Muotitietoisuutta provinssissa

 

Kuvitellut ongelmat

 

Matti Virtanen, Ääripäät. Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Docendo 2021, 311 s.

 

Matti Virtanen muistetaan etenkin äskettäisestä kirjastaan Ilmastopaniikki. Hoito-opas (2019) Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ilmastopaniikki .

Veitsenterävät analyysit ja kuvia kumartelematon ote lienevät hankkineet kirjoittajalle runsaasti vihamiehiä ja -naisiakin. Nykyäänhän tällaiset asiat ovat merkitykseltään hyvin lähellä uskontoa.

Tässä kirjassa kohteena ovat jälleen pyhät lehmät, joita lähestytään erityisesti haastattelemalla kellokkaita. Kirjoittajan asenne säilyy koko ajan viileän tutkivana ja välttää omia kannanottoja. Idiotismiinkaan ei suhtauduta sen typeryyttä osoitellen ja sillä herkutellen. Pikemminkin lähestymistapa on toteava: sellainenkin nyt vain kuuluu osana luonnon ja ihmiskunnan normaaliin järjestykseen.

Toki kirjoittaja aina joskus toteaa lukijoille: teitä on varoitettu.

Kirjoittaja ymmärtää identiteettipolitiikan laajasti ja asettaa sen muodot myös kansainvälisiin yhteyksiinsä. Niinpä tämä kirja ei rajoitu käsittelemään vain julkisuudessa ja etenkin ns. laatulehtien kulttuurisivuilla suhteettomasti hehkutettuja ulostemyrskyjä vesilasissa, vaan käsittelee varsin laajasti myös esimerkiksi suomenruotsalaisuutta ja etenkin sen pohjanmaalaista erityismuotoa.

Jopa kepulaisuutta tarkastellaan myös identiteettipoliittisena liikkeenä ja saamelaisuus on tietenkin myös kuvassa  mukana ja sen lisäksi jopa suomalaisuusliike, joka sekin alkaa olla uhanalaisen ryhmän edunvalvontaorganisaatio.

Nykyinen radikaali muoti (engl. radical chic) keskittyy toki meilläkin puhtaasti amerikkalaisten ongelmien ympärille ja pyrkii importoimaan käsitteitä, jotka meikäläisessä ympäristössä ovat joko irrelevantteja tai pelkästään naurettavia, kuten ajatus valkoisesta ylivallasta. Kansanvaltaisesti hallitussa valtiossa on valkoinen ylivalta tietenkin ainoa mahdollinen asiain tila väestöltään Suomen kaltaisessa maassa.

Puhtaasti amerikkalaisen yhteiskunnallisen tilanteen ja politiikan pohjalta lähteviä muoteja on toki yritetty sopeuttaa, vai pitäisikö sanoa kustomoida myös Suomen oloihin, kuten Komintern aikoinaan määräsi sopeuttamaan kuhinkin maahan lähetettävän sotapropagandan tuon maan omaan tilanteeseen.

Suomen kohdalla asia epäonnistui täydellisesti, mikä suurelta osin lienee johtunut asiaa hoitavien henkilöiden lahjattomuudesta, mutta paljolta asiaan lienee vaikuttanut myös pelko: vain pari vuotta suuren terrorin jälkeen ei ollut niinkään helppoa sanoa rehellisesti, miten asiat Suomessa oikeasti olivat. Niinpä Suomeen syydettiin propagandaa, joka väitti, että maa oli Saksan miehittämä ja että sen elintarvikepulakin johtui saksalaisten ryöstöpolitiikasta. Niinpä kansaa yllytettiin sabotaasiin ja vapaustaisteluun miehittäjiä vastaan…

No, meillähän nykyään on sitten vastaavasti osoitettu mieltä mustien (POC-ihmiset, people of color) oikeuksien puolesta ja siinä tuntuukin ongelmia ainakin tässä maassa riittävän oikein roppakaupalla. Tasa-arvo (equity tai levelling) tuntuu kovin kaukaiselta… Siihen pyrkimistä sen sijaan pidetään itsestään selvästi valtion ja kansakunnan velvollisuutena.

Nykyään emme elä totaalisen sodan oloissa, mutta oudosti ja yllättäen on etenkin akateemisen pintakuohuväen psykologia joka tapauksessa muuttunut totalitaariseksi, nollasummapelistä lähteväksi demagogiaksi, jossa looginen ajattelu ja analyysi on kokonaan jäänyt sanamagian ja keinotekoisten rintamanmuodostusten varjoon.

Virtanen viittaa asian selittämiseksi ns. kriittiseen teoriaan, joka jatkaa Frankfurtin koulukunnan perintöä, joka taas oli rajusti revisioitua marxilaisuutta. Niin sanotusta kulttuurintutkimuksesta on tullut tämän uusaatteilun pesäpaikka ja sen kanssa viihtyvät mainiosti erilaiset hämärät spekuloinnit, jotka ovat varsin kaukana varsinaisesta tieteestä sen klassisessa merkityksessä, kuten tunnettu Sokal Hoax ja sen myöhemmät versiot ovat riemukkaasti osoittaneet.

Kun tässä yhteydessä suomen kieli kuitenkin käyttää tiede-sanaa, saavat nämä spekulaatiot ansiotonta arvonnousua ja niitä käytetään ilmeisen tosissaan jo vakavan yhteiskuntapolitiikankin perusteluina. Toki jo pelkästään sen ymmärtäminen, ettei politiikka ole mitään tiedettä, vaan tahdon asia, ja että sellaiset ratkaistaan äänestyksillä, pitäisi riittää asian ymmärtämiseen. Valitettavasti tällaiset alkeelliset ajattelun valmiudet puuttuvat yhä useammin myös ja nimenomaan akateemista koulutusta saaneilta.

Akateemis-amerikkalaisten muotien mukaiset käsitteet mikroagressiosta cis-sukupuolisuuteen, postkolonialistisen tietoisuuden kehittämiseen, woke-kulttuuriin ja niin edelleen ovat itse asiassa niin väsyneen primitiivisiä ja meidän maahamme sopimattomia, ettei niitä viitsi edes pilkata.

Virtanen ei siihen pyrikään, vaan haastattelee niin sanottujen ääripäiden edustajia pitäen ilmeisesti koko ajan naamansa peruslukemilla. Suurena vaikeutena on ollut löytää vasemmalta ääripääksi tunnustautuvia tahoja. Sillä puolella strategiana on nimittäin ollut normalisoida omat, aivan uudetkin keksinnöt muka kaikkia koskeviksi yleisinhimillisiksi arvoiksi, joista poikkeaminen on ehdottomasti ekstremismiä ja jopa äärimmäistä pahuutta.

Temppu ei suinkaan ole uusi. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitseva klikki käytti sitä keskeisenä aseenaan vuosina 1937-1938 tuhotessaan puolueen ja kansakunnan todelliset ja potentiaaliset oppositiovoimat.

Varsinaiset poliittiset ääriainekset näyttävät maassamme muodostuvan hyvin pienistä porukoista, joista etenkin oikealla sijaitsevat on myös tehokkaasti eristetty kaikesta poliittisesta vaikutusvallasta. Vasemman laidan väkivaltaromantiikasta nauttiva tämän päivän Rotfront on selvästi hyväksytympi ja erilaiset varis- ja silakkaverkostot näyttävät myös pitävän hallussaan aika vaatimattomia resursseja saamastaan moraalisesta tuesta huolimatta.

Itse asiassa olisin kyllä ollut kiinnostunut kuulemaan myös niiden henkilöiden ääntä, jotka radical chic eri muodoissaan on jyrännyt ja joiden uran ja elämän pilaamiseen se on pyrkinyt ilmeisesti jopa onnistuen.

Virtasen kirja ei erityisemmin tuo julki hälyttävää aineistoa maamme ilmapiirin polarisoitumisesta, pikemmin päinvastoin. Sen luettuani en myöskään vielä väitä ymmärtäväni, miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Yrittäähän se, mutta eihän näillä latteuksilla edes Jumalaa voi vielä pilkata.

Luulen joka tapauksessa, että kirjoittajan olisi kannattanut nostaa esille vielä yksi aspekti, nimittäin pelon ilmapiiri. Kuten mediassa on kerrottu, varsin monet ihmiset ovat meillä menettäneet työnsä innokkaiden woke-ihmisten valppauden ansiosta ja erilaiset marginaaliryhmät on päästetty määräämään asioista, joista päättäminen demokratiassa kuluu suurelle enemmistölle.

Jotakin on pahasti pielessä silloin, kun keskivertoihmiset eivät uskalla julkisesti sanoa rehellistä mielipidettään yhteiskunnallisista asioista ja jos uskaltavat, saattavat joutua systemaattisen ja organisoidun vainon kohteeksi.

Täytyy todeta, että olemme vaarassa luisua yhteiskuntaan, joka on mahdollisimman kaukana siitä 1960-luvun sosiologien kuvittelemasta pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsisi niin sanottu orgaaninen solidaarisuus eli kaikkien spontaani uskollisuus järjestelmälle, joka antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä, vailla pakotusta ja pelkoa.

Dissidentin lemmenhuolet

 

Maanpakolaisen Suomi

Klaus Mann, Pako pohjoiseen. Suom. Klaus Karttunen. Otava 1983, 253 s.

 

Mannin perhe on käsite, jonka jokainen saksalainen tuntee. Thomas Mannin lapset Klaus, Golo ja Erika olivat tunnettuja kulttuuripersoonia samoin kuin hänen veljensä Heinrich ja vielä pojanpoikansa Frido.

Klaus Mann oli radikaali, joka vuonna 1934 joutui pakenemaan kotimaastaan. Maanpakolaisen tuntemuksista hän kirjoitti tämän romaanin, joka ilmestyi aluksi Amsterdamissa ja sitten englanniksi Amerikassa.

Mann muutti itse Amerikkaan, sai kansalaisuuden ja oli sotilaana mukana, kun Yhdysvaltain joukot tunkeutuivat Eurooppaan.

Pako Pohjoiseen kuvaa itse asiassa kirjoittajan kokemuksia vuodelta 1932, jolloin hän oli vieraillut Suomessa ja asunut Ruovedellä erään nimeltä tunnetun vauraan perheen luona ja solminut siellä paikan isäntään homoseksuaalisen suhteen.

Tässä kirjassa kuvataan saksalaisen nuoren naisen, vastarintaliikkeen edustajan heterosuhdetta kartanon isäntään. Suhteeseen liittyy kuitenkin aluksi myös lesbolainen kolmiodraama. Ajan oloissa aihe taisi olla hieman uskallettu.

Koko kirja on hyvin pitkälti rakkaussuhteen kuvausta, mutta päähenkilö -sivumennen sanoen hyvin poikamainen tyttö- on samaan aikaan kiihkeä kommunisti, joka vihaa natsilaisuutta, vaikka puhuukin omasta aatteestaan kovin vähän. Selvää joka tapauksessa on, että senkin piirissä olisi porvarillisia vapauksia aluksi rajoitettava.

Isäntäperheen pojista toinen ihailee natsismia ja toinen taas on sen vannoutunut vihollinen. Jälkimmäinen veli, sankarittaren rakastaja, manaa koko Saksan kansan alimpaan helvettiin ja uskoo, että sen aasialainen raakuus ei jätä ihmiskuntaa rauhaan, ennen kuin koko kansa on kerta kaikkiaan maahan lyöty ja joutuu sivistyskansojen holhoukseen.

Sankaritar, joka on itse saksalainen, vihaa yhtä synkeästi järjestelmää, joka muuten teloittaa hänen Saksassa toimineen sulhasensakin. Saksan kansaa hän ei sentään suostu vihaamaan, vaikka joutuukin yksinkertaisemman väen silmissä isänmaanpetturin kirjoihin antinatsilaisten mielipiteidensä vuoksi.

Paikallisväriä kirjassa on jonkin verran. Suomi poikkeaa Saksasta lähes joka suhteessa, vaikka täällä yllättävän laajasti osataankin sen kieltä. Helsingin kaupunkikin on kovin äänetön, mikä johtuu siitä, että autot eivät saa käyttää äänimerkkiä kuin hätätilanteessa.

Kansan rotupiirteet ovat hieman kummalliset ja sankaritar saakin aiheen irvistellä sitä, että rotututkijoille mahtaa tulla päänvaivaa selittäessään, miten vaaleatukkaisuus ja korkeat poskipäät yhdistyvät toisiinsa. Joka tapauksessa etenkin pohjoisessa väellä alkaa olla kirgiisipiirteitä. Päähenkilöt matkustavatkin halki Suomen aina Petsamoon saakka.

Kansallisia erityispiirteitä riittää alkaen ihmisten vaiteliaisuudesta aina heidän rivoon tapaansa tanssia. Harva asutus ei tunnu enää eurooppalaiselta ja sankarittaren suomalainen ylkämies toteaa, ettei se sitä olekaan. Lapissa asuvat lappalaiset ja eskimot.

Myös keskisuomalainen maisema loputtomine metsineen ja järvineen on outo. Yksinpä järven musta vesi, joka näyttää värjäävän uimarin kultaisella värillä, on eksotiikkaa.

Varakas kartano, joka tosin on talouspulan takia taloudellisissa vaikeuksissa, on sentään monessa suhteessa Eurooppaa. Sen vanhuksella on muistoja Pietarista ja Tukholmasta ja talossa puhutaan luontevasti monia kieliä, äidinkielenä ruotsia. Apulainenkin on kotoisin Saksasta.

Kirjailija käyttää suuren osan kirjasta aistillisen rakkauden kuvaamiseen, enkä muista koskaan nähneeni miehen kirjoittamassa kirjassa sellaista määrää vaatteiden kuvausta. Toki kirjalliseen muotoon puettu tarina perustuukin alun perin hieman toisenlaiseen kuvioon.

Tiettävästi suhde päättyi, kun Mannin suomalainen kumppani meni niin sanotusti pitkin hampain naimisiin pelastaakseen taloutensa. Kirjassa suhde loppuu, kun aatteen soturi, sankaritar, pitää velvollisuutenaan lähteä rintamalle, Pariisiin, jossa toverit odottavat.

Kirjassa kiinnostavinta ovat sekä sen suomalainen paikallisväri, että natsismin vastaisen liikkeen näkökulma. Oleellista on ottaa huomioon vuosi, 1934, jolloin natsit olivat pitkien puukkojen yönä paljastaneet koko häikäilemättömyytensä ja sana keskitysleiri oli jo saanut synkän maineensa vaikka mitään tuhoamisleirejä ei vielä ollutkaan.

Koska Saksaa sentään oli syytä pitää eurooppalaisena sivistysmaana, mitä natsit vielä aivan erityisesti korostivat, oli tuon liikkeen historiallista merkitystä mahdollista vielä arvioida hyvin eri tavoin.

Oliko kyseessä ennen muuta historiallinen välttämättömyys, joka aikoinaan palautuisi normaalimpiin uomiin vai oliko kyseessä vallan kaapanneen rosvojoukon hirmuvalta? Olihan Hitler sentään tullut valtaan parlamentaarista tietä eikä Saksassa voitu puhua mistään venäläistyyppisestä vallankumouksesta. Saksan historia vaikutti aina järkevältä.

Kiista tästä aiheesta katkaisee lopullisesti veljesten välit. Suomessa ei koskaan sallittaisi mitään vastaavaa kaappausta, vannoo sankarittaren rakastaja. Hänen veljensä on tietenkin toista mieltä.

Kirjailija itse kuului niihin myötäjuoksijoihin, joita kutsuttiin myös Moskovaan, vuoden 1934 suureen kirjailijakokoukseen, jossa niin sanotun sosialistisen realismin syntysanat lausuttiin. Silloin hän matkusti taas Suomen kautta.

Mann ei kuulu erityisemmin arvostaneen tätä teostaan, joka on jäänyt hänen toisen pakolaisteoksensa Vulkanin varjoon. Saksassa se ilmestykin vasta vuonna 1977 ja tässä laitoksessa on tuolta vuodelta peräisin olevat jälkisanat. Ne on kirjoitettu julkaisijan puolesta, sillä kirjailija itse kuoli vuonna 1949 unilääkkeiden yliannostukseen Cannesissa.

Kiinnostavaa kyllä, wikipedia ei mainitse hänen olleen saksalainen, vaan saksankielinen kirjailija: ein deutschsprachiger Schrifststeller. Suomeksi hän on saksalainen kirjailija ja englanniksi German-born American writer and dissident.

Latvian ylösnousemus

 

Kun Latvia tuli takaisin

 

Anna Žīgure, Kuitenkin niin lähellä. Otava 1997, 255 s.

 

Puolalaiset isänmaanystävät nimittivät joskus maataan kansojen kristukseksi. Sekin oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta nousisi taas kerran kuolleista.

Baltian maiden kohtalo oli hyvin samanlainen. Kommunistihallinnolla, toisin kuin aikoinaan tsaari-Venäjällä, ei ollut mitään moraalisia estoja hallitsemiensa alueiden kansallisiin pyrintöihin nähden. Mikäli tarvis vaati, voitiin kansakunnat myös hävittää maailmanhistoriallista tehtäväänsä täyttävän sosialismin maan etujen tieltä.

 Baltian maakunnat ja erityisesti Viro ja Latvia kuuluivat jo sijaintinsa takia siihen maailmaan, jolla ei ollut tulevaisuutta.

Anna Žīgure muistelee, että systeemin rikollinen luonne oli latvialaisille selviö jo silloin, kun se periaatteessa oli pyhä ja sen etuja pidettiin kaiken mittana. Toisin kuin Venäjällä, kyseessä ei ollut kansallinen ideologia, vaan sen vihollinen. Niille, joiden sukulaisia oli karkotettu Siperiaan, ei asiaa tarvinnut erityisesti selittää eikä sen puolustelemiseen kannattanut haaskata aikaa.

Annalle latvialaisuus oli erityisen lähellä sydäntä jo senkin vuoksi, että hänen isoisänsä oli maan merkittävimpiä kansallisesti suuntautuneita runoilijoita.

Kun perestroikan aikaan ruvettiin spekuloimaan sillä, mitä mahdollisuuksia Neuvostoliiton eri osilla olisi hankkia itselleen entistä suurempaa kansallista liikkumatilaa, ei Baltian tasavaltojen tilannetta pidetty hyvänä.

Muistan erään ulkovirolaisen skenaarion, jossa kuviteltiin, että Venäjän ja Ukrainan välille syntyisi konflikti. Koska Venäjä ei koskaan voisi luopua Ukrainasta, saattaisi se ulkomaailman mielipidettä lepyttääkseen sallia samaan aikaan Baltian maiden saavuttaa niin sanotun suomettuneen aseman. Tässä kävisi siis suunnilleen samoin kuin vuonna 1863, jolloin Aleksanteri II kukisti Puolan kapinan ja antoi samaan aikaan Suomelle runsaasti oikeuksia.

Epäilemättä latvialaiset isänmaanystävät haaveilivat koko ajan maansa itsenäistymisestä, mutta ei se suinkaan tullut kuin manulle illallinen. Koko Baltian maiden vapautuminen oli mahdollinen vain siksi, että siellä syntyi aivan poikkeuksellisen aktiivinen kansallinen liike.

Välttämätön ehto liikkeen onnistumiselle oli toki myös Venäjän presidentti Jeltsinin politiikka, jossa innostettiin oppositiovoimia Neuvostoliiton presidentti Gorbatšovia vastaan. Niinpä mahdottomasta tuli mahdollista.

Suomen ja Latvian suhteet myös kulttuurin alalla olivat neuvostokaudella hyvin heiveröiset. Suomalaiset tutkijat kyllä esimerkiksi osallistuivat vertailevan talous- ja sosiaalihistorian seminaareihin, joita pidettiin joka toinen vuosi ja joissa Moskova jäi sivustakatsojaksi ainakin sikäli, että tutkimus keskittyi Suomeen, Baltian maihin ja Leningradin alueeseen. Suomen puolella toimintaa johdettiin Turusta.

Tämä oli tietenkin vain pisara meressä, mutta tyhjää parempi sekin. Suomen ja Latvian kulttuurisuhteet olivat kuitenkin aikoinaan, ennen ensimmäistä maailmansotaa olleet jopa suhteellisen vilkkaat ja 1920-luvun reunavaltiopolitiikkakin suosi tätä kehitystä.

1960-70-luvuilla tilanne joka tapauksessa oli se, että Latvia oli suomalaisille käytännöllisesti katsoen tuntematon maa. Sitä oli pitkälti Virokin, mutta ainakin Viron puolella katsottiin Suomen televisiota, millä oli valtava kulttuurinen vaikutus. Latviassa tätä mahdollisuutta ei ollut ja kielikin oli esteenä.

Suomalaista kirjallisuutta oli sentään käännetty latviaksi aika lailla ja Tartossa suomalais-ugrilaista kielitiedettä opiskellut Anna jatkoi tätä toimintaa. Toiseen suuntaan eli latviasta suomeksi kääntäjiä oli tuskin lainkaan. Jokunen latvialainen kirja sentään ilmestyi suositussa Neuvostokirjallisuutta-sarjassa.

Latvian itsenäistyminen oli dramaattinen tapahtuma ja niitä aikoja kirjoittaja kuvaa päiväkirjan muodossa. Oikeastaan mitään ei ollut valmiina, kun hänet nimitettiin Suomeen suurlähettilääksi, lukuun ottamatta Suomen tunnustusta, joka oli annettu jo vuonna 1920 ja jota ei ollut koskaan peruttu.

Latvian ystävät Suomessa kokoontuivat pian suurlähetystön ympärille ja Suomen valtio palautti Eirassa sijaitsevan vanhan lähetystötalon, jossa oli viimeksi sijainnut Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutti.

Žīguren valinta suurlähettilääksi oli ilmeisen onnistunut teko. Suomen kieltä ja kulttuuria erinomaisesti tunteva henkilö, jolla oli jo valmiiksi maassa verkostoja, sai asiat pian sujumaan ja hankki tavattomasti goodwilliä maalleen.  Tunnen useita henkilöitä, jotka innostuivat opiskelemaan latviaa, joka aiemmin kuului meillä todella harvinaisiin kieliin.

Anna oli jo hieman ennen maansa itsenäistymistä pitänyt instituutissamme Latvian kulttuurin kurssin. Rooteliimme kuului tuohon aikaan koko suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja lisäksi vielä koko Itä-Eurooppa… Olihan sitä siinäkin aluetta kylliksi.

Muistelmissa on paljon kiinnostavaa aikakautensa aineistoa. Hupaisalta tuntuu nykyään lukea, miten professori Paul Ariste ajoi Annan ja hänen ystävättärensä ulos luennolta, kun nämä olivat saaneet päähänsä kähertää tukkansa ja pynttäytyä hienoiksi. Hän totesi pitäneensä noita tyttöjä fiksuina, mutta joutui valitettavasti muuttamaan mieltään.

Lapsuuden kuvauksessa mielikuvitusta kiehtoo lyhytkasvuisen kirjoittajan maininta siitä, että hänen isoveljensä kelpuutti hänet sparraajaksi nyrkkeilyotteluihin, jolloin ilmeni, että hänellä oli hyvä vasen koukku.

Kaikki lienee suhteellista, mutta kannattaa pitää mielessä, että Baltian maiden ja aivan erityisesti Latvian tilanne oli ennen perestroikaa hyvin uhkaava. Siellä voitiin ilman muuta puhua miehityksestä ja jopa kulttuurisesta kansanmurhasta, jota sanaa kirjoittaja ei kyllä käytä. Vielä aivan hiljattain enne itsenäistymistä oli Moskovalla suuria suunnitelmia jättiläistyömaista, jotka olisivat entisestään kiihdyttäneet venäläistymistä.

Niille isovenäläisille sovinisteille, jotka yhä katselevat maailmaa geopolitiikan peruutuspeilistä, ovat Baltian maat piikkinä lihassa. Maailmansotien välisenä aikanahan niiden pysyvään itsenäisyyteen ei kovinkaan lujasti uskottu. Nyt tilanne on jo toinen.