Herrasmies -katoava hahmo?
Gentleman nimenomaan englantilaisessa muodossaan
lienee nykyään koko maailman tuntema ja yleensä myös arvostama käsite. Jokaiseen
eurooppalaiseen kieleen kuuluu vastaava oma käsite, mutta juuri tuo
englantilainen hahmo näyttää jostakin syystä omanneen harvinaista elinvoimaa.
Itse sana kuten
käsitekin toki viittaa aateliin ja sen ihanteisiin, jotka erityisesti
renessanssin ajoista lähtien korostivat tapojen hienoutta. Moinen hienous taas
niiden kohdalla, jotka eivät kuuluneet niin sanottuihin ylempiin kansanluokkiin
oli asiaankuulumatonta ja saatettiin nähdä teennäisenä ja naurettavana hienosteluna
niin vertaisten kuin muiden taholta.
Meidän aikamme
ei taida juuri arvostaa tuota menneen maailman tapakulttuuria sikäli kuin se
sitä edes tuntee. Siitä huolimatta jotakin juuri tuosta englantilaisesta
käsitteestä näyttää jääneen elämään ja kukoistavan yhä.
Jos käytämme
suomessa sanaa gentlemanni tai herrasmies, viittaamme tuskin hienostuneisuuteen
yleensä, vaan johonkin olennaisempaan, reiluun peliin tai huomaavaisuuteen. Kyseessä
on nimenomaan suhtautuminen toisiin ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja
tunteisiinsa, ei itsensä esiin tuominen ja poseeraus.
Joku
englantilainen, jonka nimeä en muista, on sanonut, että gentlemanni on se, joka
huolehtii enemmän toisten mukavuudesta kuin omista oikeuksistaan ja toisten
oikeuksista enemmän kuin omasta mukavuudestaan.
Arkipäivän
tasolla kohtaamme tällaista käytöstä todennäköisesti useammin tietyissä maissa
kuin joissakin toisissa. Vanhalle ihmisille tuskin herkästi tarjotaan
istumapaikkaa Suomessa, mutta kyllä esimerkiksi Venäjällä tai Englannissa.
Ovesta tuleva jää todennäköisesti pitämään sitä auki seuraavalle tulijalle
Ranskassa ja Englannissa, mutta ei eräissä muissa maissa, jotka voi arvata tai
sitten ei.
On totta, että
Venäjää pidettiin nimenomaan tapojensa puolesta raakalaismaisena maana 1500- ja
vielä 1600-luvulla, kun uusi renessanssin esiin nostama hienon käytöksen ihanne
oli läpäissyt Euroopan niin sanotut paremmat piirit, mutta ei Venäjää.
Venäjällä tavat
olivat toiset ja meno pidäkkeetöntä. Ruokapöydässä röyhtäily ja piereskely kuitattiin
naurunhohotuksella ja ryyppääminen jatkui siihen asti, kunnes alettiin sammua.
Bolsevikkikaappauksen
jälkeen kansan sivistäminen aloitettiin Venäjällä tehostetussa ja nopeutetussa
muodossa kuten kaikki muukin. Aluksi proletaarin ei edes sopinut osoittaa
herraskaisia taipumuksia, mutta 1930-luvulla kulturnost tuli uuden, sosialistisen ihmisen tärkeäksi
ominaisuudeksi. Tuotantolaitoksiin alettiin hankkia peilejä ja
pesumahdollisuuksia ja propaganda pilkkasi niitä, jotka valvoivat ja nukkuivat
samat vaatteet päällä naama likaisena. Kyseessä oli toki myös kansan terveys.
Venäjällä herrasmies,
gospodin toki oli vielä Stalinin
aikana ja sen jälkeenkin kirosana, mutta sen sijaan alettiin odottaa, että myös
työläisistä ja talonpojista tulisi intellektuelleja, intelligenty.
Sellainen hahmo
oli ollut vielä lähes lainsuojaton aina 1930-luvun alkuun saakka ja kovin monet
syyttömät ihmiset olivat saaneet maksaa jopa hengellään se, että käyttivät intelligentsijan tunnuksia, lierihattua
ja silmälaseja. Myös Lenin vaihtoi viisaasti lippahattuun, jollaista hän ei
edellisessä elämässään toki käyttänyt.
Tapojen
hienostumiselle on aina olemassa tiettyjä esteitä niin kauan kuin tämä prosessi
ei tapahdu massamittaisesti. Yksittäiset työläisintellektuellit olivat
kummajaisia kuten Toivo Pekkasen Samuel Oino, vaikka itse asiassa hänen
aikanaan oli kyllä tapahtumassa suuri luokkaretki kohti keskiluokkaa.
Kasvojen pesu ja
nenäliinan käyttö ja vähän muutakin hienoutta oli kansakoulun helppo opettaa
koko kansalle, mutta itse herrasmiehen perusominaisuudet, reilu peli ja toisten
huomioonottaminen olivat ehkä vaikeampia. On kuitenkin ilmeistä, että myös
niitä opittiin hyvin pitkälti juuri koulussa.
Olisi
kiinnostavaa tietää, miten herrasmiehen
käsite on suomessa muuttunut. Luultavasti se on alun perin koettu varsin eri
tavalla eri kansanryhmien keskuudessa. Herraskaisuus
on luultavasti esimerkiksi talonpoikaisessa ympäristössä saanut koomisen
latauksen, kuten muistamme Jukolan Juhanin kuvauksessa Turku-reissultaan. Samaa
asennetta näemme Antti Rokalla, joka tarkkailee upseerin ja lotan hevosajelulle
lähtöä Äänislinnassa.
Sodan aikana
Englanti joka tapauksessa näyttää symbolisoineen monelle juuri gentlemanni-ihannetta.
Kun Englanti vuonna 1941 julisti Suomelle sodan, vitsailtiin rintamalla, että
nyt on sitten ruvettava ajamaan partaa joka päivä, kun ollaan sodassa
herrasmiesten kanssa.
Jotakin
naurettavaa kaiketi tuossa käsitteessä nähtiin vielä kauan. Itse muistan, miten
puoli vuosisataa sitten kasarmin suuressa käymälässä muuan varusmies peitteli
pytyn reunat huolellisesti paperilla. Toinen silmäili touhua ihmeissään ja tuumasi
sitten: ”Taidat olla herrasmies?”
Silti luulen,
että gentlemanni/herrasmies -käsitteen kova ydin eli reilun pelin henki ja
asettuminen kanssaihmisten asemaan oli myös Suomessa tiedossa jo ennen sotia ja
sitä osattiin arvostaa.
Herrasmies-sanan
kantaosa eli herra on pikkuhiljaa
menettänyt aiemmin omaamansa latauksen, joka sai monet sitä vieroksumaan. Lordi
Baden-Powell of Gilwell korosti Partiopojan
kirjassaan, ettei tarvitse rahaa ollakseen herrasmies, kuten jotkut
kuvittelevat. Kysymys on tavoista, jotka eivät maksa mitään. Manners makyth man.
Samaa asiaa
korosti historioitsija ja esseisti Thomas Carlyle jo parin sukupolvea aiemmin.
Hän kertoi eräästä murhaajasta, jota naapurit sanoivat aina pitäneensä
herrasmiehenä. Miksiköhän? He always kept
a gig!
Hänellä siis oli
varaa pitää kaksipyöräisiä rattaita. Carlyle pilkkasi tämän johdosta niitä,
jotka haluavat rahan voimalla nousta kunniallisiksi (respectable) ja julisti, että kahden ihmistyypin, gentlemanin ja gigmanin välillä on olennainen ero.
Edellinen oli
todellinen arvostettava henkilö ja jälkimmäinen taas vain valehteli sellainen
olevansa.
Jota tapauksessa
gentlemanni-ihanne on länsimaisessa kulttuurissa kulkenut voitosta voittoon. Se
on voimissaan jopa Suomessa ja Venäjällä, ehkä hieman yllättäen. Näin minusta
ainakin äkkiä katsoen näyttää. Voi tosin olla, että suunta on alaspäin. Vai
onko tilanne sittenkin vain paranemassa, jos ajatellaan suuria joukkoja?
Mutta kuinka lienevät
asiat Englannissa ja Amerikassa? Mikäli johtopäätöksiä voisi tehdä niin
arveluttavan lähteen kuin elokuvien perusteella, ei gentlemanin ja hänen arvomaailmansa asema taida rapakon takana
kovin korkeassa kurssissa olla. Sama koskee Englannin slummeja, kuten niitä
hyvin tunteva Theodore Dalrymple kertoo.
Sikäli kuin
puhutaan huumeiden ja rikollisuuden maailmasta, voi tietenkin odottaa normaalin
käyttäytymiskoodiston menevän alamäkeä. Koska slummeja ilmeisesti pidetään yhä
tärkeämpänä ja luonnollisempana osana kunkin maan kulttuuria, voisi olettaa
uuden barbarisoitumisen tapahtuvan ainakin tätä tietä.
Saattaa kyllä
käydä niinkin, että kyseessä on yhteiskunnan uuden jakaantumisen ja ehkä
fragmentoitumisen prosessi, joka johtaa uuteen eriytymiseen tässäkin suhteessa.
Gentlemannin ihanne kuuluu joka tapauksessa sivilisaatiomme merkittäviin
saavutuksiin ja sitä on syytä arvostaa. Eron näemme ehkä sitten, kun näin ei
enää tehdä.