Naapurissa asuvia

 

What do you want to do ?

New mail

Omassa maassa ja muukalaisena

 

Jutta Zilliacus, Toisenlainen lapsuus. Suomentanut Irmeli Järnefelt, Tammi 1989, 255 s.

Kari Tarkiainen, Särjetty sinetti. WSOY 2000, 206 s.

 

Jutta Zilliacuksen tausta on kosmopoliittinen. Hänen virolaiset vanhempansa työskentelivät ennen vallankumousta Pietarissa, äiti jopa myöhemmän kruununtavoittelijan, suuriruhtinas Kirillin palveluksessa. Isä oli muusikko ja pianokauppias ja ansaitsi myöhemmin Suomessa leipänsä pianonvirittäjänä.

Kulttuurisesti keskiluokkainen perhe asui melko niukasti, mutta rahaa sentään riitti jokakesäisiin Haapsalun matkoihin ja lasten käyttämiseen saksalaisessa koulussa.

Perheen ympäristö oli virolais-suomalais-ruotsalais-saksalais-venäläistä ja tyttären vähemmistöidentiteetti Suomessa säilyi koko ajan, myöhemmin suomenruotsalaisuutena. Kuten hän itse toteaa, siinäkin hän oli ”huono”, mutta joka tapauksessa sai nauraa ennakkoluuloille, jotka sijoittivat hänet ruotsinkieliseen eliittiin. Virolainen identiteetti säilyi kauan ja vielä aikuisuuden kynnyksellä tyttö päätti muuttaa pois Suomesta. Se ei kuitenkaan ollut realistista.

Toki keskiluokkaisella perheellä oli elitistisiä tavoitteita, muun muassa tyttären pianistinuran suhteen, mutta jo pelkkä varattomuus teki niistä epärealistisia. Kun venäläismiehitys näytti uhkaavan, yritti äiti lohduttaa itseään ja muita sillä, että perhe nyt joka tapauksessa kuului työväenluokkaan…

Saksalainen koulu oli tunnettu vaativuudestaan ja korkeasta tasostaan ja juuri ennen sotia se pääsi muuttamaan nykyiseen taloonsa, joka jostakin syystä sai nimen Hindenburg-Haus.

Jotakin tuon nimen kaiusta näyttääkin vallinneen koulun tunnelmassa, jota kirjoittaja muuten muistelee lämmöllä. Saksankielisestä opetuksesta nautti kirjava joukko lapsia ja mukana oli paljon myös juutalaisia.

Koulun opettajakunta näyttää olleen aika sekalaista suhteessaan siihen uuteen järjestykseen, jonka Hitlerin valtaannousu toi Saksaan ja joka heijastui pian myös Hindenburg-Hausissa. Itse asiassa muistelmat tästä aiheesta ovat sen verran kiinnostavasti ristiriitaisia, että asiasta saisi hyvän aiheen seminaariesitelmään.

Kultaseppäperheen vesa Oleg Fabergé, joka oli Jutan koulutoveri, on omalta osaltaan kertonut natsihenkisyyden olleen aikamoinen riesa koulussa. Jutta muistelee nimenomaan hänen olleen tässä suhteessa vastarannankiiski ja Oleg taas muistelee Jutan haranneen vastaan kaikkea, mitä tahansa opettajat vain yrittivät esittää.

Niin tai näin, luulen, että se natsilaisuus, joka ilmeisesti ainakin jossakin määrin pesiytyi kouluun, pisti enemmän silmään toisille oppilaille kuin joillekin muille. Jutalle koulu näyttää olleen joka tapauksessa ennen muuta lämmin kasvuyhteisö ja rakastetun saksalaisen kulttuurin puutarha.

Natsilaisuudesta ja Saksan ihailusta Jutta pysyi kaukana myös sotavuosina, jolloin hän kasvoi neitoikään ja salskeat saksalaiset nuoret upseerit alkoivat osoittaa kiinnostustaan. Siitä, mitä Saksassa tapahtui, oltiin onnellisen tietämättömiä ja sodan jälkeiset paljastukset olivat tavaton sokki ja häpeän aihe.

Mitä Suomeen tulee, sen johdon valitsemalle tielle ei ollut juuri vaihtoehtoja, minkä Jutta ymmärsi ja hyväksyi myös jälkeen päin. Kuitenkaan hän ei virolaisena kyennyt jakamaan suomalaisten pohjatonta surua Karjalan menetyksestä.

Muistelmien ilmestymisjankohta on kiinnostava, sehän sattuu glasnostin ja perestroikan vuosiin ennen Viron itsenäistymistä.

Silloin oli kuitenkin jo koittanut totuuden aika ja Juttakin oli päässyt esiintymään Viron radioon. Viron kohtalon koko karuuden paljastuminen kaikille -omassa piirissä ”kaikki” oli aina tiedetty- oli jo eräänlainen vallankumous. Se tarina, jolla Viron liittämistä (”liittymistä”) Neuvostoliittoon oli perusteltu, tunnustettiin lopultakin valheelliseksi.

Tämä toi mukanaan myös häpeän. Suomalaisilla oli sinänsä pätevät syyt vaieta sellaisista asioista, joiden julkinen esittäminen olisi johtanut heidät sovittamattomaan ristiriitaan Neuvostoliiton kanssa, mutta lipevä myötäily oli sentään ollut liikaa. Raiskatun Viron kammottava tila toi tunteet pintaan ja Jutta kertoi häpeävänsä ”kuin koira” sitä, että oli pitänyt suunsa kiinni. Likaisuus tuntui levinneen sielua myöten.

Vuonna 1989 kaikki oli Vironkin kannalta vielä epäselvää, mutta syytä optimismiin oli, kukoistavan Viron uusi tuleminen tuntui mahdolliselta.

 

Useimmat tuntenevat Kari Tarkiaisen hänen väitöskirjastaan Se vanha vainooja, joka käsittelee läntistä Venäjä-kuvaa Iivana Julmasta Pietari Suureen. Se on todellinen klassikko, jonka kääntämistä venäjäksi joku on taas ehdottanut ja hyvästä syystä.

Tämän kirjan ohella Tarkiainen on julkaissut pitkän litanian tutkimuksia, muun muassa Ruotsinsuomalaisten historian sekä eräitä elämäkertoja.

Tarkiaisen isoisä Viljo Tarkiainen, myöhempi kirjallisuusprofessori, oli lähtöisin Juvalta, talonpoikaiskodista eikä siis pappissukua.  Kari edustaa täten jo -tai vasta- kolmannen polven sivistyneistöä.

Hänet kohtalo vei Ruotsiin, jossa hän tutustui virolaiseen vaimoonsa ja kohosi valtionarkiston hoitajaksi. Sieltä hän palasi samanlaiseen virkaan Suomessa, otti uuden virolaisen vaimon ja muutti sitten Viroon. Siis melko kosmopoliittinen, virolaispainotteinen ura tässäkin.

Särjetty sinetti on romaanimuotoinen, mutta kirjoittaja itse tunnustaa sen kirjoitetuksi elävän esikuvan pohjalta. Se on kuitenkin kuin tärähtänyt kuva, jossa kaikki ei ole paikallaan ja taitaa olla vielä kaksoisvalotustakin mukana.

Tarkiaisen isovanhemmat olivat kuuluisia ja ovat yhä. Maria Jotuni nousi itse asiassa entistä kuuluisammaksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun hänen salassa kirjoittamansa ja piilossa pitämänsä Huojuva talo ilmestyi. Sen katsottiin olevan paljastuskirja avioliitosta, jossa vaimo oli uhri ja mies narsistinen lurjus. Siis aidosti feministinen näkemys.

 Tunnustan nauraneeni ääneen sitä lukiessani, enkä taida edes asiaa katua. Kirja näyttää olevan täysin falski. Sitä ei kuitenkaan tässä muistelmakirjassa enemmälti käsitellä, vaikka sen nimi saattaisikin viitata juuri tämän käsikirjoituksen löytämiseen ja julkaisemiseen.

Herrasväen elämää kuvataan usein idylliksi sotia edeltävässä Suomessa, maalla vietettyine kesäkuukausineen. Ajan välttämättömyyksiin kuului myös kotihengetär ja kotitalous vaatikin tuohon aikaan aivan toisenlaista työpanosta kuin nykyään.

Kun hyvinvoiva porvariskoti köyhtyi, huolimatta siitä, että isä oli lääkäri ja äiti hammaslääkäri, säilytettiin kulissit toki ennallaan, suurta keskustahuoneistoa ja kotiapulaista myöten.

Idylli kyllä meni menojaan ja syynä oli viina. Isä oli traumatisoitunut kenttäsairaalassa ja lienee kärsinyt muutenkin sielullisesta sairaudesta. Viina ei tunnetusti tällaisia vaivoja paranna.

Vuodet Ruotsissa olivat onnellisempia, mutta ruotsalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on kuitenkin myös omat varjopuolensa eikä siellä viihtyminen ole suomalaiselle yksiselitteisen helppoa. Pakolaisvirolainen yhteisö tarjosi kiinnostavan keitaan tämän miljöön keskellä.

Kirjassa on paljon ihmisiä, jotka esiintyvät omilla nimillään ja joista muutamia minäkin enemmän tai vähemmän tunnen. Sen on kirjoittanut minua kymmenen vuotta vanhempi henkilö ja sen takia se on minusta erityisen kiinnostava. Siinä heijastuu myös se kulttuurin murros, jota tunnen vasta hieman myöhemmältä ajalta alkaen.

Tarkiainen on puolestaan yli kymmenen vuotta Zilliacusta nuorempi. Hänen koulunsa oli toinen eliittikoulu Suomalainen yhteiskoulu, jota perustettaessa oli ajateltu myös sitä, että uusi suomalainen virkamiehistö tarvitsee suomenkieliset vaimotkin.

Tarkiaiselle, kuten Zilliacukselle, vaimot olivat kuitenkin silta toiseen kulttuuriin. Toki hänen kohdallaan suomalaisuus ilmeisesti ehti jo rakentua vakaksi identiteetin perustaksi toisin kuin Zilliacuksella, joka näyttää jääneen kiinnostavasti kosmopoliitiksi.

 

 

Hyvää lukemista pyhiksi

 

What do you want to do ?

New mail

Lyhyehköä proosaa

 

Ljudmila Ulitskaja, Köyhiä sukulaisia. Suomentanut Arja Pikkupeura. Siltala 2019, 187 s.

Joni Skiftesvik, Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. WSOY 1997, 235 s.

 

Ljudmila Ulitskaja kuuluu tämänhetkisen venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin. Hän on myös profiloitunut Putinin kriitikkona. Tässä niteessä ilmestyneet Köyhiä sukulaisia ja Sonetška julkaistiin alun perin vuosina 1993 ja 1992.

Julkaisemisajankohta sijoittuu siihen kurjuuden alhoon, johon Venäjä vaipui kommunismin romahtaessa. Se tietenkin heijastuu sekä aineellisiin olosuhteisiin että mielenmaisemaan. Lisämausteena on juutalaisuus ja tätä kansanryhmää kuvaavat tarinathan ovat perinteisestikin sisältäneet tiettyä eksotiikkaa ja kummallisia tyyppejä.

En rupea miettimään, muistuttavatko nämä kertomukset enemmän Babelin vai Buninin traditiosta vai vallan jostakin muusta. Totean nyt ainakin sen, että niiden täyteen ladattu seksuaalisuus olisi ollut mahdotonta vielä muutamaa vuotta ennen niiden ilmestymistä eli siis neuvostokirjallisuudessa.

Entä olisivatko ne voineet ilmestyä esimerkiksi 2010-luvun Suomessa ilman jo hankittua kuuluisuuttaan? En tunne kaunokirjallisuuden kenttää, mutta voin kuvitella, miten meikäläisten lehtien kulttuuriosastot olisivat  niitä käsitelleet.

Sangen virkistävää on joka tapauksessa se, ettei niissä ole sitä tympeää opettavaisuutta ja ennalta arvattavaa uhrien ja konnien kavalkadia, joka on tyypillistä sille kirjallisuudenlajille, jossa nykyisen terminologian mukaan vallitsee naisnäkökulma ja joka kiitetyiltä kirjoilta ilmeisesti vaaditaan.

Ulitskajan Sonetška on esimerkki miestään palvovasta sankarittaresta, joka sallii tälle mielihyvin suhteen perheessä asuvaan lastenkotilapseen, jonka kauneutta mies ei väsy ihailemaan.

Tyttönen puolestaan ei ole mikään avuton uhri, vaan oman taustansa mukaisesti suhtautuu tilanteeseen hyvin myönteisesti. Hän ehdottaa seksiä suorasukaisesti ”Yksi varvi vaan ja nopeasti!”, mikä saattaa miehestä kenties tuntua hieman loukkaavalta, mutta upeata nyt ainakin on, että myös vanhan pukin rakkauden tarvetta tyydytetään. Onhan se ihan todellinen asia sekin.

Ulitskajan muutkin hahmot ovat ilmeisen poikkeuksellisia ja miksipä sellaisia ei saisikaan esittää? Eihän kirjallisuuden pidä mitään moraalisaarnaa olla. Elämästä se kyllä yleensä yrittää jotakin tärkeää sanoa ja minun mielestäni se tässä tapauksessa tarkoittaa juuri sen hyväksymistä, että meitä ihmisiä nyt tässä maailmassa riittää joka junaan.

 Eipä siis kiirehditä luomaan simppeliä ja opettavaista draamaa, kuten Sonetškan ja hänen perheensä touhuja tarkastelevat kylän akat mielellään tekisivät.

Vanha äijä -joka on herkkä taitelijasielu- kuukahtaa sitten niin sanotusti pukille, mikä ei ole lainkaan hullumpi lähtö, kuten ambulanssimiehet syystäkin toteavat.

 

Joni Skiftesvik tunnetaan pohjoisen ja etenkin meren kirjailijana. Se kuva ainakin minulle on jäänyt.

Nämä novellit ovat mukaansa vetäviä ja joku taisi nimittää niitä myös oveliksi. Sellaisia ne ovatkin: yhtäkkiä kaikki valkenee lukijalle ja koko riipaiseva tragedia paljastuu koko kaameudessaan, kuten niminovellissa. Huikeat komediat paljastuvat myös yllättäen.

Myös tarinat mereltä, moottoriveneen kohtalosta kovassa kelissä rannan kivikoissa suorastaan maistuu ihan aidolta, kuten myös kuvaukset rannoilta, kalastuksen ja sataman maailmasta.

Kertomus onnettomasta sahatyöläisestä ja työnantajan ja tohelon työntekijän välisestä toisensa ohi puhumisesta on kaikessa absurdisuudessaan aivan hykerryttävän herkullinen.

Aivan toiseen maailmaan päästään niissä novelleissa, joissa sankarit ovat niin sanotusti yhteiskunnan kermaa. Lukija hätkähtää pahemman kerran, kun korkean tason virkamies siirtyykin surkeasta matkustajakodista yhtäkkiä tapaamaan alivaltiosihteeriä tai kun miehet kansainvälisessä kongressissa eivät ymmärrä koko touhusta yhtään mitään siihen saakka, kunnes yhtäkkiä löytävätkin sattumalta niin sanotun markkinaraon.

Sen jälkeen he sitten pääsevät ylpeilemään suuresta saavutuksesta, joka mukamas syntyi vasta valtavan väännön jälkeen, kuinkas muuten. Kyllä tämä kuvaus saattaisi olla ihan tositarina 1980-luvulta.

Ehkäpä näitä ei kannata sen enempää selostella. Tulipahan nyt pantua paperille, kun on kerran tullut luettuakin. Harmi on, jos nämäkin tykkänään unohtuvat tässä kirjatulvassa. Hyviä kirjoja nämä ovat.

 

 

Meidän poikamme (ja tyttömme) suurella areenalla

 

What do you want to do ?

New mail

Kansainvälistä Venäjä-tutkimusta

 

Toim. Kaarina Aitamurto, Elina Kahla & Jussi Lassila, Sandarmohista Skolkovoon. Historiapolitiikan pitkä varjo. Into 2020, 336 s.

 

Tämä on tavanmukainen juhlakirja tabuloineen kaikkineen. Onnea vaan Markku Kangaspurolle täältäkin päin!

Kuten tällaisten kirjojen kanssa on sääntönä, yhteisen nimittäjän keksiminen kaikille artikkeleille on vaikeaa ja jopa ylivoimaista. Tässä tapauksessa voi otsikkoa pitää aivan harhaanjohtavana, mutta luultavasti sillä saa aika hyvin klikkauksia ja onhan se sekin tavoiteltava asia.

Juhlakalun oman haastattelun ohella erityistä mielenkiintoa herättää Markku Kivisen artikkeli Miksi tarvitsemme uuden näkökulman. Hän nimittäin kertoo siinä, että Venäjän tutkimukselle on löydetty peräti uusi paradigma Kivisen johtamassa huippuyksikössä, jossa 50 tutkijaa työskenteli.

Paradigmoiksihan on yleensä nimitetty käänteentekeviä uusia näkökulmia, mullistavia suuria teorioita, joiden avulla vanhan tutkimukset umpikujat on selvitetty. Siirtyminen maakeskeisestä aurinkokeskeiseen maailmankuvaan oli tällainen paradigman muutos. Ilmeisesti Venäjän tutkimuksessa on siis nyt tapahtunut jotakin aivan mullistavaa ja jopa nimenomaan Aleksanteri-instituutin voimin.

Tässä tapauksessa suomalainen huippuyksikkö alkoi määrätietoisesti etsiä uutta paradigmaa, koska vanhat lähestymistavat, sellaiset kuin totalitarismi-paradigma, patrimoniaalinen ja neopatrimoniaalinen selitysmalli, funktionalistinen modernisaatioteoria, transitioteoria, historiallinen materialismi ja sivilisaatioteoria selittivät kukin parhaimmillaankin vain joitakin Venäjän historian kehityskulkuja.

Uutta etsittäessä huomattiin, että tieteiden välinen synteesi vaati uusia käsitteitä ja että yhteiskuntatieteessä strukturaation antinomioiden käsite voi auttaa käsittelemään keskeisiä jännitteitä yhteiskunnan suurimmissa makrotason haasteissa.

Tällaisia antinomioita kirjoittaja esittelee kymmenen. Sellaisia ovat esimerkiksi hiilivedyt siunauksena ja kirouksena, uusliberaali talouspolitiikka vai valtiollinen kehityspolitiikka, demokratian ja autoritaarisuuden hybridi, oikeusvaltio ja epäviralliset verkostot ja niin edelleen. Kansainvälisessä politiikassa tällainen on suurvaltapolitiikan ja keskinäisriippuvuuden jännite.

Paradigmahan ei ole yhtä kuin teoria tai sitten se on superteoria vaikkapa leniniläisen marxismin tapaan. Kivinen tähdentää, ettei uusi paradigma tässä tarjoa yhtä ja varsinkaan yksinkertaista selitystä. Venäjän yhteiskunta on likainen ja monimutkainen, kuten empiirinen todellisuus aina. Likaisuus -termiä ei siis pidä käsittää herjauksena, vaan viittauksena käsitteiden ja todellisuuden väliseen kuiluun.

Ei toki ole hullumpaa, että Venäjän tutkimuksen ongelmia on täten pyritty kokoamaan yhteen kimppuun ja että tunnustetaan kaiken teorian vajavaisuus todellisuuden edessä.

Mutta asian ymmärsi kyllä jo J.W. von Goethe, jolle teoretisointi ei myöskään itse asiassa ollut lainkaan vierasta, toisin kuin voisi arvella. Itse asiassa se lieneekin ennen muuta houkutus, joka turhan helposti vie mukanaan ja saattaa kuvittelemaan, että käsitteillä on todellisuudessa ekvivalentit vastineensa, joiden kautta sitä voidaan hallita. Mekaniikassa asia onnistuu, mutta ihmisen historiassa ei.

Uusi teoreettinen työkalu on tuskin ihan turha saavutus, vaikka sillä lieneekin arvoa lähinnä tutkijoille itselleen. Joka tapauksessa sen nostamisessa tämänkin tutkijoiden paraatin ykköseksi tuntuu kertovan jotakin koko Aleksanteri-instituutin filosofiasta.

Kyseessä on kansainvälisen tason kansainvälinen tutkimuslaitos. Se sattuu sijaitsemaan Suomessa, mutta voisi yhtä hyvin sijaita vaikka Amerikassa tai Australiassa. Instituuttia perustettaessa sillä ajateltiin olevan arvoa etenkin EU:n kannalta. Mitään erityisesti suomalaista sen lähestymistavassa tai tutkimuskohteissa ei ole.

Mutta eihän meillä ole muutakaan suomalaista tiedettä ns. kansallisia tieteitä lukuun ottamatta ja nekin alkavat jo olla kansallisesti neutraaleja. Miksi Venäjän tutkimus voisi olla sellaista?

Se voisi olla sitä siksi, että Venäjä, kuten Suomikin, on historiallinen entiteetti. Sen sijaan, että keskittyisi tähän ainutkertaiseen ulottuvuuteen, instituutti näyttää pyrkivän mahdollisimman suureen abstraktisuuteen.

Kirjan otsikossa, mutta tuskin lainkaan sen sisällössä puhutaan historiapolitiikasta. Se on tärkeä tutkimuskohde, mutta sen syvempi ymmärtäminen vaatii myös itse Venäjän historian syvällistä tutkimusta.

Epäilemättä yhteiskuntatieteelliselä otteella ja politologialla on oma mielenkiintonsa, mutta kun oma maamme nyt sattuu olemaan Venäjän naapuri, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvallat, seuraa siitä, että meillä on tarvetta ymmärtää asioita myös eri näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisilla.

Venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin historian tutkimisen, yhdessä poliittisen historian kanssa, voisi kuvitella nousevan suomalaisen Venäjän tutkimuksen instituutin intressien keskiöön. Meillä nimittäin todella on paljon sellaista, mitä kenelläkään muulla ei historiassaan ole.

Voidaan aloittaa vaikkapa ns. sortokausista ja niiden entistä perusteellisemmasta tutkimuksesta myös venäläisellä puolella. Venäjän ulkopolitiikka 1800- ja 1900-luvulla tarjoaa yhä monia meidänkin kannaltamme hyvin kiinnostavia kysymyksiä.

Neuvostoliiton ja Suomen suhteet hamasta vallankumouksesta Neuvostoliiton romahdukseen ovat meidän heiniämme eivätkä muita kiinnosta. Meitä niiden pitäisi kiinnostaa sitäkin enemmän. Talous on yksi tärkeä aspekti.

Eiväthän nämä teemat ihan kesannolla olekaan. Sari Autio-Sarasmon ja Aappo Kähösen artikkelit liittyvät Suomen ja Venäjän suhteiden problematiikkaan ja Katalin Miklossyn artikkeli antaa eväitä asian tarkastelemiseen laajemminkin. Larisa Kangaspuron artikkelissa nostetaan esille se kiinnostava kysymys, jota usein kartetaan: oliko kriminaalipolitiikka Venäjällä primitiivisempää kuin lännessä ja jos, niin milloin ja missä mielessä?

Tutkimusta siis on, mutta se on hajanaista. Aleksanteri-instituutin resursseilla voisi odottaa suuria temaattisia projekteja. Sellaisethan ovat yleensä olleet aivan muiden tahojen koordinoimia.

Tuntuu siltä, että Venäjän erilaisuutta on usein niin vaikea ymmärtää siksi, että se on niin samanlaista kuin läntinen kulttuuri, mutta ei kuitenkaan samaa.

En rupea tässä selostamaan jokaista artikkelia, totean, että ne ovat yleensä kunkin asian harrastajille kiinnostavia. Kaikkien kannalta erityisen kiinnostava lienee kuitenkin Richard Sakwan artikkeli Onko Venäjän aikeissa lännen kaataminen?

Suurella hälyllä esiin nostetut ”infosodat” osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa yleensä lähinnä lapselliseksi yritykseksi tehdä kärpäsestä härkänen. Salaisten palvelujen tekemät väkivallanteot toki ovat ilmeisiä ja niiden avulla on argumentoitu Venäjän eristämisen välttämättömyyttä.

Sakwa panee jäitä hattuun alarmisteille. Vaikka Venäjää voidaan nimittää uusrevisionistiseksi vallaksi siinä mielessä, että se tavoittelee liberalismin monisyisten käytäntöjen muuttamista, ei se pyri kumoamaan koko systeemiä.

Taistelu valeuutisia ja venäläistä disinformaatiopolitiikkaa vastaan sen sijaan uhkaa moniarvoisuutta, joka on perinteisen liberalismin ytimessä. Sakwan mielestä Venäjän tavoitteena ei ole uusien alueiden hankkiminen, lännen kumoaminen ja epätasapainon kylväminen.

Kun Sakwa puhuu Venäjästä, hän tietenkin on hieman heikoilla jäillä. Tarkoittaako hän nykyistä Venäjän hallintoa, joka keskittyy Putinin ympärille vai yleisempiä Venäjän geopoliittisia intressejä, jotka perinteisesti ovat valtakunnan vartijoiden mielestä edellyttäneet laajalle ulottuvaa maantieteellistä hallintaa?

Sitä paitsi on muistettava, että nykyisen hallinnon ohella vuoroaan odottaa kärsimättömästi se puolihullujen ja osittain vakavamminkin häiriintyneiden ihmisten joukko, joka on kokoontunut ns. Izborskin klubin ympärille.

Mutta juuri tämä itseen käpertynyt kyräily, joka ei rajoitu vain joihinkin eliittiryhmiin ja jota Venäjän eristäminen erittäin tehokkaasti ruokkii, on ainakin minun mielestäni se vaarallisin kehityskulku. Lännen johtajien piirissä näemme erilaisia arvioita tilanteesta. Emmanuel Macron on katsonut, että yhteys Venäjään on palautettava. Saksalaiset istuvat kahdella tuolilla ja USA panee muut poikimaan kastanjansa tulesta. EU taas on päätön ja aivoton epäluoma.

Nämä luonnehdinnat voi panna minun tiliini eikä niitä löydy Sakwalta. En tiedä, missä määrin Sakwan näkemykset liittyvät Aleksanteri-instituutin tutkimusprojekteihin. Käytännössähän ne toki menevät tieteen ulkopuolelle, mutta sellaistahan politiikka ikävä kyllä aina on. Artimetiikkaa se ei ole eikä siitä sellaista tule.

Aleksanteri-instituutin voi katsoa aikoinaan tulleen perustetuksi juuri politiikan käsikassaraksi. Poliittisen tuen ansiosta se myös sai suhteellisen itsenäisen aseman valtion makkaratehtaalla eli Helsingin yliopistossa, kuten myös sanotaan, ja on päässyt keskittymään nimenomaan tutkimukseen, mikä tuon instituution piirissä on harvinaista.

Sen valitsema suuntaus eli keskittyminen niin sanottuun nyky-Venäjään ja sen yhteiskuntaan on nykyisyyden näkökulmasta jo suorastaan huvittava, kun tuo kohde on jo moneen kertaan hävinnyt. Sijansahan se on toki silläkin, mutta luulenpa, että me suomalaiset kaipaisimme kyllä paljon enemmän aidosti suomalaisesta näkökulmasta lähtevää tutkimusta.

Näillä toivotuksilla menestystä ja onnea vaan vielä kerran suuren naapurilaitoksen johtajalle!