Russofofian synty

Russofobian synty

Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.

Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.

Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.

Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.

Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.

Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…

Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.

Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”

1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.

Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.

Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.

Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.

1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.

Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.

Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.

Tuskan parahdus

Tuskan parahdus

Kahden suomalaisen johtavan intellektuellin monitulkintainen ulostulo on performanssi, joka on oikeutetusti herättänyt huomiota. Lähes jokainen on halunnut sulkea ainutkertaisen tapahtuman oman kielipelinsä kategorioihin, joita konkreettinen tässä ja nyt tapahtuva teos silti aina onnistuu pakenemaan.

Hetkellisen teoksen näennäinen pelkistynyt ruumiillisuus on tietenkin vain tapa puhua ja vaikka se näennäisesti viittaa pakottavaan tarpeeseen ja jopa hätään, on kyse tosiasiassa kielipelistä, jossa älyllinen jännite syntyy eri tasojen sekoittumisen ironiasta.

Teatterissamme on jo kauan ollut tapana, että katselija itse tekee esityksen haluamallaan tavalla niistä todellisuuden elementeistä, jotka esiintyjät paiskaavat vasten hänen kasvojaan. Jos teatterin lavalla on ulostetta, ei se ole teatterin vika, vaan maailman vika. Taide vain pakottaa meidät kohtaamaan asiat, jotka arkirutiiniemme ja niin sanotun sivistyksen sovinnaisuuksien tyrannia meiltä haluaa kätkeä.

Kulttuurimme hierarkioita ei voida räjäyttää frontaalihyökkäyksellä, mutta ne voidaan kyseenalaistaa tarjoamatta vastauksia. Tämä on nykyään ehkä taiteen keskeinen tehtävä. Performanssi ei välttämättä ole edes taidetta eikä sen tarvitse sitä olla. Olemalla vain sitä, mitä se on, se voi haastaa älyn ja tunteen, paljastaa oman ahdasmielisyytemme ja vapauttaa meidät niin sanotun kulttuurin valheesta.

En yritä tyhjentävästi kommentoida saati selittää sitä taannoista ulostuloa bussissa, joka omalla hiljaisella tavallaan tyhjentää valmiit käsitteemme.

En pysty lokeroimaan, saati ”selittämään” sitä. Näennäisen ironian ja halvan raljeerauksen alta erotan kuitenkin kullan kimalluksen, jokaisen todellisen intellektuellin aatelismerkin.

Kyseessä ei ollut tyhjä puhe, flatus vocis. Kyllä tässä kuului tuskan parahdus.

Kansalliset operaatiot

Kansalliset operaatiot

Sanapari ”kansalliset operaatiot” lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.

Kyseessä on Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”, joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.

Niin sanotun suuren terrorin uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden” puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan nimenomaan etninen puhdistus.

Toissa vuonna julkaistussa teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa, joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä  yllätyksenä se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut vain luokkaretkeä.

Tammikuussa pidettiin Uumajassa kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan ”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä vastakaikua.

”Rationaalisuuden” kannalta nämä kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia. Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.

Jälkimaailma on suhtautunut Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä. Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.

Kansanmurha on määritelty toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina) laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.

Tämän rikoksen laajuuteen nähden on erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.

Suomen valtion suhde asiaan on ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa metelin pitäminen mitään auttaisikaan.

Sen sijaan Venäjän valtion kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien 1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.

Aleksandr Solženitsyn kirjoitti aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.

Argumentti on huono. Kyllä saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset, mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.

Venäjällä näyttää nyt olevan tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu ”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi, miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.

Ehdotetussa monumentissa kaksi sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa, polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin äiti-Venäjän piirteet.

Asetelma kuulostaa herkältä ja kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen, pilkan ja manipuloinnin kohde.

Asian ongelmallinen puoli on se, että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.

Nikolai Berdjajev esitti aikanaan ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.

Samaa täytyy sanoa myös Stalinista. Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.

Patriotismi on myönteinen tunne, joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin vapaussotamonumentteihin.

Siitä huolimatta myös patriootin on tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja, mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.

Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!