Pieni on kaunista

Pieni on kaunista

Keijo Korhonen, Suomen harvoja huomionarvoisia toisinajattelijoita, on julkaissut uuden kirjan Goljatit. Kuka niitä tarvitsee? Auditorium, Helsinki 2015, 219 s.

Kuten toisinajattelijan osaan meillä perinteisesti kuuluu, ei arvosteluja ole näkynyt missään. Kirja on vaiettu yhtä tehokkaasti kuin Tuure Junnilan tai Kauko Kareen kirjat aikoinaan. Eiväthän valtavirran kulkijat kaipaa uskonsa horjuttamista vaan vahvistamista.

Korhonen on joka tapauksessa vakavasti otettava maailmanpolitiikan tarkkailija, jolla on perspektiiviä. Suomen lisäksi myös Amerikka on hänelle tuttu ja toki entinen ulkoministeri ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri on perehtynyt muihinkin maihin. Korhonen on vaikuttanut myös poliittisen historian tutkijana ja perehtynyt muun muassa Venäjän historiaan.

Korhosta ei siis voi väittää asiantuntemattomaksi diletantiksi. Toki hän kuitenkin on varsin omaperäinen ajattelija ja käy käsiksi sellaisiin suuriin kysymyksiin, joihin ei taida olla mahdollista antaa kiistattomia vastauksia, joten lukijalle syntyy helposti kiusaus ohittaa esille nostetut ikävät vaihtoehdot ja miettiä mieluummin mukavampia asioita.

Korhosen pääteesi tässä kirjassa on, että pieni on kaunista ja että kaikki suuret organisaatiot ovat taipuvaisia pahuuteen. Ihmiskunta on aivojensa puolesta yhäkin samaa porukkaa kuin se, joka vietti aikaansa kivikauden leiritulien ääressä.

Luonnollinen ryhmän koko on juuri tuon leirituliyhteisön koko, jonka lukumäärä ei koskaan noussut edes satoihin vaan pysyi pikemminkin muutamassa kymmenessä. Ihmiskuntaa hallitaan yhä samankokoisten eliittiryhmien toimesta, vaikka hallintoalamaisten ja organisaatioiden toimihenkilöiden määrä on tietyissä tapauksissa kasvanut käsittämättömän suureksi. Leirituliyhteisön koko on paisunut geometrisessä sarjassa.

Valtavat ”monsterivaltiot” ovat historian konnia ja sitä paitsi ne kaikki on tuomittu myös rappeutumaan ja tuhoutumaan. Sitä ennen kuitenkin suuruuden ja mahdin matkaansaattama hybris saa aikaan paljon pahaa.

Millä oikeudella nyt esimerkiksi Yhdysvallat, jossa asuu viisi prosenttia maapallon väestöstä, katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen tyrkyttää kaikille muillekin niin sanottua demokraattista järjestelmää, joka ehkä useimmille sopii yhtä huonosti kuin hansikas jalkaan?

Ihmiskunnan tärkeimpiä taipumuksia on joka tapauksessa yhä tribalismi. Jättiläisvaltiossa ei yhteisöllisyys koskaan toimi kunnolla. Se, mikä siellä toimii, on keinottelu, byrokratia ja korruptio. Muutamat mielettömän rikkaat rikastuvat siellä yhä vain lisää ja köyhät jäävät jalkoihin.

Yhdysvallat elää jo pysähtyneisyyden aikaa, pysyvää taantumaa, jossa köyhien määrä yhä kasvaa ja jossa ihmisten tiedot ja taidot ovat kehittymässä yhä huonompaan suuntaan.  Siihen verrattava Leviathan on Euroopan yhteisö, jonka olemassaololle ei oikeastaan ole mitään järkevää perustetta, mutta toki sekin aikaansaa samanlaisia vaikutuksia kuin Atlantin takainen esikuvansa. Molempien perusvirhe, josta kaikki muu alkaa, on liian suuri koko.

Korhonen esittää teesiensä tueksi erinäisten tutkijoiden näkemyksiä, keskeinen auktoriteetti on itävaltalais-amerikkalainen filosofi Leopold Kohr, joka päätteli, että ”kun jotakin menee vikaan, jokin on liian suuri”. Inhimillisissä mitoissa pysyvät yhä amerikkalaiset paikallispankit, joissa noudatetaan periaatetta 3-6-3. Sen  mukaisesti tallettajille maksetaan kolmen prosentin korkoa, rahaa lainataan ulos kuudella prosentilla ja johtaja menee töistä kotiinsa kello kolme iltapäivällä.

Vastoin yleistä luuloa, tällaisia vakavaraisia ja keinottelun ulkopuolella pysytteleviä paikallispankkeja on Amerikassa tuhansia. Tässä voi vain haikeana muistella Suomen säästöpankkilaitoksen tuhoa, johon nopeasti päädyttiin lyhytnäköisen ahneuden yllyttäminä. Maailman helpoimmasta ja varmimmasta liiketoiminnasta luovuttiin ”Amerikan valloituksen” ja pikavoittojen toivossa ja pikkupankit yrittivät yhdessä pullistautua suureksi pelaajaksi.

Tätä tarinaa Korhonen ei mainitse, mutta muuten hänellä on paljon osuvia ja hänen teesejään tukevia esimerkkejä. Otsikossa kysytään, kuka goljatteja sitten tarvitsee ja vastus on ilmeinen: mammuttimaisista valtioista ja finanssilaitoksista hyötyy kourallinen superrikkaita, muille ne ovat vahingoksi.

Mikäli ajatellaan Suomea, on EU sille kirous, kuten Korhonen on alusta saakka vakuuttanut. Vain pienissä maissa voi syntyä myös aito sosiaalinen vastuuntunto ja muutenkin vain suomalaiset kykenevät rationaalisesti hoitamaan omat asiansa, ei mikään mammuttimainen Brysselin byrokratia. Kirja päättyy kiteytykseen ”Suomi on suomalaisten maa itsenäisten isänmaiden Euroopassa”. Suomalaisiksi lasketaan kaikki ne, ”jotka tuntevat itsensä suomalaiksi ja toimivat suomalaisen tapaan vahvistaen täten ryhmäkoheesiota –eivät pelkästään ne, jotka ovat syntyneet ’biologisiksi’ suomalaisiksi.”

Epäilemättä tämä kaikki on myös tervettä järkeä. Globaalin talouden kumarteleminen tuottaa lopultakin vain hyvin rajallista hyötyä, kun taas samaan aikaan sen tuottamat tuhot ovat mitä kouriintuntuvimmat. ”Luova tuho” on asia, jota Korhonen suuresti epäilee. Todellisuudessa tuhottu tuotanto jättää jälkeensä raunioita ja inhimillistä kärsimystä ja pääomat hankkiutuvat finanssikeinotteluun eivätkä tuotantoon parempaa tuottoa etsiessään.

Suomen mallioppilasrooli EU:sssa on tuottanut sellaista jälkeä, että Yhdysvalloissa olisi moisesta syttynyt vallankumous, uskoo kirjoittaja. Tosin kehitys Amerikassa on ilmeisesti ollut vielä paljonkin ankeampaa.

Silti Suomella on vielä mahdollisuutensa: maa on sopivan pieni ja väestöltään homogeeninen. Korhonen ei tässä pysähdy pohtimaan, millainen tilanne on muutaman vuosikymmenen kuluttua, mutta lukija tuskin voi olla ajattelematta sitä muutosta, joka on tapahtumassa.

 Parissa vuosikymmenessä yhteiskuntamme ja väestömme on jo muuttunut rajusti eikä muutoksen vauhti ole laskeva, vaan kiihtyvä. Korhonen siunaa sitä, ettemme ole saaneet kansalliseksi taakaksemme menetetyn Karjalan väestöä, joka muodostaisi lähtemättömän ongelman ja ulkopoliittisen rasitteen.

Kysyä kuitenkin sopii, miten paljon parempi vaihtoehto on se väestönvaihto ja monikulttuurisuuden tunnusten alla toteutettu primitiivisen kulttuurin maahantuonti, joka nyt tapahtuu EU:n takia. Millä tavalla tämä kehitys vaikuttaa maamme mahdollisuuksiin palata vielä toimivaksi pieneksi valtiolliseksi yksiköksi?

Mihin EU:ta meillä tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Korhonen ei spekuloi sillä, miten ne ”nuotiopiirit”, joiden tavaksi on tullut käyttää Brysselin vuorokonetta työmatkabussinaan, vaikuttavat koko muun kansakunnan kohtaloon. Nato, joka on supervaltaröyhkeyden käsikassara, vetää taas puoleensa upseereita kuin hevonen kärpäsiä.

Suuruus, johon päästään osallistumaan, vaikkapa sitten koko muun kansakunnan kustannuksella, antaa prestiisiä ja lihavia tilejä. Mikä haiseekaan tuossa vanhassa mainospuheessa, jossa vaadittiin, että suomalaisten on päästävä istumaan niihin pöytiin, joissa meitä koskevat päätökset tehdään. Onhan tämä maan ja kansakunnan kannalta tavattoman vähäinen ja kaino toivomus, vaikka sen merkitys saattaa istujien kannalta olla hyvin, hyvin suuri.

Ajatus suuruuden turmiollisuudesta on ymmärrettävä ja todellisuuspohjainen. On suuruudesta toki hyötynsäkin, joita kirjoittaja ei ole enemmälti pohdiskellut, mutta se työ kuuluukin suuruuden kannattajille. Ehkä mammuttirakennelmaan liittyminen oli kerran psykologisesti hyvin ymmärrettävää, tuskin kyseessä olivat pahat aikeet. Olisi kuitenkin kovin kevytmielistä kuitata vastuu kansakunnan kohtalonhetkistä millään historiallisella välttämättömyydellä.

EU:ssa me nyt olemme, mutta ei meitä ole historia tuominnut sinne ikuisiksi ajoiksi tai edes niin pitkäksi aikaa kuin EU pysyy koossa. Jokaisen omasta historiastaan vastuuta kantavan kansakunnan velvollisuuksiin kuuluu koko ajan valvoa sen kohtalonkysymysten kehittymistä. Vaihtoehtoja on aina olemassa ja niiden merkitystä on yhä uudelleen arvioitava, vakavasti ja kriittisesti. Korhonen on tehnyt oman velvollisuutensa.

Koljatin otsa

Koljatin otsa

Joskus hamalla 50-luvulla opittiin koulussa monia raamatun kertomuksia, joista Daavidin ja Goljatin tarina erityisesti vetosi pieniin ja vähävoimaisiin lapsukaisiin.

Olihan siinä pääroolissa nuori poikanen, jolla ei ollut mitään erityisiä voimia eikä juuri taitojakaan, ainakaan sotaisia. Kuitenkin Daavid Jumalan avulla tappoi filistealaisten sankarin, kooltaan ja voimiltaan peljättävän Goljatin, minkä jälkeen koko filistealaisten sotajoukko lähti pakoon ja lyötiin.

Vaikka Goljat oli ainakin tuon ajan oloissa hirmuinen mies kooltaan ja voimiltaan, oli hänetkin tehty vain lihasta ja luusta, jotka eivät suurta painetta kestäneet. Lingottu kivi, joka upposi jättiläisen otsaan, riitti tainnuttamaan hänet ja pään leikkaaminen oli sen jälkeen pelkkä rutiinisuoritus, johon poikasen voimat hyvin riittivät. Tällaisia toimituksiahan saamme nykyäänkin halutessamme katsella internetistä harva se päivä.

Daavidilla kyllä ilmeisesti oli Herran johdatus turvanaan, sillä linko ei ole erityisen tarkka väline vihaista ja liikkuvaa maalia vastaan, mutta joka tapauksessa Daavid ei ollut vailla mahdollisuuksia ja se, mitä tapahtui, perustui ratkaisevasti hänen päättäväisyyteensä ja itseluottamukseensa. Rationaalinen Daavid olisi välttänyt ylivoimaisen vihollisen kohtaamista viimeiseen saakka, mutta Herran häpäisemisestä kimpaantunut paimenpoika kävi päälle ja onnistui.

Ennen talvisotaa jättiläiset olivat mellastaneet Euroopassa kuin siat vatukossa. Kukaan ei uskaltanut panna vastaan, puolalaisia lukuun ottamatta, mutta heillä olikin suurvallaksi pyrkivän loukatun kansan uho puolellaan. Sen sijaan Tšekkoslovakiassa ja Baltian maissa otettiin lusikka kauniiseen käteen ja yriteltiin yhteistyötä.

Suomessa oli juuri ennen sotaa julkaistu Wolf Halstin kirja Suomen puolustaminen, jossa selitettiin, ettei suurellakaan vihollisarmeijalla ollut suuria etuja puolellaan, jos se Suomeen yrittäisi, päin vastoin. Tiettyjä mahdollisuuksia siis oli, mutta Daavidilla piti olla henkistä kanttia, sisua, muuten asia oli tuhoon tuomittu.

Menestyminen alivoimatilanteessa tiedettiin kotimaan historian valossa maan ja kansan vanhaksi perinteeksi. Oma historiankirjoitus korosti noita, joskus villisti liioiteltuja voittoja, mutta ei tarvinnut tyhjästä nyhjätä. Esimerkiksi hurjapäinen hyökkäys katolisen liigan ylivoimaa vastaan oli kerran ollut menestys ja vaikka Suuri Pohjan sota päättyi tappioon, löytyi karoliinien historiasta aitoa Daavidin henkeä.

Vielä myöhemmistäkin sodista sitä löysi, jos osasi oikeasta kohdasta kaivaa. Onnettomia tappioita sen sijaan ei oikein viitsitty esittää loogisena tuloksena alivoimasta, kuten puhdas rationaalisuus olisi edellyttänyt. Daavidilla oli mahdollisuuksia ja hänen motivaatiotaan lisäsi se, että vaihtoehtona saattoi tuskin olla muu kuin orjuus.

Sivumennen sanoen, myöskään Daavid ei kuninkaaksi päästyään siekaillut käyttää ylivoimaa vihollistensa tuhoksi aitoon totaalisen sodan tyyliin. Kerrotaanhan raamatussa muun muassa siitä, miten hän mittasi moabilaisia nuoralla: pantuaan heidät pitkin pituuttaan makaamaan maahan, hän mittasi aina kaksi nuoran pituutta surmattaviksi ja yhden nuoranpituuden hän aina jätti henkiin. Niin tulivat moabilaiset Daavidin veronalaisiksi palvelijoiksi.

Koska suomalaiset 1930- luvun lopussa tiesivät ounastella jotakin vastaavaa olevan tekeillä heidän suhteensa, oli henkinen valmius vastarintaan olemassa. Todellinen ihme kuitenkin oli se päättäväisyys, jota täysin alivoimainen kansa osoitti ja jopa peräti yksimielisesti, ellei mitättömiä poikkeuksia oteta lukuun.

On selvää, että ryhtyminen tuohon inhimillisesti katsoen toivottomaan vastarintaan oli mahdollista vain siten, että eläteltiin jonkinlaisia selviytymisen mahdollisuuksia. Hengenmeno oi varmaa hyvin suurelle joukolle puolustajia, mutta eikö viholliselle ollut loputtomasti lisää väkeä rintamalle tuotavaksi?

Ehkä yksi suomalainen vastasi kymmentä ryssää, mutta kun sieltä vielä löytyi myös se yhdestoista. Eikö jo tässä vaiheessa ollut pakko ottaa niin sanotusti järki käteen? Raatteen tien tarina on karua kertomaa, mutta eivät ne miehet sen takia olleet neuvostojen maasta loppumassa.

Ajan dokumenteista selviää, että ajatus Neuvostoliitosta Goljattina, jättiläisenä, jolla oli Daavidin edessä ratkaiseva heikkoutensa, oli hyvin monen henkisenä oljenkortena. Hyvin vakavasti puhuttiin myös Suomesta Herran valittuna kansana, sehän oli ollut jo kaikkien tunteman Topeliuksen lempiajatuksia.

Talvisota kuuluu niihin historian asioihin, jollaisia ei ole tapana etukäteen kuvitella mahdollisiksi. Maailman suurin sotilasmahti aloitti rintamahyökkäyksen heikosti aseistautunutta ja köyhää pikkumaata vastaan. Se julisti korskeasti sodan lopputuloksen jo heti sen alkaessa ja piirsi suurieleisesti uudet rajat. Kolmen kuukauden kuluttua se joutui vetämään kaikki puheensa takaisin ja tekemään rauhan häpäisemänsä ja ignoroimansa hallituksen kanssa.

Koska sellaista ei todellisessa elämässä oleteta tapahtuvan, kukaan ei ennen sotaa olisi viitsinyt ostaa romaania, jossa kirjailija olisi kehittänyt moisen tarinan. Historian luonteeseen kuuluu, ettei talvisodankaan tapahtumia jälkikäteen pidetä mitenkään erityisen kummallisina. Totta nyt kaiken piti siten tapahtua, kun se kerran niin tapahtui.

Tutkijoitakin kiinnostaa lähinnä se, oliko aseita oikeasti jostakin näkökulmasta katsoen enemmän kuin on ajateltu vai vähemmän ja montako onnetonta varmasti päästettiin päiviltä ja moniko vain jäi raajarikoksi. Tärkeäähän sekin tieto on.

Joka tapauksessa talvisodan psykologia on se ratkaiseva tekijä, jonka merkitystä ei aikanaan osattu laskea missään. Neuvostoliiton sotilasjohdon piirissä eläteltiin toiveita siitä, että suomalaiset laskisivat aseensa, kun saisivat hiukan maistaa vorošilovilaisia yhteislaukauksia. Nykyaikainen sota oli materiaalitaistelua ja Neuvostoliiton valtavien arsenaalien rinnalla suomalaisten kevyt aseistus oli yhtä tyhjän kanssa.

Varmuuden vuoksi ja kansainvälisen imagon säilyttämiseksi koko operaatio muotoiltiin avunannoksi vallankumoushallitukselle, joka olisi muodostettu pelastamaan Suomen kansa siitä umpikujasta, johon vastuuttomat sodanlietsojat sen olivat vieneet.

 Eihän neuvostojen maa ollut mitään sotaa halunnut, saati nyt lisää alueita itselleen, tarina eteni. Uudelle hallitukselle luovutettu valtava Itä-Karjalan alue oli vastaansanomaton todiste historiassa ainutlaatuisesta jalomielisyydestä, uudenlaisesta ulkopolitiikasta, jossa ei oteta, vaan annetaan.

Ja siitä huolimatta jokin meni pieleen. Neuvostoliiton valmistelema skenaario tuhoutui täydellisesti ja syynä oli sen täydellinen epäuskottavuus. Tämä tarina on kerrottu yhä uudelleen, eikä sitä ja sen todistusaineistoa kannata tässä toistella. Nykykieltä käyttäen Neuvostoliiton brändi nyt vain oli aivan kelvoton. Puolan jakamisen jälkeen siihen saattoivat uskoa vain hyvin poikkeukselliset ihmiset.

Niinpä suomalaiset taistelivat ja vieläpä aivan uskomattoman sitkeästi. Epätoivoisessa tilanteessa syntyi jopa aivan epärealistisia kuvitelmia siitä, että armeijamme oli ”voittamassa” ja siksipä Moskovan rauhan vastaanottaminen oli niin hirveä sokki kuin se oli.

Kyyniset poliitikot eivät ilmeisesti paljoa perustaneet siitä, mikä oli kansojen mielipide tai käsitys oikeudesta ja totuudesta. Goljatit ovat tottuneen pilkkaamaan ja rienaamaan heikompiaan. Historian paradokseihin kuuluu, että usein juuri ne johtajat, jotka ovat ajaneet kansansa suurimpiin onnettomuuksiin, nostetaan sitten palvonnan kohteiksi, täytyyhän suurelle kärsimykselle löytyä sen arvoinen oikeutus.

Toki jokaisen maan poliittinen johto tekee jatkuvasti ”virheitä”, eihän mikään muu olisi tässä epätäydellisessä maailmassa edes mahdollista. Suurvaltojen suuret johtajat paistattelevat ikuisen erehtymättömyyden loisteessa vain aikansa hekin.

Goljattien osana on yliarvioida voimavaransa ja koheltaa siellä, minne heidän ei pitäisi mennä. Historiasta on yhä uudelleen löytynyt Daavideita, jotka uskaltavat haastaa Goljatin huolimatta siitä, että he tietävät voimiensa vähäisyyden ja taistelun epätoivoisuuden. Se on eräs hulluuden muoto, jonka olemassaolon pitäisi aina muistuttaa suurvaltoja siitä, ettei Jumala ole voimassa, vaan oikeudessa.

Yksitoista jaloa totuutta

Yksitoista jaloa totuutta ja kulttuuriosaston tehtävät

Merkillepantava suuntaus aikakautemme intellektuaalisessa kentässä ovat värityskirjat aikuisille tai siis ikääntyville henkilöille. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, ”aikuisuutta” missään arvoväritteisessä hengessä ei toki sovi ajatella olevan olemassa eikä myöskään ole erityistä syytä ajatella, että leikki-iän tulisi jossakin vaiheessa mennä ohi.

Eipä siinä mitään, lapset, etenkin tietyssä maagisessa iässä saattavat yltää huikeisiin filosofisiin oivalluksiin ja etenkin kysymyksiin. Väristyskirjat eivät ehkä ole omiaan päästämään heidän neronleimauksiaan oikeuksiinsa, mutta onhan niiden täyttäminen kivaa askartelua, joka saattaa tuoda tietynlaista tyydytystä.

Sarjakuva, myös värittämätön, on myös yksi nykykulttuurin suuri innovaatio. Jo vuosien ajan on sarjakuvan avulla esitetty myös vakavina pidettyjä asioita. 1960-luvun Kuvitetut klassikot olivat kiinnostava yritys lisätä lasten tietämystä kulttuurista myös tätä kautta. Tavoitetaso ei ehkä ollut kovin korkealla.

Sen jälkeen sarjakuvien aluevaltaukset ovat vain jatkuneet. Merkittävien filosofien ajatuksia on saatavana sarjakuvina, samoin historian tärkeiden tapahtumien kuvauksia ja niin edelleen. Ja eihän keino asiaa pahenna. Eikö ole parempi saada nuori ihminen ymmärtämään jotakin Immanuel Kantin ajattelun problematiikasta sarjakuvan avulla kuin jättää hänet kokonaan vaille mitään käsitystä nosta asioista. Mene ja tiedä.

Selvää on, että sellainenkin aikamme ilmiö kuin feminismi levittää propagandaansa myös sarjakuvan avulla. Onhan se helppotajuinen ja nopea tapa kertoa ihmisille omasta aatteesta. Eivätköhän eri uskontojen edustajatkin tee aivan samoin?

Sarjakuva tuntuukin luonnostaan soveltuvan feminististen käsitysten propagointiin siksi, että niille on ominaista käsitys sukupuolesta ja kaikesta siihen liittyvästä sosiaalisina konstruktioina ja tarkemmin sanoen sukupuolten valtataisteluun liittyvinä konstruktioina. Kaikkihan voidaan vaikka piirtääkin.

Koska asian ydin on näin tavattoman yksikertainen, sopii mainiosti, että sarjakuvapiirtäjä konstruoi hahmoja ja tilanteita, jotka havainnollistavat jo tunnettua totuutta. Asioiden problematsointi tuskin onkaan tässä genressä mahdollista ja sitä paitsi se olisi muutenkin myönnytyksen tekemistä viholliselle ellei peräti antautumista sen edessä.

Niinpä onkin kovin luonnollista, että joku ruotsinmaalainen sarjakuvapiirtäjä on laatinut tutkielmansa naisen sukupuolielimen yhteiskunnallisesta roolista sarjakuvan muotoon. Hänhän hoitaa uskon levittämisen tointa (propaganda fide) eivätkä mitkään kysymykset asioiden merkityksistä ole tässä tai yleensäkään tarpeen tai edes sallittuja.

Niinpä on aivan normaalia, että on ilmestynyt kirja, jossa kerrotaan sarjakuvan avulla yksitoista jaloa totuutta naisen sukupuolielimen patriarkaalisessa yhteiskunnassa kokemasta todellisesta vainosta ja aliarvostuksesta.

 Koska kyseessä on konstruoitu tila, tiedämme, miten toisin, niin toisin koko maailmanhistoria olisi voinut mennä, mikäli kaikki olisikin konstruoitu toisin ja sehän olisi ollut niin helppoa: ah onni olit kerran sa, niin lähellä, niin läsnä…

Eikä järjenmukaista tilaa ole vieläkään saavutettu, joten feminismiä ja sen propagandaa tarvitaan yhä lisää ja lisää. Tässähän tätä on, lukemisia lapsille.

On ilmeistä, että nykyinen feminismi, myös tällaisissa ilmentymissään, nojaa valistuksen perintöön. Ehkä aikakaudessamme kuitenkin on jotakin perustavasti uutta?

Primitiivinen, lähinnä vähälukutaitoisille tarkoitettu saarna on sinänsä kai genrenä ollut tässäkin maassa olemassa iät ja ajat, mutta ennen se on kuulunut niihin kymmenen pennin kirjastoihin, joita ns. korkeakulttuurin piirissä ei ole noteerattu. Toki niitä kannattaisi ilmiöinä pohtia: millainen on yhteiskunta, joka tuottaa tällaista idiotismia ja mikä sen paikka on intellektuaalisessa kehityksessämme?

Yritinkin lukea Helsingin Sanomien esittelyä tuosta vaginasarjakuvasta tästä näkökulmasta, mutta huomasin, että se oli turhaa. Tämän laatulehtenä esiintyvän julkaisun kulttuurisivuilla oli lähes aukeama omaksuttu näiden sarjakuvien sanoman esittämiselle, ei siis analyysille.

Entäpä se analyysi? Eipä siinä mitään sellaista ollut, tuskinpa lienee tullut mieleenkään. Samaan aikaan, kun koko maamme ja sivilisaatiomme kohtaloa luotaavat kirjat jäävät tässä kulttuuriosastossa huomiotta, siinä löytyy runsain mitoin tilaa kritiikittömälle alkeellisen propagandan esittelemiselle, joka näyttää olevan suunnattu lukuvaikeuksista kärsiville ja toistaa vanhoja kliseitä.

Itse esitelty tavara tuskin olisikaan edes kommentoinnin väärtti, mutta väistämätön kysymys kyllä seuraa koskien julkaisupolitiikkaa: mikä se oikein on se tällainen kulttuuriosasto ja mikä on sen missio tässä maassa ja maailmassa? Missä mennään?