksia kehrätä tyhjästä milloin mitäkin radikaalia muotia palvelevia kyhäelmiä.

Ala naisvaltaistui nopeasti ja sen piirissä alettiin yhä avoimemmin irtisanoutua perinteisen tieteenteon vaatimuksista. Itse asiassa aivoilla ajatteleminen leimattiin vähäarvoiseksi ja jopa vahingolliseksi toiminnaksi sen rinnalla, mitä saatiin aikaan antamalla istumapuolen elinten vaikuttaa ajatteluun täydellä voimallaan.

Länsimainen kulttuuri kantaa suuressa määrin mukanaan rationaalisen ajattelun leimaa ja perinnettä. Sen piirissä on aina ollut hyvin tärkeää kyetä sekä loogisesti että empiirisesti osoittamaan kantansa oikeellisuus. Mielivalta, olipa kyseessä oletettu jumalallinen auktoriteetti tai tyrannin oikku, on ollut länsimaisen kulttuurin vihollinen sen taistellessa tietään kohti ihmisen vapautumista.

Tämä on tarkoittanut tiettyjen sääntöjen kunnioittamista niin tieteessä kuin lainkäytössä ja politiikassa. Yksilön oikut ja irrationaalisuus on perinteisesti kukistettu järjen asein. Verifioitavuusteesi on tunnetusti nykyisen tieteen kulmakiviä tai ainakin vielä äsken oli.

Tällä hetkellä enemmän ihmisiä kuin koskaan on siis siirtynyt rationaalisen ajattelun piiriin. Entzauberung der Welt, josta valistusfilosofit puhuivat, on merkinnyt askelta uuteen maailmaan, rationaaliseen tai vähemmän rationaaliseen logosfääriin, pois siitä tilasta, jota filosofien on ollut tapana nimittää naiiviksi.

Mutta onko kehitys enää viime vuosikymmeninä merkinnyt rationaalisuuden lisääntymistä ja tietoisempaa kulkua kohti entistä suurempaa vapautta?

Onko edes tämän päivän tiede rationaalista siinä merkityksessä kuin se oli joskus sata tai puolitoista sataa vuotta sitten?

Vastaus on epäilemättä kielteinen. Tämän hetken kosmologitkin puhuvat avaruuden madonrei’istä ja vaahdosta ja ties mistä. Newtonin tai vielä Darwinin aikoihin moinen olisi ollut pelkkää sekopäistä rienausta.

Toki huomisen kosmologia on suurella varmuudella erilaista kuin tänään, mutta mikään ei viittaa siihen, että olisi paluuta vanhaan mekaniikan maailmaan. Selvyydetkään eivät ole yhtä selviä kuin ennen. Huomasin juuri uutisen, jonka mukaan 95 prosenttia oletetusta universumin laajuudesta itse asiassa puuttuu. Lieneekö sitten paljon vai vähän.

Voidaan sanoa, ettei kosmologialla ole elämällemme eikä ajattelullemme mitään merkitystä, mutta onhan sillä sentään jotakin merkitystä. Se seisoo siellä kaiken taustana, ainakin jos niin halutaan. Osoittaahan se jotakin perinteisen logiikan ja terveen järjen rajoituksista. Enää ei kannata viitata taivaallisiin ruumiisiin rationaalisuuden olennoitumina, mistä Newton lienee sentään aikanaan saanut ns. kiksejä

Sikäli kuin olen saattanut havaita, jo1960-lukuun liittyi myös irrationalismin paluuta, etenkin visuaalisessa esityksessä. 1900-luvun loppupuolella sitten olikin jo suorastaan komeaa briljeerata goottimuodilla ja kaiken maailman hirviöillä jotka vedettiin suoraan Hieronymus Boschin maailmoista.

Nykyajan lapset tuntevat Tolkienin ja Tähtien sodan, mutta eivät sen sijaan Vanhaa testamenttia tai kreikkalaisia jumalaistaruja. No, eipä täällä tunneta kirjallisuuden klassikkojakaan.

Mikäpä siinä. Ei tämä maailma voi pelkän rationaalisuuden varassa seistä. Sikäli kuin asia koskee länsimaista kulttuuria, sen toinen tukijalka oli myös irrationaalinen: kristinusko. Se oli kyllin järjen vastainen ja toisaalta kyllin konkreettinen mysteerikultti voidakseen tyydyttää vaativaakin adeptia.

Nyt kristillisyyden merkitys on (uskomattoman nopeasti!) romahtanut ja on yhä ilmeisempää, ettei edes paavi kehtaa tunnustautua uskovaiseksi kristityksi. Oman kirkkomme johtoa on turha mainitakaan.

Tämän asian ikävä puoli on, että tilalle on tunkenut villi kasvusto, jonka seasta on vaikea huomata mitään vähänkään korkeamman arvosanan ansaitsevia ilmiöitä. Irrationaalisuus on yhtä syvää kuin se on juuretonta ja tietämätöntä. Selvää lähinnä näyttäisi olevan se, että siinä palvotaan rumuutta ja raakuutta. Kiksithän ovat se olennainen asia.

Tähänkö siis on tultu: kristinuskon ja valistuksen toisiaan täydentävän taisteluparin sijasta meillä on toisiaan tyydyttävät militantti antirationaalinen postmodernismi ja itsetyytyväinen irrationalismi, joissa molemmissa maailman keskipisteenä on ego.

Tällaisia selityksiä asiain tilalle luulin löytäväni, kun ihmettelin sitä tavatonta helppoutta, jolla häpeämätön irrationalismi nykyään tunkeutuu yhä uusille alueille. Noituus näyttää laatulehtien perusteella arvioiden olevan ihan kunnioitettavaa toimintaa.

Kuin Orwellin maailmassa ikään, vapaus ja tasa-arvo venytetään tarkoittamaan milloin mitäkin asiaa, synnynnäisistä ominaisuuksista tehdään suuria ansioita tai sitten suuria ongelmia, joiden perusteella vaaditaan (mitä muuta nykyään osataan tehdäkään?) milloin mitäkin.

Erityistä huomiota herättää, että poliittisia perusoikeuksia ja vapauksia vaaditaan häpeämättä tukahdutettaviksi, etteivät vasta keksityt poliittiset tavoitteet kärsisi. Sitä paitsi tasa-arvon nimellä julistetaan ja pönkitetään eriarvoisuutta. Ihmisiä ei enää edes arvioida tekojensa perusteella, vaan heidän motiivejaan ja tunteitaan halutaan kieltää tai palkita abstraktien kuvitelmien perusteella…

Totalitarismin perusideoihin kuuluu elämän kaikkien tasojen politisoiminen. Se herätti aikoinaan määrätietoista vastarintaa, mutta nyt tuskin löytyy keskikokoisesta yliopistosta edes kahta vanhurskasta, jotka uskaltaisivat sanoa, että henkilökohtainen ei ole poliittista. Toki kyseessä on nimenomaan kaksi aivan erillistä olemisen tasoa, mikäli vielä vastustamme totalitarismia.

Uskon vielä sen verran länsimaiseen kulttuuriin, että pidän todennäköisenä nykyisen irrationalismin kuplan puhkeamista. Seuraako sen jälkeen uusi nousu onkin paljon epätodennäköisempää.

Länsimaat ovat talouden suhteen joutuneet huonoon kierteeseen ja niiden suhteellinen asema tuskin enää palaa. Tämä luultavasti vauhdittaa niiden kulttuurin hylkäämistä muualla maailmassa. Miksi joku haluaisi tätä yhä takapajuisemmaksi muuttuvan Euroopan tuottamaa sotkua omaan maahansa?

Joulukertomus V

Joulukertomus V

Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, pukki onnistui jakamaan kaikki lahjat melkein koko maailmaan, vaikka hänellä oli vai yksi parireki ja muutama poro apunaan sekä tietenkin ne tontut.

Erityisempää kiirettäkään ei tarvinnut pitää, sillä aattoilta oli ihmeiden aikaa, eikä normaali logiikka silloin toiminut, fysiikasta puhumatta.

Tehtyään pitkän, mutta niin palkitsevan kierroksensa pukki lasketteli lauleskellen kohti Kelolaa. Porot innostuivat hyppivään laukkaan, kun kotoa kohti mentiin ja niin sitä keikuteltiin pitkin yläpilvien reunoja. Siellä oli väljempää kuin kuusenlatvojen korkeudella, josta käsin jakeluhommat oli hoidettu.

Nopeusmittarin neula pyyhki välillä tuhatta ja sataa ja valonheittäjän kiilassa loistivat miljoonat timantit, kuin auringossa ikään. Perässä vilkkui kirkas led-valo.

Muutamassa tunnissa oli päästy Kurrekurredut-saarilta Kyläniemen kohdalle, jossa aloitettiin laskeutumisvalmistelut.

Paikallinen neekerikuningas oli siellä antanut pukille tynnyrillisen rommia, mikä suuresti lämmitti pukin mieltä. Yleensähän ihmiset antoivat vain rahaa, mikä tuntui tylsältä, vaikka menikin hyväntekeväisyyteen.

Nyt joka tapauksessa, jalon Efraim Pitkätossun ansiosta olisi pukillakin hauskaa luvassa aina pitkälle härkäviikoille asti, ehkä jopa syksyynkin.

Reki liukui mukavasti pitkin ilmaan muodostuneita kidekäytäviä ja Koikkalan risteyksen kohdalla nopeus putosi jo sataan. Pukki heitti vielä pulkasta sokealle Reetalle tai oikeastaan hänen lehmälleen väkirehusäkin ja töräytti postitorvea. Reetta avasi oven ja vilkutti kiitokseksi. Joulumieli oli nyt kaikilla.

Pukki huusi tontuille komennot ja turvayöt naksahtelivat kiinni. Rekiretkue painui yhä alemmas ja kuusenlatvat raapivat jo välillä hieman pelottavasti reen vaneripohjaa. Sitten vedettiin jyrkästi alas ja muutaman pompun jälkeen reki alkoi liukua pitkin Kaitajärven tietä. Porot huohottivat.

Hieno reissu taas, ajatteli pukki ja riisui naamarinsa. Happi oli riittänyt mukavasti ja poroillakin oli ollut kaikkea tarpeellista. Mutta olihan sitä tarvittukin, kun oli tuhansia poronkusemia taivallettu.

Nyt ne olivat vähän nuutuneen, vaikka onnellisen näköisiä. Olihan tuossa jo töitä tehty!

Pukki päästeli porot talliin, jossa vallitsi aika mukava lämpö ja haki niille liiteristä kuution jäkälää iltapalaksi. Nyt alkaisi lomakausi!

Pirtin ovelta joulumuori huuteli puurolle ja sinnepä sitten marssikin koko miehistö. Koska pukki oli vanhanaikainen, ei hän ollut hankkinut joukkoon yhtään naisoletettua kiintiötonttua.

Kyllä kai ne tonttutytöt asiat pystyisivät hoitamaan nekin, ajatteli pukki, ei näitä hommia millään haarovälillä tehty. Mutta kun se nyt vain sattui olemaan niin kuin oli, niin asian muuttaminen sen itsensä vuoksi olisi ollut vain ja ainoastaan tyhmää. Tässä asiassa pukkia ei kannattanut mennä neuvomaan.

Heti, kun päteviä tontuttaria tulee tarjolle, niin eihän siinä muuta kuin mukaan, ajatteli pukki. Voihan siinä tulla ns. sutinaa, kuten aikanaan oli tullut Lumikin mökillä, mutta haetannoonko tuo, hän ajatteli savoksi murtaen.

Pukin ja tonttujen mielestä joulun todellinen kohokohta olikin tämä niin sanottu after work-puuro. Italiassa käytettiin termiä dopolavoro, muisti pukki. Vanhaa perua oli sana ja aikoinaan muodikas, mutta ei enää.

Nyt oli toiset muodit. Vegaaneja varten osa riiseistä keitettiin ilman maitoa eikä puuroon pantu voisilmää. Huokaillen se syötiin, mutta kun särpimenä oli mahoton nälkä, niin kyllä kaikki meni kaupaksi.

Kirkonmeininki Sulkavan kirkossa alkaisi kello seitsemältä, tuumi pukki, mutta kukapa sinne enää jaksaisi mennä? Kuullessaan sanan lausuttavan tontutkin katselivat vain hajamielisen näköisinä pimeisiin ikkunoihin.

”No, antaa nyt olla sitten” sanoi pukki tavanomaista lempeämmällä äänellä. Tärkeintähän lienee se hyvä tahto, joka nyt on myös ihmisillä. Se olkoon myös meillä kaikilla! Ja eikös muka olekin?”

Niin jäi kirkkoon menemättä pukilta ja hänen huoneeltaan, mutta kävikö heitä siitä moittiminen? Sen sijaan, että olisivat istuneet veisaamassa virsiä kirkossa, nukkuivat nyt kaikki nuo pakanalliset olennot tuvan penkeillä ja jyrisevä kuorsaus tärisytti Kelolan ikkunoita vielä auringon varovasti noustessa.

Saattaa olla, että tässä oli epäterveellisen uniapnean merkkejä ilmassa ja ainakin pukin pitäisi kyllä laihduttaa parikymmentä kiloa. Sama koskee muoria.

Jouluna ei sellaisista kuitenkaan murehdita ja pukki ja tontut omalla esimerkillään osoittavat meille, millaista aito joulumieli on. Ei siinä joutavista lukua pidetä, mutta asialliset hommat hoidetaan ja ollaan kaikille ystävällisiä ihan spontaanisti.

Ikitie

Ikitie

Elokuva 2017. Ohj. Antti-Jussi Annila. Pohjautuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Kesto pari tuntia.

Lenin oli aikoinaan sitä mieltä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Luulen ymmärtäväni häntä hyvin. Kun on tarvis selittää, millainen oli menneisyys, millainen on nykyisyys ja millainen on oleva loistava tulevaisuus, ovat sanat siihen kovin huono keino.

Paljon parempi on, kun voi näyttää, miten asia on/oli. Kun ihminen on kerran omin silmin nähnyt menneisyyden, olkoonkin että elokuvassa, hän tuntee tietävänsä, millainen se oli.

Tietenkään todellisuus ei koskaan ole ollut sellainen, kuin elokuvassa näytetään. Kysymys onkin vain siitä, millä tavalla se alkuperäisestä poikkeaa ja onko tuo ero suuri vai pieni, tahallinen vai tahaton. Viimeksi mainitulle ei yleensä mitään voi ja mikäli kotityöt on kunnolla tehty, ei kenelläkään pitäisi olla valittamista.

Mikäli ne sen sijaan on tehty huonosti ja koko hommaa on tarkoitushakuisesti viritetty, on sanomista paljonkin. Silloin koko juttu rupeaa haisemaan.

Sanon heti, etten tykännyt Ikitiestä enkä millään voisi antaa siitä kiitettävää arvosanaa. Koska väärinkäsitysten vaara on tässä ilmeinen, sanon myös heti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että Stalinin vainoista tehdään elokuva ja että ne esitetään hyvin vastenmielisinä. Päinvastoin. Ihmettelen kovasti sitä, että se tehdään meillä vasta nyt.

Vastenmielinen on sen sijaan minusta tapa, jolla koko juttua tarkoitushakuisesti venytetään ”amerikkalaisuuden” suuntaan.

Pidän syytä ilmeisenä. Tekijät ovat haistaneet tai ainakin kuulleet haistavansa tässä rahan ja Yhdysvaltain valtavat markkinat. Niinpä suomalaisista on tehty amerikkalaisia ja amerikkalaisten omaatuntoa yritetään kolkutella sillä, että heidän maansa aikoinaan ryhtyi Stalinin liittolaiseksi eikä ole tähän päivään mennessä tehnyt välejään selväksi sen asian kanssa, että Neuvostoliitossa telotettiin kymmenen tuhatta amerikkalaista.

Onhan se yritys siinäkin ja saapa nähdä, miten äijän käy. Itse olen hieman skeptinen. Amerikassa asiasta on kyllä kirjoitettu ja tutkittuhan sitä on.

 Toronton yliopisto järjesti muutama vuosi sitten kanadalais-karjalaisen tutkimusprojektin, jonka loppuraportti Alexey Golubev and Irina Takala, The Search of a Socialist El Dorado julkaistiin vuonna 2014 ja on netistä tilattavissa jopa pokkarina. Toki löytyy paljon muutakin kirjallisuutta, mutta tässä siis paras tutkimus englanniksi.

Ja onhan se kauheaa, mikäli 10000 amerikkalaista teloitetaan. Ykikin syytön on liikaa, syypäistä en ole niin varma. Vastaavaa lukua ei sen maan historiasta taida muualta löytyä ja löytyykö tästäkään?

En nimittäin ole koskaan kuullut, että amerikkalaisia olisi noissa vainoissa mennyt tuollaista määrää. He nimittäin eivät kuuluneet niihin ryhmiin, jotka maalitettiin niissä kuuluisissa salaisen poliisin määräyksissä vuonna 1937 ja 1938.

Aluksi siellä ei mainittu kyllä myöskään suomalaisia, jotka kuitenkin tosiasiassa heti otettiin yhdeksi sellaiseksi ryhmäksi, joiden fyysinen ja kulttuurinen tuhoaminen oli päiväjärjestyksessä.

Suomalaiset eivät suinkaan olleet ainoa ryhmä, kuten jotkut naiivit ja normaalin psykologian omaavat henkilöt ovat usein kuvitelleet. Heitä käsiteltiin tasa-arvoisesti muiden sellaisten diasporaryhmien kanssa kuin puolalaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, harbinilaiset, korealaiset ja eräät muut.

Suomalaisten joukossa oli jonkin verran amerikansuomalaisia, USA:sta ja Kanadasta saapuneita. Kaiken kaikkiaan tuo joukko oli kuitenkin suhteellisen pieni ja se jopa säilyi koko rytäkästä parhaiten hengissä.

Noin kymmenen tuhatta suomalaista tapettiin nimenomaan suomalaisina ja siinä vaarallisimmassa asemassa olivat ns. loikkarit eli laittomasti rajan yli maahan saapuneet, joita oli eri arvioiden mukaan noin 10000-15000, Amerikasta tulleita oli kaiken kaikkiaan noin 6000.

”Ison vihan” prosessiin liittyi myös suomen kielen ja kulttuurin tuhoaminen niin Neuvosto-Karjalassa kuin Leningradin alueella. Vuoden 1937 jälkeen kaikki suomen kielen käyttäminen koko maassa oli kiellettyä. Kouluista tuli venäjän- ja karjalankielisiä, samoin lehdistä, teatterit, klubit, kirjallisuus, venäläistettiin. Kaikkialla tuli suomen tilalle venäjä ja/tai venäläistetty karjala.

Elokuvassa puhutaan yleensä englantia ja asian tarkoitushakuisuus paistaa kauas. Amerikan suomalaiset olivat suurelta osalta ensimmäisen polven siirtolaisia, kuten myös kuvattu Jussi Ketola ja yleensä elelivät omissa piireissään. Suomi ja fingelska olivat varmasti yleisimmät kielet ja Karjalassa se kieli, jota vuoteen 1937 saakka käytettiin oli suomi, jolla oli virallinen asemakin.

Elokuvalla on omat tavoitteensa ja historialla omansa, ymmärretään nyt asia. Siitä huolimatta tuntuu hölmöltä katsella kohtausta, jossa kolhoosin väki otetaan kuorma-autoihin (sellaista kyllä tapahtui) ja tuikataan sen jälkeen uusi rakennus tuleen.

Tokihan se tulipalo symbolisoi kaiken romahtamista ja niin edelleen, voidaan sanoa. Se on taiteellinen tehokeino. Jos joku haluaa katsella taiteellisia tehokeinoja niiden itsensä vuoksi, niin mikäpäs siinä. Salaisen poliisin miehet, jotka olisivat polttaneet uuden rakennuksen, olisivat joka tapauksessa olleet pian vastaamassa tuholaisuudesta.

Siinä tilanteessa ei muuten sitten viety porukkaa jonossa valkeissa vaatteissa metsän laitaan, vaan jokainen ammuttiin vuorotellen pistoolilla kellarissa, eikä julkisessa hurmejuhlassa. Sen jälkeen teurastamo tyhjennettiin ja uhrit vietiin sinne joukkohautoihin.

Pyövelit ahkeroivat iskuritempolla ja esim. Pjotr Ivanovitš Maggo lienee ampunut omakätisesti yli 10000 ihmistä, mistä hyvästä hän sai useita palkintoja (googlaa Петр Иванович Магго).

Pahoinpitelyt olivat NKVD:n normaalia toimintaa, mutta sen sijaan ihmisen ampumista oven eteen ja ruumiin jättämistä siihen olisi varmasti pidetty täysin sallimattomana. Elimet säilyttivät koko ajan tietyn, groteskin, laillisuuden ulkoisen verhon (видимость) muka ”oikeudenkäynteineen” ja ”tuomioineen”.

Tuon ajan todellisuus oli toki mielipuolista ja itse asiassa se oli vielä mielipuolisempaa kuin filmin tekijät näyttävät kuvitelleen. Mutta he kaiketi ajattelivatkin olevansa tekemässä Hollywood-elokuvaa.

Olen kuullut monen sanovan, että tässäpä se vasta oli tehokas elokuva. Sitä paitsi se ilmeisesti oli totta, kun kerran sanotaan, että Tuurin romaani pohjautuu tositapahtumiin.

No, itse en ole mikään erityinen kidutuskohtausten ystävä. Ne eivät edes tee minuun erityisempää vaikutusta. Itse asiassa sellainen, pikemminkin tšehovilainen tai tolstoilainen jännite ihmisen taistellessa totuuden ja valheen välillä, on kiinnostavampaa.

Filmi nyt on filmi ja olkoon sitten. Jos tavoitteena on menestyä Amerikassa, niin kai se nyt on sallittu tavoite, mutta kyllä siinä näkyy pošlostin kaamea juonne, kuten Nabokov sanoisi.

 Man merkt die Absicht und wird verstimmt, sanottiin joskus ennen.