Pietari on paikallaan

Pietari on yhä siellä

Kun kuulee sanottavan, että Venäjä on siirtynyt itään tai Suomi länteen ja muuta vastaavaa, täytyy aina välillä käydä tarkistamassa tilanne.

Juhannuksen tienoona etäisyys näytti olevan entisensä, vaikka Kiinan vaikutus on tulla tupsahtanut aivan lähitienoille. Uusi kaupunginosa Baltian helmi (Baltijskaja žemtsuzina) http://www.balticpearl.spb.ru/project/ sijaitsee Tuutarin tienoilla Inkerinmaalla, lähellä Pietarhovia. Alue valmistuu ensi vuonna ja sille kuulemma kertyy hintaa kolme miljardia dollaria. Raha kuuluu olevan kiinalaista. Raju on ajan riento.

Ajoin siitä vain ohi, mutta varsin vaikuttavalta se näytti, neuvostoarkkitehtuurista tai muusta onnettomasta funktionalismin perinnöstä ei näkynyt jälkeäkään. Hyvä näin. Rupesin kuitenkin kummastelemaan sitä, ettei mikään suomalainen tiedotusväline ole tainnut huomata koko asiaa, mutta eiväthän ne tiedä Pietarista mitään muutakaan.

Onhan kaupungissa aina sentään jotakin uutta ja erikoista. Uusia metroasemia on rakennettu ja rakenteilla ja liikennettä kai halutaan sujuvoittaa myös kaupunkipyörillä, joita sielläkin on nyt tarjolla. Vaikka autoilijoiden tavat ovat valtavasti parantuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, en silti tuntenut erityistä kutsumusta ruveta pyöräilemään Pietarissa. Köpiksessä se tulee ilman muuta mieleen ja miksei myös Amsterdamissa. Kun Pietari näköjään taas haluaa Amsterdamiksi, on idea erinomainen, mutta voihan siihen vielä aikaa mennä. Suunta on kuitenkin aivan selvästi oikea.

Toinen nykyaikaisille eurooppalaisille kaupungeille ominainen asia ovat nuorison maleksimis- ja harrastustilat, joissa voi toteuttaa ns. luovuuttaan. Sellainen löytyi entisestä leipätehtaasta entisen Pietarin Suomen instituutin naapurista ja on nimeltään etaži –kerrokset. Viisi kerrosta plus katot on varattu omaehtoiselle kulttuurille meidän Kaapelitehtaamme tyyliin. Katolle pääsi paistattelemaan päivää ja ihmettelemään näköaloja, ei maksanut mitään. Tämä on pieni asia, eikä lajissaan ihan uusi Pietarissakaan, mutta muistuttaa mukavasti siitä, että kaupunki haluaa olla kuten muukin Eurooppa ja onnistuu siinä.

Nuorisoa sattuikin olemaan kaupungissa paljon, puhuttiin yli miljoonasta ihmisestä, jotka osallistuivat koulujen päättymiseen liittyneeseen Punaiset purjeet (Alyje parusa) –festivaaliin. Palatsitorille oli rakennettu valtava lava ja Nevalla oli proomuja, jotka puolen yön jälkeen ampuivat tonneittain ilotulitteita miljoonan nuoren kiljuessa ihastustaan. En ole harrastanut festareita puoleen vuosisataan ja jätin nytkin ne väliin, mutta osallistujat vaikuttivat kiinnostuneilta.

Poliittisen historian museo, http://www.polithistory.ru/  on nyt kokenut täydellisen mullistuksen ja järjestetty Venäjän historian ”tienhaarojen” mukaan. Ei hullumpi idea. Historiassa tuijotetaan yleensä aivan liikaa jatkuvuuksiin ja unohdetaan historiallisten valintojen ja bifurkaatioiden ratkaiseva merkitys. Asia liittynee taannoiseen talous- ja sosiaalihistorian nousuun, joka vaikuttaa yhä kaikkialla.

Itse näyttelyjen sisällöstä on lyhyen tutustumisen perusteella vaikea sanoa mitään. OIin haistavinani patriotismin nousua, mutta en pysty äkkiä sanomaan, mikä olisi merkittävästi tässä suhteessa muuttunut. Ehkä se kuitenkin oli näyttelyn yleisilme. Yhtä kaikki, museo on antoisa ja sisältää paljon dokumentaatiota, johon kannattaa syventyä, jos henki siihen kehottaa. Uutta oli, että kaikki tärkeimmät tekstit olivat myös englanniksi.

Venäjänkieleen sentään luotettiin Kirovin kotimuseossa, Kamennoostrovski-prospektilla. Talohan oli sama, jossa tapahtuivat Kuusien klubin murhat vuonna 1920. Niistä on paljon kirjoitettu ja itsekin kauan sitten kirjoitin siitä pienen artikkelin. Nyt muuan pietarilainen tutkija on tehnyt siitä FSB:n arkiston dokumentteihin perustuvan tutkielman, joka on sangen kiinnostava. Suomalaiset alan lehdet eivät julkaisseet sitä sen takia, ettei niillä ole rahaa käännöksiin. Ehkäpä se kohta jostain löytyy julkaistuna esim. englanniksi. Sen se ansaitsisi.

Itse talo oli puolue-eliitin asuinpaikka ja elintaso sen mukaista. Tämän talon arkielämästä on kirjoittanut muun muassa professori Natalija Lebina. Artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa. Se oli tainnut jäädä muuten pätevältä henkilökunnalta huomaamatta, mutta täytyypä tuoda se sinne ensi kerralla. Tämäkin museo on yksi niistä paikoista, joissa kannattaa käydä aina silloin tällöin. Se on aikansa kuva eliitin silmin, mutta tarjoaa kyllä välähdyksen myös rahvaan elämään.

Pietarin aina kiinnostavasta kulttuuritarjonnasta tuli nyt käytyä katsomassa vain Kulkukoiran Vertinski-esitys. Ihan hyvä lajissaan, vaikka ei nyt poikkeuksellisen sykähdyttävä. Ljudmila Ulitskajan näytelmän esitys Baltijski domissa sen sijaan oli peruutettu, mikä suvaittiin ilmoittaa vasta sitten, kun näytännön oli määrä alkaa. Sääliksi kävi kukkakimppujen kanssa saapuneita, jotka kertoivat vielä netistä tarkistaneensa, että näytäntö pidetään. Neuvostomeininki tuli mieleen.

No, jotakin neuvostoliittolaista Pietaristakin aina löytyy, mikäli viitsii etsiä. Sellainen oli hotelli Azimutin matalampi siipi ja aivan erityisesti sellainen oli paikan idioottimainen aamiaisjärjestely. Mutta onneksi lähistöllä oli useitakin kelvollisia aamiaispaikkoja, yksi jopa auki ympäri vuorokauden. Ei Pietari enää mikään Leningrad ole, ei sinne päinkään. Missä esimerkiksi mahtaa kulkea Venäjän sushiraja vai onko sitä lainkaan?

Ravintola Jevrazijassa saa niin hyvää ja monipuolista aasialaista ruokaa, mukana mm. uzbekkilainen keittiö, että tuli oikein ostettua alennuskortti. Bonukset ovatkin mahtavia, jopa 80 prosenttia. Pakko se on päästä taas pian sinne syömään. Mutta ruoasta viis, tuossa uudessa itämaisuudessa on jokin erikoinen sivumaku. Pietari näyttää olevan täynnä itämaista ruokaa ja pian kai rahaakin. Gallupit hehkuttavat uudelleen löydettyä ystävyyttä suuren naapurin kanssa.

Tuntuu jotenkin oudolta nähdä tuo idän suuri läsnäolo juuri Pietarissa, tuossa Venäjän kaupungeista eurooppalaisimmassa ja epävenäläisimmässä, kuten aikanaan oli tapana sanoa. Mieleen tulee vallan Andrei Belyin Peterburg- romaani, jossa Aasia-teema nousi pahaenteiseksi ja uhkaavaksi. Kiina näyttää nyt olevan jo Pietarissa, koetetaan mekin olla sitä unohtamatta.

Limbosta välillä

Limbuksen kuulumisia

Huomasin yllättäen, etten olekaan eläkkeellä, vaikka en kyllä töissäkään, ainakaan kuukausipalkkaisissa. Päättelin siis olevani välitilassa ja hämärästi muistaen, että kirkon tohtorit olivat tästä aikoinaan filosofoineet, päätin katsoa, missä mennään. Tulokset ovat seuraavat:

Välitila eli limbus (lat. limbo, reuna) on se paikka, johon katolinen teologia on sijoittanut sellaiset henkilöt, joita ei ole oikein kehdannut helvettiinkään passittaa: kastamattomina kuolleet lapset ja hurskaat pakanat, muun muassa monet antiikin auktorit. Eläkkeelle pyrkijöitä ei erikseen mainita.

Viime aikoina Rooma on kuulemma alkanut horjua uskossaan ja pitää mahdollisena, että taivaaseenhan me sentään päädymme, ellei nyt ihan jokainen, niin ainakin nuo limbuksen asukkaat. Tai siis me.

Muistelen aikoinaan lukemastani Jumalaisesta komediasta, että Danten helvetissä oli ensimmäinen piiri, jossa nuo viattomat tai ainakin jalot sielut vaelsivat ikuisessa ikävässä, mutta kuitenkin aika siedettävissä oloissa. Näinhän myös Solzhenitsyn kuvasi sharashkaansa.

Kun huomaan muistavani aika pahasti väärin puoli vuosisataa sitten lukemani kirjan, ryhdyin asiaa tarkistamaan helpoimmalla mahdollisella tavalla. Suomalainen wikipedia on tässä harvinaisen antoisa ja parempi kuin esimerkiksi englantilainen versio. Pidän sitä aika luotettavana, vaikka se kokonaan vaikenee esim. Muhammedin sijainnista helvetissä.

 Sen mukaan taivaan eri sfäärit olivat myös oloiltaan erilaisia, mutta kaikki kai ainakin tarkoitettu paremmiksi kuin helvetin paraskaan osasto. Taivaaseen tie kuitenkin kävi kiirastulen kautta, joten helvetin business-luokassa, limbuksessa olo oli ainakin tasaista ja turvattua, vaikka edistyksestä eli ylenemisestä ei ollut toivoa. Danten aikana ei paavin nykyisiä mielipiteitä vielä osattu ennustaa.

Erikseen mainittakoon, että pelkurit ja puolueettomat eivät päässeet enempää taivaaseen kuin helvettiin ja elivät sangen kurjasti varjoelämäänsä, tyhjää tavoitellen. Muistelen, että heistä sanotaan varsin rumasti myös Johanneksen ilmestyksessä.

Yleisesti Danten helvetti, kuten myös sen muut osastot ovat varsin kiinnostavia nimenomaan pannessaan erilaiset synnit arvojärjestykseen.

Synnillinen rakkaus ei Dantella ole järin paha asia ja se oikeuttaa toiseen piiriin, ellei nyt pahempaa ole omallatunnolla. Ahmatit kuuluvat jo seuraavaan ja vielä syvemmälle joutuvat saiturit ja tuhlaajat. Vihaiset ja kaunaiset ovat jo viidennessä pirissä ja sen jälkeen tulevat kerettiläiset ja sitten väkivaltaa käyttäneet. Kahdeksannessa piirissä ovat vilpilliset ja yhdeksännessä eli kaikkein syvimmällä petturit. Kauhein paikka on Luciferin kidassa jauhetuilla pettureilla, Cassiuksella, Brutuksella ja Juudaksella.

Muistelin joskus Muhammedin olleen yksi kolmesta petturista, kuten hän on tunnetussa keskiaikaisessa, keisari Fredrik II:n kirjoittamaksikin epäillyssä kirjasessa De tribus impostoribus. Dantella hän on kuitenkin kahdeksannessa piirissä, yksi epäsovun kylväjistä. Uskottiin näet hänen olleen kaunainen kardinaali, joka perusti oman uskonnon kuin ei päässyt paaviksi. Joka tapauksessa Muhammedin ikuinen rangaistus on kulkea sisälmykset ulkona, suolet jalkojen välissä roikkuen. Hän kuuluu vilpillisten laajaan joukkoon. Se taas on helvetin alimmassa osastossa, vaikka ei aivan pohjalla, kahdeksatta piiriä sentään.

Eri syntien rangaistukset ovat sinänsä kiinnostavia, mutta vielä kiinnostavampi on niiden hierarkia. Intohimo ja synnillinen rakkaus on paheista pienimpiä, ahneus on pahempi, mutta miksi? Ehkäpä siksi, että siinä ilmenee enemmän päättäväisyyttä ja tarkoituksellisuutta, tahdosta riippuvuutta. Saituus ja tuhlaavaisuus ovat vielä pahempia ja viha ja kauna edelleen niitäkin pahempia. Kaikki nämä synnit edustavat hillittömyyttä ja myös Aristoteles olisi epäilemättä ne tuominnut. Ovathan ne objektiivisesti huonon persoonallisuuden ilmentymiä.

Mutta näitä pahempia ovat väkivaltaa käyttäneet ja niihin kuuluvat myös kerettiläiset, jotka tekevät väkivaltaa itse Jumalaa kohtaan. Luontoa vastaan väkivaltaa taas tekevät sodomiitit ja itseään kohtaan itsemurhaajat.

Vilpilliset ja petturit ovat syntisistä pahimpia ja se selittyy näköjään sillä, että he ovat pahantahtoisia eivätkä vain heikkoja. Niistä mainittakoon vain liehittelijät ja imartelijat, jotka joutuvat uimaan suustaan valuneessa ulosteessa.

Kaiken kaikkiaan: kahden syvimmän piirin asukkaat ovat vakain tuumin rikkoneet totuutta vastaan ja Jumalahan on totuus, jos olen oikein ymmärtänyt.

Tämä oli jylhää tekstiä ja ymmärrän hyvin, että meidän aikamme haluaa selittää asiat toisin. Totuudellisuutta pidetään näinä aikoina usein tyhmyytenä ja ahneutta ja hillittömyyttä jopa hyveinä. Dante ei tietenkään ollut sama kuin kirkko, mutta luultavasti heijasteli yleisempiäkin käsityksiä kuin vain omia uniaan.

Tosikko tietenkin jää kysymään montaa asiaa: kun itse kukin meistä syntisäkeistä on tullut syyllistyneeksi enempään kuin yhteen syntiin, niin miten tuomio määräytyy? Kiertääkö tuomittu eri piirejä ja miten kauan missäkin viipyy. Luulen, että asia on näin ymmärrettävä. Jokaiselle ansionsa mukaan, mikä oli myös neuvostososialismin periaate.  Jedem das Seine, sanottiin jo sitä ennen Preussissa.

Samaan pyritään, tai ainakin pitäisi pyrkiä jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa. Esimerkiksi eläkkeethän määräytyvät tämän periaatteen mukaisesti, tai määräytyivät ennen raippaveroa. Mutta niistä en omalta kohdaltani sano kritiikin sanaakaan, enhän sellaista toistaiseksi edes saa, mikä on oma vikani. Toisin kuin Danten limbuksen asukkaat, elän iloisessa toivossa ja sehän on mainio olotila.

Varsinaisena kutsumuksenani on nyt ruohon leikkaaminen, mikä on periaatteessa ihan hauskaa, mutta saattaa pitemmän päälle käydä turhauttavaksi. Olen alkanut ajatella, ettei se työ tule koskaan valmiiksi. Jos näin on, meneekö se hukkaan?

Jos Danten aikana olisi ollut ihmisiä, jotka leikkaavat ruohoa vain sitä leikatakseen, hän olisi ehkä niitäkin mielipuolia kuvannut kirjassaan. Olisivatkohan he juuri limbuksessa vai kenties sentään helvetin puolella esimerkiksi neljännessä piirissä? Siellähän saiturit ja tuhlaajat vyöryttävät valtavia kuormia toisiaan soimaten.

Mannerheimin muistolaatta

Mannerheimin muistolaatta

Bismarckille on Pietarissa jo muistolaattansa, mutta miksei sellaista ole Mannerheimille, jonka merkitys kaupungille on ollut ihan toista luokkaa? Näin kyselivät vielä taannoin Mannerheimin melko laajan venäläisen ihailijakaartin jäsenet.

Mannerheimin hahmo on legenda myös Pietarissa. Moni uskoo, että marsalkka pyrki suojelemaan Leningradia, vanhaa kotikaupunkiaan, jonka saksalaiset halusivat tuhota. On jopa esitetty, että hän salaa päin toimitti kaupungille elintarvikkeita.

No, nälkää näkevän Suomen elintarvikkeiden lähettäminen nälkää näkevään suurkaupunkiin ei olisi ollut edes mahdollista ja sen voimme unohtaa, niin hyvää pr:ää kuin se noin jälkikäteen arvioituna olisikin. Sen sijaan on totta, ettei aktiivisia sotatoimia piiritettyä kaupunkia vastaan suoritettu, mikä on tuon totaalisen sodan oloissa ainutlaatuista. Merioperaatio Laatokalla on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Tietenkin Mannerheimilla oli pidättyvyyteen syynsä ja ne olivat niin ilmeiset, ettei niitä asioista jotain ymmärtävälle kannata edes luetella. Kustannus- hyötysuhde nyt oli mitä oli. Lisäksi on selvää, että marsalkka tunsi myös lukkarinrakkautta vanhaa kotikaupunkiaan kohtaan, mutta tuskin sen tarvitsi mitään ratkaista. Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem sanoi jo Occamilainen aikoinaan.

Jotkut ovat pitäneet Mannerheimia ainoana venäläisenä valkokenraalina, joka menestyi toimissaan. Tämä ei ole hullumpi näkökulma. Mannerheim oli uskollinen Venäjän armeijan kenraali, niin kauan kuin vanha järjestelmä oli olemassa ja vala hallitsijaa kohtaan sitoi häntä. Edes oman veljen joutuminen venäläisten sortotoimien kohteeksi ei järkyttänyt tätä lojaalisuutta, jota ei kannata banalisoida palkkasoturin uskollisuudeksi. Kuten Gustav Karlovitš itse sanoi, kymmenien vuosien aikana syntynyt toveruus on asia, joka merkitsee paljon.

John Screenin ensimmäinen Mannerheim-kirja oli alaotsikoltaan Years of Preparation. Hyvä kirja, mutta kyseessä on tietenkin anakronismi, ei Mannerheim palvellut Venäjällä astuakseen itsenäisen Suomen palvelukseen. Hän palveli siellä, koska siellä saattoi tulla joksikin. Suomessa hän olisi ehkä noussut Heinolan postimestariksi, Pietarissa hän pääsi keisarin seurueeseen.

Mannerheimin ura Venäjällä ei ollut itsestäänselvyys eikä enää erityisen suosittu asia 1800-öluvun lopulla. Itse asiassa sitä alettiin jo pitää jonkinasteisena petturuutena, kun emämaan varjo alkoi nousta suuriruhtinaskunnan privilegioiden ylle. Ei siis ole ihan korrektia sanoa asioita muuten hyvin tuntevan Aleksei Škvarovin tapaan, että Gustav Karlovitš oli ”syntynyt tsaarin palvelukseen”. Kyseessä oli kunnianhimoisen miehen valinta, joka tuotti loistavia tuloksia.

Joka tapauksessa Mannerheimin pitäminen venäläisenä kenraalina on aivan oikein. Hänen uransa valkoisen armeijan ylipäällikkönä, sotamarsalkkana ja viimein Suomen marsalkkana ja presidenttinä on sitten jo toinen tarina. Monena mies eläessään. Ja kollegoja Mannella oli aikamoinen määrä. Tästä antaa hyvän käsityksen Mirko Harjulan teos Ryssänupseerit, joka on jäänyt aivan liian tuntemattomaksi suurelle yleisölle. ennen maailmassa Helsingin Sanomat olisi julkaissut siitä sunnuntainumerossaan koko sivun jutun. Mutta nyt eletään toista aikaa.

Pietarissa olisi monia paikkoja, jonne Mannerheimin muistolaatta sopisi. Žaharjevskaja-katu ja Chevalierkaartin kasarmit Špalernaja-kadulla, tallihallinto Bolšaja konjušennajan päässä sopivasti Suomen instituutin ja suomalaista Pyhän Marian kirkon läheisyydessä olisivat luontevia. Pääesikunnan rakennus, jossa mestarivakooja raportoi suuresta tutkimusmatkastaan Sinkiangiin (新疆) ja onhan niitä. Nyt valittu Galernaja-katu ja yleisesikunta-akatemia ovat hiukan ironinen paikka sikäli, ettei Gustav Karlovitš koskaan päässyt tähän akatemiaan, mikä lienee häntä harmittanut.

Mutta pääasia toki on, että kahden kansan suurmies saa ansaitsemansa muistolaatan. Historian oikusta hän, joka palveli keisariaan veroi i pravdoi, uskossa ja totuudessa, joutui sitten sotimaan keisarinmurhaajien oklokratiaa vastaan, teki siinä parhaansa ja menestyi hämmästyttävän hyvin.

Fortes fortuna adjuvat, sanovat latinistit, kai pöyhkeilläkseen vieraan kielen taidollaan tai sitten jostakin muusta syystä. Kuvamme Mannerheimista on tietenkin melko lailla myyttinen. Uusia myytinmurtajia kyllä ilmoittautuu melkeinpä joka vuosi, mutta Mannerheimin hahmo on aina kestänyt hyökkäykset niin täällä kuin itärajamme takana. Muistakaamme vain, mitä mieltä Stalin oli vastustajastaan.

Mannerheim on myyttinsä ansainnut. Kansainvälisessä vertailussa hän on suomalaisten sankariksi todella outo valinta, mutta kansa on valintansa tehnyt ja kyllä se tietää, aivan tarpeeksi.