Tässä sitä nyt kulutetaan

Pitkä tie onnelaan

Ne meistä, jotka ovat tarpeeksi vanhoja, muistavat vielä erinomaisesti sen ajan, jolloin kulutustavaroita oli niukasti saatavilla. Siihen aikaan myös yhteiskunnan apuun turvauduttiin vasta silloin, kun oli todella hätä kädessä. Moni eli silloin todella köyhästi, mutta asiaan kuului, että niitä köyhiä monilapsisisia perheitä, jotka alkoivat saada verrattain suuria lapsilisiä, katsottiin kovin karsaasti. Jokaisen oli määrä elää omillaan, noin periaatteessa.

1950-luku oli suuren niukkuuden aikaa, etenkin nykyhetkestä päin katsottuna, mutta ei välttämättä onnetonta aikaa. Itse asiassa silloin mentiin aikamoista vauhtia kohti parempaa elämää ja juuri se vaikutti paljon aikakauden tunnelmaan.

Ja ehkäpä jotkut asiat olivat paremmin kuin nykyään? Työhaluisille riitti yleensä mielekästä tekemistä, asunto ei ollut hinnan kiroissa ja unelma omasta talosta oli hyvin reaalista todellisuutta yhä useammille.

Tuo paljon puhuttu ”elintaso” taisi juuri silloin tulla ihmisten jokapäiväiseen puheenparteen. Muutos mökeistä ja hökkeleistä taloihin, joissa oli nykyakan mukavuudet sähköstä viemäröintiin, keskuslämmitys, kaasu- tai sähköliesi, ja jopa pesukone. Kaikki tämä oli jo vanhaa ja tuttua rikkaille, mutta ei vielä enemmistölle. Vasta nyt alkoi tulla normaaliksi tavoitteeksi, että radio kuuluu jokaiselle siinä kuin sanomalehti, että puhelin ei ole ylellisyyttä, että itse kullakin on oikeus ajaa omalla moottoripelillä töihin, olipa se sitten mopedi, moottoripyörä tai peräti auto.

Televisioantennit eli ”konkurssiharavat” ilmestyivät viimeistään 1960-luvun alussa joka töllin katolle ja asettivat kansalle uuden ”normaalin”. ”Suomisen perhe” oli ollut selvästi keskiluokkaisen urbaanin vähemmistön maailma, sen valistuneen, kirjakieltä puhuvan kansanosan, jollaiseksi muutkin haluttiin kasvattaa eikä suinkaan vailla menestystä. Nyt kodin kuvaruudulle ilmestyi Amerikka, tuo uusi normaali tai ainakin unelma.

Elintarvikkeiden, asumisen ja vastaavien perustarpeiden tultua tyydytetyiksi saatettiin aluksi ajatella, että onnela itse asiassa oli jo saavutettu. Jäljellä oli enää ihmisen moraalinen täydellistäminen. Rahan lisäämisellä ei enää järkevästi ajatellen ollut paljon saavutettavissa. Vain moraalisesti epäilyttävät helppoheikit yrittivät myydä ihmisille yhä enemmän tarpeetonta tavaraa ja synnyttää heissä uusia tarpeita, joiden tyydyttäminen ei vastannut mitään normaaleja ja kohtuullisia pyrkimyksiä.

Mutta sitten hyödykkeiden tuotanto vasta todella räjähti ja hinnat putosivat. Yhä useammasta tuntui yhä välttämättömämmältä hankkia yhä enemmän sitä monenkirjavaa tavaraa ja palvelusta jota oli saatavilla. Suurin osa tästä uudesta onnesta kuului sellaisten asioiden joukkoon, josta ei koskaan ennen kukaan ollut haaveillut ja jota useassa tapauksessa ei koskaan edes ollutkaan.

Ulkomaanmatkat, kodinkoneet, vapaa-ajan tavarat ja palvelut, uudet ruokailutavat ja raaka-aineet loivat kokonaan uuden maailman, jonka puuttumista ei kukaan ollut edes aavistanut. Yhä useammasta entisestä ylellisyydestä tuli välttämättömyys.

Sana ”tarpeeton” alkoi jäädä pois käytöstä. Myyntimiehen titteli lakkasi kuulostamasta naurettavalta ja niistä, joita ennen oli halveksittu huijareina, tuli aikakauden sankareita. Jossakin vaiheessa, kuin huomaamatta, kunnian kruunu siirtyi tuottajalta kuluttajalle. Saarijärven Paavo ja koko tuo mennyt maailma menetti arvonsa viimeistään silloin, kun pellot pantiin pakettiin. Se oli moraalinen vallankumous, joka sattui samaan aikaan, kun keskiolut alkoi virrata vapaasti maaseudulle ja väki tungeksi Super Caravelleihin kokeakseen etelän eksotiikan ja huuman.

1970-luvun Suomi ei enää ollut entinen petun ja virsien maa, pikemminkin päinvastoin. Elintason räjähdysmainen kasvu nähtiin supermarkettien ilmaantumisena ja loputtoman kuluttamisen nostamisena maan todellliseksi uususkonnoksi. Kulttuurivallankumous alkoi 1960-luvulla ja tunkeutui syvälle yhteiskuntaan seuraavalla vuosikymmenellä suurten ikäluokkien nuorekkaalla johdolla. Se näytti hullunkuriselta ja oli sitä, mutta se oli totista totta.

Samaan aikaan itärajan takana elettiin toisessa maailmassa. Talonpoikainen Venäjä oli ollut niukkuuden ja kohtuuden maa, kuten kaikki kaltaisensa. ”Proletaarinen” vallankumous syöksi sen kurjuuteen ja miljoonien nälkäkuolemaan, mutta hallitus muisti sentään koko ajan ylistää sitä yltäkylläisyyden yhteiskuntaa, joka saavutettaisiin, kunhan kaikki ensi sen hyväksi uhrautuisivat tarpeellisessa määrin.

Käytännössä kävi niin, että Neuvostoliiton elintaso jäi tavattoman matalaksi aina 1960-luvulle saakka. Siinä vaiheessa muistettiin myös kuluttajalle jo vuosikymmeniä annetut lupaukset ja yltäkylläisyys näyttikin jo pian häämöttävän.

Kommunismin rakentamisen ohjelma, joka aloitettiin vuonna 1961 ja luvattiin juhlallisesti saattaa loppuun vuoteen 1980 mennessä, oli otakin ainutlaatuista. Nyt ihminen lopultakin vapautettaisiin niukkuudesta. Vuonna 1980 Neuvostoliitto olisi paljon vauraampi maa kuin Yhdysvallat ja sitä paitsi vauraus koskisi kaikkia. Jokainen saisi poimia maallista hyvää tarpeittensa mukaan, kaikki olisi ilmaista ja riittäisi kaikille.

Kyseessä oli perustajaisien sata vuotta aiemmin hahmottelema idea, jossa ei ollut mitään järkeä. Sitä siinä ei ollut 1900-luvulla eikä varmaankaan edes 1800-luvulla. Se perustui rationaaliseen ja humanistiseen ihmiskuvaan, jossa luultiin aineellisten tarpeiden olevan hyvin yksinkertaisia ja helposti tyydytettäviä, ei suinkaan loputtomia ja alati kasvavia. Ihmistä ei tunnettu lainkaan.

Typerän kuluttamisen sijasta luultiin ihmisen haluavan käyttää lyhyen elinaikansa tavoitellakseen hyvää elämää toteuttamalla ja kehittämällä omaa persoonallisuuttaan ja lahjojaan. Kulttuurista hyvää voitiin toki lisätä rajattomasti, kun siihen annettiin mahdollisuudet. Kukapa olisi voinut luulla, että kansa sen sijaan haluaisikin juopotella, laiskotella, katsoa roskaviihdettä ja harrastaa seksiä ja mässäystä?

Kommunismin rakentamisen ohjelma, johon liittyi USA:n ohittaminen elintasossa jo vuoteen 1970 mennessä, floppasi lähes välittömästi ja painettiin villaisella syvään unohdukseen. Oikeasti aineellisen elintason nousu takkusi Neuvostoliitossa myös pahoin ja jopa neuvostovallan tarunomaisina huolettomina ”pysähtyneisyyden” vuosina se oli omalla tavallaan korkealla vain tietyillä laajan imperiumin alueilla. Makkaran puute ei suinkaan ollut ainoa riesa, vaikka siitä tulikin koko epäonnistumisen symboli. Myös asuinolot olivat kansan enemmistöllä primitiiviset koko neuvostovallan ajan, vaikka asiaa ei välttämättä havainnut, kun vieraili moskovalaisissa ja leningradilaisissa kodeissa. Ne olivat etuoikeutetuilla alueilla.

Itse asiassa juuri samaan aikaan kun Neuvostoliitto epäonnistui julistamassaan elintasokilpailussa ja jämähti sinänsä siedettävälle kohtuullisen toimeentulon tasolle, räjähti kulutus lännessä, johon alkoi nousta kulutushelvettejä kuin sieniä sateella. Kukaan ei koskaan ollut unelmoinut sellaisesta tavaramäärästä ja miksi olisi? Nyt keskivertokansalainen alkoi ostella tavaraa pelkän ostamisen vuoksi.

On turha sanoakaan, että nyt Neuvostoliitto ja jopa sen satelliitit alkoivat jäädä huimasti jälkeen lännestä sikäli kun asia koski kulutusta. Elintaso, joka sentään oli hyvä verrattuna viimeisen sadan vuoden toistuviin nälkäkatastrofeihin, ei enää tuntunut kohtuulliselta jos sitä vertasi lännen ostosbulimiaan. Venäjä ei koskaan ollut elänyt näin hyvin rahassa mitaten, mutta suhteellisesti tilanne näytti yhä surkeammalta.

Kurjuuden syvin kuoppa koettiin sitten Jeltsinin aikana, jolloin maahan saapui yllin kyllin ostettavaa, mutta rahaa oli vain niillä, jotka olivat sitä rosvonneet. Suhteellinen deprivaatio on todellista sekin ja sitä paitsi absoluuttistakin kurjuutta alkoi taas löytyä.

Tilanne muuttui vasta Putinin myötä. Vuoden 1998 konkurssi ja jättiläisdevalvaatio loivat osaltaan pohjaa nousulle, jota alkoi nopeasti siivittää maailmanlaajuinen hiilivetyjen hinnan nousu.

Se, joka ei tunne sekä 1980-90-lukujen Venäjää että Putinin Venäjää, ei ymmärrä, millainen ero niiden välillä on ja mitä se merkitsee.

Meidän oma aineellinen yltäkylläisyytemme, jota ei ehkä tee mieli samaistaa varsinaiseen hyvinvointiin, on hyvin nuorta perua ja suuret ikäluokat muistavat ja jopa ymmärtävät tämän vielä hyvin. Se kuitenkin rakennettiin usean vuosikymmenen myötä ja ajan mittaan siihen totuttiin ja alettiin pitää sitä ikuisuusasiana ja kansallemme jo ammoin määrättynä.

Venäjällä sen sijaan oli totuttu aina ajattelemaan tuotannon ja tuottajan eikä kuluttajan ja kulutuksen termein, aina hamaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Vasta silloin, kommunistisen ideologian romahdettua ryminällä yhden ainoan vuoden kuluessa vuonna 1991, murtautuivat sisään niin kulutusideologia kuin kulutustavarat. Niukkuus ja kärsimys tulevaisuuden hyväksi eivät olleetkaan sankaruutta, vaan hölmöyttä. Tämä ideologian ja siihen uskoneiden lankeemus oli suuri ja äkillinen.

Meillä sama oli tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemmin, myös suhteellisen äkkiä ja varoittamatta. Mutta valtavalla Venäjällä prosessi oli sentään paljon rajumpi ja raaempi. Stahanovin perillisten sopeutuminen uuteen aikakauteen saattoi olla vieläkin vaikeampi kuin oli Saarijärven Paavon perillisten.

Joka tapauksessa myös venäläisten enemmistö (aivan oikein, enemmistö) sai vasta 2000-luvun hurjan talouskasvun aikana maistaa maailmanhistorian uuden kulutustavaroiden massatuotannon hedelmiä, ei sen aiemmin. Tämä oli kuin lahja taivaasta ja se annettiin kansalle Putinin aikana. Se oli uutta koko maan historiassa, kuten se oli ollut uutta muidenkin maiden historiassa hieman aiemmin. Mutta ne olivat saaneet sen vähemmän dramaattisesti.

Ehkä ei ole ihme, että kovin paljon kunniaa tästä uudesta yltäkylläisyydestä tuli sen pienikokoisen entisen KGB-miehen kontolle, joka tuota maata samaan aikaan hallitsi. Olisi ollut todellinen ihme ellei näin olisi käynyt.

P-maan menetetty maine

Maine ja kunnia YK:ssa

”Suomen maine sai kolauksen YK:ssa” tiedotti Helsingin Sanomat. Ja olihan lankeemuksemme suuri. Kerran olimme yksi pohjoismaa muiden joukossa, nyt pohjoismaiden marginaalia, kerrotaan. Miten asia tämä pitäisi ymmärtää, jää lukijalle valitettavan epäselväksi.

On luontevaa ajatella, että Ruotsi on pohjoismaalaisuuden ydin ja muut sitten enemmän tai vähemmän sitä marginaalia. Varmaan siihen kuuluu ainakin on Tanska, joka on kantanut kovasti huolta siitä, että sen vetovoima ei-toivottujen maahanmuuttajien taholla heikkenisi. ”Sydämensä avannut” Ruotsi sen sijaan jatkaa niiden houkuttelemista, mutta käytännössä työntää juuri  nyt niitä parhaansa mukaan itäiseen naapuriin.

Oman osuutemme toki olemme maahanmuuttajien houkuttelussa tehneet, kun pääministerikin julisti antavansa heille oman asuntonsa. Tästä on vaikea panna paremmaksi, joten eipä ihme, jos flaksi on käynyt. Meille saapuneet maahanmuuttajat olivat hyvin tietoisia maailman tähän asti ehkä hurjimmasta tämän alan tarjouksesta.

Maineemme on nyt kuitenkin saanut YK:ssa kolauksen, kerrotaan. Nyt meitä ei enää ilman muuta liitetäkään Ruotsin ja Saksan jaloon ja empaattiseen seuraan, vaan Itä-Eurooppaan, mikä kaiketi on meille häpeäksi. Ehkäpä sitten asia tällä kertaa todella on niin, vaikka toisaalta sitä on saanut kyllästymiseen saakka lukea siitä, miten juuri Suomi on ”harmaalla vyöhykkeellä”, toisin kuin nuo Itä-Euroopan uudet Nato-maat, jotka ovat nyt syvällä noissa paljon puhutuissa ytimissä.

Syynä (tai sanotaan nyt, että selityksenä) häpeälliseen alamäkeemme ovat talousvaikeudet, joita jotkut potentaatit kohteliaasti selittävät ymmärtävänsä, mutta eihän se lopultakaan asiaa paranna. Kehitysapumäärärahojen osuus kansantuotteesta on meillä kovin pieni ja Ruotsissa ihmetellään, miten meidän muka on vaikeaa ottaa vastaan maahanmuuttajia, vaikka niiden nykyinen määrä on vielä pieni.

Tasavallan presidentti on joutunut maailman johtavien valtiomiesten kohtaamisissa puuttumaan voimakkaasti sen henkilön toimintaan, joka iltana muutamana esiintyi Lahdessa päässään pahvista askarreltu tötterö ja pelotteli sillä maahanmuuttajia. Tästä kansamme sai päälleen häpeäleiman, jonka poispeseminen on luultavasti ylivoimainen tehtävä koko ulkomaanedustuksellemme. Valtiojohto saa nyt yrittää puolestaan.

 Ehkäpä meidän on nyt suoranainen pakko jälleen pyrkiä maailman otsikoihin jollakin uudella ja entistä raflaavammalla tarjouksella? ”Saul toi maahan tuhat, mutta David kymmenen tuhatta!” sanotaan Sanassa muistaakseni. Kyllä hyvä tarjous kauas kiirii, kunhan on tarpeeksi hyvä. Nyt sille olisi taas tilausta!

Vakavasti puhuen, pääministeri Sipilän empatiakohtaus aiheutti maallemme luultavasti suuremman vahingon kuin koko tämä management by vatulointi muuten kaiken kaikkiaan. Maahanmuutolle on pakko myös meillä, marginaalimaa Tanskan tapaan löytää stoppi vetovoimatekijöitä pienentämällä ja on mahdollista, että nuo Lahden rasistit ja tuo yksinäinen tötteröpää erityisesti onnistuivat kaikessa hölmöydessään säästämään maallemme kymmeniä miljoonia. Viittaan Hjallis Harkimon arvioihin maahanmuuton kustannuksista.

Mutta entäpä onneton imagotappiomme? Joudummeko nyt luimistelemaan sivistyneen maailman marginaalien kanssa samoissa riveissä? Ehkäpä meitä jopa lakataan tervehtimästä, kuten itävaltalaisia marginaaleja aikoinaan?

Mistään niin kauheasta ei taida olla kysymys. Ruotsalaiset tietenkin saavat aihetta moraaliseen ylenkatseeseen, mutta sitä he saavat joka tapauksessa. He ovat taakkansa valinneet ja maksavat nyt huonosta omastatunnosta, joka meiltä taas sattumoisin puuttuu ja antaapa puuttua.

Mutta joitakin aivan konkreettista seurauksia tapahtuneelle katastrofille voimme lukea Helsingin Sanomista. Maine vaikuttaa siihen, millaisia paikkoja Suomi YK:ssa saa.

Kannattaa aina kysyä, kuka saa mitä, kun Suomi saa jotakin. Kun Suomi saa nauttia hienoa konjakkia cocktailkutsuilla, tapahtuu se vain valittujen edustajien välityksellä eikä koko kansan toimesta. Niin käy nytkin. Meillä on erittäin päteviä, hyvin koulutettuja tyttöjä, jotka ovat hyvin uratietoisia ja valmiita etenemään korkeimpiinkin virkoihin. Mutta nyt näitä virkoja ja tehtäviä ei kenties olekaan noin vain tarjolla. Ehkä meille annetaan vain rivityöntekijän paikkoja?

Voi maatamme! Voi kansaamme!

Turhuudesta

Vanity Fair

Vanhana ukkona on hauska muistella kouluaikojaan ja kummasti putkahtelevat sieltä aikojen takaa yhä uudelleen muistot klassikoista, värssyistä ja sananparsista, jo unohtuneiksi luulluista. Jos jokin osa näyttää unohtuneen, auttaa internet heti palauttamaan sen mieleen oikeassa muodossaan. Projekt Gutenberg ja muut vastaavat ovat tehneet loistavan palveluksen myös niille, joita näyttää uhkaavan dementia praecox  tai siihen verrattavat ongelmat.

Joskus muinoin noiden runojen merkitystä tuskin tuli varsinaisesti edes ymmärtäneeksi, mutta ne lumosivat tunnelmallaan ja soinnillaan, kuten runon pitääkin. Tätä eivät sen ajan modernistiradikaalit tajunneet lainkaan. Ajatelkaamme nyt vaikkapa tätä iänikuista vanitas-teemaa, esimerkiksi näin:

Vanitatum vanitas,
            omnia sunt vana,
Nil sub sole stabile
            in vita humana,
velut fumus transiit
            gloria mundana,
ista cur amplecteris
            O tu mens insana?

Tai näin:

Vanitas! vanitatum vanitas!

Ich hab' mein Sach auf Nichts gestellt,                         Juchhe! Drum ist's so wohl mir in der Welt;                         Juchhe! Und wer will mein Camerade sein, Der stoße mit an, der stimme mit ein, Bei dieser Neige Wein. Ich stellt' mein Sach auf Geld und Gut,                         Juchhe! Darüber verlor ich Freud' und Muth:                         O weh! Die Münze rollte hier und dort, Und hascht ich sie an einem Ort, Am andern war sie fort! Auf Weiber stellt' ich nun mein Sach,                         Juchhe! Daher mir kam viel Ungemach;                         O weh! Die Falsche sucht' sich ein ander Theil, Die Treue macht' mir Langeweil', Die Beste war nicht feil. Ich stellt' mein Sach auf Reis' und Fahrt,                         Juchhe! Und ließ meine Vaterlandesart;                         O weh! Und mir behagt' es nirgends recht, Die Kost war fremd, das Bett war schlecht Niemand verstand mich recht. Ich stellt' mein Sach auf Ruhm und Ehr,                         Juchhe! Und sieh! gleich hatt' ein Andrer mehr;                         O weh! Wie ich mich hatt' hervorgethan, Da sahen die Leute scheel mich an, Hatte Keinem recht gethan. Ich setzt' mein Sach auf Kampf und Krieg,                         Juchhe! Und uns gelang so mancher Sieg;                         Juchhe! Wir zogen in Feindes Land hinein, Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein, Und ich verlor ein Bein. Nun hab' ich mein Sach auf Nichts gestellt,                         Juchhe! Und mein gehört die ganze Welt;                         Juchhe! Zu Ende geht nun Sang und Schmaus. Nur trinkt mir alle Neigen aus; Die letzte muß heraus! Jäikö sanoista jotakin ymmärtämättä? Ei hätää. Itse asiassa on melkeinpä parempi niin. Till häflten blott förstådd, men älskad desto mer, kirjoitti joku Homeroksen runoelmista. Jälkimmäisessähän vanha Johann Wolfgang on heittäytynyt anarkistiksi tai suorastaan nihilistiksi ja toteaa, ettei millekään kannata rakentaa, kaikkea tuli koetettua, eikä mikään ollut sen väärtti. No, saman viisauden olisimme ehkä voineet saada paikalliselta puistokemistiltäkin vai kuinka? Ehkäpä Goethe tässä vain laski leikkiä? Näin minäkin luulen, ei tässä runossa ole Saarnaajan syvällisyyttä eikä todella koetun karvasta makua. Siinä sunnuntailapsi vain leikkii ajatuksella, että olisi joutunut pettymään, mikäli olisi arvostanut liikaa niitä ulkoisia asioita, joille monet näyttävät koko elämänsä rakentavan. Ehkä takana on se ajatus, ettei elämältä kannata vaatia kohtuuttomia, tyytymättömyyteen löytyy aina syytä. Mitä pienemmät ovat vaatimukset saatuun hyvään verraten, sitä suurempi tyytyväisyys. Järkeenkäypä ja simppeli asia, ja juuri siksi niin tosi, etten sanoisi syvällinen.