Tolkku takaisin!

 

Brännvinsadvokatyr

 

Aikoinaan tunnettiin hyvin nurkkakirjureiden ammattikunta. Kyseessä olivat usein raiteiltaan suistuneet kouluja käyneet miehet, jotka yrittivät henkensä pitimiksi myydä palveluksiaan kaikille halukkaille. Asiakirjojen ja anomusten eli supliikkien laadinta sujui heiltä, kun kirjoitustaitoa oli ja käsitteelliseen ajatteluun oli joskus harjaannuttu. Palkkiona oli usein ainakin jokin määrä viinaa.

Käsitteeseen liittyi kuitenkin tietty ajatus ostettavuudesta ja jopa moraalittomuudesta. Toki ”oikeatkin” asianajajat saattoivat ja saattavat yhä puolustaa aivan kurjia juttuja, joista on vaikea löytää mitään oikeasti puolustettavaa. Mutta kaikilla asioilla on useampi puoli ja oikeudessa on oltava mahdollisuus tuoda esille nekin näkökohdat, jotka saattavat auttaa syytetyn asiaa.

Joku tolkku se kuitenkin pitää säilyttää myös oikeudessa ja näyttää siltä, ettei nurkkakirjuri aina malttanut pysyä kohtuuden rajoissa. Kun Stalin Moskovan neuvotteluissa ehdotti, että kavettaisiin kanava Hangon ja muun Suomen välille, jolloin Neuvostoliiton himoitsema tukikohta ei enää kuuluisi Suomeen, puuskahti Paasikivi (tosin vasta hotellihuoneessaan): Brännvinsadvokatyr! Ehdotus oli ala-arvoista kikkailua huolimatta siitä, miten korkealta tasolta se tuli.

Näinhän asia oli. Ei yksi kanava olisi millään tavoin muuttanut sitä tosiasiaa, että Neuvostoliitolla olisi ollut Suomessa sotilastukikohta. Se olisi määrännyt siitä pitäen niin Suomen ulko- kuin sisäpolitiikankin raamit. Pianhan se joka tapauksessa sitten nähtiin.

Oikeusvaltio edellyttää epäilemättä toimivaa oikeuslaitosta, joka ei ratkaisuissaan luisu minkään poliittisen kuppikunnan suosijaksi, vaan säilyttää sen tajun normaalista oikeudesta ja kohtuudesta, joka esitetään vanhoissa Ruotsin lain tuomarinohjeissa, jotka yhä on painettu lakikirjan alkuun: Se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei taida olla lakikaan.

Tämän periaatteen ilmeinen tarkoitus on suojata yksilöitä ja yhteiskuntaa mielivaltaiselta käsitekikkailulta ja pykälien venyttämiseltä. Sen, mitä se käytännössä tarkoittaa, voi ratkaista vain niin sanottu lautamiesjärki ja yleinen elämänkokemus eikä mikään abstrakti periaate.

Zbigniew Brzezinski, varsin arvossa pidetty ja korkeissa viroissa palvellut amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikko, on sanonut, että yksi Yhdysvaltojen kansallinen vaara on sen ahne juristiluokka. Luotan Brzezinskin asiantuntemukseen tässä asiassa. Ulkopuolisenakin on pakko ihmetellä monia mediassa kerrottuja tuomioistuinten ratkaisuja, joissa ei oikeudesta saati kohtuudesta näytä olevan jälkeäkään.

Meillä Suomessa oikeuslaitoksen toimintaa valvovat sekä oikeuskansleri että eduskunnan oikeusasiamies. Molempien velvollisuutena on sekä poliittisen hallinnon että virkamiesten toimien lainmukaisuuden seuranta. Oikeuskanslerista mainitaan, että hän voi myös kiinnittää huomiota hyvään hallintotapaan eli siis siitä poikkeamiseen.

Syyttäjälaitos on vanhastaan kuulunut oikeuskanslerin valvottavaan virkakuntaan ja lienee oletettava, että häntä on usein kiinnostanut se, onko syytteitä jäänyt nostamatta tai ovatko ne olleet asianmukaisessa suhteessa itse asioihin.

Nyt olemme jo muutaman vuoden ajan saaneet todistaa kummallisia näytelmiä, kun korkeimmat syyttäjäviranomaiset ovat askarrelleet poliitikkojen puheiden parissa, jopa eduskunnassa pidettyjen puheenvuorojen laillisuudesta kiinnostuneina ja törkeitä rikoksia muka jäljittäen.

Kyse on ollut erityisesti ns. vihapuheeksi tulkittavista puheenvuoroista, huolimatta siitä, ettei yhdessäkään tapauksessa ole ollut kysymys kiihottamisesta väkivaltaan tai muuhun laittomuuteen.

Asiaa koskevasta laista tehtiin viime vuosikymmenellä niin sanottu kuminauhapykälä, jota sopivasti venyttelemällä voidaan selittää normaalia parlamentaarista puheoikeuttaan käyttävän kansan valitseman parlamentaarikon syyllistyneen törkeää rikokseen, josta voidaan tuomita jopa kaksi vuotta vankeutta:

10 §

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Näitä tunnettuja tapauksia lienee turha taas kerran nostaa esille. Jokainen normaali ihminen, joka kyseisiin materiaaleihin tutustuu, joutuu toteamaan, ettei niihin liity minkäänlaista kiihottamista ketään vastaan. Juristi pystyy kyllä sen sijaan halutessaan aina väittämään, että tieto, mielipide tai muu viesti nyt muka panettelee tai solvaa jotakin ryhmää, vaikka nyt ei sitten uhkaisikaan.

Tässä on nyt taas kerran kyseessä vanha tuttavamme brännvinsadvokatyr sen aidoimmassa muodossa: jokaiselle on selvää, ettei mitään kiihottamista ole tapahtunut, saati että joku olisi peräti kiihottunut. Sen sijaan saatetaan ajatella poliittista hyötyä seuraavan siitä, että tulkitaan poliittinen vastustaja suorastaan rikolliseksi…

Tässä rikotaan törkeästi vanhaa lakikirjan oikeus- ja kohtuusperiaatetta ja juuri tällaisissa tapauksissa oikeuskanslerin velvollisuutena olisi puuttua peliin. Se, ettei syyttäjäviranomainen ole muodollisesti rikkonut lakia, ei riitä. Mikäli hän on sitä selvästi väärinkäyttänyt, on hän menetellyt virheellisesti.

Erityisen törkeänä tämän periaatteen rikkomisena on pidettävä sitä ajojahtia, joka on järjestetty kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan.

Koko ajatus siitä, että raamatun siteeraaminen voisi johtaa rikossyytteeseen ja tuntikausien poliisikuulusteluihin Suomessa, joka on kristillisen kulttuuriperinnön varaan rakennettu länsimaa, on aivan uskomaton. Pelkään pahoin, että tämän johdosta koko maineemme sivistysvaltiona on vaakalaudalla.

Mikäli uskonnollisten käsitysten vainoaminen oikeusviranomaisen toimesta todella kuuluu tälle vuosisadalle, kuten jo alkaa näyttää, se on tulevaisuuden kannalta pahin mahdollinen enne.

Ehkä kyse sentään on vain yhden tai kahden viranomaisen suhteellisuudentajun puutteesta. Asia selviää siinä vaiheessa, kun näemme, mitä oikeuskansleri näissä tapauksissa tekee. Mikäli tällaiset farssit saavat jatkua ja syyttäjien korkein valvoja tuijottaa vain siihen, rikotaanko lakia muodollisesti vai ei, on todella syytä huoleen.

Lakimieskunnan palkkiot eivät meillä tietääkseni ole paisuneet samanlaiseksi kansalliseksi vaaraksi kuin Amerikassa. Lainkäytön alistaminen tai suoranainen prostituoiminen politiikan palvelukseen saattaa kyllä olla aivan yhtä suuri tai suurempikin vaara.

Nyt on konsulien valvottava! Caveant consules ne quid detrimenti respublica capiat, sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Poliittisten etujen saalistaminen juristerian avulla syö koko yhteisen valtiomme, res publican uskottavuutta. Nyt on kansalla oikeus odottaa toimia.

 

 

What do you want to do ?

New mail

Unhon yöstä!

 

Saimaan laivastot

 

Sekä Venäjä että Ruotsi panostivat 1700-luvulla paljon saaristolaivastoon, joka teki mahdolliseksi nopeat operaatiot sokkeloisilla saaristoreiteillä ja pystyi tehokkaasti tukemaan maavoimia.

Tarina Ruotsin saaristolaivastosta eli armeijan laivastosta on kaikille hyvin tuttu. Suomi nousi esille jo laivatyyppien nimissäkin: udema, pojama, hemmema… ja Suomen saaristoissahan nämä alukset joutuivat enimmäkseen kulkemaankin. Myöhempää lukijaa jää hieman vaivaamaan se, että joukosta puuttuu alustyyppi nimeltä savoma.

Itse asiassa soutualusten välttämättömyys oli käynyt selville Suuressa Pohjan sodassa, kun purjelaivasto ei Hankoniemellä päässyt avuksi saarroksiin joutuneille kavereille.

Sitä paitsi tuhansien miesten ajan oloissa tavattoman nopea siirtyminen paikasta toiseen teki niiden hyökkäysten torjumisen usein mahdottomaksi. Venäläisten haasteeseen oli vastattava samalla mitalla ja niin tehtiinkin, vaikka kallistahan se oli.

Saimaalle, jonka läpi valtakuntien välinen raja kulki vuodesta 1743 vuoteen 1812, rakensivat molemmat osapuolet laivastotukikohtia, joiden tärkeimpiä ja tehokkaimpia alustyyppejä olivat tykkiveneet (tykkijollat).  Osittain ne olivat molemmilla osapuolilla samanlaisia.

Kyse oli af Champanin suunnittelemasta tykkijollasta, innovatiivisesta aluksesta, jossa yhdistyi kaleerien liikkuvuus raskaan tykistön tulivoimaan.

Matkat vesillä olivat pitkiä, mutta kovia olivat aseetkin: tykkien kaliiperi oli 18, 24 ja jopa 32 naulaa, kun se tavallisissa rykmenttitykeissä oli vain 3 tai 6 naulaa eli ammus painoi noin 1,5-3 kg.

Kustaa III:n sodassa (1788-1790) Saimaan sisävesilaivastot osoittautuivat hyvin käyttökelpoisiksi. Ne tukivat ja suojasivat maajoukkoja ja kävivät keskenään jopa taisteluja.  Savon operaatioiden ytimessä oli Jussi T. Lappalaisen mukaan kolme asiaa: Puumala, Puumala ja Puumala.

Se, joka hallitsi Puumalaa, pystyi tulppaamaan väylän eteläiseltä Saimaalta pohjoiseen ja päinvastoin. Venäläiset onnistuivat kaappaamaan paikan, eikä sitä saatu valloitettua takaisin, vaikka kovia taisteluita käytiin. Vain Pirttimäki saatiin miehitettyä ja pidettyä Puumalaa tarkkailemassa ja uhkaamassa.

Toinen paikka, jossa salmet tukittiin oli Savonlinna eli Laitaatsilta-Kyrönsalmi –akseli. Venäläiset saivat kaapattua senkin ja ruotsalainen laivasto jäi pohjoiseen, Haapaveden puolelle, vaikka sitä yritettiin suurin ponnistuksin saada sieltä etelään –Puumalan valtaukseen.

Telateitä pitkin laivat vedettiin ensin Aholahden kannakselta yli ja sitten yritettiin vielä mennä Pihlajaniemen ylikin, mutta naapurin laivat olivat jo siellä odottamassa. Kun katsoo Pihlajaniemen jyrkkiä rinteitä, hirvittää jo koko ajatus.

Mutta tässä sodassa tehtiin muutenkin pitkiä marsseja ja vaivalloisia purjehduksia, muun muassa Puumalasta Puruvedelle ja Raikuun kanavan kautta Haukivedelle ja sieltä Rantasalmelle ja Laitaatsillan tuntumaan. Paattien  emäpuut kuluivat ja kölipultit nousivat esille.

Näennäisesti mitään dramaattisia ratkaisuja ei tykkivenelaivastojen taisteluissa syntynyt. Niiden merkitys joka tapauksessa ymmärrettiin tapahtuneen valossa suureksi ja niihin panostettiin sodan aikana vastaavasti. Ruotsin puolella peräti kiskottiin useita tykkijollia mereltä Saimaalle valtavin ponnistuksin.

Ilman laivastoa sotaakäyvä osapuoli olisi ollut perin kädetön sokkeloisen Saimaan pirstomalla alueella.

Kustaan sodan jälkeen laivastojen rakentamista Saimaalle tehostettiinkin sitten molemmin puolin ja Puumalasta suunniteltiin jopa linnoitettua kaupunkia, jonka asemakaavakin piirrettiin valmiiksi.

Ruotsin puolella Saimaan laivaston alukset kuuluivat ns. Armeijan laivastoon ja ne oli alistettu maavoimille. Laivastotukikohdat perustettiin kuninkaallisella asetuksella vuonna 1792 Varkauteen (Laivalinna) ja Ristiinaan. Molemmissa oli viidenkymmenen miehen vahvuinen varuskunta ja huomattava määrä tykkejä.

Laivalinnasta piti tuleman oikea linnoitus nelijine vallinsarvineen ja usean sadan miehen varuskuntineen. Ruotsin valtakunnan ja erityisesti Savon köyhyys kuitenkin asettivat rajansa. Suurille suunnitelmille kävi kuten aina. Niistä muistuttavat kaunopuheisesti Loviisan kesken jääneet bastionit, jotka voi havaita vanhan tien kautta ohi ajaessaan.

Toki Loviisassa kannattaa ehdottomasti myös pysähtyä ja tutustua ainakin rannassa olevaan merimuseoon, jossa on kiinnostavaa tarinaa kaupungin Amerikan-purjehduksesta ja Ragnar Nordströmin varustamosta.

Ruotsalaiset Saimaan laivat, kuten koko saaristolaivasto, käyttivät sinistä, kolmikielekkeistä lippua. Venäläisillä, joiden alukset olivat laivastolle alistettuja, lippuna oli ns. Andreaksen lippu sinisine vinoristeineen.

Kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov huolehti tunnetusti rajan Venäjän puoleisen osan linnoittamisesta ja kanavien kaivamisesta. Jopa Olavinlinnan nykyinen asu on hänen käsialaansa. Originelli, mutta nerokas Suvorov suoritti jopa laivastoupseerin (mitšmanin) tutkinnon huomattuaan tulleensa myös laivaston komentajaksi.

Venäläisten Saimaan laivastoon kuuluikin enimmillään jopa yli 80 alusta, ainakin kirjavahvuutena. Sen päätukikohta oli Lappeenrannassa ja sen liikkeitä helpottamaan kaivettiin 1790-luvulla useita kanavia (Kutvele, Käyhkää, Kukonharju ja Telataipale). Nyt laivat olisivat päässeet jopa linnoitetun Puumalan ohi, olipa se miten luja varustus tahansa.

Kun seuraava sota sitten vuonna 1808 alkoi ns. valapattoisella hyökkäyksellä, noudatti venäläinen osapuoli savolaisen eksperttinsä, G.M. Sprentgtportenin suunnitelmaa ja hyökkäsi talvella, jolloin Ruotsin järvilaivasto oli toimintakyvytön –jos oli Venäjänkin.

Niinpä meikäläiset upottivat purtensa ja naulasivat ne tykit, joita ei saatu mukaan. Myöhemmin venäläiset onnistuivat nostamaan useita pursia, kun taistelut jälleen tulivat Savoon. Myös ruotsalainen osapuoli rakensi taas laivastoaan ja Sandelskin hyökkäsi Kuopioon vesitse, kuten siellä majaillut Faddei Bulgarin värikkäästi kertoo.

Meren puolella vuosien 1809-09 sota sodittiin sitten enimmäkseen juuri saaristolaivaston pikkualuksilla, vaikka paikalla kävi jopa Englannin avomerilaivasto venäläisiä haastamassa. Venäläiset tykkisluupit hävittivät silti myös Ruotsin rannikkoja ja läntisessä maailmassa nämä ns. rysshärjningar muistetaan hyvin tänäkin päivänä.

Kun raja siirtyi Pohjanlahdelle, hävisi koko Saimaan linjan merkitys ja venäläistenkin laivasto hävisi sieltä, kunnes perustettiin vähäksi aikaa uudelleen ensimmäisen maailmansodan aikana.

Saimaan laivastolla ei ole erityisen uljasta ja dramaattista historiaa eikä se ratkaissut suuria valtiollisia kysymyksiä. Kuitenkin se oli keskeinen elementti erään hyvin kiinnostavan periodin historiassa ja ansaitsee tulla nostetuksi esiin, kun Saimaan seutujen historiaa elävöitetään ja sen paikkojen tarinoita kaivetaan unhon yöstä.

Menneisyys oli usein karua ja kurjaa, epäreiluakin, mutta silti se oli kerran olemassa ja siis oikeastaan on yhä. Tietoisuus siitä auttaa meitä ymmärtämään sitä, mistä olemme tulleet ja sen myötä ehkä myös sitä, minne olemme menossa.

 

Hillitöntä menoa

Ajan kuvaa

 

Kauppis-Heikki, Kirottua työtä. Kuvaus Savon kansan elämästä. WSOY 1891, 125 s.

 

Kauppis-Heikki oli Brofeltien pappilan renki, joka myöhemmin kouluttautui kansakoulunopettajaksi Ahon veljesten ja Minna Canthin tukemana.

Hänet tunnetaan eritoten naiskuvauksistaan ja aviottomana poikana hän oli päässyt tai joutunut näkemään läheltä, millainen tuo aviottoman äidin asema sen ajan sääty-yhteiskunnassa oli.

On häkellyttävää ajatella, että tuo kehitysmaa-Suomi, jota kirjailija kuvaa, on meistä vain vajaan puolentoista sadan vuoden päässä. Meitä ei erota siitä maailmasta vain aineellisen toimeentulon taso, vaan myös koko arvomaailman erilaisuus.

Kuitenkaan Suomi ei ollut tuolloin mikään epäonnistunut valtio, vaan nopeasti vaurastuva maa, jonka yhteiskunta ja elinkeinoelämä modernisoituivat hyvää vauhtia.

Mutta maaseudulla se prosessi oli vasta alullaan. Kauppis-Heikin kuvauksissa pistää silmään, paitsi isäntävallan itsestäänselvyys, myös se moralistinen painotus, jolla ihmisten elämäntapaa arvioitiin. Myös aineellisen toimentulon niukkuus ja haavoittuvuus tulee usein esille ilman osoitteluja, itsestäänselvyytenä, joka oli kaiken takana otettava aina huomioon.

Seitsemässä veljeksessä Aapo ylistää emäntää, joka osaa säästää joka käänteessä ja jonka ansiosta talo kukoistaa. Huikentelevainen hepsakka veisi pian talon perikatoon voitelemalla suruttomasti leivän päälle paksun kerroksen voita ja latkimalla alituiseen kahvia –kallista ostotavaraa.

Tässä kirjassa antisankari on –kuten yleensäkin- mies, saamaton vetelys, joka on renkinä tehnyt raskaaksi isännän tyttären, silmäterän, jota tämä oli aikonut suuren talon miniäksi.

Nyt viettelijä kyllä nai tyttären, mutta ei pystynyt taloaan pitämään eikä saanut tehdyksi oikeastaan mitään töitä. Hän ei myöskään teettänyt niitä palkollisillaan, jotka sen kuin laiskottelivat. Velaksi elettiin ja viinakin alkoi maistua. Ei mies mikään Turmiolan Tommi ollut eikä vaimoaan hakannut, mutta sen sijaan hän eleli suruttomasti ja söi esimerkiksi päivittäin puuroa.

Puuro tuskin oli sellaisenaan mikään ylellisyystuote, ellei nyt otettu lukuun riisipuuroa, johon tarpeet haettiin kaukaa Itä-Aasiasta. Mutta kun sen puuron kanssa syötiin tuhottomat määrät voita, mihin myös palveluskunta osallistui. Sen takia ei myytäväksi liiennyt oikeastaan mitään ja rahallahan ne oli maksettava kaikki ne kahvit, sokerit ja viinat, vehnäpullista nyt puhumatta.

Eipä osannut entinen renki laskea tulojaan ja menojaan, vaikka oli laskutaitoakin. Sen sijaan hän luotti sokeasti vaimon tulevaan perintöön. Lukea hän kylä osasi ja sen lisäksi myös kirjoittaa.

Lukemaanhan Suomen kansa tunnetusti opetettiin jo varhain, Lutherin oppikin sitä edellytti. Mutta teoria on teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Useimmiten se, joka osasi lukea, ei osannut kirjoittaa eikä laskea ellei hän ollut käynyt ainakin kiertokoulua. Toki kansakoulujakin jo oli ja monet nuoresta polvesta kävivät ainakin vajaan kansakoulukurssin jo tuohon aikaan.

Päähenkilö oli entinen lukkarin renki ja oli palveluspaikassaan oppinut kirjoittamaan. Tämän taidon hän sitten opetti myös tulevalle vaimolleen ja sen ansiosta he saattoivat ruveta vaihtamaan lemmenpostia, joka oli kirjoitettu paperisten sukkulan puolien sisälle.

Kirjoitustaidon ansiosta isännäksi noussut renki saattoi myös alkaa kirjoitella nimeänsä erilaisiin pitkiin  papereihin. Kirjoitustaito oli siis ilmeisesti koko elämäntavan ja sen tuottaman onnettomuuden takana ja niinpä hänen appiukkonsa saattoi lopulta puuskahtaa, että koko kirjoittamisen opettelu oli kirottua työtä. Sen takia hänen tyttärensä ja lopulta hän itsekin joutui perikatoon.

Mahtoiko kirjailija todella vihata kirjoittamistaitoa eli valistusta? Ei varmasti, hänestähän itsestäänhän tuli kansakoulunopettaja, kansankynttilä, joiden kutsumuksena oli juuri valistaminen ja sille välttämättömien taitojen opettaminen.

Toki tuohon aikaan oli yleistä, että vanhakantaiset isännät vihasivat kansakouluja, joiden perustaminen jopa moninkertaisti verot. Ne eivät pätevöittäneet mihinkään, mutta koulun käytyään rupesivat monet tutentit kovin hienoiksi eivätkä enää halunneet tehdä talonpojan töitä.

”Siitä koulusta ei tule muita kuin varkaita ja huoria!” puuskahti joku Rantasalmen isäntä ja sai käräjillä sakot koulun halventamisesta.

Kauppis-Heikkiä moitittiin joskus siitä, ettei hän kirjoittanut poliittisesti korrektilla tavalla eli pannut kirjoihinsa selvää moraalista opetusta. Tässä kirjassa sellainen epäilemättä löytyy, mutta se ei kyllä ole se, mitä otsikon perusteella kuvittelisi. Pidän selvänä, että kirjailija oletti valistuneen lukijan ilman muuta ymmärtävän, että turmion syynä ei lopultakaan ollut kirjoitustaito, vaikka vanhakantainen isäntä yksinkertaisuudessaan ei osannut muutakaan keksiä.

Kyllä kaiken syynä oli kevytmielisyys ja saamattomuus, nautinnonhimo, joka nyt näkyi tuossa puuron syönnissäkin. Tyttären hairahdus ei ollut oikeastaan kovinkaan suuri synti saamansa kuvauksen perusteella. Sellaistahan sattui monille aina joskus. Sen sijaan luonteen huonous se talot hävitti eikä sen korjaaminen näyttänyt mahdolliselta edes kelpo emännän voimin.