Koiran nimi

Koiran nimi

Helsingin Sanomat muistutti taas Laika-koiran kohtalosta. Sehän oli sama karvakorva, joka sai kunnian ensimmäisenä nisäkkäänä lentää avaruudessa ja kokeilla painottomuutta.

Koiran loppu oli murheellinen ja mahdollisesti myös tuskallinen. Siis varsinainen koiran kuolema, kuten venäjäksi sanotaan: sobake sobatšja smert.

Itse asiassa kukaan normaali ihminen ei olisi koiraansa tappanut sillä tavalla, mutta tässähän nyt olivatkin paljon isommat asiat kyseessä, ei pelkästään valtakunnan kunnia, vaan peräti koko ihmiskunnan valoisan tulevaisuuden herrojen ratkaisu. Niinpä yhden koiran kohtaloa vain ylenkatsottiin.

Jonkinlainen eutanasia eli vaikkapa hapen loppuminen, häkäkaasu tai vastaava olisi ollut armelias tapa lopettaa tieteen marttyyri, jolla oli samaan aikaan tuhansia ja taas tuhansia kollegoja kaikkialla maailmassa. Elettiin vivisektion suurta aikaa.

Mitä ilmeisimmin koiran tunteille ei viitsitty uhrata ajatustakaan, kuten sama valtio ei säälinyt myöskään ihmisiä. Niin suuresti se rakasti ihmiskuntaa, että piti kaikkia uhreja sen edestä oikeutettuina, edes niistä lukua pitämättä. Tämä on hurskas tulkinta.

Kuten arvata saattaa, syntyi koiran puolesta valtava joukkoliike, tosin vain rautaesiripun länsipuolella. Asian tiettyä tekohurskautta ei vannoutuneinkaan koiranystävä, minäkään, voinut olla huomaamatta. Niinpä ruvettiin sitten selittelemään kaikenlaista, mutta eihän se jälkikäteen oikein onnistu.

Mutta mikä olikaan koiran nimi? Helsingin Sanomat kertaa taas tänään sen tarinan ilman suuria tunteita ja paisuttelua. Jutun loppu kuitenkin herättää huomiota. Sen mukaan Laika oli vain yksi koekaniini kuten sadat tuhannet muut eläimet, ”mutta Laikalla oli nimi. Nimi elää”.

Noin kai voi sanoa, nimenhän tuntevat kaikki, ainakin vanhempi polvi. Mutta oliko se nimi oikeastaan Laika?

Aluksi nimittäin kerrottiin muistini mukaan, että nimi olisi ollut Damka eli pikku rouva. Kaiketi siksi, että tällainen nimi oli omalla tavallaan tulenarka ja sitä paitsi inhimillisti koiraa ja teki sen rääkkäysestä erityisen törkeää, ruvettiinkin yhtäkkiä kertomaan, että nimi oli Laika.

Ehkäpä tässä oli pieni valkoinen valhe. Sana laika tarkoittaa nimittäin vain yksinkertaisesti pystykorvaa ja on siis yleisnimi. Ilmeisesti se juontuu sanasta lai, lajanije, joka tarkoittaa haukkumista eli räkyttämistä. Kyseessä olisi siis symboli sanalle rakki.

Rohkenen uskoa, että avaruuskoira oli ensinnäkin pystykorva eli laika, jonka oma nimi oli Damka. Kun hänestä tuli suuri kuuluisuus, vedettiin oma nimi varjoon ja alettiin puhua vain Laikasta isolla kirjaimella.

Tämä on vain vaatimaton teoriani. Damka-nimeä en ole huomannut enää vedettävän esille, mutta muistan sen tuon ajan kiistoista. Sitä tuskin enää kukaan tunnistaisikaan, joten puhukaamme nyt sitten vain Laikasta, jonka kaikki tuntevat. Sillä on tänäkin päivänä lukemattomia kollegoja Venäjällä, ehkäpä myös niin sanoakseni erisnimikaimoja.

Sellaista on kuuluisuus. Damkan niin sanoakseni persoona sai sitä runsain mitoin, mutta tuliko sen oikea nimi edes ihmisten tietoon? Kurja oli joka tapauksessa ihmisen parhaalle ystävälleen maksama palkka, mitä asiaa ei muuksi muuta se, että kohtalotovereita on paljon. Olisipa edes saanut hyvän nimensä säilyttää.

Taiteen olemus

Taiteen olemus ja aikakaudet

Kuten kaikki ovat huomanneet, koristaa Ateneumin paraatiseinän keskiosaa kolme korkokuvaa, joiden nimetkin on mainittu: Rafael, Pheidias ja Bramante –maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin edustajat.

Suurella kirjoitetun tekstin Concordia res parvae crescunt käännöstä eivät kaipaa ne, jotka ovat tämän laitoksen potentiaalisia asiakkaita, lienee ajateltu. Muutenkin latina on juhlallisempaa kuin nykykielet, jotakin sakraalisen vivahdetta siitä voi harras sielu löytää.

Temppelihän Ateneum olikin. Uskonnon hiipuessa immanentit filosofiat pyrkivät sitä korvaamaan humanismin palvonnalla ja antiikki oli taiteen alalla kaiken perusta.

Ateneumin viesti toki oli myös se, että mekin olemme sivistyskansa. Julkisivua koristavien korkokuvien joukossa oli ja on myös kolme suomalaista, kaikki taidemaalareita: Werner Holmberg, R.W. Ekman ja Aleksandr Lauréus. Lisäksi oli maahamme juurtuneen C.L.Engelin kuva ja nimi.

Ateneumin rakennus valmistui vuonna 1887. Tuolloin klassinen taide nautti yhä arvostusta elämää suurempana ja liki uskonnollisia ulottuvuuksia tavoittavana asiana, mutta toki se myös oli haastettu jo hyvän aikaa sitten. Itse asiassa elettiin ”ismien” sekamelskan murrosaikaa.

Hippolyte Tainen pääteos Taiteen filosofia (Philosophie de l’art) (1865-1882) ilmestyi suomeksi L. Onervan kääntämänä vuonna 1915 eli ei ihan reaaliajassa, kuten meillä nyt sanottaisiin. Se on monessa suhteessa mielenkiintoinen myös tänään.

Taine tunnetaan positivistina, joka selitti taiteen ympäristönsä ilmaukseksi. Rotu, miljöö ja hetki (race, milieu, moment) riittivät selittämään taideteoksen. Tämä seikka ei muuten lainkaan vähentänyt itse taiteen tavatonta arvoa. Tieteen ohella se oli jotakin, jonka luominen kohotti ihmiskunnan korkeuksiin, eläinkunnan yläpuolelle.

Ajatus taiteesta jonkin politiikan välineenä olisi ymmärtääkseni myös Tainen mielestä ollut herjausta. Taide oli sen sijaan aikakauden oleellisen luonnepiirteen (Onervan käännös) esittäminen. Taine vältteli filosofien sanaa olemus, mutta itse asiassa tarkoitti jokseenkin samaa. Taiteessa oli aikakauden henki, se vei äärimmilleen sen mahdollisuudet ymmärtää itseään, rohkenen tulkita.

Tieteet ja niiden mahdollistama uusi maailmanselitys olivat tuhon aikaan valtava uusi voima ja niiden nimittäminen vain muodikkaiksi olisi herjausta. Taiteella oli sama pyhyys kuin muullakin olemassaololla, sikäli kuin inhimillinen ymmärrys pystyi sitä tekemään itselleen ymmärrettäväksi.

Sivumennen sanoen, Taine näyttää myös ajattelevan, että suurimmankin taiteilijan luomukset ovat myös kaikille ymmärrettäviä. Ne ovat aikakauden kuva, niissä on sen henki.

Embryologiasta innoituksensa saanut filosofi maalailee taiteen perusteella eri maista ja aikakausista viehättäviä kuvia, jotka samalla ovat meidän aikakautemme silmin nähtyinä joskus outoja ja jopa hullunkurisia. Tämä ei välttämättä ole Tainen vika.

Stereotypia näyttää olevan muuan taiteellisen näkemyksen ja taiteen tutkimuksen suuria päämääriä ja myös taiteen selittämisen innoittaja. Tämä ei varmastikaan innostaisi meidän aikamme positivistikollegoita. Esimerkiksi rodun suurta merkitystä taiteelle lienee vaikea osoittaa, mutta sama kai koskee sen merkityksettömyyttä.

Joka tapauksessa aikakaudet ja niiden vaihtuminen ovat kirjoittajan suuren kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi renessanssin Italiassa kultakausi kesti vain noin viisikymmentä vuotta, sitä ennen taide oli epäkypsää ja sen jälkeen ylikypsää.

Omana aikanaan Taine näkee suuren murroksen  tapahtuneen 1830-luvulla ja arvioi silloin syntyneen uuden epookin, joka teosta kirjoitettaessa oli jo vaihtumassa. Historiassa toimivat sekä pitkät jaksot ja enemmän tai vähemmän kiinteät tekijät; niin aikakaudet kuin lyhyemmät syklit, joihin kaikkein nopeimpina kuuluivat muoti-ilmiöt, jotka ennen pitkää aina todetaan mitättömiksi ja mahdottomiksi herättää henkiin.

Muistelen, että nuoruudessani löysi vielä hyvin usein meikäläisessäkin keskustelussa viittauksia Taineen. Nyt ei sellaista ole tainnut enää sattua vuosikymmeniin.

Tämäkin lienee muuan aikakauden vaihtumisen merkki. Kuten Ateneumin tietty mahtipontisuus ja osoitteleva omahyväisyys tuntuu nykyään olevan viesti jostakin kaukaisesta maailmasta, on myös Tainen paatoksellinen aikakausien asettaminen arvojärjestykseen jotakin sellaista, mikä ei kuulu tähän päivään.

Kysymys näyttää liittyvän siihen arvorelativismin kehitysasteeseen, joka nyt on vallitsevana normina niin eurooppalaisessa kuin amerikkalaisessa diskurssissa käyttääkseni tuota merkittävää käsitettä.

Joka tapauksessa tulee mieleen, että terävä analyysi nykytaiteesta ja sen kehitysvaiheista jonkun Tainen tai Friedellin hengessä voisi olla sangen piristävä. Roger Scrutonilta voi löytää jotakin sen kaltaista.

Tässä tulee mieleen sekin asia, että Taine arveli kaikkein ylevimpiä asioita kuvaavien teosten olevan kaikkein arvostettavimpia. Halveksittavien asioiden pariin juuttuminen sen sijaan kertoi koko aikakaudesta ja sen karakteristiikasta eli luonnepiirteistä jotakin ikävää.

Tavallaan jonkinasteisena poikkeuksena saattoi ehkä sentään pitää gotiikkaa, joka tosin nousi aikakautensa lohduttomuudesta, mutta sentään loi siitä tiettyä kauneutta. Sitä ei toki voinut lainkaan asettaa renessanssin mahtavan purkauksen rinnalle, mutta olipahan nyt edes jonkinmoista yritystä verrattuna edeltävään pimeyteen.

Selvää tietysti oli, että keskiaika oli surkeaa ja primitiivistä verrattuna myöhempään edistykseen. Mutta mitä mahtoikaan seurata edistyksen jälkeen?

Tainen sopimattomuus nykyajan kannalta taitaa keskittyä tähän asiaan. Ylikypsyys on taantumista. Aikakausi, joka on sivuuttanut kukoistuksensa, alkaa lakastua. Toki uudella aikakaudella voivat olla omat ihanteensa, mutta nimenomaan ihanteita tarvitaan ja sen myötä siis myös hierarkioita.

Millaisen Ateneumin nykyinen aika voisikaan rakentaa? Itse asiassa se on jo rakentanut Kiasman, jonka nimenä voisi yhtä hyvin olla Miasma. ajattelin kirjoittaa jotakin sen viimeksi esittämästä ARS-näyttelystä, mutta huomasin, ettei minulla ole siitä mitään sanottavaa.

Mikäli meille olisi tullut tuo monien kaipaama Guggenheim, kenen korkokuvia sen julkisivuun kenties olisi annettu veistää? Damien Hirst, Jeff Koons…

Kinkkujen maailmasta

Kinkkujen maailmasta

Kinkut voivat olla milteipä elämää suurempi asia. Se ainakin tuli mieleeni, kun joskus jostakin raportista huomasin valvontakomission venäläisten virkamiesten matkineen Hella Wuolijokea, joka dramaattisesti julisti heille, ettei voinut elää ilman kinkkua.

Joka tapauksessa, noina aikoina sian takareisi ja etenkin sen valkoinen, rasvainen osa olivat suuressa arvossa.

Elintason noustessa ihmisten ravintotilanteen luulisi parantuneen, mutta tosiasiassa meille nykyään syötetään kaikenlaista moskaa, jonka maku on surkeaa ja jossa alkuperäisestä muistuttaa oikeastaan vain nimi.

Ajatellaanpa nyt happamia tomaatteja ja mauttomia kurkkuja, tilliä, joka ei haise eikä maistu millekään, makkaraa, jonka syöminen vaatii totista ponnistelua ja niin edelleen.  Ruisleipä oli välillä aivan kammottavaa, mutta nyt alkaa jo löytyä aitoakin.

Läskiähän ei saa oikeastaan muualta kuin ostamalla ns. porsaan uunipaistia, jota sitten voi pilkkoa ns. karjalanpaistilihojen sekaan. Silloin voi todella, uunissa hauduttamalla, saada syntymään karjalanpaistin eikä harmaata lihakeittoa, joka muuten on väistämättömänä lopputuloksena.

Mutta palatakseni kinkkuun. Tunnettu herra Belusconi ylisti parmalaista culotelloa ja kuvitteli, etteivät suomalaiset tiedä kinkusta mitään. Todennäköisesti hän itse ei tuntenut asiaa pennin vertaa. Tosin mielipiteen voi antaa anteeksi, mikäli se pohjautui vain kokemukseen niistä viipalevalmisteista, joita meillä myydään kinkun nimellä.

Koska makuasioista voi ja pitääkin kiistellä, väitän, että parmankinkku on melko tyhjänpäiväinen lihatuote, joka kelpaa lähinnä saltimboccan päällysteeksi, missä roolissa se onkin paikallaan.

Sellaisenaan eli ilman enempää valmistamista syötynä parempaa on saksalainen Thüringenin ja etenkin Westfalenin kinkku, jossa on paljon miellyttävämpi suutuntuma ja jota ei ole kuivatettu tolkuttomuuksiin saakka kuten parmankinkkua ja espanjalaista serranokinkkua.

Kaikkein parasta savukinkkua Euroopassa on kokemukseni mukaan itävaltalainen Bauernspeck, jota joskus ostin Berliinin joulumarkkinoilta. Siinä oli hyvin vahva savun aromi ja ohut, mutta erittäin maukas, noin sentin kerros läskiä. Kinkkua oli suhteellisen helppo leikata, ei se mitään puuta ollut.

Vastaavaa olen saanut myös Balkanilla, taisipa olla Montenegrossa. Siellä se on nimeltään prsut, mikä lienee sama sana kuin italialaisten prosciutto. Italiaanoilla olisi kyllä itse tuotteen teossa oppimista.

Mutta niinpä on totta puhuen nykysuomalaisillakin. Kun vanha sukupolvi väistyy, on pelättävissä, että syntyy väestö, joka on onnellisen tietämätön siitä, miltä oikea ruoka maistuu ja miltä sen pitää parhaimmillaan maistua.

Itselleni on jäänyt lähtemätön muistijälki niistä kinkuista, joita isäukko savusti vanhassa saunassa. Sen jälkeen kun hän siitä hommasta luopui, joku jatkoi samaa jossakin Kuhakosken monessakin suhteessa mainittavan kylän suunnalla.

Se kinkku oli koostumukseltaan aivan muuta kuin nykyiset kaupan tekeleet, jotka on pumpattu vettä täyteen. Muistan, miten yksi kinkku aina roikkui särvinaitassa ja siitä sopi pikku puukollaan käydä vuolemassa palanen vaikkapa evääksi, jos piti mennä kirkonmeiningin ajaksi piiloon. Leipätiinusta voi ottaa kunnon palasen leipää mukaan ja hätätilassa myös kellarin perunoita voi kuoria ja mutustella.

No, viimemainitut nyt olivat pelkkä hätävara, mutta itse kinkku se oli vasta mukavaa vuoltavaa ja kulki vaikka taskussa ilman, että roskat siihen tarttuivat. Jos nykyisen kinkun ripustaisi orteen, jäisi siihen vain luu roikkumaan ja löysät lihat putoaisivat hiirten ruuaksi.

Itse savuläski tippui suurimmaksi osaksi savustuksen aikana lauteilla oleville paistopelleille. Sieltä sitä sitten voi myöhemmin lisätä vaikkapa hernerokkaan tai muualle, missä tuhtia ravintoa ja makua tarvittiin.

Läskiä jäi sentään kinkkuun vielä aika kerros ja se oli väriltäänkin jotenkin kirkasta ja tuoksui taivaalliselta. Se, joka nykyään avaa pekonipaketin ei koe mitään vastaavaa elämystä.

Mutta ei mahti vielä ole ihan mennyt maan rakoon. Kuortissa käydessäni pistäydyn usein Ruokarenki-nimisessä puodissa, joka on lähellä ABC:tä. Tämä saattaa olla härskiä tekstimainontaa, mutta en tee sitä rahasta, vaan aatteellisista syistä.

Tuote saattaa hieman vaihdella, mutta ainakin eilen sain sieltä niin hyvää kinkkua ja savukylkeä, että inspiraatio asiasta kirjoittamiseen oli valmis.

Sitä siis uskallan suositella. Mitä maamme kinkkutilanteeseen muuten tulee, ei sitä joka suhteessa kehuakaan tohdi. Luulen, että valmistajat ja kauppiaat kyllä skarppaavat, mikäli asiakkaat osaavat vaatia.

Oppikaamme siis erottamaan oikea, aito maku ja rohkaiskaamme asianomaista tahoja sitä vaalimaan! Kyse on sentään maamme paikasta eurooppalaisessa makumaailmassa!

Ennen kuolemaansa ei kukaan ole onnellinen

Nemo ante mortem beatus

Useimmat muistanevat, miten Lyydian kuningas Kroisos onnitteli itseään ihmisistä onnellisimpana. Hänellä oli satumaiset rikkaudet, kukoistava lauma perillisiä, puolison rakkaus, alamaisten kunnioitus ja niin edelleen.

Hän kysyi viisaalta Solonilta, eikö häntä nyt olisi nimitettävä onnelliseksi. Lainsäätäjänä tunnettu Solon vastasi lakoniseen tapaansa, ettei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen, tarkoittaen siis, että elämää on tarkasteltava kokonaisuutena, eikä ihmisen onnellisuudesta tässä maailmassa voi antaa kokonaisarviota, ennen kuin hän on viimeisen henkäyksensä päästänyt.

Kun Kroisokselta sitten vietiin kaikki, mitä hän oli omistanut ja hän istu polttoroviolla odottamassa tuskallista loppuaan, hän muisti viisaan lainsäätäjän ja huusi ”Solon, Solon!”

Persian kuningas Kyyros kuuli vankinsa sanat ja kiinnostui päästämään tämän roviolta. Sittemmin katkeran, mutta opettavaisen kokemuksen viisastuttamasta Kroisoksesta tuli hänen neuvonantajansa.

Lienee sinänsä kohtuutonta kieltää historioitsijaa arvioimasta henkilöidensä toimintaa myös pätkissä ja antaa eri kausille eri arvosanoja. Kokonaisarvio kyllä myös nykyään jälkipolvien silmissä yleensä muodostuu vasta lopputuloksesta tai ainakin kuvitellusta sellaisesta.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Winston Churchillin esseen Hitleristä, jonka ura oli silloin, vuonna 1935 alullaan.

Toki Hitler oli näyttänyt jo kyntensä sekä barbaarisen lainsäädännön alalla, että sallimalla törkeät, laittomat murhat ns. pitkien veisten yönä vuonna 1934, jolloin hän ilmeisesti ansaitsi myös Stalinin ihailun.

Churchill oli nuoresta pitäen kunnostautunut rämäpäänä, joka ei siekaillut vaarantaa omaa henkeään enempää kuin säästää toisten elämää sikäli kuin asia näytti sitä vaativan. Siltäkin kannalta hänen ihaillaan urallaan nousevaa Hitleriä kohtaan on ymmärrettävä taustansa.

Toki natsien rikokset olivat vielä vuoteen 1939 saakka aivan toista luokkaa kuin se megakuolema, jota Stalin oli kylvänyt Venäjällä. Keskitysleirit olivat myös Saksassa olemassa, mutta niihin todellakin vain keskitettiin ne ihmiset, joita vastaan hallinnolla oli jotakin hampaankolossa. Tuhoamisleirejä ne eivät vielä olleet.

Muistelen, että se oli Sebastian Haffner, tunnettu saksalainen älykkö, joka arvioi, että Hitleristä olisi tullut yksi Saksan historian kiistattomista suurmiehistä, mikäli hänellä olisi ollut onni kuolla vuonna 1938.

Tätä en epäile. Versailles’n järjestelmän törkeä rikkominen oli sentään Saksan kannalta suuruuden palauttamista ja ne konnuudet, joita kohdistettiin erilaisiin vähemmistöihin, olivat vielä enimmäkseen hyvitettävissä. Se tehtävä olisi jäänyt johtajan seuraajille.

Mutta kävi kuten kävi. Vielä vuonna 1935 kaikki ovet siis olivat kuitenkin auki ja Churchill huomauttaa, ettei ole mahdollista muodostaa oikeudenmukaista arviota julkisesta henkilöstä, ennen kuin koko hänen elämäntyönsä on avoinna tarkastelulle. Onhan näet paljonkin sellaisia valtiomiehiä, joiden menetelmät ovat olleet kovia ja jopa kauhistuttavia, mutta jotka silti on arvioitu suuriksi hahmoiksi, joiden elämä on rikastuttanut ihmiskuntaa. Olkoonpa näin myös Hitlerin kohdalla. So may it be with Hitler.

Mahdollisuuksina oli, että Hitler päästäisi valloilleen uuden maailmansodan tai jäisi historiaan miehenä, joka ”palautti kunnian ja mielenrauhan suurelle Saksan kansakunnalle ja toi sen takaisin, tyynenä, auttavaisena ja vahvana eurooppalaisen perheen eturiviin”.

Nyt oli syytä kohdistaa katse Hitlerin toiminnan synkempään puoleen, mutta ei pitänyt hetkeksikään unohtaa valoisaa vaihtoehtoa tai lakata sitä toivomasta.

Churchill oli saanut havaita, ettei Hitler viidentoista vuoden aikana ollut vain palauttanut Saksaa Euroopan vahvimmaksi valtioksi, vaan myös suurelta osin kääntänyt päinvastaiseksi Suuren sodan tulokset.

Saksan säälimätön nöyryyttäminen ja vuoden 1923 Ruhrin alueen miehitys olivat taaksejäänyttä elämää. Se, että tilanne nyt oli käännetty päälaelleen, oli yksinkertaisesti ihme (prodigy), joka samalla myös liittyi saumattomasti yhden ainoan ihmisen toimintaan.

Juutalaisvihan irrationaalisuus ja sorron barbaarisuus olivat luotaantyöntäviä asioita ja niiden mielekkyys aiheutti epäilyksiä. Mutta nyt Hitler oli kuitenkin suosionsa huipulla huolimatta siitä, että hän oli myös hyökännyt kirkkoa vastaan.

Millainen mies tämä uskomaton ja ristiriitainen herra oikein oli ja vieläkö häntä elähdyttivät ne intohimot, jotka veivät hänet valtaan?

Ne, jotka olivat tavanneet herra Hitlerin, olivat nähneet erittäin pätevän, viileän ja hyvin informoidun hallintomiehen, jolla oli miellyttävät tavat, aseistariisuva hymy ja joidenkin mielestä myös persoonallista magnetismia. Nämä ominaisuudet eivät seuranneet vallan säteilystä, vaan olivat olleet hänelle ominaisia koko uran ajan. Sitä paitsi Hitlerin puheet kansakunnalle olivat usein vilpittömiä ja kohtuullisia.

Oliko uusi ja onnellisempi aika koittamassa? Toivoa oli siitä, että onnellisempana aikana kohdattaisiin lempeämpi Hitler.

Mutta kaikki nuo kiväärit, tykit, panssarivaunut ja pommit, sukellusveneet ja kaasusylinterit tekivät mahdolliseksi myös muunlaisen tulevaisuuden.

Winston Leonard Spencer Churchill, vanhan englantilaisen imperialismin puhdasverinen edustaja, ei ollut mikään hienohelma, joka olisi juuttunut sättimään maailmanpolitiikan uutta mahtitekijää hänen tyylivirheistään tai edes rikoksistaan. Englannilla oli oma raaka historiansa ja juuri he myös olivat perustaneet ensimmäiset keskitysleirit. Hitler oli kova mies kovana aikana ja ansaitsi arvostusta juuri siksi.

Mutta vielä ei ollut patsaiden pystyttämisen aika. Jälkimaailma muistaa aina suuri miehiä komeilla patsailla, mikäli heidän toiminnallaan on pysyvää arvoa.

Suuret saavutukset on kuitenkin mahdollista myös tuhota kokonaan. Hitlerillä ei ole yhtään patsasta ja hänen nimensä kaikuu kirouksena myös ja jopa ennen kaikkea Saksassa. Ennen kuolemaansa hän jo näytti onnelliselta, mutta kokonaisuutena hän oli kansalleen ja muillekin katastrofi.

Miksi normaalit ja järjelliset päämäärät eivät riittäneet suurmiehelle, jolla oli kansansa enemmistön vahva tuki takanaan? Miksi täytyi ryhtyä mielettömään yhteistyöhön Stalinin kanssa Euroopan jakamiseksi uudelleen ja kaiken mielettömyyden huipuksi sitten vielä panna koko maansa kohtalo uhkapeliin, jossa häviäminen oli varmasti mahdollista?

Näitä asioita on pohdittu jo varmaankin tarpeeksi eivätkä selitykset meitä pitkälle lämmitä. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyö ensi sokeudella. Joskus sanottiin, että Capitoliumilta oli lyhyt matka Tarpeijan kalliolle ja näinhän se on ja tulee vastakin aina olemaan.

Ihminen, jolle ihmeet näyttävät onnistuva, tulee pian ylimieliseksi ja haluaa tehdä niitä lisää. Pitkällä tähtäimellä ihmeitä ei kuitenkaan edes ole olemassa. Reaalinen onni ja hyvinvointi on rakennettava jokapäiväisen työn ja uurastuksen varaan ja siinä tarvitaan kaikkien valtioiden ja jopa koko ihmiskunnan mukana oloa. Kiirettäkin pitää.

Jotenkin sitä toivoo, että myös nykyajan suuret hahmot ajattelisivat myös sitä, millaisia patsaita jälkimaailma pystyttää heidän kunniakseen.

Olen kuullut, että Zurab Tsereteli olisi jo tehnyt Putinista patsaan, jossa tämä esiintyy judokan asussa. Trumpilla arvatenkin on jo joku patsas, jossa sankari toimii Diilin erottajatuomarina ja Merkel poseeraa selfiessä yhdessä laittomien maahantunkeutujien kansa. Toivottavasti tämä on vain pahaa visiota.