Missä mennään?

Ylpeydestä ja tyhmänylpeydestä

Kun maailma taas täyttyy yksiäänisestä oman erinomaisuuden hymistelystä, saattaa olla sopimatonta problematisoida asiaa. Siksipä sen teenkin.

Tarkoitan tässä nyt erityisesti ylpeyttä –pride- jota perinteisesti pidetään kaikkien paheiden äitinä ja alkulähteenä. Ymmärtääkseni tämä näkökanta on ominainen etenkin ja aivan erityisesti itäiselle kirkolle, joita taitaa jo olla useitakin.

Itse kukin muistanee Dostojevskin kehotuksen: ”Nöyrry, ylpeä ihminen”. Se ei kaipaa erityisiä perusteluita ainakaan uskovaiselta, onhan raamatussa varsin selvästi todettu: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”.

Moderni maailma toki viis veisaa raamatun sanasta, mutta mitäpä sanoikaan Leo Tolstoi, joka yritti löytää tuon kirjan sekavuuksien takaa sen ihan oikean ja yksinkertaisen Kristuksen opin. Tolstoi näki ylpeydessä mielettömän yrityksen nostaa itsensä muiden yläpuolelle.

Yleensä ihmiset ymmärsivät, että se oli tyhmää. Sen sijaan he eivät ymmärtäneet, että yhtä tyhmää oli nostaa oma perheensä muiden yläpuolelle ja suurin mahdollinen tyhmyys oli oman kansan korottaminen yli muiden. .. Antiikissa tällaisen asenteen nimityksenä olisi ollut superbia, ylimielisyys, venäjäksi vysokomerie.

Mutta sanalla ylpeys saatetaan itse asiassa tarkoittaa montaa asiaa. Venäjässä ovat erikseen sanat gordost ja gordynja, jotka voisi kääntää ylpeydeksi ja ylpeilyksi. Edellinen voisi tarkoittaa –jos niin halutaan- tervettä itsetuntoa ja läntinen traditio pitääkin sitä asianmukaisena.

Mutta kuten ylevän ja naurettavan välinen raja on vain askeleen mittainen, niin on myös ylpeyden ja ylpeilyn välillä. Tässä kyse ei edes ole uskonnosta. Antiikin maailmassa ylpeys tarkoitti röyhkeyttä, joka ilmeni yrityksenä tunkeutua sellaiselle paikalle, jota ei ansainnut.

Tuomas Akvinolaisen käsityksissä ylpeys on kohtuutonta itsensä korottamiseen pyrkimistä (immoderatum excellentiae appetitum). Silloin ihminen joko luulee itsestään liikoja tai pyrkii olemaan jotakin, jota ei ole. Itseään ylistävät fariseukset kaiketi kuuluvat tähän kategoriaan, ovat olevinaan.

Vastakohta, pienisieluisuus (pusillanimitas) on toki synti sekin. Tässä, kuten kaikkialla on kohtuus se, joka on tavoiteltavaa ja kiitettävää. Mutta sehän se vaikeaa onkin, kun sille ei ole selkeitä rajoja eikä sääntöjä.

Ymmärrän, että postmodernismille ei mikään ole sinänsä eli olemukseltaan yhtään mitään ja että kyseinen sielunsairaus vaatii itselleen oikeutta määritellä kaikki asiat mielensä mukaan. Tätähän se tyhmänylpeys teettää.

Länsimaisen ja etenkin itämaisen perinteen mukaan on kuitenkin syytä lähteä siitä, että jossakin vaiheessa ylpeys paisuessaan muuttuu tyhmänylpeydeksi, jossa naurettavuus kohtaa häpeämättömyyden ja joka ansaitsee pikemmin ylenkatsetta tai sääliä, kuin arvostusta.

Kun tarkastelemme aikamme ilmiöitä, tuntuu tämä lähtökohta minusta viisaalta ja kohtuulliselta. Länsimaiselle ja etenkin amerikkalaiselle perinteelle ominainen pyrkimys viedä kaikki asiat äärimmäisyyksiin saakka, merkitsee silloin niiden turmelemista ja muuttamista hyveistä paheiksi.

Tämän käänteisen alkemian prosessin voimme tunnistaa yleensä kaikissa massatapahtumissa, joissa syntyy ihmislauma. Laumalla, kuten tiedetään, on omat ominaisuutensa, joista ehkä merkittävin on se älyllisen ja moraalisen tason lasku, joka syntyy siitä, että oma vastuu ja järki ulkoistetaan nimettömälle lajitoverien massalle.

V.A. Koskenniemi runoili asiasta aikoinaan:

Mi huuto ja hurraa kadulla kajaa?

-siellä tyhmyys aasinvaljaissa ajaa.

Siinä hurraavassa joukossa voimme varmuudella löytää paljon sitä itseään tyhmänylpeyttä, josta ajattelijoilla oli tapana varoittaa ennen postmodernismin evankeliumin tuloa.

On pakko sanoa, että pääministerin, kirkon ja valtion virastojen osallistuminen karnevaalikulkueeseen on jo sinänsä nauruhermoja kutkuttava asia. Ehkä vielä hullummaksi menee, kun suomalainen kankaita valmistava liikeyritys nuhtelee julkisesti ja tätimäisen hurskaasti jotakin valtiota sen harjoittamasta politiikasta.

Totalitaariselle ajattelulle on ominaista yksitasoisuus. Sen maailmassa ei ole erikseen julkista ja yksityistä, henkilökohtaista ja poliittista, liikeasiaa ja hallintoa, politiikkaa ja uskontoa. Ihmisoikeudet eivät sen mukaan ole mielipidekysymys edes tulkintansa puolesta, vaan kiveen hakattua totuutta, jota ei edes saa lähestyä älyllisestä näkökulmasta.

Oletan toki, että laumakokemus on yleisesti ottaen palkitseva. Tunnettuahan on, että niin sanottu aivojen heittäminen narikkaan aiheuttaa monille euforisen olon.

Toki jo vanha ja kunnianarvoisa utilitarismi kehotti antamaan kaikille toiminnoille arvoa sen mukaan, missä määrin ne toivat harjoittajilleen mielihyvää.

Mikäli siis tyhmänylpeilyyn osallistuminen, vaikkapa fariseusten joukossa istumalla tai kaikkea mahdollista suvaitsemalla ja kiittämällä tuntuu palkitsevalta, ei asiasta ole valittamista ainakaan utilitaristiseen tuomioistuimeen.

Ehkä jossakin kohden sentään saavutetaan tien pää ja silloin todennäköisesti ymmärretään jo itsekin, että ollaan jo monessa suhteessa kaukana naurettavuuden ja kohtuuttomuuden alueella.

Vai ollaanko siellä jo?

Woikoski

Woikoski

Etelä-Savon ja Kymenlaakson rajalla, vanhan valtionrajan Suomen puolella sijaitsee kosken rannalla aika erikoinen yritys, kaasutehdas, jonka tuotteita voi nähdä kaikkialla Suomessa.

Jonkin matkaa tehtaasta sijaitsee sen hulppea automuseo, joka koostuu suvun luksus- ja kilpa-autoista noin sadan vuoden ajalta. Tehtaan isännällä on rannassa vesitaso ja hallissa pari lentokuntoista Saab Safir –harjoituskonetta. Pienkonekenttä kuuluu siis tietenkin myös asiaan.

Kyseessä on perheyritys, Woikoski Oy, joka on toiminut jo vuodesta 1882 saakka. Alun perin se valmisti kasvisrasvoista saippuaa, steariinia ja vastaavia modernin elämän vaatimia tuotteita, joiden valmistuksessa tarvittiin vetyä.

Vetyähän tunnetusti saa aikaan hyvin helposti hajottamalla vettä sähkövirran avulla ja sähköä taas oli saatavissa koskesta.

Kun vety alkoi tulla arvoonsa muun muassa hitsauskaasuna, ruvettiinkin keskittymään sen valmistukseen. Vesi siis hajotettiin vedyksi ja hapeksi. Siinä sivussa tehtiin muun muassa vetyperoksidia, jota tarvittiin valkaisuun, vaikkapa paperitehtaissa.

Kaasumarkkinat sen kuin kasvoivat ja uutena teknologiana otettiin käyttöön ilman tislaus. Hapen lisäksi saatiin ilmasta muun muassa argonia, jolle myös oli kasvavat markkinat neutraalina suojakaasuna. Hiilidioksidiakin oli saatavilla, vaikka en muista, otettiinko sitä talteen. Ainakin sammuttimissahan sille oli käyttöä ja myös jäähdytyksessä.

Suunnilleen tähän tapaan syntyi se melko erikoislaatuinen tarina, joka on Woikosken kaasutehtaan takana. Synkässä korvessa alettiin valmistaa suuria määriä nykyaikaisen yhteiskunnan tarvitsemia kaasuja, teollisuutta, kotitalouksia ja sairaaloita varten. Se tuotti rahaakin.

Woikosken automuseo ei pahemmin mainosta, mutta on harvinaisen kiinnostava alan laitos, koska kaikki autot liittyvät teemaan eli Woikosken tehtaaseen ja sen omistajiin. Kiinnostava on myös tehdasmuseo, joka on kesäisin auki parina päivänä viikossa ja tarjoaa vain opastettuja kierroksia, jollaiset muutenkin ovat suositeltavia. Itsekseen hortoilijoilta jäävät tarinat kuulematta.

Patruunan johtamana perheyrityksenä Woikoski on tavallaan elävä muinaisjäänne. Kuten museon mainosfilmi kertoo, se on monien sukupolvien yrittämisen ja huolenpidon tulos.

Kvartaalikapitalismin kaudella herättää kunnioitusta se pitkäjännitteinen työ, joka on uhrattu yrityksen hyväksi. Ja niinpä se yhä syytää markkinoille tuotteitaan ja seisoo paikallaan, kosken rannalla, globaalin kilpailun ja kansainvälisen pörssihuijauksen keskellä.

Tottahan firma myös palkitsee omistajansa, aineellisestikin. Hulppeat rakennukset automuseolle ja hevosten kuntoutuslaitokselle voi suoralta kädeltä arvioida tuottamattomiksi. Ne todistavat rakkaudesta taiteeseen eli johonkin muuhun kuin rahaan itseensä.

Kun asiaa vertaa mielessään vaikkapa venäläisten uusrikkaiden maaniseen haluun hankkia kultaisia vessanpyttyjä, näyttäisi ero olevan selvä ja olennainen.

Muuten, Woikoskella otettiin käyttöön vetyauto jo 1930-luvulla, mutta ongelmana oli kaasun vaatima tila. Nyt siellä näyttää olevan jo uuden sukupolven vetyauto, jossa teknologia perustuu polttoainekennoihin.

Nykyisen ympäristömanian aikana autojen polttoaineen puhtaus on varmastikin myyntivaltti ja vedyn palaminenhan tuottaa vain vettä.

Saattaa hyvinkin olla, että uusi autojen sukupolvi alkaa tarvita yhä suurempia määriä vetyä, mikä lisää suuresti sen kysyntää tuotantoa ja ehkä hintaakin.

Joka tapauksessa vety on ensin tuotettava ja sehän vaatii sähköä. Paikallinen koskivoima ei nytkään enää riitä tyydyttämään kuin pienen osan tehtaan tarpeista. Niinpä vetyautotkin liikkuvat sillä voimalla, jolla sähköä tuotetaan. Käytännössä valittavana ovat ydinvoima ja fossiiliset polttoaineet.

Woikoski on vain yksi niistä tämän alueen yrityksistä, jotka muistuttavat teollisuutemme perustamisvuosista. Verlan paperitehdas kuuluu peräti UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja esimerkiksi Kissakosken tehdas on hyvinkin käynnin väärtti tai ainakin oli vielä muutama vuosi sitten.

Nämä modernisaatiohistoriamme muistomerkit sijaitsevat kaikki hieman syrjässä valtateistä, mutta etenkin näin kesäaikana kannattaa itse kunkin miettiä, onko fiksumpaa porhaltaa paikasta toiseen suorinta mahdollista reittiä asumattomien metsien halki vai käydä välillä katsomassa niitä paikkoja, joissa taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksemme perustaa luotiin.

Imperiumin rajat

Missä on suširaja? Onko sitä?

Suši on Venäjällä ollut jo kauan suosittua. Ei ole liioittelua sanoa, että sušiannoksia on tarjolla lähes jokaisessa esikaupunkikuppilassakin.

Sitä paitsi venäläinen suši on hyvää, ainakin meikäläiseen makuun. Siinä ilmeisesti käytetään majoneesia, mikä tekee siitä ruokaisamman.

Itselläni on jo kauan ollut kanta-asiakaskortti Jevrazija-ravintolaketjuun, jolla näyttää olevan yli kahdeksankymmentä ravintolaa, en tiedä, ovatko kaikki Pietarissa, monta sielläkin on.

Suši taitaa olla levinnyt koko Euraasian alueelle myös maantieteellisesti. Etsin tässä taannoin wikipediasta merkitystä sanayhdistelmälle Imperija Suši (Империя Суши). Näyttääpä olevan sellainenkin ketju olemassa ja sieltä saa myös pizzaa ja mitä lie pikaruokaa. Toimii niin Novosibirskissä kuin Sevastopolissa, Iževskissä ja ties missä. Kotiinkujetus tietysti kuuluu asiaan.

Mutta en ollut tyytyväinen löydöksiini. Kyseessä nimittäin oli termi, jota käyttää muuan tunnettu ns. ajattelija, mahtipontisesta ja sekavasta geopoliittisesta julistuksestaan tunnettu Aleksandr Dugin.(Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Hetken pohdiskelu tuon merkillisen termin johdosta selvitti asian. Imperija Suši isoilla kirjaimilla viittaa siihen mannerimperiumiin, jonka ydinalue on Venäjällä (сушь –kuiva maa, kuivuus. Vrt. suhoi –kuiva).

Kuten tunnettua geopolitiikaksi nimetyssä pseudotieteessä oli aikoinaan kaksi koulukuntaa, josta toinen korosti merien hallinnan keskeisyyttä ja toinen taas mantereisen imperiumin etuja sotilaallisessa mielessä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Itse asiassa kuivan maan imperiumi on yhtä kuin se alue, jota Venäjän kuuluu hallita ja nykyoloissa siis valloittaa, ollakseen Venäjä. Mikäli tässä jo aloitetussa reconquistassa pysähdytään, menetetään ennen pitkää sekin, mikä nyt on saatu, kertoo Dugin, selittämättä kuitenkaan, miksi näin on.

Eipä argumenttien ymmärrettävyys ja vakuuttavuus muutenkaan kuulu Duginin vahvoihin puoliin. Viittaan nyt hänen magnum opukseensa Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt 2014, 521 s.

Neuvostoliiton hajoaminen, tuo geopoliittinen katastrofi merkitsi, että sen raunioista ryömi hajoamistuotteita eikä valtioita, vaan itse asiassa fiktiivisiä kyhäelmiä, jotka siirtyivät Venäjän suuresta veljesliitosta lännen saappaan alle.

Itse asiassa Neuvostoliitto synnytti myös anti-Venäjän Venäjän federaation muodossa.

Putin pysäytti tuon hajoamisen ja aloitti uuden vaiheen, jossa Venäjästä tuli korporaatio. Se toimi kuitenkin yhä liberalismin paradigman puitteissa ja pyrki kehittyneiden länsimaiden klubiin. Eräässä vaiheessa Putin julisti sen jo siellä olevankin.

Korporaatio-Venäjän vaihe päättyi Kiovan Euromaidaniin. Kun Krim liitettiin Venäjään, siitä tuli jälleen Venäjän sivilisaatio. Krimin liittäminen oli alku vuoronmukaiselle Venäjän maiden kokoamiselle, suuren Venäjän rakentamiselle. Venäjä on jälleen joka suhteessa lännen vastainen niin uskonnollisessa ja poliittisessa mielessä kuin arvojen suhteen. Länteen Venäjä, venäläinen sivilisaatio ei kuulu.

Dugin johtaa Venäjän lännenvastaisuuden jo Bysantista ja siitä, miten Itä- ja Länsi-Rooma kasvoivat erilleen. Venäjä on läntisen sivilisaation täysiarvoinen vastustaja, yhtä suuressa määrin ja samalla oikeudella siitä erillinen sivilisaatio, selittää kirjoittaja.

Nyt Venäjä on löytänyt tiensä. Se kieltäytyy pitämästä demokratiaa vähemmistöjen valtana ja palaa konservatiivisiin arvoihin. Uusi sivilisaatio ei enää ole kapitalismia, kertoo kirjoittaja, mutta ei selitä mitä se on ja kuinka se tapahtuu.

Joka tapauksessa kapitalismi on hänen mielestään läntisen ja erityisesti protestanttisen uskon luomus, eikä kuulu Venäjälle. Markkinat voivat kyllä olla olemassa, mutta markkinayhteiskunta on jo patologiaa.

Mammonan uskonto ei sovi Venäjälle, joka kannattaa Kristuksen oppia.

Dugin hehkuttaa, että Krimin liittämisen jälkeen Venäjä vasta täysin palasi historiaan. Ratkaistavana on kuitenkin yhä kysymys, ”ollako vai eikö olla”? Mikäli valitaan edellinen vaihtoehto, se edellyttää –jostakin syystä- Kaakkois-Ukrainan liittämistä Venäjään.

Neuvostoliiton –joka itse asiassa oli suuri Venäjä, kuivan maan imperiumi-  hajoaminen oli geopoliittisen syklin yksi vaihe. Nyt on alkanut liike toiseen suuntaan ja sen on jatkuttava.

Duginin mielestä osa eliittiä (viides kolonna) vastustaa kehitystä ja toinen osa (kuudes kolonna) on mukana niin kauan, kuin riskit eivät nouse liian suuriksi. Silloin he vaihtavat puolta. Maailmansodan riski kauhistuttaa sellaista väkeä.

Mutta geopolitiikan lait ovat ankarat, tietää Dugin. Se, joka ei vastaa haasteeseen, ei menetä vain sitä, mikä on kiistan kohteena, vaan lisäksi vielä muutkin omistuksensa. Jos Venäjä luovuttaa Novorossijan, on se niin Venäjän suvereniteetin kuin itse Putininkin loppu.

Keskiajalla (ja myöhemminkin) oli olemassa teoria hallitsijan kahdesta ruumiista. Putinin toinen, poliittinen ruumis on venäläinen, vakuuttaa Dugin. Siinä asuu venäläinen sielu ja nyt sille on arpa heitetty.

Kuudes kolonna haluaa nyt puhdistaa patriootit ja palata 1990-luvulla, mutta toinen vaihtoehto on, että kaikki menee päinvastoin ja alkaa venäläinen renessanssi…

Mitäpä sanoakaan, ne mahtipontiset johtopäätökset, joita Dugin tekee Venäjän geopoliittisesta historiasta, eivät perustu mihinkään normaalia tieteellistä metodia muistuttavaan ajatuksenjuoksuun.

Yhteistä Hitlerin Mein Kampfin kanssa niissä ovat täysin hihasta vedetyt kuvitelmat niin syy- ja seuraussuhteista kuin tulevaisuudesta ja menneisyydestäkin. Viimemainitusta toki vyörytetään suurta määrää tosiasiaväitteitä, joiden paikkansapitävyys on hyvin heiveröinen. Suurimpana auktoriteettina on Lev Gumiljov, joka kyhäsi teorioitaan varsin vapaalla kädellä.

Jo pelkästään tuhannen vuoden takaisen lähdeaineiston niukkuuden pitäisi pidätellä kovin reippaista tulkinnoista, mutta useinhan tällaisessa tilanteessa käy päinvastoin: tyhjät tilat täytetään spekulaatioilla.

Spekulaatiot toki aina sallittaneen. Vakavampaa on, että Dugin todella näkee sodan toivottavana asiana ja parhaansa mukaan yllyttää siihen myös valtiojohtoa, joka onneksi näyttää yleisesti ottaen paljon raittiimmalta.

En näe Duginin geopoliittisissa argumenteissa mitään kestävää tai vakuuttavaa. Jo ajatus Venäjästä sivilisaationa ja Kristuksen opin seuraajana herättää loputtomasti kysymyksiä.

Mikäli hän olisi edes kiinnostunut siitä, mitä venäläiset oikeasti ajattelevat, hänen kannattaisi tutustua vaikkapa Levadan tai VTsIOM:in tutkimuksiin. Eivät he sotaa halua, sus siunatkoonkin!

Ja mitäpä tulee tuohon eristymiseen lännestä? Luulen, että kansa haluaa säilyttää ne suširavintolansa ja loputtomat muut itäisen ja läntiset uutuutensa, jotka Neuvostoliiton romahdettua tulivat maahan.

Ainakin Neuvostoliiton paluuta toivovien määrä on hyvin vaatimaton, mitä ei muuta se, että Stalinin merkitys historiassa nähdään yleensä myönteisenä.

Kyllä se taitaa olla niin, että näiden läntisen sivilisaation lihapatojen äärestä ei monenkaan tee mieli korpivaellukselle, halusipa joku risupartainen profeetta sitä tai ei.

Suunnitelmat oli vahvistettu

Vähältä piti

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?