Ruttoa, naisia ja sortovaltaa

 

Viron kohtalonvuosia ja Tallinnan naisia

 

Jaan Kross, Uppiniskaisuuden kronikka. Balthasar Russowin tarina (Kolme katku vahel I-IV). Suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen. WSOY 2003, 1245 s.

 

Vanhan sanonnan mukaan suuri kirja on suuri paha (Mega biblion -mega kakon). Joskus se tuli mieleeni tätäkin kirjaa lukiessa, vaikka kyseessä on hieno historiallinen romaani, joka jaksoi pitää otteessaan viikkokausia. Vuoteessa monen kilon painoinen perheraamattu joka tapauksessa oli hankala.

Mutta tämä nyt on toisarvoista. Joka tapauksessa, kun uutta painosta otetaan, kehottaisin jakamaan kirjan neljään osaan, kuten tekijäkin on tehnyt. Elefantti syödään parhaiten palasina.

Muuten kirja on aika yllättävä otteeltaan. Liivinmaan vaiheista on paljon kronikoita, mutta Balthasar Russowin kronikka on ilmeisesti paras ja kuuluisin. Sitäkään ei muuten ole suomeksi saatavissa, minkä kustantajat ystävällisesti huomioikoot. Kyllähän Viron historia nykyään monia kiinnostaa.

Joka tapauksessa Viron historian 1500-luku, jota Russow kronikassaan kuvasi osittain myös aikalaisena, oli todella kirjavaa ja dramaattista aikaa. Vanha ritarikuntavaltio tuhoutui uskonpuhdistuksessa ja taisteluissa ja tilalle tunkivat suojelijat niin Venäjältä, Tanskasta, Puolasta kuin Ruotsista.

Tallinnan muurien sisälle valloittajat kuitenkin pääsivät enimmältään liittolaisiksi otettuina ja vanhat instituutiot, jotka perustuivat saksalaisherruuteen ja maarahvaan halveksintaan, säilyivät. Viro ja koko vanha Liivinmaa kärsivät valtavasti Liivinmaan sodassa ja väestömääräkin romahti noin neljännekseen. Suomen Iso viha oli tähän verrattua lopultakin sangen normaali miehitysaika, mikä tosin oli maamme historiassa aivan poikkeuksellinen asia.

Sanon taas ”maamme”, jotta muistettaisiin, että jo 1500-luvulla Suomi oli olemassa. Se tulee usein esille tässäkin kirjassa.

Kun otetaan huomioon, miten dramaattista materiaalia itse historia tarjoaa Viron 1500-luvusta, hämmästyttää oikeastaan se, ettei sitä ole tuotu esille sentimentaalisemmin ja enemmillä superlatiiveilla. Aikalaislähteissäkin olisi ollut paljon huikeita aineksia.

Tarjolla olivat ne kuvaukset moskovalaisten raakuuksista, joita liivinmaalaiset jo vuosisadan alussa levittivät ja jotka Kari Tarkiaisen mukaan olivat länsimaisen russofobian ensimmäinen ilmentymä. Oli tataareita, jotka ryöstivät ja tappoivat aina Suomen rannikoilla saakka, oli patologinen sadisti Iivana Julma ja hänen kätyrinsä, oli Juhana III:n ja Iivanan haukkumakirjeet ja uskomaton kiista Katariina Jagellonicasta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kross kuvaa kuitenkin ennen muuta yhden todellisen historian henkilön elämää aikansa Tallinnassa, jonka kadut ovat enimmäkseen yhä samat kuin tuolloin. Tallinnan monen kerroksen väki, alkaen virolaisesta rahvaasta saksalaisten käsityöläisten ja kauppiaiden kautta hamaan Toompean ylhäiseen ja pöyhkeään ritaristoon on kuvauksen keskipisteenä.

Russow, joka oikeasti oli alhaista sukua, pääsi opin tielle ja valmistui Saksassa papin virkaan, jota sitten hoiti Pyhän hengen (Pühavaimun) kirkossa, joka palveli rahvasta. Nigulisten kirkko oli sen sijaan saksalaisille, Olevisten kirkko ulkomaalaisille ja Tuomiokirkko ritaristolle, jonka hallitsema Toompea itse asiassa oli oma kaupunkinsa.

Kuten muidenkin normaalien ihmisten, Russowin elämä keskittyi perheen -ja keskeisesti naisten- lasten ja työn ympärille. Vaimoja hänelle kertyi perätysten kolme ja kirjan nimenä olisikin voinut olla myös kolmen vaimon eikä kolmen ruton (katkun) vaiheilla. Toki nuo rutot olivat myös kaameita hetkiä, jotka pahoin ravistelivat kaupunkia.

Mutta politiikka on myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Kuten sanottu, mitään ylenmääräistä dramatisointia tai ainakaan moralisointia sodista ja hirmutöistä ei kirjassa ole. Siinä suhteessa myös Russowin kronikka muistuttaa Lätin Henrikin kronikkaa, jossa yhä uudelleen riemuitaan vihollisen tappamisesta ja ryöstämisestä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ast

Kross panee Russowin kuitenkin kärsimään suuria valinnan tuskia kuin Kristus temppelinharjalla: ylistääkö epäinhimillistä roistoa? Nuoleskellako säälimätöntä raakuutta ja saada sen palkkioksi mahdollisuus pitää virkansa ja ylhäissäätyinen vaimonsa vai mennäkö Pranglin saarelle köyhäksi saarnaajaksi?

Russowin kiusaaja tässä kirjassa on Pontus de la Gardie -tuo ranskalaissyntinen Ruotsin joukkojen päällikkö, joka niin hyvin menestyi taistelussa venäläisiä vastaan ja siis valmisti tietä Viron ja Liivinmaan hyvälle Ruotsin ajalle, jota yhä muistellaan kaipauksella.

Mutta mikä mies oikeastaan oli tuo Pontus, jota Kross kuvaa paholaismaiseksi jopa ulkonäöltään? Oliko hän parempi kuin puolalaiset, tanskalaiset tai edes venäläiset? Ei suinkaan. Kaikki ne olivat yhtä pahoja ja etenkin saksalaiset olivat se ikuinen sortaja, joita vastaan talonpojat nousivat tässäkin kirpassa Saksalaiset ne olivat, jota aina pyrkivät painamaan talonpoikien naamaa sontaan ja eivät heidän niskoillaan.

Mitä Pontukseen tulee, hänen raakuutensa oli kuitenkin Russowin (tai Krossin) silmin poikkeuksellinen. Muun muassa Narvan valloituksen jälkeen hän antoi ryöstää kaupungin ja aivan tarpeettomasti tappaa kaikki sen asukkaat, seitsemän tuhatta henkeä. Samanlaista hän tekin muuallakin.

Vastoin vakaumustaan Russow kuitenkin ylistää Pontusta ja hänen herraansa Juhana III:a, joka on samanlainen hirviö. Siitä hän saa palkkansa, mutta menettää sielunsa. Tai, nyt hän Pontuksen avulla pelastuu raatiherrojen vihalta, joka muuten olisi heittänyt hänet turmioon tai ainakin Pranglin saarelle rutiköyhäksi papiksi. Inhimillistä, kovin inhimillistä.

Toki ruotsalaisilla on myös hyvä miehiä ja kansaan kohdistuvaa huolenpitoa. Yksi esimerkki on Kristian Agricola, Suomen uskonpuhdistajan poika, joka tulee piispaksi ja alkaa puuhata kansanopetusta, mutta kuolee pian äkillisesti.

Katsoin muuten Pontus de la Gardiesta kertovaa artikkelia Wikipediasta. Suomalainen versio tiesi hänestä tuskin mitään Muut olivat laajempia ja venäjänkielinen näyttää äkkivilkaisulla käsittävän jopa kymmeniä sivuja. Suomeksi Pontuksen hirmutöitä ei mainita, mutta Viron historioissakin ne aina noteerataan.

Itse asiassa koko Liivinmaan sota näyttää meillä unohdetun ja tuskin muistetaan edes siihen meillä liittyneitä ns. Pitkää vihaa ja Pohjoismaista seitsenvuotista sotaa.

Sen sijaan taas tässäkään kirjassa, jossa myös kuningas Sigismund astuu näyttämölle, eivät taistelut Suomessa tule esille. Luonnolliseti jää unholaan myös Nuijasota, joka tapahtuu hieman ennen Russowin kuolemaa.

Mahtaisikohan olla aika kirjoittaa myös sellaisia historiateoksia, joissa Suomen ja Baltian historia esitettäisiin samanaikaisesti? Se saattaisi auttaa suhteuttamaan asioita. Suomi oli historiassa joskus poikkeustapaus ja joskus ei, mutta tuskin koskaan se oli todella eristynyt ympäristöstään, Virosta nyt ainakaan.

Krossin teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1983, mikä sekin saattaa selittää jotakin. Näyttää kutenkin siltä, ettei hän tehnyt siihen muutoksia myöskään Neuvostoliiton romahdettua. Mieleen tulee vökisinkin kysymys, oliko myös Kross ollut temppelin harjalla?

Suomenkielisen laitoksen alkusanoissa hän pyytelee anteeksi sitä, ettei asioihin enempää myönteisesti kuin kielteisestikään suhtautuessaan ollut riittävän selväsanainen. Sitä voimme miettiä.

Saattaa olla, että tätäkin kirjaa on osattava lukea oikealla tavalla. Kaikki ei ehkä olekaan sitä, mitä sen sanotaan olevan.

 

Paineiden aikaan

 

Järjen ahdinko

 

Järkeä on monenlaista, kuten myös älyä. Älykkyystestit antavat indikaatioita siitä, millä alalla jonkun henkilön aivot suoriutuvat tehtävistä paremmin tai huonommin keskitasoon verraten.

Kuten jokainen ymmärtää, tämä ei vielä tarkoita sitä, että testeissä hyvin menestyneellä olisi paras käsitys elämän ja maailman merkityksestä itselleen ja muille. Itse asiassa hän saattaa olla aivan tasapainoton ja vailla suhteellisuuden tajua. Saattaapa olla niinkin, että hän suorastaan ohjelmallisesti sanoutuu irti siitä, mitä me yleensä sanomme järjeksi ja käyttää älyään välineenä huonojen ja vahingollisten asioiden puolesta.

Järki taas voidaan sekin ymmärtää monella tavalla. Se voi olla hyvien ja arvokkaiden päämäärien tunnistamista ja niihin pyrkimistä tai sitten vain uskoa käsitteellisten asioiden ensisijaisuuteen tunteisiin nähden, rationaalisuutta, joka pohjimmiltaan perustuu syvään irrationaalisuuteen.

Monessa kielessä järjen eri muotoja kuvaamaan on useitakin erilaisia sanoja. Vernunft määritellään saksaksi kyvyksi ajattelun avulla saada tietoa maailmasta. Immanuel Kant jakoi sen vielä puhtaaseen eli teoreettiseen järkeen ja etiikkaa määräävään käytännön järkeen, jolla oli omat ehtonsa.

Verstand taas viittaa myös sellaiseen ymmärtämiseen, joka saavutetaan eläytymällä. Etymologisesti se on jonkin edessä seisomista. Meillähän taas ymmärtäminen on alun perin jonkin ottamista syliin, ympäröimistä. Käsittäminen on etymologisesti jokseenkin samaa, se minusta kuitenkin viittaa enemmän työstämiseen tai ainakin tunnusteluun. Sitähän tarkoittaa myös latinan manipulointi, käsin vaikuttaminen.

Venäjässä järkeä tarkoittava sana on um tai razum. Se tulee verbistä umet, kyetä, osata. Kun runoilija Tjuttšev sanoi, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää, hän käytti juuri sana um -kyky ei riitä, eivätkä mitat. Sekin oli yksi tapaus järjen hylkäämisestä ja irrationalismin ylistämisestä.

Käytössä on myös sana rassudok, joka tulee verbistä sudit -arvioida, tuomita. Sehän viittaa siis pikemminkin suhteellisuudentajuun kuin älyyn, joka sellaisenaan on neutraali kyky. Myös sana tolk (suomeksi tolkku) on käytössä. Ihminen voi olla tolkovyi, järkevä tai fiksu tai sitten bestolkovyj, tolkuton. Joissakin asioissa saattaa olla vähän tolkkua -malo tolku.

Englannissa reason viittaa juuri tuohon puhtaaseen järkeen, joka auttaa järkeilyn (reasoning) kautta tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä on ja mitä on tulossa. Terveeseen järkeen ei kuitenkaan yleensä ole tapana viitata sanalla sanity, sound reason, healthy mind tai vastaavilla. Sen sijaan käytetään ilmausta common sense.

Siitähän on tullut englantilaisuuden eräs tavaramerkki ja tukipylväs ja kun mantereella ennen hurahdettiin toinen toistaan hämärämpiin spekulaatioihin, pysyi engelsmanni maan pinnalla ja muisti aina, ettei pekoni ja paahtopaisti synny joutavia vouhottamalla. Siihen tarvitaan normaalia tosiasioiden tunnustamista ja suhteellisuuden tajua. Nyt taitaa olla jo toisin.

Sense on tässä yhteydessä kiinnostava sana. Kyseessähän on viittaus aisteihin, tuntoon ja muihin. Suomessakin puhutaan siitä, että joku pyörtymisen jälkeen viimein tuli tuntoihinsa. Sellaista pidettiin ennen arvokkaana asiana ja kaiken normaalin toiminnan lähtökohtana meilläkin.

Meikäläinen järkevyys on ollut lähellä englantilaista. Asiallisuus ja olennaiseen keskittyminen on ymmärretty perusarvoiksi jopa liiankin kanssa ja joskus haluttu karsia elämästä kaikki sellainen, mikä näyttää turhalta tai muuten köykäiseltä. Kauniin turhuuden arvostus on meillä keskimäärin varsin uusi asia.

Tuo karu järkevyys on perinteinen talonpojan asenne, joka oli välttämätön joskus. Nyt talonpoikien jälkeläiset sen sijaan saavat pitkän koulutuksen ja monet ahtavat päänsä täyteen ranskalais-saksalaista käsitemössöä, joka useinkin on aivan tolkutonta ja maasta irrallaan.

Englantilaisen terveen järjen eli common sensen apostoli ennen muuta oli 1700-luvulla elänyt sanakirjantekijä Samuel Johnson (ks. Vihavainen: Haun samuel johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hänet tunnettiin maanläheisestä järkevyydestään ja suorastaan sopimattomasta rehellisyydestään. Hän ei kavahtanut muodikkaan humpuukin sanoista humpuukiksi ja teki paljon saadakseen englantilaiset luopumaan helmasynnistään teeskentelystä, joka tuohon aikaan tunnettiin nimellä cant.

Muuan Johnsonin kuuluisia lentäviä lauseita on se, jossa hän sanoo patriotismin olevan lurjusten viimeinen pakopaikka -patriotism is the last refuge of the scoundrel.

Johnson itse oli suuri patriootti ja jopa englantilainen nurkkapatriootti, joka usein kiusoitteli ihailijaansa James Boewellia tämän skottilaisuudesta. Itse patriotismia Johnson ei siis missään tapauksessa tuominnut, hän vain tarkoitti juuri sitä, mitä sanoi: lurjusmaisuuttakin voidaan puolustella patriotismilla, ellei mitään muutakaan enää keksitä. Sehän on arvotonta toimintaa, mutta sitähän me usein näemme ympärillämme.

Leo Tolstoi, suuri isänmaan ystävä ja venäläisyyden kiihkeän romanttinen rakastaja hyökkäsi aikoinaan rajusti Venäjän valtiota ja kirkkoa vastaan, koska ne hänen mielestään profanoivat patriotismin muuttaen sen taikauskoksi ja raakuudeksi. Venäläisten kasarmien seinällä oli hänen aikanaan lause, jossa sotilasta käskettiin vahingoittamaan vihollista viimeiseen saakka kaikin keinoin, vaikka hampailla, kun muut aseet loppuivat.

Mitäpä syntiä salaamaan, itse kullakin lienee kiusaus ilahtua kuullessaan, että ukrainalaiset ovat saaneet tuhottua niin ja niin paljon vihollisiaan. Siinäpähän sai korskea hyökkääjä vasten turpaansa -hampailleen, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Olemme myös ylpeitä sotiemme ajan suorituksista. Vihollinen, jonka ylimielisellä ylpeilyllä ei ollut rajoja, sai huomata tulleensa perin pohjin nolatuksi. Meille se maksoi valtavasti ja tappiot olivat korvaamattomia, mutta taistelu ei sittenkään ollut turhaa. Hyökkääjäkin oppi asiasta jotakin, kuten voimme päätellä. Mekin opimme silloin. Mutta nyt taitaa olla jo toinen aika.

Ajatellessamme sotia ja niiden merkitystä, menetämme helposti kyvyn järkevään ajatteluun ja siirrymme tunteen puolelle. Tämä ei koske vain omia sotiamme. Abstrakti ajattelu muuttaa helposti sodan konkreettisen mielettömyyden ja pahuuden rationaalisuudeksi ja ihmiselämää aletaan mitata numeroilla, toisin kuin normaalissa elämässä rauhan aikana.

Tämä lienee jopa väistämätöntä, pasifismi, jota Tolstoi edusti, ei kuulu tähän maailmaan eikä etenkään sellaiseen maailmaan, jossa Putinin kaltaiset johtajat häärivät todellisuudesta irrallaan, kuten Merkel aikoinaan arvoituksellisesti sanoi.

Sodassa tarvitaan vihaa, aggressiota, jollaista antiikin Kreikassa edusti Ares, riehuvan taistelun jumala. Hän oli kuitenkin kehno jumaluus, joka halusi itselleen rakennettavan temppelin kuolleitten ruumiista. Sellainen ei voinut olla realistinen eikä pysyvä. Kylmää järkeä käyttävä Pallas Athene sen sijaan johti joukkonsa voittoon.

Valitettavaa kyllä, järki, varsinkin tolkun merkityksessä on sodan aikana suuressa vaarassa. Venäjällä näemme irvokkaita ilmiöitä, kun lapsia vedetään mukaan sotapropagandaan ja militarismiin ja kun fantasioidaan naapurien syvästä vihamielisyydestä ja keksitään toinen toistaan hullumpia historiantulkintoja. Maailman uhkaaminen ydintuholla on varmasti järjettömyyden korkein aste, jos niin voidaan sanoa.

Valitettavasti hulluus on tarttuva tauti ja puhun nyt sotahulluudesta. Aikoinaan 1920-luvulla Suomen Moskovan lähettiläa Antti Hackzell varoitti raportissaan luomasta jo rauhan aikana viholliskuvaa, josta saattaisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Nykyaikaiset sodat, hän huomautti, valmistellaan jo etukäteen vuosia ennen, alkaen historiankirjoituksesta ja päätyen strategisten ratojen rakenteluun.

En tiedä, oliko Hackzellin neuvo käyttöarvoltaan hyvä vai huono. Saattaa olla, että se irrationaalinen ryssäviha, jota eräät piirit samaan aikaan rakensivat, oli meille hyödyllinen väline, kun tosipaikka tuli eteen. Joka tapauksessa se ei ollut järjen riemuvoitto, vaan irrationaalisuuden osoitus, josta en ainakaan minä osaa erityisesti ylpeillä.

Välineiden ja keinojen, älyn ja järjen sekoittaminen on vaarallinen asia. Tolkun säilyttäminen silloinkin, kun se tuntuu hyödyttömältä, on sivistysvaltiolle ja sen kansalaisille tärkeä asia. Sitä vaalikaamme.

Kun Savossa sodittiin

 

Kenraali Schultzin tapaus

 

Venäjän armeijan upseerien joukossa baltiansaksalaiset olivat aivan erityinen ryhmänsä. Heitä oli hyvin runsaasti etenkin ylemmissä viroissa ja normaalisti he olivat hyvin säilyttäneet kielensä ja luterilaisen uskonsa. Heidän lojaalisuudessaan valtakunnalle ei ollut yleensä mitään moittimista.

Kun sattui niin, että myös Ruotsin ja erityisesti Suomen aatelissuvut olivat 1600-öuvulla runsaasti sekoittuneet Baltian saksalaisiin, oli sekä Kustaa III:n sodassa että Suomen sodassa rintaman molemmin puolin aika lailla sukulaisia, joilla oli sama äidinkieli.

Toki ranska oli sen ajan englanti, jota monet käyttivät päivittäin arkipuheessakin. Muun muassa Kustaa III kommunikoi aina Ruotsin Pommerista lähtöisin olevan Curt von Stedingkin kanssa ranskaksi. Saksakin olisi varmasti sujunut, mutta molemmat olivat viettäneet pitkiä aikoja Ranskassa ja ranskan puhuminen lienee ollut hienompaa.

Kenraali, paroni Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден, 1740-1792)

oli Baltian saksalainen sotilas, joka oli urallaan taistellut sekä Euroopassa että Kaukasuksella ennen tuloaan Savoon Kustaa III:n sodan aikana.

Suku, joka juontaa juurensa Böömistä, palveli sittemmin Ruotsin kuningasta ja sai haltuunsa Ascheradenin linnan Liivinmaalta, nykyisestä Latviasta. Mainittakoon, että suku kunnostautui maaorjien vapauttamisen pioneereina 1800-luvun alussa.

Wilhelm Schultz yleni urallaan kenraaliluutnantiksi vuonna 1790 ja hänestä tuli myös Vladimirin rakuunarykmentin komentaja ja Viipurin komendantti.

Kustaa III:n sodassa Schultz komensi Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle edennyttä osastoa. Pian sen jälkeen hän kärsi rökäletappion Parkumäessä 1789 ja sieltä haavoittuneena perääntyi Savonlinnaan ja sen jälkeen ennen pitkää siirtyi pois rintamapalveluksesta, ei kuitenkaan heti.

 Joissakin suomalaisissa teoksissa, mm. C. von Stedingkin ja hänen arkistonsa kunniaksi Mikkelin kaupungintalossa pidetyn näyttelyn esitteessä mainitaan Schultzin joutuneen Parkumäellä haavoittuneena vangiksi. Toisessa kohtaa samassa brosyyrissä hänet mainitaan vangitun muutamaa päivää taistelun jälkeen, mikä olisi voinut tapahtua vain venäläisten toimesta. On myös liikkeellä sinänsä periaatteessa uskottava tarina, että hän sai potkut virastaan.

Tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä pidä paikkaansa. Kuten Stedingkin arkiston raportttiosasta ilmenee, Schultz toimi Parkumäen taistelun jälkeen yhä Olavinlinnan päällikkönä ja ruotsalaiset olivat häneen yhteydessä neuvottelijan (”trumpetistin”) välityksellä, joka mm. vei linnaan suuren määrän venäläisten upseerien kirjoittamia kirjeitä. Tällainen postinkulkuhan oli ajan tapa ja jatkui myös Suomen sodassa.

Toki Schultz sai pian seuraajan, hyvin aktiivisen kenraali Rimski-Korsakovin, joka sai vahvistuksia idästä ja kävi innokkaasti ruotsalaisten kimppuun Laitaatsillassa.

Mutta ei onneton kenraali Schultzkaan jäänyt keisarillisesta armosta osattomaksi. Häntä ei potkittu armottomasti virastaan, vaan siirrettiin itse asiassa parempaan paikkaan. Ehkäpä haavoittuminenkin häiritsi etulinjan työskentelyä.

”Sulkavalla keväällä 1789 menestyksellisesti suoritetun tiedustelun ja muun kunnostautumisen” johdosta, kuten venäläiset hakuteokset kertovat, hän sai tuona samaisena vuonna 1789 Pyhän Vladimirin ritarikunnan toisen luokan ristin. Vuonna 1790 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja vuonna 1791 nimitettiin Viipurin ylikomendantiksi.

Mainittakoon, että tuo mainittu Sulkavan operaatio kuvataan hyvin eri tavoin suomalaisessa ja venäläisessä kirjallisuudessa. Jälkimmäisessä puhutaan vihollisen suurista tappioista, edellisissä niistä ei ole mitään tietoa, mutta ne arvioidaan hyvin pieniksi. On mahdollista, että nyt käyttöön tulleessa Stedingkin laajassa kokoelmassa on tarkempia tietoja asiasta.

Joka tapauksessa Schultzin joukot käyttäytyivät Sulkavalla suhteellisen säädyllisesti. Toki kirkon tavaroita ja makasiinin sisältöä ryöstettiin ja kirkkoherraa hieman retuutettiin, mutta mitään yleistä hävitystä ei tapahtunut ja kenraali vieläpä antoi kirkkoherralle tietyn summan rahaa korvaukseksi vahingoista.

Parkumäellä Schultz joka tapauksessa siis pian Sulkavan jälkeen kärsi pahan tappion ja joutui yllätettynä lähtemään lipettiin niin nopeasti, että kaikki henkilökohtaisetkin tavarat jäivät viholliselle. Ruotsalaiset saivat tunnetusti myös suuren määrän vankeja, aseita ja ampumatarvikkeita, telttoja, hevosia ja muuta tavaraa.

Stedingkin arkistossa on tuoreeltaan tehty, E. Masalinin 12.8.1789 Joroisissa päiväämä luettelo Schultzin jälkeensä jättämistä tavaroista. Ei ole vailla mielenkiintoa katsoa millaista tavaraa kenraali sotaretkellä kuljetti mukanaan.

Mukana oli tietenkin ja erityisesti vaatteita: valkea kangasviitta, säämiskähousut, harmaa kangassortuutti, mustat kangashousut, vihreä uniformuntakki kultakoristein, punainen liivi kultakoristein, valkoiset kangashousut, vihreä taftinen yönuttu, musta tuluppi (turkki),  vihreä kankainen turkki mustalla vuorilla,sinisiä kankaisia rengintakkeja, mustia sillkikaulaliinoja, musta liivi keltaisella vuorilla, pumpulisia yömyssyjä, punamusta yönuttu, silkkinen yönuttu, pienet pistoolit hienossa kotelossa, peili, vihreä rengintakki, keltainen apulaisen (hejduk) takki, sapeli ripustimella ja portupeella,  toppa sokeria, englantilainen ridoo, saappaat, kengät, tohvelit, tupakkarasia, kuparinen yöastia, kahvimylly, pieni kuparinen kahvipannu, pieni kuparipannu,  rikkinäinen tina-astia, jossa kansi, kullattu malja, jossa kansi, pussi, jossa korppuja, pieni viinalasi, lukittu lipas ilman avainta, pieni posliininen teekannu, karkea lakana, vanha nahkainen kapsäkki, paitoja, hienot lakanat, karkeammat lakanat, yöpaita, ”yksikertaisia kankaisia yöröijyjä”, valkoinen pumpulinen liivi, pari housuja, valkoiset silkkisukat, raidalliset silkkisukat, nippu nenäliinoja, käytetty lakana, musta lyhyt kaulaliina,  kahdet pumpulisukat, kahdet muunlaiset sukat.

Kenraalin piti toki aina pystyä pukeutumaan asiaankuuluvasti ja yöpymään saattoi joutua teltassakin, joten runsaan yövaatetuksen ymmärtää. Joskus saattoi turkkikin olla tarpeen. Kahvia ja teetä sai varmastikin huollon puolelta ja viinaa samoin. Jostakin syystä näyttää kenraali olleen omissa sokereissaan tai sitten sitä vain oli joskus jäänyt yli.

Kuten jokaisella venäläisellä upseerilla, oli kenraalillakin sotilaspalvelija eli denštšik ja luultavasti parikin. Myös heidän tavaroitaan on joukossa. Kenraali ei mennyt asioilleen riu’ulle rivimiesten tavoin, vaan ainakin yöllä käytti omaa astiaa, jonka palvelija sitten aamulla tyhjensi.

Kaiken kaikkiaan Parkumäellä ruotsalaisille jäänyt saalis kenraalin omaisuudesta tuskin oli kovin merkittävä kummallekaan osapuolelle. Toista se oli koko se prikaatilta saatu kuormasto ja aseet. Siitäkin on luettelot Stedingkin arkistossa.

 

 

Savon solmu

 

Kipralttari

 

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Puumalassa sijainneen kahvilan, jonka nimi oli Kipralttari. Se tietenkin viittasi paikkakunnan strategiseen asemaan Saimaan eli Vuoksen vesistön eteläisen ja pohjoisen osan välisenä kapeikkona. Kahvila sijaitsi rinteessä suuressa puutalossa ja siinä oli jopa terassi ja keskiolutoikeudet.

Kun Turun rauhan raja vuonna 1743 solmittiin, kuvittelivat venäläiset ilmeisesti nyt hallitsevansa sekä Kymijokea että Saimaata, mikä antaisi heille edullisen aseman Pietariin mahdollisesti kohdistuvien hyökkäysten varalta.

Kävi kuitenkin niin, että kaiketi puutteellisten karttojen takia Puumala jäikin Ruotsin valtakunnan hallintaan ja niinpä Lappeenrannan ja Savonlinnan välinen vesiliikenne jäi ruotsalaisten eli siis suomalaisten kontrolliin ja venäläiset laivat saivat luvan alistua kontrolliin Puumalaa sivuuttaessaan.

Tämä asia korjattiin Kustaa III:n sodan jälkeen, kun kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorovin johdolla kaivettiin neljän kanavan verkosto, joka salli venäläisten sivuuttaa Puumala koko ajan omalla puolellaan pysyen. Mainittakoon, että Suvorov, joka hoiti hommansa perusteellisesti, oli tuona aikana myös Saimaan laivaston komentaja ja siinä asiassa pätevöityäkseen suoritti myös mitšmanin tutkinnon, mikä vastasi vänrikkiä.

Sodan aikana olikin havaittu kevyiden sota-alusten merkitys Savossa. Maakunta oli tunnetusti mäkinen ja ryteikköinen ja tykit, joita kyettiin sotilasoperaatioissa käyttämään, olivat pieniä 3- tai korkeintaan 6 naulaisia, noita pienempiä voitiin tarvittaessa jopa kantaa ja kannettiinkin vaikeiden paikkojen yli.

Veneissä ja pikku laivoissa sen sijaan oli jopa raskaita tykkejä, jotka tarvittaessa siirtyivät nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen. Niinpä sodan aikana molemmat osapuolet rakensivat sotalaivoja Saimaalle vimmatulla vauhdilla ja jopa kiskoivat niitä talvella maata pitkin Saimaalle mereltä.

Venäläiset itse asiassa aloittivat saaristolaivastojensa rakentamisen vasta sodan sytyttyä, mutta parissa vuodessa heidän laivastonsa paisui niin, että aluksia laskettiin lopulta Saimaallakin olevan liki 80 kappaletta.

Ruotsin puolella varustettiin Puumalaa, jonne suunniteltiin myös kaupunkia linnoituksen tueksi. Siellä oli 11 tykin rantapatterit, viisi 6-naulaista ja kuusi 12-naulaista sekä lisäksi sota-aluksia, venäläisen piirroksen mukaan yhteensä 13 erilaista laivaa tai suurta venettä, niistä kuusi tykkisluuppia. Pienemmissä veneissä oli aseistuksena kiväärien lisäksi nikhakoja eli falkonetteja.

Kuten tunnettua, vuosi 1788 meni pelkän sähläyksen merkeissä. Venäläiset, jotka kävivät sotaa Turkkia vastaan, eivät olleet valmiita operaatioihin ja Ruotsin puolella Anjalan liitto halvautti koko armeijan toiminnan. Haminan porteilla ei saatu mitään aikaan ja Olavinlinnan piirityskin lopetettiin kesken kaiken.

Vuonna 1789 sen sijaan alkoi tapahtua ja nyt olivat hyökkääjinä venäläiset. Kenraali Michelsonin ylivoimaiset joukot pysäytettiin pariksi päiväksi Porrassalmella, mutta eihän se mitään ratkaissut. Venäläiset työntyivät Savoon kolmelta suunnalta, Mikkelin, Sulkavan ja Puumalan kautta saartaakseen Savon prikaatin Juvalle.

Se ei onnistunut, mutta Puumalan varuskunta jäi pussiin venäläisten joukkojen taakse sotalaivoineen kaikkineen. Osastossa oli yli 600 miestä, joidenkin tietojen mukaan vain noin 300.

Se jouduttiin evakuoimaan vihollisen alueen kautta reittiä Sulkavan ja Punkaharjun kautta Raikuun kanavalle ja sieltä Haukivedelle, Savonlinnan pohjoispuolelle. Soutumatkaa raskailla aluksilla kertyi noin 200 kilometriä. Toki osa matkasta varmasti myös purjehdittiin.

Ennen pitkää osat vaihtuivat Savossa, kun venäläiset joutuivat vetämään voimiaan takaisin Kymijoelle, jossa ruotsalaiset nyt vuorostaan hyökkäsivät. Silloin myös Savon prikaati käytti tilannetta hyväkseen ja valtasi Savon takaisin. Parkumäellä kenraali Schultzin joukot lyötiin perin pohjin ja ne pakenivat kiireen vilkkaa Savonlinnaan, Laitaatsalmen taakse.

 Stedingkin arkistossa on luettelo sotasaaliista, johon kuului muun muassa Schultzin koko kalusto, kuparista yöastiaa myöten.

Kapea Laitaatsalmi jäi kuitenkin venäläisten käsiin ja kun heillä oli rantapattereiden lisäksi vielä suuri järvilaivasto, ei ruotsalaisilla ollut asiaa salmen läpi etelään, esimerkiksi ja erityisesti Puumalaa takaisin valtaamaan. Puumalastahan oli suora reitti etelään, jos nyt Saimaalla mitään suoria reittejä onkaan. Joka tapauksessa hyökkäys Lappeenrantaan, olennaiseen selustan tukikohtaan olisi ollut Kymijoella olevalle Venäjän armeijalle hankala paikka.

Puumalansalmi jäikin sodan loppuun saakka venäläisten hallintaan ja vaikka parin peninkulman päähän Pirttimäelle linnoittautuneet ruotsalaiset yrittivät sitä vallata takaisin se ei onnistunut. Taistelut olivat melkoisen suuria ja hyökkäyksiä tehtiin puolin ja toisin.

Puumala -Savon kipralttari- oli strategisesti siis aivan keskeinen paikka. Sen kautta olisi ollut hyvä hyökätä vettä pitkin Lappeenrantaan, joka oli jo Viipurin naapurissa ja toteuttaa tuo Kustaa III:n sinänsä hullu idea Pietarin valtaamisesta. Mikäli Ruotsin suuret laivastot (avomerilaivasto ali örlogsflottan ja saaristolaivasto eli skärgårdsflottan) meren puolella vielä olisivat kyenneet tehtäväänsä, olisi Pietari tosiaan ollut vaarassa- ainakin hetkeksi.  Mutta Ruotsin laivaston oli vuonna 1789 halvauttanut sotien ikuinen vitsaus: kenttäkuume. Avomerilaivasto makaili enimmäkseen Karlskronassa.

Nolosti siis kävi Savon kipralttarille: se joutui vihollisen käsiin ja muodosti nyt Venäjän kannalta yhden Pietarin puolustuksen tukipylväistä.

Toinen samanlainen oli Savonlinnan Laitaatsilta ja kolmas sitten keväällä vuonna 1790 vielä pohjoisessa Matarinsalmi, jonka venäläiset ehtivät linnoittaa, ennen kuin ruotsalaiset tykkiveneet yrittivät murtautua keväällä salmen läpi. Niinpä Ruotsin Saimaan laivasto joutui entistä kauemmas eristyksiin. Pienimuotoisia hyökkäyksiä se kyllä teki ja yritti suurellakin voimalla tunkeutua Matarinsalmen läpi, mutta turhaan.

Voidaan kuvitella tilannetta, jossa Ruotsin joukot olisivat hallinneet sekä Mataria, Savonlinnan Laitaatsalmi-Kyrönniemi-linjaa että vielä Puumalaakin. Silloin olisi naapuri ollut heikoilla -ellei se olisi jo ehtinyt rakentaa suurta sisävesilaivastoa. Savonlinnasta olisi Punkaharjun ja Sortavalan kautta ollut mahdollista myös uhata Pietaria muun muassa Laatokan kautta.

Soitahan on tunnetusti sangen hullua touhua ja pahantekoa puolin ja toisin. Kun ajattelee, miten niukkaa talonpoikien toimeentulo tuhon aikaan oli, tuntuu aika hurjalta katsoa, miten paljon resursseja uhrattiin sotalaitokseen.

Omaa luokkaansa olivat merellä toimivat avomerilaivasto ja saaristolaivasto eli armeijan laivasto. Ne nielivät loputtomasti rahaa ja miehiä. Miehiä kuoli ahtaissa oloissa kuin kärpäsiä. (vrt. Vihavainen: Haun amiraali nordenskjöldin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Puumalassakin tehtiin Kustaan sodan aikana vuosina 1788-1789 kovaa vauhtia laivoja niin kauan kuin se oli ruotsalaisissa käsissä. Savon prikaatin komentajan Curt von Stedingkin arkistossa on muun muassa luettelo kuuden rakennettavan tykkisluupin tarvitsemista varusteista. Arvatenkin kyseessä ovat juuri samat laivat, jotka sitten evakuoitiin Raikuun kaavan kautta Savonlinnan pohjoispuolelle.

Saimaallahan kuten myös merellä oli tunnetusti af Chapmanin suunnittelemia ns. tykkijollia, joissa oli 6-8 airoparia ja yksi raskas tykki, jopa 32 naulainen. Lisäksi oli kaksi falkonettia eli 2 naulan pikkutykkiä keulassa. Sellaisen ammus painoi siis vajaan kilon ja vaati muutaman sata grammaa ruutia ampuma-aineeksi.

12 – naulan tykki oli tykkjollissa kiinteästi laivassa kiinni ja kun se laukaistiin, hyppäsi koko alus taaksepäin. Mitään muuta rekyylinvaimennusta ei ollut eikä tarvittu. Ehkä miesten piti hieman nousta istuimeltaan laukauksen ajaksi. Kiinteä tykki suunnattiin kääntämällä venettä eli siis laivaa.

Suuremmissa tykkisluupeissa sen sijaan oli ainakin af Chapmanin suunnittelemassa mallissa yleensä kaksi raskasta tykkiä, yksi perässä ja yksi keulassa. Normaalisti ne pidetiin alhaalla aluksen pohjalla, mutta nostettiin taistelussa taljoilla ylemmäs ja laukaistaessa ne nousivat ns. mäkilavetille, mikä tappoi rekyylin.

Puumalan tykkipursissa oli vain yksi raskas tykki, 12-naulainen ja sen lisäksi peräti neljä falkonettia, jotka olivat yleensä 2- naulaisia. Päätykissä oli mäkilavetti, sillä alus oli jo niin iso -12 paria airoja, että se olisi voinut vahingoittua ammuttaessa ilman rekyylin vaimennusta.

Stedingkin arkistosssa on luettelo siitä, mitä tarvittiin noiden kuuden tykkisluupin rakentamiseen. Luettelo, joka näyttää käsittävän arviolta satakunta kohtaa, käsittää siis esimerkiksi 6 12-naulaista tykkiä, 24 falkonettia, 30 lunttutankoa (sytytykseen), 30 kappaletta erilaisia ruutilapioita, saman verran puhdistusrasseja, saman verran latauskeppejä ja muuta vastaavaa tilpehööriä. Oman kokonaisuutensa muodostivat lavetit, kuusi kappaletta, pultteineen, pyörineen ja akseleineen ja taljasysteemeineen. Lisäksi tarvittiin myös maalavetit maihinnousuja varten. Myös nikhakatykeille tarvittiin rautapollarit ja ”laatikot” ja niin edelleen.

Pyöreitä rautakuulia tarvittiin (haluttiin) 900 kappaletta 12 naulaisia ja 1200 kappaletta 2-naulaisia. Lisäksi tarvittiin 150 kappaletta 12-naulaisia tankokuulia, joita käytettiin vihollislaivojen takilan tuhoamiseen. Kahden kuulan väissä oli tanko ja ammus lienee väkkäränä pyörinyt ilmassa.

Kiinnostavaa on, että tarvittiin myös 90 kappaletta12 naulan polttokuulia ja 72 kappaletta samoja 2-naulaisina. Polttokuulia luulisi Saimaalla tarvitun lähinnä talojen sytyttämiseen ja nehän vaativat myös kuumennusuunin.

Kartesseja eli raehaulipanoksia haluttiin 900 kpl 12-naulaisia ja 1200 kpl 2-naulaisia. Sytytykseen tarvittiin peräti 40 lispuntaa lunttulankaa. Käsikranaatteja tarvittiin 600 kpl. Nehän olivat ruutitäytteisiä rautapalloja.

Kaikenlaista muutakin tarvittiin, eivätkä mukana luedttelossa ole miesten henkilökohtaiset aseet ja vaatetus. Moninaisten tavaroiden joukosta mainittakoon 48 markkaa (1 markka= n. neljänneskilo) saksansuopaa, kannu öljyä ja kaksi lispuntaa (lispunta= n. 7 kg) talia ja saman verran paistorasvaa. Tässä tapauksessa ne kaiketi menivät plokien rasvaukseen. Lampaannahkoja tarvittiin 36 kappaletta, mahdollisesti upseerien istuimille.

Luettelon on 9.3.1789 päivännyt Sulkavalla P.F. Funck. Kukapa tietää, miten suuri osa tarpeista toteutui, mutta periaatteessa tuon verran olisi tarvittu. Noin kolmen kuukauden kuluttua luettelon laatimisesta tuo Puumalan laivasto siis joka tapauksessa joutui jo lähtemään ja jättämään taakseen rakennettavan kaupungin, jonne oli jo patterien ohella vasta saatu rakennettua ruutukellari ja leipomo.

Kun tällainenkin laivasto lähti liikkeelle, sanokaamme nyt 300 miehen kera, tarvittiin tietysti vielä paljon muuta, mm. muona, joka reglementtien mukaan oli saaristolaivastossa hyvää. Siihen kuului periaatteessa viinaakin kolme 4 sentin jumprua päivässä terveyden ylläpitämiseksi (vrt. Vihavainen: Haun sinisen lipun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Majoitus ja suoja säätä vastaan olivat näissä aluksissa ikuinen riesa (vrt. Vihavainen: Haun helvetti ahvenanmerellä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nukkua voitiin yöllä purjeen alla (sluupeissa oli yleensä kaksi mastoa ja loggerttipurjeet), mutta kulussa ollessa olivat kaikki sään armoilla. Viittoja, jotka lienevät olleet öljyttyä kangasta, toki oli, mutta lämmintä saatiin vasta rannalla, kun viritettiin nuotiot.

Myös satojen miesten aseet ja ampumatarvikkeet vaativat oman tilansa ja huoltonsa. Itse kullakin oli luettelojen mukaan musketti tai tussari sekä hukari eli lyhyt miekka. Panoksia kuului tuliannokseen 30 kpl.

Eri asia on sitten, miten hyvin ruoka- ja muukaan huolto saatiin toimimaan, etenkin poikkeusoloissa. Käytännössä se toimi huonosti ja jopa kurjasti ainakin jalkaväen osalta.

Paljon joka tapauksessa vaivaa nähtiin siis ymmärrettävästä syystä laivaston hyväksi myös Saimaalla. Viimeisenä sotakesänä 1790 oli Ruotsin sinilippuisessa Saimaan laivastossa kolmisenkymmentä sota-alusta. Uudeksi ja uljaaksi tukikohdaksi ruvettiin rakentamaan Varkauden Laivanlinnaa.

Olisipa tainnut olla viisasta, jos Kustaa olisi saanut serkkunsa Katariina II:n kanssa liiton solmittua sodan asemesta. Sehän solmittiin heti kohta sodan jälkeen.

Mutta silloin Kustaan suuri unelma Kaarle XII:n laakereista olisi jäänyt toteuttamatta…

Tulevaisuuskin lienee vielä edessä

 

Näin meidän suurvaltojen kesken

 

En ole voinut olla huomaamatta, että suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu hyvin sitkeästi ajatus siitä, että olemme jonkin sortin suurvalta. On luonnollista, että se elää rinnakkain sellaisen käsityksen kanssa, ettemme ole tässä maailmassa oikeastaan yhtään mitään. Jälkimmäisestä käsityksestä innostuneet henkilöt ovat jopa saattaneet sanoa maamme olevan niin pienen, ettei se edes kartalta erotu…

Samasta lähteestähän nuo käsitykset kumpuavat, huterasta itsetunnosta, joka saattaa ilmetä äärimmäisyyksiin menevänä liioitteluna suuntaan tai toiseen. Olen huomannut, että monelle on kovin tärkeää juuri tuo jompaan kumpaan suuntaan tapahtuva liioittelu, jonka esittäjä kokee sillä osoittavansa fiksuutensa.

Normaalioletus joka tapauksessa on, ettemme ole, eikä meidän sovikaan olla itsemme kokoisia. Yleensä ajattelemme olevamme kokoamme suurempia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2023/03/ ).

Muistan, kuinka muuan virolainen historioitsija -joka muuten oli Viron akatemian jäsen- joskus neuvostoaikana kertoi minulle, miten hän on yhä uudelleen imponoitunut suomalaisten toista maailmansotaa koskevien tutkimusten lähtökohtaisista oletuksista: siellä ne suurvallat päättävät maailman kohtaloista ja mukana on aina myös Suomi.

Paasikivi taas jatkosodan päiväkirjoissaan muisteli, miten meillä oli talvisodan aikaan jo herännyt ajatus, että voisimme yksin voittaa tuon inhan itäisen naapurimme. Itärintamalta saapuvat valtavat luvut sotakoneiden määristä kertoivat kuitenkin karua kieltään. -Ei mitään sinne päinkään, totesi vanha reaalipoliitikko, selvästi hieman hämmästyneenä hänkin. Hämmästynythän oli samasta asiasta myös Hitler puhuessaan Mannerheimin kanssa.

Nyt näyttää siltä, että läntinen koalitio on saanut oleellisen vahvistuksen Suomen liityttyä siihen. Naton jäsenenä Suomi on monien mielestä nyt viimeistään suurvalta, ainakin osa siitä ja sen kuuluu toimia arvonsa mukaisesti koko 1300 kilometrin rajallaan, merialueita unohtamatta.

Putinin puheet suurvaltojen etupiireistä säikäyttivät aikoinaan suomalaiset perusteellisesti ja ainakin galluppien mukaan saivat suuren enemmistön kannattamaan luopumista liittoutumattomuudesta. Se paljon puhuttu Nato-optio lankesi siis lunastettavaksi.

Mutta mitäpä rauhaamme nyt kuuluu, kun olemme Naton jäseniä? Näyttää sitä, etteivät kaikki oikein muista sitä, ettei jäsenyys tarkoita itsenäisestä päätäntävallasta luopumista edes sotilasasioissa. Nato-maat tekevät päätöksensä itsenäisesti, vaikka se kuuluisa viiden pykäläkin velvoittaa antamaan apua, jos yksikin liittoutuman maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Ainakin tämä koskee itsenäisiä Nato-maita.

Ellemme me itse muita auta, ei ole ihan kohtuullista itsekään pyytää apua, jos sitä joskus tarvitaan, sanotaan ja niinhän se tietysti on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kannattaisi ehdottomasti kasata maahamme kaikkia mahdollisia aseita, jotka takuuvarmasti aiheuttavat maalittamisen ja vastareaktion rajan toisella puolella. Itse asiassa voisi olla viisasta politiikkaa olla varsin pidättyväinen ainakin offensiivista potentiaalia omaavassa varustautumisessa, ettei syntyisi vaarallista vastakkainasettelua ja kilpavarustelua.

Asevoimat on tietenkin myös syytä pitää tiukasti omissa käsissä hinnalla millä hyvänsä. Nato-voimat on epäilemättä koulutettu toimimaan yhdessä, mutta omien joukkojen alistaminen vieraalle käskijälle olisi kovin vieras ajatus itsenäiselle maalle ja tuskin sopii perinteisiin näkemyksiimme maanpuolustuksesta. Saattaisipa se johtaa asevelvollisten motivaation hupenemiseenkin.

Ulkomaisten joukkojen tukikohta Suomessa olisi jo sellainen askel pois itsenäisyydestä, että se luultavasti aiheuttaisi myös laajan vastareaktion poliittisessa kentässämme. Huhujen mukaan amerikkalaiset tukikohdat nauttivat jopa eksterritoriaalioikeuksia, mikä nyt ainakin olisi kansallinen nöyryytys niille, jotka eivät vielä tunne sulautuneensa toiseen suurvaltaan.

Nato-maat Tanska ja Norja ovat mielestäni hoitaneet leiviskänsä hyvin ja pitäneet liittoutumisensa aidosti puolustuksellisena, vaikka Neuvostoliitto joskus hieman ärähtelikin. Pohjoismaisella politiikalla ei muutenkaan ole ollut Venäjän kannalta aggressiivista luonnetta enää pariin sataan vuoteen, mikä lisää asia uskottavuutta.

Etelämpänä sen sijaan tilanne on arkaluontoisempi. Reunavaltiot Liettuasta Viroon voivat tuntea olonsa turvalliseksi vain Naton jäseninä ja Nato taas kaipaa niiden turvaamiseksi Suomen ja kovin mielellään myös Ruotsin resursseja.

Jotkut näyttävät riemuitsevan siitä, että Itämeri on nyt Naton sisämeri, jossa Venäjällä on hyvin niukasti tilaa toimia. Voihan se olla hyväkin asia, mikäli voimme luottaa siihen, että järki ohjaa päättäjiä Venäjälläkin. Viime aikojen kokemus kuitenkin viittaa johonkin muuhun.

Me luotamme Natoon nyt ja Venäjästä eronneille valtioille se on paras turva hyökkäystä vastaan, mutta kukaan ei tiedä, millainen on tulevaisuus, myös Naton kannalta. Tulevaisuus voi olla hyvinkin lähellä.

Kuluneen sanaparren mukaan turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan portin avaamista. Tässä lienee ainakin ulkopoliittisen viisauden ydin. Venäjän vastuuttomalle ja rikolliselle laajenemispolitiikalle on toki löydettävä riittävä vastus ja pelote, mutta sellaisen varaan ei voida rakentaa pitkän tähtäimen hyviä suhteita.

Mikäli me nyt innostumme maksimaalisesti lisäämään suurvaltaista pelotettamme, saamme kyllä varmasti huomata, että se aiheuttaa  vastaavan reaktion rajan takana.

Itse asiassa kansallinen etumme vaatii, että panemme vähän sordiinoa sotatorveemme ja tunnustelemme hiljakseen mahdollisuuksia normaalin elämän palauttamiseen ja varustelukierteen ehkäisemiseen.

Pienistäkin asioista voi aloittaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Nato-maa Norja, joka laskee venäläisiä rajansa yli paljon helpommin kuin mallioppilas ja suurvalta in statu nascendi Finlandia.

Niin, että miksikäs niiden suhteiden pitäisi hyvät olla, jos toinen osapuoli on lähtenyt sallimattoman aggression tielle?

Eihän sellaisesta toki ole syytä palkita, mutta kannattaa muistaa, että elämä jatkuu -jos on jatkuakseen- vielä paljon sen jälkeenkin, kun Ukrainan sota on kaukaista historiaa.

Ne, jotka miekkaan tarttuvat, ansaitsevat tuntea sen myös omissa nahoissaan, mutta tulee se vielä aika rauhallekin ja voidaan toivoa, että silloin hyökkääjät ovat oppineet kantapään kautta, ettei rikos kannata.

Näinhän se kävi Saksassakin, vaikka oppineet analyytikot todistelivat, ettei sillä kansalla ole edellytyksiä oppia normaalia rauhaan ja rakkauteen perustuvaa elämänmuotoa.

Toivotaan nyt sentään ainakin parasta ja yritetään estää vaarallinen kehitys.

Kuka sieltä kurkistaa?

 

Naamioiden takaa

 

Arvo Tuominen, Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. Readme 2023

 

Tasavallan presidentti Niinistö tokaisi Venäjän hyökättyä, että naamiot on nyt riisuttu. Putin, johon hän oli pitänyt yhteyttä, oli valehdellut päin naamaa ja vakuuttanut, ettei Venäjä hyökkää.

Toki asian paljastaminen olisi ollut typerää, mutta olisihan asian voinut esittää myös monella muulla tavalla, joita diplomaatit tarpeen tullen keksivät loputtomasti. Suora valehtelu nyt vain on pelkkää sikamaisuutta eikä siitä selittelemällä parane. Mutta perinteisesti Moskova ei olekaan suhtautunut tähän asiaan kovin ankarasti.

Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys muutti yhdellä iskulla koko tämän vuosisadan poliittisen paradigman ja Venäjän aseman siinä. Meistä useimmat näkevät nyt monet asiat uudessa valossa ja siihen on hyvät syytkin.

Toki erityisesti USA oli jo takavuosina käynyt moniakin sotia ulkomailla ja jopa ilman YK:n valtuutusta, mutta tämä on nyt toisenlainen sota. Nyt ei kyseessä ole enää vain jonkin vaihtoehtoisen hallituksen tukeminen tai uudenlaisen politiikan edistäminen jossakin Jumalan selän takana, vaan naapurimaan liittäminen omiin alueisiin ja jopa suorastaan sen sulattaminen itseen, denationalisointi.

Mieleen tulevat Ruotsin ja Tanskan 1600-luvun sodat ja Skoonen, Blekingen ja Hallannin ruotsalaistaminen. Toki muitakin vastaavia ryöstöjä on tapahtunut, mutta kyllä vastaavaa yritystäkin joutuu etsimään lähes vuosisadan takaa.

Suurin toivein synnytetty, sopimuksiin ja yhteisiin arvoihin perustuva maailmanyhteisö joutuu nyt ensi kertaa kohtaamaan näin röyhkeän haasteen. Näppäräksi poliisitoimeksihan operaatio toki oli ajateltu, mutta sittenhän se lässähti. Puheet kuitenkin sen kuin suurenivat: Venäjän johtama (!) BRICS-koalitio syrjäyttäisi yksinapaista maailmaa epätoivoisesti ylläpitävät Yhdysvallat ja samalla koko maailmanjärjestelmän.

Ajatus ei ole ihan mahdoton lukuun ottamatta kuvitelmaa Venäjän johtoasemasta. Pienemmille maille uusi suvereenien valtioiden mielivaltaan perustuva asema on painajainen, mutta kyllä myös hyvinkin mahdollinen tulevaisuuden kuva.

Nyt voi sanoa, että maailmanpolitiikassa kaikki on liikkeessä vaarallisella tavalla ja että koko vyöryn alulle panija löytyy helposti eikä edes salaa rooliaan. Venäjästähän tässä on kysymys. Hitler julisti aikoinaan, että Saksan on oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta. Jälkimmäinen oli jo lähellä, edelliselle ei ollut mitään tosiasiallisia mahdollisuuksia siinä mitassa, kuin Hitler halusi.

Putin on monessa suhteessa aikamme Hitler. Hän pani niin ikään liikkeelle niiden tapahtumien vyöryn, joka hautasi raunioihin hänet ja hänen kansansa. Hänkin pelasi hasardia sekä uskonut, että vihollisesta olisi tosipaikan tullen mihinkään.

 Mutta oliko yksi mies todellakin syypää koko maailmahistorialliseen katastrofiin ja miksi nyt kansa joka tapauksessa kannatti häntä? Oliko kaikki kuitenkin jollakin tavoin predestinoitua ja liittyi Saksan historialliseen erityistiehen (Sonderweg), joka teki tuosta kansasta poikkeavan, ettei sanoisi rikollisen?

Sodan syttymisen jälkeen on monet vastaleivotut Venäjän selittäjät vallannut suoranainen mania, joka ilmenee halussa selittää kaikki Venäjän olemuksella, joka perustuu sen vuosisataseen historiaan. Venäjän erityistie aloitetaan 1200-luvulta, ellei kauempaa ja demokratian käsitettä vatkataan yhä uudelleen, jotta osoitettaisiin, että Venäjällä ei sellaista voi olla, koska sitä ei ole koskaan aiemminkaan ollut.

Miksi se sitten on ilmaantunut noihin kaikkiin muihinkin maihin, joissa sitä ei ole aiemmin ollut, jää ihmeteltäväksi, jos niin haluaa, mutta tämä on tässä sivuseikka. Venäjän poikkeavasta historiasta on tullut monille kaiken selittävä teoria, joka näyttää antavan monelle ahaa-elämyksiä. Silloin se kai tekee tehtävänsä, mutta yhtä vähän se noita asioita selittää. Kun jokin asia selittää kaiken, ei se enää selitä yhtään mitään.

Tuominen kertoo haluavansa tehdä nyt tapahtunutta murrosta ymmärrettäväksi, mikä ei lainkaan tarkoita Venäjän politiikan tekemistä hyväksyttäväksi. Sen sijaan se tarkoittaa, ettei roikuta missään suuressa teoriassa, vaan tarkastellaan, mitä todella tapahtui. Historiassa ainutkertaisilla päätöksillä on useimmiten ratkaiseva merkitys, vaikka taustatekijät saattaisivatkin olla myös voimakkaita.

Tässä tulee mieleen, että Saksassa puhuttiin jo ennen Ukrainan sotaa ryhmästä nimeltä Russlandversteher -Venäjän ymmärtäjät. Moni kannatti yhteistyötä Venäjän kanssa muun muassa kaasuputkiasiassa ja uskoi, että yhteiset intressit olisivat varmin rauhan tae. Kukapa olisi tarpeeksi hullu toimiakseen suoraan omaa etuaan vastaan? Onko ymmärtäminenkin jonkinlainen rikos joissakin asioissa?

Kuten tiedämme, hulluutta löytyi kuin löytyikin tarpeeksi. Tässä tapauksessa kyseessä oli katteeton optimismi, joka muistutti Stalinin ylimielisyyttä hänen aloittaessaan talvisodan. Mitäpä pystyisivät harvalukuiset tsuhnat tekemään kevyillä aseillaan maailman mahtavinta ja uudenaikaisinta sotakonetta vastaan? Heillä olisi vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai pötkiä pakoon…

Mikä sai Putinin lähtemään järjettömään hyökkäykseen? Mitä hän oikein tavoitteli? Oliko hän päättänyt asiasta jo kauan sitten, mutta vain pitänyt naamiota kasvoillaan vai oliko hän vuosien varrella muuttunut? Millainen itse asiassa oli ja on tämän maailman rauhanhäiritsijän psyyken rakenne? Mikä rooli asioissa oli puolihulluilla Izborskin klubin radikaaleilla, joista parhaiten tunnetaan Aleksandr Dugin?

Ja mitä se merkitsee, että sodan syttyessä oli Itä-Ukrainassa taisteltu jo kahdeksan vuotta vaihtelevalla intensiteetillä? Oliko tämä seutu, jossa on valtavasti maaperän aarteita, itse asiassa venäläistä, jota Kiev oli oikeudettomasti ryhtynyt ahdistelemaan ja joka halusi rauhanomaisesti liittyä Venäjään?

Tuominen kertaa monia perusasioita, joita on nykyään tapana unohtaa. Vaikka koko Venäjän historia ja sen kansa on nyt tapana nähdä aivan uudessa valossa, kun naamiot on riisuttu, eivät monet perusasiat ole miksikään muuttuneet ja ne kannattaa pitää mielessä.

Stalin sanoi kerran sodan aikana: Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää. Repliikki osoitti myös tämän diktaattorin ja hirmuvaltiaan olleen sentään kiinni joissakin todellisuuden keskeisissä asioissa.

Myös Venäjän kansa jää ja tulee aina säilymään ja vieläpä yhtenä eurooppalaisen kulttuurin osana, oloonkin että omaleimaisena ja vaikkapa sitten euraasialaisena, jos niin halutaan. Kiinalaiseen tai muuhun aasialaiseen kulttuuriin venäläisyydellä on joka tapauksessa niin pitkä matka, että sen ylittäminen voi tapahtua vain sairaassa mielikuvituksessa. Yksin tein voidaan silloin kuvitella Venäjää Euraasian johtavana valtana, suuriin naapureihin verrattuna pikkuruisine väestöineen ja kansantuotteineen.

Mutta vakavia aikoja eletään. Arvo Tuomisen kirja on tervetullutta lukemista niille, jotka eivät tyydy siihen, että ovat jollakin fiktiivisellä tasolla vaikkapa ”aina olleet oikeassa”, vaan haluavat todella tuntea asioita ja niiden taustoja.

 

Pitikö tämän tapahtua?

 

Venäjän arvot ja arvottomuudet

 

Nykyisin on taas muotia selittää Venäjän toimivan täysin toisenlaisella logiikalla kuin ns. sivistysvaltioiden. Senhän todistaa jo rikollinen hyökkäyssota Ukrainassa.

Täytyy myöntää, että tästä jopa muinaiseen historiaan ulottuvasta päättelyketjusta on ollut ainakin jonkin verran huvia, niin vakava kuin asia onkin.

Jo kuitenkin täysin tosissaan väitetään, etteivät venäläiset pysty normaaliin loogiseen ajatteluun tai piittaa hitustakaan henkilökohtaisesta vapaudesta ja oikeudenmukaisesti, ollaan jo eksytty humpuukin metsikköön.

 Onhan Venäjällä ollut yhä uudelleen aikansa mittapuilla mitaten vapaamielisiä kausia ja paikallista valtaa on aikoinaan delegoitu esimerkiksi zemstvojen kautta paikallisille asukkaille. Myöskään maaorjuus, kaikista brutaaleista ilmenemismuodoistaan huolimatta, ei ollut mitään todellista orjataloutta, jossa piiskurit aamuisin päästivät työmiehet pelloilleen. Kyläyhteisössä vallitsi itsehallinto ja siellä oli oma ”valtuustonsa” -shod.

Toki pohjoismaisen vapauden ymmärrettiin aina olevan täysin omaa luokkaansa maaorjayhteiskuntaan verrattuna. Meillä talonpoika oli kuin olikin henkilökohtaisesti vapaa, ja sen merkitystä pidettiin suurena, vaikka asiaa kuinka yritettäisiin vesittää. Kurjasti saatettiin elää, mutta ei eletty orjuudessa. Sitä myös arvostettiin.

Mutta tämä meni jo sivupoluille. Useimmissa eurooppalaisissa maissa maaorjuus oli osa historiaa. Toki sen muodot saattoivat olla erilaisia. Ajatus yksilön henkilökohtaisen vapauden ja ihmisarvon loukkaamattomuudesta ja hänen omaamastaan rajoitetusta vallasta syntyi feodalismista, jota Venäjällä ei asian länsimaisessa muodossa ollut.

Mutta eihän sitä ollut Pohjolassakaan samassa muodossa kuin klassisina pidetyissä maissa, kuten Englanti ja Ranska.

Epäilemättä uskonpuhdistuksella oli valtava merkitys yksilönvapauden ajatuksen Kehittymiselle. Venäjällä sellaista ei ollut, mutta eipä ollut Italiassa, Ranskassa tai Espanjassakaan.

Monarkian syöksi Ranskassa vallasta kansan vallankumous. Englannissa sama oli tapahtunut jo sata vuotta aiemmin. Mutta molemmissa maissa monarkia ja Ranskassa jopa yksinvaltius palasivat takaisin. Mieleen hiipii ajatus, kykenevätkö nuo kansat todella täysiarvoiseen kansalaisuuteen, jossa huomioidaan myös pienet ryhmät ja alueet?

No, nämähän ovat vain äärimmäisen pinnallisia huitaisuja, mutta juuri sellaisillahan on nykyään tullut tavaksi selittää sitä, mitä Putin on viime vuosina tehnyt ja parhaillaan tekee. Mikäli sellainen antaa jollekin ahaa-elämyksiä, niin ei kai se hukkaan ole mennyt.

Se oikea historia on kuitenkin monimutkaisempaa. Missään taivaan kirjassa ei ainakaan minun tietääkseni ole kirjoitettu, ettei Venäjä voi omaksua normaalia, toimivaa hallintotapaa, jota voisimme ilman varauksia kutsua demokraattiseksi oikeusvaltioksi. Sellaiseksihan Yhdysvaltojenkin systeemi on tapana ymmärtää, kaikista omituisuuksistaan huolimatta.

Nyt kuitenkin olemme tilanteessa, jossa Putinin Venäjä on räikeällä tavalla irtautunut siitä kansainvälisestä yhteisöstä, jonka oli ajateltu lähtevän demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Onko kyseessä Venäjän ja nimenomaan Venäjän tietynlaisen historian lainmukainen jatkumo ja missä mielessä? Oliko se luonteeltaan väistämätön? Voidaanko se panna Putinin kontolle, vaikka kansalaisten valtava enemmistökin kannattaa hänen politiikkaansa?

Ovatko venäläiset meistä sivistyskansojen kansalaisista henkisesti niin poikkeavia, etteivät he pysty edes ymmärtämään, että heidän isänmaansa toimii täysin rikollisella tavalla? Miten voimme selittää tuon tosiasian?

Monenlaistahan tulee mieleen ja selityksiä kyllä riittää. Muinaisen historian ottaminen selittäjäksi muutoin kuin historiapolitiikan tasolla, kuulostaa kyllä sangen epäilyttävältä. Ehkäpä Venäjällä eli Putinilla nyt sentään oli valittavanaan vaihtoehtoisia tapoja toimia?

Näin uskoo ainakin Aleksandr Janov (Alexander Yanov), josta ole tälläkin palstalla vuosien varrella usein kirjoittanut. Hän on visioinut uskomattoman hyvin Venäjän kehitystä jo neuvostoaikojen kirjoissaan. (ks. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kas näin hän kirjoitti viime vuosikymmenellä:

 

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Suojasäätä odotellessa

 

Suojasäätä odotellessa

 

Александр Янов, Русская идея. От Николая I до Путина. Книга четвертая, 2000-2016. Новый хронограф, Москва 2016. 319 с.

 

Aleksandr Janovista (Alexander Yanov) on vuosien mittaan tullut paljonkin kirjoiteltua (ks. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/search?q=janov). Niinpä en rupea tässä kertaamaan hänen omaperäisiä näkemyksiään Venäjän historian sykleistä. Totean vain, että hän katsoo havainneensa Venäjän historiallisessa kehityksessä lainomaisuuden, joka ilmenee autoritäärisen ja liberaalin hallinnon vuorotteluna. Miksi näin on, jää selittämättä.

Joka tapauksessa kirjoittaja uskoo havaitsemaansa lainomaisuuteen ja odottaa siis seuraavaksi Venäjän siirtyvän liberaaliin hallintoon, mikä voisi toteutua esimerkiksi vuonna 2030.

Tällä hetkellä Venäjällä vallitsee kirjoittajan mukaan caesarismi. Käsite lienee lainattu Spengleriltä ja kuvaa sitä, että kuten aikanaan antiikin Roomassa, vallan kokoaminen yksiin käsiin ei välttämättä edellyttänyt yksinvallan muodollista palauttamista. Julius Caesar torjui hänelle tarjotun kuninkaan diadeemin ja toteutti mieluummin yksinvaltaansa tasavaltaisten valtioelinten kautta.

Roomassa caesarismi joka tapauksessa kesti satoja vuosia. Janov odottaa sen Venäjällä voivan kestää vain muutaman vuosikymmenen. Tällainen järjestelmä ei ole totalitaarinen eikä välttämättä edes pahanlaatuinen tyrannia. Rooman keisareista Neroa kirottiin, mutta Trajanusta ylistettiin. Putinia tällä hetkellä lähinnä liehakoidaan ja kannatetaan parhaana vaihtoehtona, mutta ilmeisesti hänen jälkeensä on odotettavissa vapaampi kausi.

Toki asiat voivat mennä huonostikin. Janov, joka aloitti uransa kirjottamalla uusoikeistosta Neuvostoliitossa silloin, kun kukaan ei ymmärtänyt, että sellaista poliittista voimaa olisi edes olemassa, seuraa tarkoin izborskilaisten touhuja. Heidän suhteensa ”keisariin” on sangen ambivalentti.

Janov kertaa kirjassaan viimeksi kuluneen puolentoista vuosikymmenen poliittiset siirtymät ja pahoittelee Jeltsinin viimeistä virhettä. Mikäli seuraajaksi olisikin valittu Putinin sijasta Stepašin, olisi Venäjä nyt toisenlainen. Syklisyyden sijasta Venäjä olisi ehkä voinut siirtyä pysyvästi liberaalille uralle, mitä kirjoittaja piti mahdollisena ennustellessaan vuonna 1985 Venäjän tilannetta vuonna 2000. Rohkeuden puutteesta Janovia ei ole koskaan voinut syyttää.

Janov toteaa Venäjän hukatut mahdollisuudet, joista johtuu nykyinen ja tuleva stagnaatio. On eletty öljyllä ja kaasulla sen sijaan, että talous olisi modernisoitu.

Ratkaisuna tilanteeseen ei voi olla kääntyminen Aasiaan, todistelee kirjoittaja. Tyynen meren rannalla tuleekin Euroopan sijasta vastaan USA ja sen lisäksi siellä pelaavat jättiläiset, joiden rinnalla Venäjä ja erityisesti Aasian puoleinen Venäjä on pelkkä kääpiö.

Siitä huolimatta avain Venäjän kehitykseen voi olla Siperia, joka kirjoittajan mukaan on ollut tärkeä Venäjän politiikkaan vaikuttava elementti jo Pietari Suuresta lähtien. Itse asiassa Pietarin reformit olivat välttämättömiä Siperian hallitsemiseksi.

Nyt Venäjän taloudelliset resurssit keskittyvät Siperiaan, mutta Moskova elää niiden kustannuksella ja pystyy jatkamaan pysähtynyttä elämäänsä. Mikäli molemmat joutuisivat elämään omien resurssiensa varassa, olisi järjestelmän pakko muuttua.

Tämä näyttääkin uskottavalta, mutta kukapa pakottaisi keisarin noudattamaan perustuslakia, joka edellyttää, että alueet ja keskusvalta neuvottelevat keskenään luonnonvarojen käytöstä. Laki on niin kuin se luetaan ja keisarin haastaminen on vaikea tehtävä.

Janov vyöryttää kirjassaan melkoisen määrän tietoja ja spekulaatioita, ennusteita ja tulkintoja, mutta pidättäytyy yleensä konkreettisista ennusteista. Hän nimittääkin koko tätä neljän kirjan projektiaan interaktiiviseksi: lukijalle tarjotaan raakaa (сырой) tekstiä, saadaan palautetta ja keskustellaan sitten.

Tässä keskustelussa on tietty jutustelun maku, joka poikkeaa selvästi tekijän vanhoista opuksista kuten Russia in the Year 2000. Niissä oli tiettyä systemaattisuutta ja selkeyttä. Nyt tekijä postmoderniin tapaan korjaa välillä mielipidettään kesken kaiken.

Janov pitää arvossa politiikan arvoja, mutta tämähän kuuluukin säädyllisiin tapoihin ainakin puheen tasolla. Vain joku Trump tai Žirinovski kehtaavat julkisesti kuuluttaa, että oma etu on kaikkein korkein arvo. Jopa Putin lurittelee kaikenmoista venäläisistä arvoista ja niiden ylivertaisuudesta, vanhan slavofiilisyyden hengessä.

Putinilaiset poliitikot eivät kirjoittajan mielestä kuitenkaan ymmärrä arvojen kieltä, minkä kyllä itsekin tietävät ja yrittävät kätkeä asian puheisiin Venäjän ”erityistiestä”, vaikka kyse on vain turhasta yrityksestä palauttaa toissapäivän tilanne.

Niinpä esimerkiksi Venäjän turvallisuusstrategiassa kerrotaan vapauden ja ihmisoikeuksien kuuluvan Venäjän perinnäisiin arvoihin huolimatta siitä, että klassinen kirjallisuus suorastaan huutaa, että asia oli täsmälleen päin vastoin.

Venäjä on nyt ryhtynyt ”westfalilaisen” eli valtioiden täyteen suvereenisuuteen perustuvan järjestelmän kannattajaksi, mikä historian valossa on omituista. Sekä Krimin sota että Turkin sota osoittivat mitä tämä järjestelmä tarjosi Venäjälle: suuria uhrauksia ilman palkkiota. Venäjä kävi raskaan Turkin sodan, mutta sen hedelmät nappasivat Itävalta ja Englanti ”ikuisen liittolaisen” Saksan tuella.

Toinen maailmansota muutti kuitenkin politiikan ytimen, väittää kirjoittaja: nyt arvoista tuli etujen sijasta keskeinen asia.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjän ulkopolitiikan tekijät korostavat valtioetua ja halveksivat arvoja. Kuitenkin ne olisivat myös Venäjän ainoa toivo paremmasta maailmasta. Kansainvälinen anarkia ei ole tarjonnut Venäjälle mitään hyvää menneisyydessä eikä tee sitä tulevaisuudessakaan, arvelee kirjoittaja.

Ainakin yksi asia on Janovin mielestä selvä: putinistisella Venäjällä ei ole tulevaisuutta. Tuleva Venäjä on liberaali, joko pysyvästi tai taas väliaikaisesti. Tällaiset muutokset ovat aina edellyttäneet hallitsijan vaihdosta. Hupaisaa kyllä, Venäjän nykyinen johto on korostanut bysanttilaisia juuriaan ja nimenomaan Bysantissa vallanperimys oli ratkaisematon kysymys. Asia hoidettiin murhaamalla hallitsija suunnilleen kahdenkymmenen vuoden välein tuhannen vuoden aikana…

Janovin spekulaatioilla on oma kiinnostavuutensa, vaikka tuo tulevaisuuden ennustaminen taitaakin aina jäädä vain arvailuksi. Joka tapauksessa kannattaa mielestäni huomata hänen perimmäinen optimisminsa. Izborskilaiset hämärämiehet eivät kuulu tulevaisuuden määrääjiin.

Venäjä on nyt autoritäärinen, kuten se oli vaikkapa Nikolai I:n aikana, mutta ei sitä pidä erehtyä luulemaan totalitaariseksi. Liberaaleilla voimilla on enemmän potentiaalia, kuin äkkiä katsoen luulisi. Nyt maassa on Jeltsinin aikoihin verrattuna kokonainen armeija liberaalia intelligentsijaa.

Sitä paitsi ei kaikki vapaus ole Venäjältä tukahdutettu. Ilmestyyhän siellä suuri määrä kriittisiä lehtiä ja kirjoja, kuten nyt vaikka tämäkin opus.

 

Suomessa ennen routaa

 

Toisenlainen maa

 

Angel Ganivet, Suomalaiskirjeitä. Suomentanut, esitellyt ja selittänyt Kaarle Hirvonen. WSOY 1998, 262 s.

 

1800-luvun lopulla Espanja oli Suomessa täyttä eksotiikkaa ja samahan itse asiassa jatkui aina 1970-luvulle saakka. Silloin ns. kansan syvät rivit alkoivat joukolla matkailla aurinkorannoille, jotka yhäkin olivat kovin eksoottisia turisteille keksittyine possujuhlineen ja muine merkillisyyksineen. Kansakin oli kovin köyhää ja kaikki sen mukaisesti halpaa.

Vuosituhannen loppua kohti alkoi Espanja suomalaisten kokemuksissa niin sanoakseni normaalistua. Asiaan vaikuttivat varmasti yleinen amerikkalaisen populaarikulttuurin invaasio niin heillä kuin meillä, sekä katolisen kirkon vaikutusvallan romahdus ja elintason nousu molemmissa maissa. Kaikki tämä vaikutti molemmin puolin ja johti yleiseen nivelloitumiseen, joskaan ei toki vielä samanlaistumiseen.

1800-luvun lopulla Espanjan joka tapauksessa tunsivat Suomessa lähinnä vain merimiehet. Sieltähän oli jo vuosisatoja rahdattu suolaa, viinejä ja hedelmiä ja sinne vietiin puutavaraa. Toki puutavara saatettiin viedä myös Englantiin ja ottaa siltä hiililasti Espanjaan. Suolaa joka tapauksessa tarvittiin meillä tuhansia tonneja vuosittain ja Espanja oli ysi tärkeimpiä tuontimaita.

Joka tapauksessa espanjalainen kulttuuri tunnettiin meillä perin ohuesti. Sen suuret nimet tunnettiin niminä, mutta heidän teoksiaan ei vielä ollut suomeksi. Asiaa helpotti, että jokainen sivistynyt suomalainen osasi vielä aika hyvin ruotsia. Kovin paljonhan ei suomalainenkaan kulttuuri vielä 1800-luvun lopulla voinut esittää esimerkiksi kirjallisuuden alalla.

Angel Ganivet oli granadalainen literaatti, joka tunnettiin aikoinaan omasas maassaan varsin hyvin ja joka kuului muun muassa Miguel de Unamunon tuttavapiiriin. Hän lähti diplomaattiuralle ja toimi konsulina ensin Antverpenissa, sitten Helsingissä ja sitten Riiassa.

Helsinkiin Ganivet saapui vuonna 1895 ja julkaisi Suomalaiskirjeitään, Cartas finlandesas, El Defensor de Granada lehdessä vuosina 1896-1897, siis ennen ns. routavuosia ja Suomen taiteen kultakauden tunnelmissa.

Ganivet ei oppinut paljoakaan suomea, mutta kylläkin ilmeisen hyvin ruotsia, jossa saksa oli hyvänä pohjana. Hän seurasi siis asioita ruotsin kielen kautta, mutta kiinnitti paljon huomiota suomalaisuuteen, jota ilmeisesti piti tärkeämpänä.

Kotimaisille lukijoille Ganivet heijasti suomalaisen kulttuurin ilmiöitä espanjalaiseen ja ilmeisesti käytti jossakin määrin Suomea tässä välikappaleena hieman Mintesquieun Persialaisten kirjeiden tapaan esitelleessään suomalaisuuden yllättäviä, mutta usein kannatettavia puolia.

Fantasiaan Ganivet ei kuitenkaan sorru, vaikka tekee joskus hieman omituisia päätelmiä kuten kertoessaan siitä, että rautaiset luistimet oli nyt Suomessa hylätty puisten (suksien) tieltä. Suomen kylmyys on kirjoittajasta myytti, kaikkiallahan on lämpimämpää kuin usein Espanjassa, kun talot lämmitetään ja pukeudutaan turkkeihin. Muuan suomalainen sanoikin ettei tiennyt mitä paleleminen tarkoitti ennen kuin vietti talven Nizzassa.

Suurin ihme Suomessa olivat naiset, vapaina kansalaisina toimivat naiset, jotka eivät olleen kenenkään holhouksessa. Naisia oli kaikkialla, maistereina, tohtoreina, tarjoilijoina ja jopa partureina. Naispuoliset kylvettäjätkin käsittelivät ilkialastomia asiakkaita.

Naisista olli tullut siinä määrin tasa-arvoisia ja toverillisia, että miehet saattoivat mennä heidän koteihinsa ottamaan yksityistunteja ilman että kukaan asiaa paheksui. Mustasukkaisuus näytti yleensäkin olevan kylmäverisille suomalaisille tuntematonta. Avioeronkin jälkeen osapuolet seurustelivat normaalisti.

Suomalainen nainen oli siis vapaa, ei ihan yhtä vapaa kuin venäläinen, mutta joka tapauksessa aivan eri maailmasta kuin espanjalainen. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja hänen kanssaan voi keskustella mistä tahansa. Tupakkaa tosin polttivat vain itäsuomalaiset.

Suomi on myös erittäin hyvin hallittu maa, vaikka sen valtiopäivät muistuttavat keskiaikaisia. Paikat pidetään täällä kunnossa ja huomiota herättää lähinnä maaninen into kitkeä kaikki vehreys sieltä, minne sitä ei haluta.

Suomalaisten helmasynti on juoppous ja kirjoittaja kuvittelee, että olisi kiinnostavaa piirtää kartalle juoppouden määriä esittäviä viivoja, jotka luultavasti muistuttaisivat isobaareja: mitä kylmempää, sitä juopompaa. Toki kansoilla on myös erilaiset tavat juopua. Tappelupukarit veitsineen kuuluvat tällöin Italiaan ja Espanjaan.

Kirjoittajan johtopäätöksen mukaan hallinto voisi lisätä kansan onnellisuutta yhdellä ainoalla tavalla enemmän kuin millään muulla ja se olisi alkoholin täysi vcapauttaminen. Olisiko tämä sitten toivottvaa, on jo eri juttu.

Suomalainen käsitys perheestä ja sen yhteisöllisyydestä poikkeaa kovasti espanjalaisesta ja asia näkyy erityisen havainnollisesti kuolemisessa. Rikkaankin perheen jäsen pannaan kuolemaan sairaalaan, pois omaistensa luota ja suruaika jää lyhyeksi. Teatteriin saatetaan mennä hyvinkin pian omaisen kuoleman jälkeen. Kuolinimoitukset ja niissä olevan sentimentaaliset värssyt ovat myös asia, jota vieras ihmettelee.

Monen asian takana taitaa olla se, että tämä yhteiskunta, huolimatta sivistyksen pintakiillosta, on pohjimmiltaan lapsellisen vilpitön, arvele Ganivet.

Hänen yleisarvosanansa Suomesta taitaa olla vähintäänkin erittäin tyydyttävä. On tässä maassa toki myös omat ongelmansa ja jotkut asiat ovat Espanjassa paremmin.

Kuitenkin Suomi kaikessa tietystä latteudestaan huolimatta on hyvin kiinnostava. Itse asiassa olisi hyvä kokeilla myös Espanjassa asutuksen levittämistä kylmiin seutuihin, sellainen pakkahan on jopa Andalusiassa: Sierra Nevadan rinteet.

Ganivet oli melkoisen kuuluisa maanmiestensä keskuudessa kirjailijana. Hänen diplomaattiuransa kuitenkin kangerteli ja hän sairastui psyykkisesti ja teki itsemurhan hyppäämällä Riiassa lautalta Väinäjokeen.

Ganivetille on vuonna 1922 pystytetty muistopatsas Granadaan, Ahambran metsikköön, mikä osastaan kertoo häneen kohdistuvasta arvostuksesta.