Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta. Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti. Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään. Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet. Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.

Huippuja valtaamaan

 

Nousu sivistykseen

 

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

 

Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa. Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja. Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa sä teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.

Magiaa

 

Turvallinen tila

 

Entiselle työpaikalleni ilmestyi joskus tauluja, joissa julistettiin, muistaakseni englanniksi, että tässä on syrjinnästä vapaa tila.

Asian merkitystä ei kukaan kenellekään selittänyt, joten voitiin lähteä siitä, ettei tekstillä välttämättä ollut muuta merkitystä, kuin että jossakin sen vieressä ei lupauksen mukaan ollut syrjintää. Kaikesta päätellen sitten jossakin ympärillä, ehkäpä jo seinän takana sitä oletettiin olevan.

Millaisesta syrjinnästä tässä oli kyse ja millä tavalla tämä kaiketi muista poikkeavaksi ajateltu tila poikkesi niistä muista, jäi siis aivan epäselväksi. Jokaisen oli ja on mahdollista täyttää tällaiset tyhjät paikat omalla mielikuvituksellaan.

Syrjintähän on asia, joka on innoittanut kekseliäitä ihmisiä mitä kirjavimpiin suorituksiin. Jotkut väittävät olevansa syrjittyjä, jos saavat vähemmän palkkaa kuin jotkut toiset, vaikka edustettaisiin aivan eri ammatteja. Syrjinnästä valitetaan myös sen vuoksi, että saa kyllä samaa tuntipalkkaa, mutta tekee vähemmän tunteja kuin se toinen ja saa siis pienemmän tilin (ks. naisen euro).

Syrjintä ihonvärin perusteella on Suomessa perinteisesti ollut mahdotonta, koska tämä väri on ollut sama kaikilla. Nyt tilanne on muuttumassa ja syrjintää on suurella innolla otettu selitykseksi yhä uusille ilmiöille. Jos ja kun on havaittu, että esimerkiksi maahamme muualta muuttaneet omistavat keskimäärin vähemmän omaisuutta kuin sitä täällä koko ikänsä säästäneet, on selityksenä jo määritelmä mukaan syrjintä

Syrjinnästä vapaata vyöhykettä osoittavat taulut tuskin sentään auttavat millään tavalla niitä, jotka arvelevat kärsivänsä ns. rakenteellisesta syrjinnästä ja niiden merkitystä ja funktiota lienee etsittävä muualta, luultavimmin niiden asettajan omista tarpeista.

Muuan mahdillinen niiden olemassaololle tarjottava motivaatio voisi olla nyttemmin hyvin suosituksi tullut käsite turvallinen tila.

En suoraan sanoen tiedä, mitä nuo turvallisen tilan käsitteen lanseeranneet henkilöt ovat oikeastaan ajaneet takaa, mutta se on ainakin selvää, että selitystä on etsittävä amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöistä.

Ajatellaanpa tilannetta, jossa sorretut kansanjoukot, jotka aina silloin tällöin järjestävät tuota sortoa todistaakseen mellakoita, ryöstöjä ja talojen polttajaisia, yhtäkkiä joutuvatkin vihaisten toisin ajattelevien, esimerkiksi vandalisoimiensa liikkeiden omistajien piirittämiksi. Silloin on turvallinen tila kullan arvoinen huolimatta siitä, että mielenosoitusoikeus on pyhä ja että mielenosoittajat ovat kärsineet syrjinnästä, minkä vuoksi juuri rupesivatkin riehumaan.

Ei kuitenkaan ole selvää, miten paljon mikin määrä syrjintää oikeuttaa tuhoamaan ja ryöstämään. En kuvittelekaan, että asiasta voisi vallita yhteinen konsensus. Eri osapuolet ovat joka tapauksessa konstruoineet selvästi erilaiset käsitykset asiasta.

Suomessa tällaisia tilanteita ei toistaiseksi ole sattunut lainkaan sitten Turun vuoden 1917 voimellakoiden, joten kuvatun kaltaisille kylteille ei vielä tässä mielessä ole tarvetta. Ehkäpä onkin ajateltu, että kyllä niille ennen pitkää tarvetta tulee, sillä mehän kuljemme kaikki Amerikan viitoittamaa tietä. Odotetaanpa vain.

Mutta voidaanko pitää varmana, että tuollaisen rauhaa lupaavan kyltin läheisyys todella turvaisi ihmisiä vaaran hetkellä? Epäilenpä.

Turvallista tilaa kaipaavat nimittäin useimmiten valittavat, että heidän turvallisuutensa järkkyy nimenomaan keskustelutilanteessa, jossa syntyy vaara tulla esimerkiksi ns. jyrätyksi. Tällainen tilanne saattaa laukaista primitiivireaktion, joka ilmenee ns. itkuraivarina tai muuten vain tulee paha mieli. Tällöin pelastuksena saattaa tosiaan olla jokin hiljainen huone, ehkäpä ihan vain tuo taulu, jossa on positiivista tekstiä, vaikuttaa ainakin jotakin.

Turvallisen tilan tarvitsijoina pidettiin aikoinaan vain niitä henkisesti vammaisia, jotka eivät pystyneet pärjäämään normaalien aikuisten armottomalta tuntuvassa maailmassa. Heille rakennettiin erityisiä turvapaikkoja, (englanniksi asylum, lunatic asylum, ven. ubežištše, prijut). Ennen poliittisen korrektiuden kehittymistä suomessa puhuttiin hullujenhuoneista tai houruloista.

Olen kuullut, että esimerkiksi ns. mansplainingia eli asioiden järkevää selittämistä vastaan on erinäisissä feministien järjestämissä tiloissa otettu käyttöön myös turvasanoja. Jos vaikkapa noituuteen uskovalle naisihmiselle tullaan tyrkyttämään luonnollista selitystä asioille, hän saattaa pahasti ahdistua havaitessaan pohjan putoavan maailmankatsomukseltaan.

Millaisia nuo sanat ovat, ei ole kerrottu, enkä tiedä, mitä käytännön seurauksia niiden käyttämisellä on. Ehkäpä siinä vain ikään kuin takerrutaan kiinni johonkin käsitteeseen, jota ei toisen, uhkaavan osapuolen käytössä ole?

Vanha turvasana on ymmärtääkseni myös hokkus pokkus, joka juontuu latinankielisistä hostian kohotussanoista: hoc est enim corpus meum. Kun kulttuuri rappeutui, alettiin uskoa, että itse sanoihin kätkeytyi taikavoima rituaalista irrallaan ja taikurit rupesivat käyttämään niitä kaikkeen mahdolliseen magiaan.

En tosiaankaan tiedä, mitä nykyiset turvasanat tarkkaan ottaen ovat, mutta sellaiseksi ainakin monessa suhteessa soveltuisi asylum! painokkaasti lausuttuna. Sitä paitsi se kuuluu myös rajoillamme saaneen aikaan ihmeitä.

Saattaa olla, että tulevaisuudessa näemme yhä enemmän sellaisia myrryshenkilöiden keskeisiä kiistoja, joissa ei edes yritetä lainkaan käyttää logiikkaa tai edes konkreettisia esimerkkejä. Sen sijaan kiistelijät toistelevat maagisia sanojaan: ”n-sana!”, ”asylum!”, ”nyyh,nyyh!”, ”ite oot!”, ”äitis oli!”. Voittajat valitaan huutoäänestyksellä, jossa äänen kimeydestä saa lisäpisteitä.

Tämähän on jo todellisuutta, mutta mihin moisella sitten päästään tai edes periaatteessa voidaan päästä? Mikäli valtiovallan pakotuskoneisto saadaan asiaan mukaan, sillä voidaan päästä toisen osapuolen vaientamiseen. Normaalin, loogisen argumentaation merkitys häviää tällaisessa totalitaarisessa ympäristössä.

Paratiisilliseksi on, kuten tiedetään, joskus kuvattu olotilaa, jossa ei ole riitaa eikä turhaa puhetta, vaan kaikki sanovat ”rauha”, ”rauha”. Tämä kuitenkin edellyttää sellaisia olosuhteita, ettei ristiriitaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä ja siis riitelyn tarvetta ole. Niin kauan kuin niitä on, täytyy ne yrittää ratkaista kiistoilla, joita käydään logiikan ja tieteen pelisäännöillä. Se, joka ei niissä pärjää, saa luvan kestää asiansa kärsimän tappion.

Luisuminen emotionaalisen, infantiilisen sanamagian tasolle merkitsee pitkää askelta kohti uutta ja pimeää keskiaikaa.