Kansalaisten luottamus ja valtiovalta

Mihin on tultu, mihin mennään?

Antti Kujala, Mirkka Danielsbacka, Hyvinvointivaltion loppu? Vallanpitäjät, kansa ja  vastavuoroisuus. Tammi 2015, 385 s.

Antti Kujala on historiantutkija, joka ei enemmälti pidä meteliä itsestään, mutta jonka työt ovat sitäkin painavampia. Hänen skaalansa on tunnetusti laaja, Isostavihasta aina hamaan suomettumiseen. Venäjä ja Japanikin ovat hänelle tuttuja. Uusi kirja yllättää silti. Ilmeisesti kirjoittaja on myös syvällinen kansantalouden ja sosiaalipolitiikan tuntija. Sanon varmuuden vuoksi, että tämä ei ole ironiaa.

 Käsillä olevan kirjan toinen kirjoittaja Mirkka Danielsbacka on nuori ja siis vähemmän tunnettu Suomen ja pohjoismaiden historiasta väitellyt tohtori, joka viimeistelee toista väitöskirjaansa. Hänelle tietenkin kuuluu osa kunniasta, mutta kuinka suuri se on, ei ole aivan ilmeistä, kun pari keskeistä lukua on tekijöiden yhdessä kirjoittamia. Joka tapauksessa tekijät korostavat synergian merkitystä kirjan tekemisessä, joten on syytä lähteä siitä.

Kirja on hyvin kunnianhimoinen ja osoittaa niin laajaa asiantuntemusta, etten katso pystyväni siitä edes kirjoittamaan varsinaista arvostelua. Sellaisenhan tietenkin pian näemme kaikissa maamme laatulehdissä, ehkäpä sivun tai ainakin puolen sivun mittaisena. Roskalehdet taas tunnetaan siitä, että ne kuittaavat kirjan kuin kirjan puolen liuskan mutu-hötöllä nettipelien, metallimusiikin ja muun himphampun seassa ikään kuin tasavertaisina myyntituotteina.

Mutta pari ajatusta siis kirjan johdosta. Jo alkusanoissa tekijät toteavat kantavan ideansa. Kautta historian on hallitsijoiden ja kansan välillä vallinnut epävirallinen yhteiskuntasopimus. Veronmaksajat ovat odottaneet valtiolta vastineeksi suojelua ulkoisia uhkia vastaan ja taloudellista tukea hädän koittaessa. Omat velvollisuutensa laiminlyöneiden hallitusten on useimmiten käynyt huonosti.

Tämä perusasia on tänään yhtä totta kuin aina ennenkin. Hyvinvointivaltio näyttää nyt olevan kriisissä ja sen mukana yhteiskuntasopimus. Miten vakava tämä kriisi on ja millaisia vastaavat kriisit ovat olleet joskus muulloin? Nämä seikat ovat kirjoittajien mielenkiinnon kohteena.

Kirjoittajat kuvaavat ja analysoivat hallitusten ja kansan vastavuoroisuussuhteen toteutumista hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa. Pohjoismainen malli on yksi mahdollinen, amerikkalainen ”voittaja vie kaiken” malli poikkeaa siitä suuresti. Sen näytöt ole suinkaan ylivertaisia, kuten nykyään usein erehdytään luulemaan, pikemminkin päinvastoin. Niin Amerikassa kuin Euroopassa on kehitys viime vuosina mennyt yhä suurempaa epätasa-arvoisuutta kohti, mikä tietää ongelmia nimenomaan yhteiskunnan peruskysymyksissä.

Näiden meille läheisempien yhteiskuntien ohella samoja peruskysymyksiä tarkastellaan lisäksi myös latinalaisen Amerikan muinaisten intiaaniyhteiskuntien sekä Intian ja Japanin esimerkkien pohjalta. Mirkka Danielsbacka on myös kirjoittanut luvun vastavuoroisuuden vaatimuksesta asevelvollisuusarmeijoissa, esimerkkeinä ovat sekä jatkosodan korpisoturit että ranskalaiset kansalaissotilaat ensimmäisessä maailmansodassa. Voidaan todeta, että kaikki luvut on huolellisesti ankkuroitu tutkimukseen eivätkä ole mitään kevyttä nojatuolispekulaatiota.

Vastavuoroisuus toteutuu sellaisessa oikeuksien ja velvollisuuksien järjestelmässä, jonka molemmat osapuolet kokevat oikeudenmukaiseksi. Hyvinvointivaltion pohjoismaisessa mallissa kaikki ovat sekä maksajia että saajia ja velvollisuudeksi nähdään huolenpito kaikista. Pienentäessään epätasa-arvoa tällainen järjestelmä myös tuottaa luottamusta, joka pohjoismaissa on maailman huippua.

Niin sanotuissa liberaaleissa hyvinvointivaltioissa, kuten USA:ssa rankaisevat moraalitunteet kohdistuvat nimenomaan vähäosaisiin vapaamatkustajiin. He ovat niitä ”muita”, joiden koetaan elävän yhteiskunnan kustannuksella. Vallitseva järjestelmä on kuitenkin viime vuosikymmeninä rajusti lisännyt tuloeroja ja kun kasinopelurit saivat aikaan kriisin, hoidettiinkin se, yllätys, yllätys, valtion toimesta veronmaksajien kustannuksella. Siinä siis aikamme todelliset vapaamatkustajat.

Yhtyen Stiglitzin ja Pikettyn ajatuksiin kirjoittajat varoittavat sallimasta liiallista tuloerojen kasvua ja rikkaiden vapaamatkustusta. Se teoria, jonka mukaan kansantulon kasvu ilman muuta lisäisi kaikkien varallisuutta, ei ole toiminut hyvään aikaan, minkä pitäisi olla jo selvää.

Itse asiassa olemme ilmeisesti lähestymässä sadan vuoden takaista tiulannetta: osa kansaa rypee rahassa ja nauttii järjettömiä palkkioita jopa kelvottomista työsuorituksista. Osa taas on vastoin tahtoaan yhä niukkenevan toimeentulotuen varassa. Tietävätkö suomalaiset poliitikot edes, missä mennään? Kirjoittajilla on perusteltuja epäilyksiä siitä, etteivät tiedä. Ymmärrän asian niin, että tämä kirja on ennen kaikkea varoitus. Hyvinvointivaltion lopettaminen ei ole välttämättömyys, vaan poliittinen valinta, joka on hyvin vaarallinen. Mikäli kehityksestä Suomessa ja muissa maissa kaivataan faktatietoa, sitä löytyy tiiviinä pakettina tästä kirjasta.

Itse rohkenisin ottaa saman vastavuoroisuus-tarkastelukulman myös pakolaisongelmaan. Mikäli vallanpitäjät eivät huolehdi siitä, ettei palkolaisten kohtelua pidetä epäoikeutettuna vapaamatkustamisena, heidän uskottavuutensa joutuu kyseenalaiseksi. Mikäli he eivät kykene suojaamaan maata ei-toivotuilta maahantunkeutujilta, vaarantuvat yhteiskuntasopimus ja yhteiskunnassa vallitseva luottamus.

Sata vuotta sitten rakennettiin Helsinkiin ja moneen muuhunkin paikkaan komeita Jugend-taloja ja ulkomaalainen vieras saattaa nykyäänkin ihmetellä sitä, miten rikkaita ihmisiä maassamme näyttää asuneen. Asian kääntöpuoli oli äärimmäisen raaka kapitalismi, joka maksoi työn tekijöille vain pennosia ja jätti heidät hädän tullen turvaa vaille.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on koko maailman mitassa saavutus, jonka arvoa ei tule mitata vain rahassa. Ne tolkuttomia tuloja nauttivat henkilöt, jotka rahan ylivaltaa julistavat, sahaavat myös omaa oksaansa.

Sotatieteen oikea paikka

Sodan ja rauhan tieteet

Говорят умней они...
Но что слышим от любова?
Жомини да Жомини!
А об водке - ни полслова!
  Денис Давыдов

Sotatiede on aina ollut vähän kiistanalaisessa maineessa. ”Voittamaton” Suvorov nauroi sille ja kirjoitti oman ”voittamisen tieteensä”, johon ei kovin monta sivua tarvittu. Perusidea kiteytyi kolminaisuuteen: silmämitta, nopeus, päälle painaminen (глазомер, быстрота, натиск). Suvorovin taito nojasi hyvin vähäisessä määrin teoriaan.

Mutta tuli se sotatieteen voittokulku Venäjällekin. Sveitsiläinen Antoine-Henri de Jomini perusti yleisesikunta-akatemian ja nuori upseeristo innostui ammattinsa tieteellistämisestä niin, että jopa elämän perusasiat, kuten vodka ja naisetkin unohtuivat, ainakin  hetkeksi. Näin joka tapauksessa väitti husaarihenkeä vaaliva Denis Davydov tunnetussa runossaan:

On viisaammat he, sanotaan,
vaan puhuvatko naisista?
-vain ”Jomini ja Jomini”
ei vodkaa edes  mainita…

Akatemian käyneillä oli tapana nostaa malja Jominille ja näin teki myös Mannerheim vinosti hymyillen. Hän ei ollut päässyt koko akatemiaan.

Usein onkin esitetty, ettei Mannerheim mitenkään voinut olla suuri sodanjohtaja, kun häneltä olivat sotatieteen opinnot jääneet vajavaisiksi. Asia lienee vaikea todistaa. Suurimmilla sodanjohtajilla on  yleensäkin ollut tuo sama puute. Toki heillä on ollut ammattinsa osaavia yleisesikuntaupseereita palveluksessaan, tietysti he olivat hyvin tarpeellisia omalla paikallaan.

Mutta sotatieteen ongelma taitaa olla sama kuin yleensä politiikan ja talouden tutkimuksessa. Sehän

on soveltava tiede, kuten esimerkiksi lääketiede. Ehkä sen ongelma on hieman sama kuin patologian: kohdetta voidaan perusteellisesti analysoida vasta kun se on jo tapahtunut. Käytännön sekavuus on kuitenkin toki yritettävä saattaa ymmärrettävään muotoon ja käsitteistää, mutta se, mitä vastustaja seuraavaksi tekee, riippuu siitä itsestään eikä ole tutkijan hallittavissa. Toki valistunut arvaus on parempi kuin valistumaton.

”Silmämitta”, josta Paasikivi myös puhui käyttäen Bismarckilta lainattua Augenmass-sanaa, on poliitikon tärkein ominaisuus. Jos se puuttuu, ei mikään politologia auta. Pari vuotta sitten muistaakseni Foreign Policy-lehdessä kerrottiin USA:n State Departmentin piirissä tehdystä tutkimuksesta, jossa kysyttiin, millaisia opintoja tämä työnantaja arvostaa.

Itselleni ei ainakaan ollut yllätys, että kärjessä oli poliittinen historia ja että abstraktien mallien tuntemus oli häntäpäässä. Politiikka, jota sotakin on, kuuluu enemmin taiteisiin kuin tieteisiin ja vaatii ilmeisesti synnynnäistä lahjakkuutta. Niistä voi ja pitääkin tehdä tutkimusta, mutta se ei korvaa käytännön kokemusta. Primum vivere, deinde philosophari, sanoivat  muistaakseni roomalaiset. Karthagolaisista en tiedä.

Tieteestä tulee aina ongelmallista, jos se pyrkii liian hallitsevaan asemaan maailman ymmärtämisessä. Kun todellisuus ja tiede eivät vastaa toisiaan, tulee jälkimmäisen joustaa. Sitä paitsi on varottava panemasta sitä väärään paikkaan. Jos kyse on rauhasta, ei sitä pidä tulkita sodaksi. Sama pätee toisin päin.

Muuten, kaikesta kunnianarvoisesta suorituksestaan huolimatta myös Paasikivellä oli rajoituksensa. Sanoisinpa, että yksi hänen karkeimpia virheitään koski suhtautumista siihen informaatiosotaan, jonka Neuvostoliitto oli aloittanut Suomea vastaan syksyllä 1939. Silloin Suomen linja oli välttää provosoitumista, mikä lienee ollut sinänsä järkevä valinta. Siihen kuitenkin liittyi valitettavasti liian optimistinen tilannearvio: ”Venäjä bluffaa”. Sitä voinee pitää peliteoreettisena johtopäätöksenä.

Kun Pravda kuitenkin ennen viimeistä neuvottelukierrosta kaikessa arvovaltaisuudessaan kertoi pääkirjoituksessaan, että ”me” tulemme joka tapauksessa ottamaan tarvitsemamme mistään välittämättä (не взирая ни на что), närkästyivät Moskovassa olevat neuvottelijat pahoin moisesta hävyttömyydestä, joka sentään ilmeisesti oli ”itsensä Molotovin inspiroima”.

Lapsenkin olisi pitänyt ymmärtää, että vain Stalin saattoi antaa tuollaisen lausunnon ja että hän tarkoitti täyttä totta. Mikäli asiassa oli epäselvää, olisi pitänyt ainakin kysyä, mitä moinen mahtaa tarkoittaa. Siltä se asia ainakin nyt luettuna näyttää.

Mutta suomalaiset elivät ja ajattelivat normaalin, länsimaisen diskurssin mukaan eivätkä ymmärtäneet sellaista mahdollisuutta, että kohta heidän maassaan kerrottaisiin tapahtuvan vallankumouksen ja että uusi hallitus tekisi Neuvostoliiton kanssa AY-sopimuksen ja sopisi rajojen siirrosta Suur-Suomen toteuttamiseksi. Näinhän tehtiin 2.12.1939, minkä monet ovat unohtaneet. Ei pitäisi unohtaa, sillä tuo sopimus oli koko Stalinin strategian kulmakivi ja hänen diskurssinsa avain, ei mikään propagandakoriste.

Ehkä emme voi syyttää Paasikiveä ja Tanneria siitä, etteivät he tulleet moista mielettömyyttä edes ajatelleeksi. Olisi hauska tietää, oliko olemassa joku ihminen, joka olisi osannut tulkita taivaan merkit oikein ja nähdä parin viikon takaiseen tulevaisuuteen.

Joka tapauksessa, huolimatta siitä, että Paasikivi oli lukenut ja resoneerannut Leninin ajatuksia, ei hänen ymmärryksensä riittänyt olettamaan mahdolliseksi Stalinin röyhkeyttä. ”Perfidi menettely”, resoneerasi hän sen johdosta. Käsite oli tuskin ihan adekvaatti. Kyllä Stalin oli keksinyt jotain ihan uutta, jota ei voinut kuitata tällä sanalla.

Nyt, kun käytännön kokemuksemme on oleellisesti lisääntynyt, kannattaa meidän tutkia huolellisesti niin sodan kuin rauhan kokemuksia ja oppia erottamaan ne toisistaan. Syksyllä vuonna 1939 oli olemassa mahdollinen, joskaan ei kunniallinen sodan syy Venäjän puolelta. Sen ajan informaatiohyökkäystä oli syytä tarkastella sodan perspektiivistä. Mikäli sen sijaan ei ole olemassa kiistakysymyksiä tai muuta järjellistä syytä sotatoimiin, ei asioita kannata tunkea sen viitekehykseen.

Poliitikkojen tehtävänä on turvata rauhan poliittisen edellytykset ja sotilaiden tehtävänä on huolehtia sen sotilaallisista edellytyksistä. Jos nämä sekoitetaan, mennään harhateille.

Resuneerauksesta

Resuneerauksen arvo ja merkitys

Paasikivellä oli tapana resuneerata, mikä ei tarkoittanut esimerkiksi juopottelua, kuten jotkut hänen lukijansa ovat olleet ymmärtävinään.

Termi tuli tuohon aikaan muodikkaasta ranskasta, jonne sana raison aikoinaan johtui latinan sanasta ratio, järki. Englannin reason on toki samaa kantaa, mutta kussakin kielessä alun perin samoilla sanoilla on kohtalonsa. Ranskalaisen sananlaskun mukaan talon emäntä on aina oikeassa: la maîtresse du maison a toujours raison. Oikeassa oleminen johtuu ranskaksi siis siitä, että hänellä on järkeä. Toisaalta sana tarkoittaa myös syytä: la coeur a ses raisons, resuneerasi aikoinaan Pascal. Tässä tapauksessa merkitys on sama kuin usein englannissa.

Mutta nyt on sitten ainakin tässä maassa ruvettu resuneeraamaan/resonoimaan vallan uudella tavalla. Näin voisi päätellä sotatieteilijä Saara Jantusen kirjasta Infosota (Otava 2015). Sosiaalipsykologi Kullervo Rainio julkaisi vuonna 1971 kirjan Informaatiosota ja vapaa ihminen. Rainio sai kirjastaan ns. edistyksellisten vihat niskoilleen ja hänen väitettiin vainoharhaisesti selittävän silloisen median typeryydet naapurin juonilla, vaikka toimittajat olivat viisautensa ihan itse keksineet.

Tiedemies Rainio joutui tiedostavan älymystön sylkukupiksi, mutta pysyi urhoollisesti omalla kannallaan. Tuon ajan älymystön mielipiteet olivat todella hämmästyttäviä ja saivat varmasti vahvistusta naapurista, mutta ilman suurta ja autuasta tyhmyyttä asia olisi ollut mahdoton. Silloin, kuten nyt, asioiden selittäminen salaliitolla tai kauko-ohjauksella ei yleensä riitä. Mutta aina niitä kannattaa yrittää selittää.

Jantusen mielestä olemme jo (taas) sodan kohteena ja kuten löyhät partikkelit yleensä, myös kohteen tietyn tyyppiset ihmiset helposti resonoivat ulkoisiin ärsykkeisiin, ääniin ja muuhun tärinään. Seurauksena on kilinää, kalinaa ja muuta vastaavaa hälyä, joka voi moninkertaistaa alkuperäisen impulssin. Usein se tuntuu häiritsevältä.

No, tuttuahan tämä kolina ja kalina jo on. Kun lukee iltapäivälehtiämme eikä pelkästään niitä, törmää yhä uudelleen tolkuttomaan meteliin, josta on mahdotonta löytää järjen hiventäkään, mutta jonka yksiselitteinen viesti on: meitä uhkaa sota! Mikä tahansa, jopa kaikkein mitättöminkin asia sijoitetaan sellaiseen kehykseen, että se näyttää vähintään maatamme uhkaavalta ellei sitten jo suoranaiselta hyökkäykseltä.

Se, joka ei kuulu siihen resonoivaan löyhälistöön, joka tärisee tahdottomasti aina ulkoisia ärsykkeitä  noudatellen, ei voi kuin ihmetellä sitä hälyä, joka mediassamme yhä uudelleen nostatetaan. Harva meistä toki nousee jonkin Paasikiven tasolle, kun on tarvetta saada jotakin tolkkua mediahälystä, sijoittaa asiat yhteyksiinsä ja arvioida niiden merkitystä. Siihen kaikki viisaus kuitenkin perustuu ja vain siihen se voi perustua. On käytettävä järkeä, jotta löytäisi asioiden syyt ja suhteet. Felix qui potuit rerum cognoscere causas, runoili jo Lucretius kauan sitten.

Jantusen kirja on minä-muodossa esitetty kokoelma sekalaisia aineksia, jotka liittyvät ajankohtaisiin informaatio- ja disinformaatiokampanjoihin. On ilmeistä, että kirjoittaja katsoo ns. sotatieteen antavan analyysille lisäarvoa. Joskus vaikuttaa jopa siltä, että hän uskoo sillä myös voitavan korvata järjen käyttöä ainakin osittain ellei kokonaan. Tämä on kovin liukas tie, joka helposti johtaa aivan iloisesti pois normaalin terveen järjen piiristä työntäessään asiat kehykseen, jonne ne eivät välttämättä lainkaan kuulu.

On triviaalia, että valtiot saattavat pyrkiä vaikuttamaan ympäristöönsä monella tasolla, joista yksi on aseellinen hyökkäys. Sotilaat nimittävät sitäkin ”vaikuttamiseksi” ja moniportaisessa asteikossa siitä tulee vain yksi vaikuttamisen muoto. Kun myös propagandaa, diplomatiaa ja vaikkapa ”suostuttelua kahdenvälisiin kauppasopimuksiin” pidetään saman jatkumon osina, syntyy ajatusrakennelma, joka vetoaa myös lukijan huumorintajuun, mutta ongelmana on, ettei sellaista kaikilla ole, ainakaan näissä kysymyksissä.

’”Infosota tulee jokaisen iholle” nykyään, katsoo kirjoittaja ja väittää, että on perusteltua käyttää sanaa informaatiosota, vaikka vallitsevaan tilanteeseen ei liittyisi muita varsinaisen sodan ilmiöitä. Koska lukija saattaisi hämmästyä moista kauheaa yksinkertaistamista, selitetään asiaa sillä, että ”sodankäynnissä on aina pyritty löytämään kiertoteitä päämäärään, jotta kuluttavat ja raskaat aseelliset taistelut voitaisiin välttää”. Infosodan merkittävin ero muuhun vaikuttamiseen näyttää olevan, että se on ”ei-kineettistä”.

No, vakuuttavahan tämä argumentti sinänsä on, mutta nyt olisi vielä ihan oikeasti osoitettava, että joku todella on sotaa käymässä. Kuka toimii, miten ja millä tarkoituksella on se kysymys, johon tutkimuksen pitäisi kyetä vastaamaan. Ikävä kyllä, nyt jää sellainen mielikuva aksiomaattisesta totuudesta, jonka mukaan pirullinen vihollinen (lue Venäjä) käy meitä ja kaikkia muitakin vastaan sotaa, joka on viime kädessä totaalista nollasummapeliä ja jonka tarkoituksena on vastustajan (esimerkiksi meidän) täydellinen alistaminen ellei nyt vallan tuhoaminen.

Onkin aivan ilmeistä, että naapurista käsin on myös meidän suuntaamme tehty informaatiohyökkäyksiä, jotka sivumennen sanoen ovat olleet yhtä tökeröitä kuin talvisodan aikana. Kun propaganda löyhkää jo kilometrien päähän, toimii se vain itseään vastaan. Tätä eivät näköjään kykene ymmärtämään ne desanttejaan meille lähettelevät tahot, jotka valistuneessa tarkkailijassa herättävät lähinnä sääliä ja kansan syvissä riveissä suuttumusta. Niitä ja niiden vaikutusta kannattaisi oikeasti tutkia.

Mutta meillä vallitseva informaatiohorisontti ei ole määräytynyt venäläisestä, vaan läntisestä, venäläisvastaisesta viitekehyksestä käsin. Ukrainan tapahtumia ei lehdissämme kerta kaikkiaan ole kyetty analysoimaan viileän järkevästi, kuten esimerkiksi englantilainen Richard Sakwa, muuan parhaista asiantuntijoista tekee. Normaalijärkinen analyysi leimataan meillä nyt helposti vihollisen hännystelyksi ellei suorastaan pahantahtoiseksi myyräntyöksi. Venäjää ymmärtäviin tulkintoihin ”resonoiminen” on mukamas infosotaan liittyvä olennaisen tärkeä elementti eikä sen sijaan vaikkapa järjen käyttöä.

Asioiden suhteuttaminen on se taitolaji, johon ns. sotatiede ei taida antaa eväitä. Suhteellisuudentaju ei synny asioiden tunkemisesta kaavioihin, vaan se vaatii historian ymmärtämistä. Simppelit dikotomiat ovat omiaan vain sotkemaan asioita. Kaikilla valtioilla on tässä maailmassa omat pyrkimyksensä ja osaa niistä on aina pidettävä legitiimeinä, sattuipa valtiota sympatisoimaan tai ei. On sivumennen sanoen sekä sangen loogista että varsin hupaisaa huomata kirjoittajan innostuneen vastakohtien problematiikasta, dialektiikasta. Sitä meillä ei kuulemma ymmärretä tarpeeksi. Minun sukupolveni edustajat saivat kyllä aikoinaan tätä herkkua aivan yltä kyllin…

Jantunen julistaa komeasti että Paasikivi on kuollut kuten Kekkonenkin. Tällä kaiketi halutaan sanoa, että elämme uutta aikaa, jossa vanhat ajattelutavat eivät toimi, näköjään ajatellaan asian koskevan myös viisautta yleensä. On tietenkin ymmärrettävää, että kirjailija haluaa myydä kirjaansa ja kustantajakin on siitä kiinnostunut, mutta tässä huippukohdassa argumentit jäävät nyt kyllä poikkeuksellisen vaatimattomiksi: ”Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina” pohtii kirjailija. ”Miksi kukaan haluaisi tulla tunnetuksi poliitikkona, joka ei ole keksinyt mitään uutta kuudessakymmenessä vuodessa”?

Sitäpä sopiikin ihmetellä. Se resuneeratkoon, joka siihen pystyy. Viisautta ei ”keksitä” vaan se löydetään jos löydetään. Kaavioiden sijasta sen etsijöille voisi suositella vaikkapa Salomon sananlaskuja.