Kokoamme suurempina

 

Todellista suurempana olemisesta

 

Muotifraasein on jo pari vuosikymmentä kuulunut ilmaus kokoaan suurempi. Tämän logiikan lakeja rikkovan ihmeen on tarkoitettu olevan meidän maamme, Suomi.

Epäilemättä Suomi onkin monessa suhteessa ollut ihmemaa, joten moinen paradoksi on sen kohdalla ihan luonteva asia. Olemmehan entinen urheilun suurvalta, Herran valittu kansa, suurvallan nöyryyttäjä ja ties mitä. Entinen asemamme Euroopan köyhäintalona on taaksejäänyttä elämää ja sen sijaan kyseessä on nyt maailman onnellisimman kansan koti, johon kaikki ovat tervetulleita.

On totta, että joissakin asioissa roolimme maailmassa on ollut suurempi kuin väestöltään vastaavankokoisilla mailla yleensä. Tämä on koskenut ainakin maailmanmarkkinoille viemiemme metsätalouden tuotteiden määrää. Sitä paitsi maassamme on enemmän saaria ja järviä kuin samankokoisissa maissa keskimäärin. Vastavia poikkeuksellisia asioita löytyy haluttaessa lisääkin.

Mutta ettäkö vallan kokoamme suurempi? On merkille antavaa, että poliitikkojemme kunnianhimo tuntuu aivan luontevasti tähtäävän siihen, että ainakin käyttäytyisimme ikään kuin emme olisikaan viiden ja puolen miljoonan asukkaan maa, vaan ainakin, sanotaan nyt, parin- kolmenkymmenen miljoonan.

Jos vertaillaan kansantuotteita, voimme kyllä hyvinkin vastata tuollaista parin- kolmen kymmenen miljoonan asukkaan takapajuista maata ja enemmänkin, mutta vertailukelpoisten maiden, kuten pohjoismaiden joukossa emme kyllä ole yhtään kokoamme suurempi, vaan päinvastoin pienempi, jopa hieman pienempi kuin kokomme edellyttäisi.

Joskus vuosisatamme alkupuolella, muistaakseni vuonna 1919 joku Venäjälle paennut punikki uhosi, että kun sanotaan, että yksi lättiläinen tarkk’ampuja vastaa kymmentä venäläistä, niin yksi suomalainen punikki vastaa kymmentä lättiläistä tarkk’ampujaa. Suomalaisten ja venäläisten väliseksi suhdeluvuksi tuli siis 1:100, mikä kuulostaa jo hurjalta ja saattaa olla lajissaan maailmanennätys.

Mikäli asia olisi pitänyt paikkansa ja punikkeja olisi meillä sitten sotavuosina riittänyt pitämään puoliaan venäläisiä vastaan, olisi Suomi todella ollut riittävästi kokoaan suurempi tullakseen kilvassa selväksi ykköseksi.

 Silloin meillä kuitenkin jouduttiin lohduttautumaan ajatuksella, että suhde olisi 1:10, mikä ei valitettavasti lainkaan riittänyt. Sitä paitsi todellinen suhdeluku talvisodassa oli tutkimusten mukaan lähempänä yhden suhdetta kuuteen ja jatkosodassa vielä paljon huonompi.

Joka tapauksessa ajatus siitä, että maamme olisi kokoaan suurempi, säilyi täysin elävänä myös historiallisessa muistissamme. Tämä koskee erityisesti poliittista päätöksentekoa ja epäonnista liittoutumista toisen kokoaan suuremman maan kanssa. Miksemme olisi voineet liittoutua itsensä kokoisen, mutta jo sellaisenaan valtavan suurvaltanaapurin kanssa tai sitten jättää liitot kokonaan omaan arvoonsa ja pysyä ylpeässä asemassamme tyyliin tertium gaudens?

Tämä kysymys näyttää ikuisesti vaivaavan suomalaisia ja jätänkin se nyt tässä vain tähän. Mitä Venäjään tulee, sen vähäpätöisyys on monille poliitikoillemme ollut yhtä ilmeinen selviö, kuin se joidenkin toisten mielestä on ollut vielä paljon kokoaankin suurempi mahti. Katsokaapa vain karttaa ja Mercatorin projektion levittämiä loputtomia arktisia alueita!

Venäjän talouden romahtaessa 1990-luvun alussa sen kokoa verrattiin usein Hollantiin, mutta joskus myös Suomeen. Eihän se juuri sitä suuremmalta näyttänyt, kun rupla oli huimasti aliarvostettu. Tässä vertailussa Suomi kasvoi kokoaan suuremmaksi eli syntyi taas kerran illuusio siitä, että olimme ainakin 10-30 kertaa kokoamme suurempia.

Aivan vastaava harha oli syntynyt vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, kun Venäjä romahti ja sen ennustettiin jäävän surkeuteensa ehkä vuosikymmeniksi, ellei nyt ikuisiksi ajoiksi. Ennalleen palautuminen kesti silloinkin noin vuosikymmenen verran ja sitten siellä mentiin huimasti eteenpäin.

Asiaa ei ymmärretty noteerata silloin, kuten ei nytkään. Ajatus siitä, että maamme oli ja siis ikuisesti on kokoaan suurempi ainakin idän suuntaan, on kasvanut suotuisalta alustalta.

Tämä nyt vain yleiseksi taustaksi sille prima facie hyvin kummalliselle ajatukselle, että me valtiona olemme kokoamme suurempia ja että meidän ainakin pitäisi olla sitä.

Olemme vuosien varrella tottuneet olemaan koko maailman esikuva, milloin itse keksimässämme kilpailussa rauhanomaisen rinnakkaiselon siunauksista, milloin veroja rakastavina masokisteina, milloin siirtolaisia palvelevina laukunkantajina. Pärjääkö meille kukaan?

Myös sadun sammakko halusi ehdottomasti tulla kokoaan suuremmaksi ja tulikin, mutta halkesi sisäisiin paineisiin. Tosiasiassa luonto on ankara herra, joka ei salli lakejaan rikottavan. Jos joku on tietyn kokoinen, niin hän on sitten juuri sen kokoinen. Kasvu tapahtuu vain hitaan kehityksen, eikä hyppimisen kautta, se ei ole suurten sanojen, vaan kovan työn tulosta. Kun sitten tullaan suuremmiksi, niin ollaan juuri sen kokoisia, ei sen pienempiä eikä suurempia.

Kun katsotaan Suomen onnettoman hallituksen ja siihen osallistuvien puolueiden touhuja ilmastopolitiikassa, tuntuu julistettu ”kunnianhimo” aluksi aivan käsittämättömältä. Mitä kunniaa tässä nyt oikein tavoitellaan? Onko asialla jokin suhde siihen ongelmaan, jota ihmiskunta yrittää ratkaista ja millainen se on?

Kunniaa tuskin voidaan numeroilla mitata, mutta politiikassa, joka kohdistuu mitattaviin asioihin, sen merkitys jää arvoitukseksi. Olisi kuitenkin ehdottomasti ainakin syytä laskea, mitä kunnia tässä tapauksessa maksaa, sillä kysymys on aineellisista arvoista, joihin kajoamalla tuota kunniaa ollaan hakemassa.

On tunnettua, etteivät enempää poliitikot kuin journalistitkaan normaalisti kykene ymmärtämään mitä miljardi tarkoittaa ja miten se eroaa vaikkapa biljoonasta. Itse asiassa nämä nykyään ovatkin muuttuneet samaksi asiaksi käännöskoneiden ansiosta.

En yritäkään tässä selittää, millaiset luvut ovat kyseessä, mutta totean, että ne ovat hyvin, hyvin suuria ja kehotan käyttämään vaikkapa maan mainiota wikipediaa. Tiedämme joka tapauksessa sen, että kunnianhimo eli muutaman (jopa viiden!) vuoden etumatka muihin samankokoisiin maihin verrattuna maksaa meille miljardeja huonontuneena kilpailukykynä.

Mutta mitä saammekaan vastineeksi! Vain harvalukuiset asiantuntijat pystyvät huomaamaan, että juuri Suomi on saavuttanut niin sanotun hiilineutraalisuuden ennen muita. Kuka muuten tietää, mitkä maat juuri nyt ovat tässä jalossa kilpailussa johdossa?

Vaikka jättäisimme kaikki metsämme hakkaamatta, ei niin sanottu hiilinielumme siitä lisääntyisi, vaan päinvastoin. Luopumistamme fossiilisten polttoaineiden käytöstä tässä harvaanasutussa maassa ei olisi mahdollista todeta millään maapallon ilmakehän mittauksella. Mikäli syömme kuoriaisilla höystettyä hätäleipää jo ennen nälänhätää, ei mikään asia maailman luonnossa siitä parane.

Mutta jokainen aivoillaan ajatteleva tietää tämän. Siitä huolimatta kuulee julistettavan, että juuri nyt käydään äänestämässä ilmastovaaleissa eli siis ratkaistaan ilmaston kohtalo meikäläisten poliitikkojen toimesta. Ilmastoasioista tehdään jo kynnyskysymystä hallituskaavailuihin, hysteerinen tytönhupakko, joka pelkää maailmanloppua, promovoidaan kunniatohtoriksi ja niin edelleen.

Kovasti meillä siis nyt vain ollaan kokoamme suurempia tai ainakin sitä yritetään. Tosiasioiden tunnustaminen olisi kuitenkin kaiken viisauden alku tässäkin asiassa. Sammakon kasvaminen todellista suuremmaksi oli ja saattoi olla lopultakin vain näennäistä. Suuruuden sisällä oli van tyhjää ilmaa ja sietämättömiä paineita.

Stalinin jälkeen

 

Terrorin jäljet

 

Jaan Kross, Syvyydestä (Väljakaevamised). Käsikirjoituksesta suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 1989, 300 s.

 

Tämän kirjan käsikirjoitus on päivätty 20.7. 1988 eli se on kirjoitettu Neuvostoliitossa ja ilmestynyt ainakin Suomessa jo neuvostoaikana.

Ajoituksen merkitystä minkä tahansa ja erityisesti tämänkaltaisen hengentuotteen ymmärtämiselle ei voi liioitella. Berliinin muuri murtui vasta 9.11.1989. Niin sanottu reaalisosialismi ei ollut tämän kirjan ilmestyessä suinkaan kuollut, vaikka henkitoreissaan olikin -tai mistäs se tiedettiin.

Viron itsenäisyyden palauttaminen tapahtui 20.8.1991, Janajevin juntan kaappausyrityksen jälkeen. Asiaa oli yritetty jo keväällä 1990, mutta silloin se ei onnistunut. Neuvostoliitto hajosi lopullisesti vasta 21.12.1991 ja tietty epävarmuuden aika jatkui siihen saakka -ainakin siihen saakka.

Tämän kirjan suomalainen nimi Syvyydestä assosioituu venäläisten filosofien vuonna 1918 julkaisemaan kirjaan Iz glubiny -De profundis, joka on psalmin 130 latinankielinen nimi. Viroksihan Väljakaevamised tarkoittavat jonkin esille nostamista, tässä tapauksessa kyse on ihan konkreettisesti kaivauksissa löytyvästä keskiaikaisesta asiakirjasta.

Tuo asiakirja on latinankielinen libelli, käsikirjoitus, joka on säilynyt sulien kynttilöiden muodostaman massan sisältä ja sisältää tanskalaisen valloittajapiispan anteeksipyynnön sen johdosta, että hän on osallistunut Marianmaan (Maarjamaa -Viro) väkivaltaiseen valloitukseen ja miehittämiseen.

Koko virolaisten väkivaltainen alistaminen oli petosta ja vääryyttä, eikä mikään hurskas teko, ymmärtää ja tunnustaa nyt piispa, joka hylkää tehtävänsä ja palaa kotimaahan. Historian kannalta löytö on valtava sensaatio ja voi vain kuvitella, mitä riemua se herättää tutkijoissa.

Mutta sellainen kuvitelma on väärä. Kaikki tutkijat, kuten koko Viron sivistynyt osa ja monet muut sen lisäksi, on tapahtumahetkellä, vuonna 1954 jo koulutettu gulagissa ja he tietävät, ettei totuus mitään merkitse, vaan se, ketä sen kertominen palvelee.

Virossa on nyt kahdenlaisia ihmisiä, kertoo akateemikko, jonka alaan tuo asiakirja kuuluu: niitä, jotka ovat jonossa omaa pieksämistään odottamissa ja niitä, jotka ovat siitä hengissä selvinneet ja oppineet läksynsä.

Niin tai näin, tuollaisen asiakirjan julkistaminen olisi niin sanotusti vastavallankumouksellinen teko, eihän kukaan voisi välttää asian assosioimista venäläismiehitykseen. Akateemikko ei suostu koskemaan asiakirjaan tikullakaan, hän ymmärtää jo, mitä hänen rauhaansa kuuluu.

Kirjassa kuvataan akateemista romuvarastoa, joka koostuu mihinkään kelpaamattomista niin sanotuista entisistä ihmisistä byvšije ljudi, kuten termi venäjäksi kuuluu. Nämä ovat erikoisalojensa parhaita asiantuntijoita, jotka eivät nyt kelpaa mihinkään vastuunalaiseen tehtävään.

Lääkärintoimessakin pääsee käsiksi myrkkyihin, joten se on suljettu epäluotettavilta aineksilta. Aivan hiljattain oli korkeimmalla tasolla paljastettu ns. lääkärisalaliitto, jota kirjassa ei mainita, mutta taustallahan sellaiset vaikuttivat, vaikka toveri Stalinin murhaaminen ei juuri tässä tapauksessa ollutkaan ollut todellinen vaara. Oisihan se voinut olla.

Usein huomaa terrorijärjestelmien vertailussa vain laskettavan kuolonuhreja, jotka eivät edes normaalisti ole keskenään vertailukelpoisia. Kuten itse Vladimir Putin on todennut, kaikkihan me joka tapauksessa kuolemme, eikä asia sellaisenaan ole tärkeä. Tärkeää on, mitä terrori vaikuttaa elämään.

Kuten tiedämme, Viron ihmismenetykset toisessa maailmansodassa käsittivät jopa viidenneksen väestöstä. Ei tässä kyllin, kymmenientuhansien ihmisten oppivuodet Siperiassa ja heidän ihmisoikeuksiensa polkeminen kotimaassa liittyivät kansallisuuspolitiikkaan, jonka ilmeinen tarkoitus ja tulos oli kantakansallisuuden syrjäyttäminen heidän omassa maassaan.

Silti valloittaja ei kyennyt saavuttamaan sisäistä herruutta. Kokemukseni mukaan Virossa säilyi aina elävänä käsitys siitä, että vuoden 1940 ”vallankumous” oli yhtä falski käsite, kuin Suomen vallankumous ja ”kansanhallituksen” perustaminen joulukuun alussa 1939.

Merkille pantavaa on, että Suomen akateemisen nuorison keskuudessa näillä molemmilla asioilla oli kuitenkin hyvin huomattavaa kannatusta sitten 1970-luvulla -ei toki vielä sodan aikana…

Entiset ihmiset olivat Virossa oppineet läksynsä 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa, mutta valhe tiedettiin valheeksi. Suomessa asia oli hiukan toisin. Totalitaarisessa ajattelussa ei välttämättä uskottu kaikkea, mitä sanottiin, mutta pidettiin silti oikeana hieman valehdellakin niin tavattoman hyvän asian puolesta. Virossa ei koko asiassa nähty mitään hyvää.

Vai eikö sielläkin sentään osa kansaa kannattanut uutta valtaa, joka ainakin pani herrat polvilleen? Onhan meillä toki joitakin esimerkkejä, akateemikko Naanista lähtien tai häneen saakka. Olisi kovin kiinnostavaa lukea mahdollisimman autenttista materiaalia, joka koskee tätä ryhmää.Se saattaa nimittäin olla juuri marginaalisuudessaan hyvinkin kiinnostava ryhmä.

Virolainen kansanpsykologia näyttää joka tapauksessa olennaisesti poikkeavan suomalaisesta siinä, että virolaiset pitävät isänmaataan automaattisesti kärsijänä ja uhrina. Meillä taas on laaja mielipide, joka lähtee siitä oletuksesta, että Suomi on kokoaan suurempi (valtavasti suurempi) vaikuttaja, jonka vastuulla ovat monet historian törkeydet, aina hyökkäyssodasta lähtien.

Suomalaisten tietty historiallinen masokismi, joka ilmenee suomalaisten herrojen vihaamisena, taitaa olla avain myös siihen eriskummalliseen humanismin lajiin, joka kannattaa maamme tekemistä siirtomaaksi kaikille halukkaille, olemmehan me heidän kärsimyksiensä aiheuttajiakin, herra ties millaisten mutkien kautta -muistakaamme nyt ainakin tuo tervanpoltto.

Virossahan nuo herrat ovat aina olleet toista kansallisuutta, ensin saksalaiset ja sitten venäläiset. Virolaiset ovat olleet enemmän historian objekteja kuin subjekteja ja heidän mielessään on kirkkaana säilynyt ajatus siitä, että oman kielen ja kansallisuuden menettäminen on aivan mahdollista ja että sen estäminen on velvollisuuksista ensimmäinen.

Tämä näyttää heijastuvan myös Viron maahanmuuttopolitiikassa. Meillä vedotaan ehtimiseen siihen, ettemme me mitään mahda siirtolaisten tulolle maahamme, kun meillä on nuo kansainvälisen sopimukset ja EU-maan asema. Mahtaako Viron tilanne olla oleellisesti toisenlainen ja jos on niin miksi?

Tuntuu siltä, että se kova koulu, jonka Viro historiansa aikana on käynyt, on luonut psykologian, joka ainakin jossakin määrin suojelee maata itsetuhoiselta totalitaariselta ajattelulta. Sensuuri ja terrori voivat estää ajattelua vain tiettyyn rajaan saakka. Syvemmällä tasolla ne saattavat jopa sitä edesauttaa.

Ruoska ja vapaus

 

Todenpuhujan osa

 

Русский театр/Vene teater (Tallinn) Императорский безумец/Keisarin hullu. Jaan Krossin romaanin mukaan ohjannut Julija Aul.

 

Jaan Krossin romaanista Keisarin hullu on tullut jo blogattuakin (Vihavainen: Haun bock tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joten ei tässä kai sitten sen enempää tuosta hyvin kiinnostavasta kirjasta.

Aleksanteri I:n hahmo on meille suomalaisille hyvin tunnettu ja rakaskin, aikoinaanhan meillä ilmeni jopa suoranaista Aleksanterin palvontaa. Hyvät Aleksanteri-keisarit oli ja on yhä tapana asettaa huonompien Nikolai-keisarien vastakohdiksi. Toki Aleksanteri III oli jo hankalampi tapaus, mutta nautti yhtä kaikki kansan rajatonta suosiota lomaillessaan Suomen saaristoissa.

Kuitenkin jalon nuoren Aleksanterin myöhempi kehitysvaihe ei ollut vailla pimeätä puoltaan. Hänen hallitsevaa ominaisuuttaan on usein nostettu yhdellä ainoalla sanalla: paradomania. Sotilasparaatit antoivat hallitsijalle illuusion täydellisestä vallasta ja niinpä sotilaallinen elämäntyyli haluttiin ulottaa jopa talonpoikiin ns. sotilassiirtokuntien muodossa

Jos keisari kerran oli Jumalan tahdon toteuttaja maallisissa asioissa, oli keisarin tahdon toteuttaminen jokaisen velvollisuus, ihmisten oli vain opittava tahtomaan sitä, mikä oli parasta, näyttää Aleksanteri ajatelleen, Leniniä ennakoiden.

Tässä maailmankuvassa kaikki muunlainen (hallitsematon) vapaus oli vain vapautta pahuuteen. Enkeliksikin nuorena luonnehdittu Aleksanteri ruoskitutti vanhemmilla päivillään paljon sotilaita hengiltä vahtiessaan tahtonsa toteutumista justiinsa eikä melkein.

Aleksandr Puškinin epigrammissa ei säästelty Aleksanteria, joka nyt kuitenkin tuohon aikaan oli jo isänmaan pelastaja ja koko Euroopan vapauttaja. Tuo vapautus merkitsi nimittäin vapautta vanhalle vallalle, maaorjuudelle ja itsevaltiudelle. Itse asiassa Napoleonia ihailtiin ns. edistyksellisissä piireissä aina, ei suinkaan hänen voittajaansa:

Воспитанный под барабаном,
Наш царь лихим был капитаном:
Под Австерлицем он бежал,
В двенадцатом году дрожал,
Зато был фрунтовой профессор!
Но фрунт герою надоел —
Теперь коллежский он асессор
По части иностранных дел!

 

Kun rummupärinä kasvatti,

tuli tsaarista kelpo kapteeni,

Hän Austerlitzissä jänisti

ja kakstoistavuonna tärisi,

sulkeisproffaks hän sitten rupesi,

mutta kiinnostus siihenkin hupeni,

nyt pikkukanslisti on vain

parissa ulkoasiain!

 

Liivinmaalainen aatelismies, paroni Timoteus von Bock oli luvannut sanoa nuorelle keisarilleen aina totuuden ja piti sanansa myöhemminkin. Seuraukset olivat hänen kannaltaan ikävät, kuten edellä mainitussa blogissa on tarkemmin kuvattu.

Näytelmässä von Bock ja keisari käyvän jaakopinpainiaan vielä keisarin kuoltuakin. Siihen mahdollisuuteen, ettei Aleksanteri vuonna 1825 Taganrogissa kuollutkaan, ei tietenkään viitata, näytelmässä taistelevat periaatteet.

Timoteus von Bock edustaa totuutta ja vapautta, ei kuitenkaan viiteryhmäänsä, balttilaisia paroneja, jotka ryhmänä olivat kaiken tuon vastakohta ja sattumoisin myös keisarien suosituin apulainen yhteiskunnallisen ja valtiollisen orjuuden ylläpitämisessä. Von Bock on ehdottomasti poikkeusihminen ja sellaisiahan yleensä pidetään hulluina perustellustikin.

Tallinnan venäläinen teatteri on entinen elokuvateatteri ja sen näyttämö on paljon pienempi kuin teatterissa oikeastaan tarvittaisiin.

Minusta tämä ei kuitenkaan ole ongelma ainakaan tämän näytelmän kohdalla. Siinä käytetään kekseliäästi myös videoprojektoria ja äänetkin kuuluvat hyvin. Silti jäin ihmettelemään sitä, miksi näyttämölle on kasattu kerros hiilimurskaa ja miksi ihmiset näyttävät välillä keräävän sitä jätesäkkeihin ja mitä ihmettä autonromu tekee siellä.

Muuten 1800-luvun alku on mukana viitteellisesti: Aleksanterilla on joskus päällään vain toiselta puolelta brodeerattu sinelli samoin kuin sotaministeri Araktšejevilla, runoilija Žukovski on aikakauden puvussa ja joku muukin, mutta jotkut taas kuuluvat selvästi nykyaikaan, kuten myös näytelmän päättävät kuvat Ukrainan sodasta.

Näytelmän viesti ei voisi olla selvempi: mitä on sellainen vapaus, joka on vain vapautta tehdä kuten keisari määrää? Itsevaltias voi luulla pitävänsä maailmaa pystyssä ja toteuttavansa vain oikeudenmukaisuutta, mutta hänen kuvitelmansa ovat vain hänen kuvitelmiaan ja tuhoavat ihmisiä ja heidän vapauttaan. Todellinen sankari on se, joka sanoo totuuden ja toimii omantuntonsa mukaan.

Mutta jo Timoteuksen poika palvelee keisaria ja uneksii urasta imperiumin laivastossa: komeat univormut, kunnia ja menestys houkuttelevat…

Venäläinen teatteri oli taas tupaten täynnä yleisöä. Siellä on mahdollista saada myös vironkielinen käännös kuulokkeiden kautta, mutta en huomannut kenenkään niitä käyttävän.

Vähän mystiikkaa

 

Paholaisen kasvot

 

Karamazovin veljeksissä Dostojevski pani Ivanin, kapinoivan totuuden etsijän keskustelemaan paholaisen kanssa.

Minulla ei nyt ole kirjaa käytettävissä, mutta muistele, ettei piru ollut suinkaan niin musta kuin oli tapana kuvitella. Tämänhän venäläinen sananparsikin vahvistaa. Itse asiassa kyseessä oli aika tavallinen, hieman nukkavierusti pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka suusta ei suinkaan tullut tulta ja tulikiveä, vaan aivan arkipäiväistä argumentointia.

Luulen, että tämä kuvaus oli paljon vaikuttavampi nykyihmiselle (ja paljoltahan me olemme Dostojevskin aikalaisia), kuin jotkut ikonien tai Hieronymus Boschin sarvipäät.

Se, joka on vieraillut psykedelisten rohtojen maailmassa, tunnistaa varmaankin myös kaikenkarvaiset khimairat osaksi todellisuutta, mutta meidän muiden kokemuspiiri on yleensä ahtaampi, unia lukuun ottamatta.

Ilmestyskirjassa puhutaan saatanan lähettämästä antikristuksesta ja pedosta, ovatko nämä samoja asioita, on epäselvää. Joka tapauksessa peto kuvataan kammottavaksi monipäiseksi hirviöksi, joka ei mitenkään muistuttanut ihmistä.

 Siitä huolimatta sen inkarnaatiota on vuosisatojen mittaan etsitty eri henkilöistä. Dmitri Merežkovskin trilogia Kristus ja Antikristus, joka on aivan syyttä unohdettu, tarjoaa esimerkeiksi sekä Julianus Luopion että Pietari I:n (Suuren).

Aikanaan hyvin moni piti Napoleonia Ilmestyskirjan petona, niin myös meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf. Napoleon on tietenkin aivan ihmisen näköinen, mutta voitiinhan raamatun kuvaus pedosta ymmärtää myös vertauskuvalliseksi.

Meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu ja nykyisten vallanpitäjien suuresti arvostama maalari Ilja Glazunov on maalannut diptyykin, jossa ovat rinnakkain Kristus ja Antikristus. Ero niiden välillä on niin pieni, että sitä saa tosissaan etsiä.

Tällaista kirjoitin nähtyäni tuoreeltaan nuo kuvat Moskovan Glazunov-museossa, joka on kaupungin keskeisimmällä paikalla sijaitseva suuri rakennus:

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kristus ja antikristus

 

Kristus ja antikristus

 

Jeesusta on ollut tapana nimittää Kristukseksi (kr. Khristos), mikä tarkoittaa messiasta(herra). Oikeastaan se on vain yksi hänen rooleistaan, jos näin uskaltaisi maallikkona sanoa. Hristos Pantokrator eli kaikkivaltias messias/herra on kaiketi identiteetiltään kuitenkin sama kuin jouluna syntynyt Jeesus-lapsi ja ristillä kärsivä, rikollisena tuomittu onneton uhrilammas.

Siinähän sitä on mysteeriä jota ei ehkä kannata pilata filosofisilla saivarteluilla, joita tästäkin asiasta on varmaan hyllykilometrejä kirjoitettu. Vai riittäisikö sentään jokunen kymmenen metriä tai vähemmän? Ihmiskunnan historiahan on kovin rajallinen.

Näihin asioihin voi uskoakseni halutessaan tutustua ihan vain uudesta testamentista tarvitsematta uppoutua kirkolliskokousten pohdintoihin, mikä kyllä saattaisi olla antoisaa.

Mieleen vain sattui tulemaan sellainenkin termi kuin antikristus eli vastakristus (ja myös sijaiskristus), joka kuulemma on oikean kristuksen tulemisen edellä nostava taisteluun kaikki Jumalan vastaiset voimat, mutta kärsivä sitten tappion. Antikristus on samaistettu ilmestyskirjan petoon ja silläkin on joskus selitetty olevan kolminainen olemus.

Kristus ja antikristus on myös Dmitri Merežkovskin satakunta vuotta sitten ilmestyneen trilogian nimi. Sitä voin suositella. Mielestäni erityisesti Pietari Suuresta (aikoinaan antikristukseksi julistetusta) kertova nide on kovin vaikuttava.

Mutta miltähän tuollainen antikristus mahtaisi näyttää? Pietarin tapauksessa hän muistutti kansan mielestä kissaa ajettuaan partansa, viiksiä lukuun ottamatta.

Näin hiljattain asiasta Ilja Glazunovin tulkinnan. Huomiotani kiinnitti, että kaksi vierekkäin olevaa Kristuksen kuvaa näytti aluksi aivan samanlaisilta.

Vasta tarkemmin katsoen erot paljastuivat. Kasvojen muoto ja piirteet olivat lähes identtiset, mutta hiuksenhienot erot alkoivat tarkemmin katsoen tuntua sitäkin suuremmilta.

Kristuksella oli heleän siniset silmät, mutta antikristuksella ruskeat. Molempien päätä ympäröi kehä, mutta kun se Kristuksella oli uskon symboleilla kirjattu sädekehä, oli sen sisällä antikristuksella pentagrammi ja pedon luku 666.

Kristuksen kasvot myös säteilivät valoa, kun taas antikristuksen kasvot pysyivät tummina. Identtisistä kaksosista kuitenkin näytti olevan kysymys. Kuvaa voi katsoa googlaamalla христ и антихрист.

Minusta kuva oli aika kiinnostava. Antikristus ei suinkaan ollut mikään leijonan ja käärmeen sekasikiö, jolla oli inhottava ulkoinen hahmo.

Itse asiassa sen hahmo oli varsin kunnioitettavan näköinen, joskin tarkemmin katsoen sen ilme ehkä oli hieman kylmä ja tyly. Ei kuitenkaan enempää kuin kenellä tahansa kadunmiehellä, ainakin meillä päin nykyään.

Ei siis mitään sellaista, josta tulisi heti mieleen sanoa: ”Tää on paha!” Normaalin kansalaisen näköinen miesoletettu henkilö. Mieleen tuli Dostojevskin Karamazovin veljeksissä esiintyvä paholainen, joka keskusteli Ivanin kanssa.

Muistini mukaan tuo hahmo oli normaalin kadunmiehen näköinen, joskin hieman nukkavierusti pukeutunut, kaikessa olennaisessa ainakin ulkoisesti siis tavallinen keski-ikäinen mies (miksi muuten mies?).

Meidän aikanammehan esitetään toinen toistaan koomisempia paholaishahmoja, joilla lapsia pelotellaan ja joilla he keikailevat ja leikkivät. On Lordia, Madonnaa ja ties mitä pompöösiä hahmoa.

Mutta ehkäpä antikristus todella olikin tuo hillitty keski-ikäinen mies, hyvin säädyllisen näköinen ja komeakin? Mikä hänessä silloin olisi saatanallista? Eikö kyseessä päinvastoin ole sen ihmisyyden edustaja, jota kirkoissammekin joka päivä palvotaan korkeimpana olentona?

Ehkä tässä voisi juuri olla tuon Glazunovin hahmon olemus. Hänhän on vain ihminen, mutta haluaa olla Kristuksen eli Jumalan sijainen.

Kyse on siis ihmisjumalasta, josta Dostojevski muuten paljon puhuu. Ihminen oli ottanut Jumalan roolin. Kristus sen sijaan oli jumalihminen, Jumala, joka paradoksaalisesti oli tupossa miehessä saanut inhimillisen hahmon.

En itse ole uskovainen ja totean, että tämä asia kiinnostaa minua vain kulturologina. Uskooko aikakautemme ihmiseen ihmisjumalan merkityksessä? Mikä ero asialla olisi, mikäli sen sijaan uskottaisiin jumalihmiseen.

Uskominen tässä tapauksessa mielestäni tarkoittaa tietyn asian korottamista ihanteeksi. Ja ihannehan voi vanhan käsityksen mukaan olla idoli eli epäjumala tai sitten se oikea.

Glazunovin antikristus näyttäisi olevan hillitysti itsekylläinen ja itsekeskeinen. Kun se edustaa ihmisyyttä ilman jumaluutta se aivan ilmeisesti ja itsestään selvästi katsoo olevansa myös oikeutettu ylpeyteen ja jopa rajattomaan sellaiseen.

Aikakautemme kannalta tämä lieneekin ainoa mahdollinen ratkaisu. Kukapa voisi tulla tuomitsemaan ihmistä ja hänen itselleen asettamiaan päämääriä tai itsestään löytämiään haluja? А судьи кто?, kukas se tuomitsee, olisi Glazunov voinut kirjoittaa antikristuksen retorisen kysymyksen.

Jumalihmisen mysteeri sen sijaan on niin käsittämätön, että jokainen apukoululainen pystyy suhtautumaan siihen ironisesti. ja niin tekeekin.

Mitä muuta tarina Jumalan tulosta ihmishahmoon voisi tälle kulttuurille juuri nyt antaa kuin naurettavan jeesustelijan hahmon, johon voimme ounastella ihmisten joskus projisioineen toiveitaan ja pelkojaan. Nythän ne hännystelevät muhamettilaisuutta ja saavat siitä hurskaus kiksinsä, kuinkas muuten? Кому судить?

Ketä nykyään oikeastaan edes järkyttää tarina ristiinnaulitsemisesta? Koko ajatus kolmikymenvuotiaan miehen synnittömyydestäkin on niin korni, ettei se ketään jaksa vakavalla naamalla kiinnostaa.

Mikäli ristiinnaulittu sen sijaan olisi vaikkapa koiranpentu, olisi maailmanlaajuinen sensaatio valmis ja jokainen oikeinajatteleva ottaisi empatiavarastonsa viimeisetkin rippeet käyttöön.

Vähänkö maailmassa on väärin tuomittuja ja rangaistuja? Miten yksi nuori mies voisi maailmaa mullistaa? Miksi hän sitä paitsi on mies?

Jos ja kun jeesustelu on myös omalle aikakaudellemme olennaisen tyypillistä toimintaa, ei meidän varmaankaan kannata etsiä sen juuria Kristuksesta, jumalihmisestä. Ei täällä mitään mysteerejä tarvita ja ihmisjumala riittää hyvin, koska se on alalla ainoa mahdollinen.

Glazunovin antikristus-hahmo varmasti viihtyy täällä kuin kotonaan. Saahan se joka päivä osakseen runsasta kunnioitusta. Goethen Mefistofeleen hahmo lienee olennaisesti sama. Kuka hän oikeastaan olikaan?

Ich bin der Geist, der stets verneint!
Und das mit Recht; denn alles, was entsteht,
Ist wert, daß es zugrunde geht;
Drum besser wär's, daß nichts entstünde.
So ist denn alles, was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz, das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.

 

Siis kaiken kieltävä henki, josta lyhyesti voisi käyttää myös nihilismin nimeä.

 

Kun nyt mystiikkaan mentiin, niin pannaan yksin häpein tähän vanha blogi, joka kertoo Vladimir Solovjovista (ei sama kuin tuo TV-juontaja):

 

 

lauantai 27. tammikuuta 2018

Mystiikkaa menneisyydestä

 

Merkillinen mies Saimaalla

 

Vuonna 1900 kuollut Vladimir Solovjov oli muuan noita kummallisia hahmoja, joita Venäjän hopeakaudella ilmaantui kuin sieniä sateella. Aikanaan hän oli hyvin ihailtu ja vaikutusvaltainen.

Mystikoille on sallittua olla ristiriitainen ja sitä Solovjov todella oli ainakin asiaan vihkiytymättömän mielestä. Hän oli hurskas ortodoksi ja samaan aikaan ekumenian kannattaja, askeesin julistaja, joka samaan aikaan selitti jumalallisen prinsiipin tulevan kohdattavaksi konkreettiseen naiseen kohdistuvan lihallisen rakkauden kautta ja niin edelleen.

 Yleensä muistetaan myös mainita, että hän, samoin kuin Dmitri Merežkovski, kannatti teokratiaa, mutta ei nyt sentään ihan suoraviivaisesti. Tunnustan heti, etten väitä ymmärtäväni Solovjovin ajattelua enkä ole edes lukenut hänen kirjojaan. Mystikolle kokemus on se olennainen, ellei sitä ole, on turha väittää häntä ymmärtävänsä.

Joka tapauksessa minua rupesi kiinnostamaan G. Florovskin Venäläisen teologian historiassa (on suom. Jyväskylä 2009) mainittu hänen veljenpoikansa Sergei Mihailovitš Solovjovin arvio, jonka mukaan Vladimirin lyriikassa tuntuva ”eroottinen ja maaginen tuulahdus” ja ”koko Saimaan rannoilla luotu runous ja filosofia olivat sukua Swedenborgin teosofialle”.

Saimaan rannoilla mystikkoa näyttävät erityisesti kiehtoneen vierinkivet, valtavat lohkareet, joilla näytti olevan jotakin sanottavaa. Monrepos ja Imatra kuuluivat myös hänen innoittajiinsa.

Mitä tulee Solovjovin ajatteluun, niin minusta ajatus siitä, että ihmiskunnan pitäisi yhtyä Jumalaan heteroseksuaalisen (näin kirjassa, valitan) rakkauden kautta kuulostaa sekä vanhalta että myös omaperäiseltä.

Siinä nimittäin alemman olennon ihannointi oli samalla ylemmän olennon alkavaa toteutumista, mihin perustuu rakkauden paatos. Täydellinen realisaatio, yksittäisen feminiinisen olemuksen metamorfoosi ikuisen jumalallisen naisellisuuden säteeksi, jota ei voi erottaa alkulähteestään, on samalla yksittäisen ihmisen todellista ja objektiivista… yhtymistä Jumalaan, jolloin Jumalan elävä ja kuolematon uudistuu ihmisessä.

No, tässä toki tapaamme jo Goethelta tutun ikuisen naisellisuuden prinsiipin, das Ewig-Weibliche, вечная женственность, joka joskus venäjäksi ilmaistaan myös arkisella sanaparilla vetšno-babskoje.

Florovski hylkää nämä harharetket, jotka näyttävät liittyvän ”jonkinlaisiin kauheisiin okkultistisiin suunnitelmiin” tuosta ihmiskunnan Jumalaan yhtymisestä. Mikään kunnon kirkolle mieleinen ortodoksi tämä mies ei ollut.

Toivo T. Kaila, Elmo E. Kailan veli ja varsin erikoinen henkilö hänkin, käänsi aikoinaan myös suomeksi Solovjovin teoksen Kolme keskustelua sodasta, edistyksestä ja maailmanhistorian lopusta, sisältäen lyhyen keskustelun antikristuksesta (Otava, Helsinki 1912).

Siinä lähdettiin siitä tunnetusta raamatun ennustuksesta, jonka mukaan suurin osa ihmiskuntaa tulisi kääntymään antikristuksen puolelle ja aidosti uskovat jäisivät aluksi pieneen vähemmistöön.

Solovjovin mielestä antikristus kirjoittaisi kirjan, jonka nimenkin hän tiesi: Avoin tie kohti universaalia rauhaa ja hyvinvointia. Se sisältäisi kaikki kristilliset arvot, paitsi Kristusta itseään.

Solovjov arveli antikristuksen olevan uusi maailman hallitsija, suuri spiritualisti joka rakastaa ihmisiä ja eläimiä, nuhteettoman moraalinen ja epätavallisen nerokas ihminen. Viettelykset ja kiusaukset tulisivat tämän näennäisen tai kuvitteellisen luontaisen hyvyyden ja nerokkuuden kautta.

Ainakin ulkoisesti Solovjovia muistutti ajatusmaailmassaan melkoisesti Merežkovski, meilläkin hyvin suosittu kirjailija, jonka antikristus-trilogia on yhäkin hyvin lukemisen arvoinen.

Venäläisen kirjallisuuden hopeakausi oli merkillinen lyhyt kukoistusaika, jolloin kohtasivat monet ristiriitaiset virtaukset, futurismista ja anarkismista slavofiilisyyteen ja taantumukseen. Kuvaavaa kyllä, myös jälkimmäisten virtausten edustavat olivat yleensä erinomaisesti perillä länsimaisen kulttuurin klassikoista ja uutuuksista.

Pietariin verrattavan kulttuurisen kuohunnan ja hedelmällisen kasvualustan kaikenlaisille, toinen toistaan eriskummaisimmille näkemyksille löydämme samaan aikaan Wienistä.

Kysyä kyllä sopii, miten suuri osa tuon ajan muodikkainta kirjallisuutta todella on kestänyt historian kokeen ja luetaan yhä maailmankirjallisuuden helmiin. Aika paljonhan sitä on, mutta neuvostokauden myötä monet aikansa huiput painettiin marginaaliin ja ne tunsi vain pieni asianharrastajien ryhmä.

Nyt tuon ajan perintö on herännyt uudelleen ja sadan vuoden takaista ja hieman vanhempaa kirjallisuutta painetaan yhä uudelleen. Tavallaan siinä siis jatketaan siitä, mihin vallankumous katkaisi Venäjän kulttuurin kehityksen.

Niinpä ei kannata ihmetellä, jos Venäjällä tapaa toisenlaisia kysymyksenasetteluja ja ajatuksenjuoksuja kuin esimerkiksi Suomessa.

Luulisin, että vaikkapa nykyiseen feminismiin verrattuna Solovjovin ikuisesti naisellisen käsite saattaisi tarjota kiehtovampaakin ainesta ajattelulle. Toki asia näyttää liittyvän läheisesti rakastumisen kokemukseen eikä taida se olla ainakaan ilman muuta avoinna viisautta jo elämässään runsaahkosti hankkineiden kokemukselle.

Mitä antikristukseen tulee, aihe näyttää olevan ikituore ja pidän mahdollisena, että myös luterilainen papisto saattaisi hyötyä tutustumisesta Solovjovin ajatteluun. Tämä siis vain ulkopuolisen tarkkailijan taholta sanottuna, ilman sen parempaa ymmärrystä tuosta ajattelusta.

Sivumennen sanoen, myös nykyisellä Venäjällä näyttää olevan henkilöitä, joita voisi pitää vaikkapa Solovjovin aikaisen Pyhän synodin yliprokuraattorin, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevin vastineina.

Kiinnostava myös on Putinin rippi-isän Tihonin (Ševkunov) persoona. Hänen tavattoman suuren suosion saanut kertomuskokoelmansa Nesvjatyje svjatyje (Epäpyhiä pyhiä) on herttainen ja huumorin sävyttämä kirja, mutta huomiota herättää, että sielläkin kerrotaan demoneista.

Nuorena spiritismikokeiluja tehdessään Ševkunov ja hänen toverinsa saivat hämmästyttäviä ja sinänsä oikeita tietoja jostakin, mutta ymmärsivät sitten, että olivat tekemisissä pahojen henkien kanssa…

Riivaajat kuten myös antikristus, ovat Venäjällä hyvin monelle myös tämän päivän todellisuutta eikä näin ole pelkästään maalaismummojen keskuudessa.

 

Kultivoinnista ja sen tuloksista

 

Kulttuuri

 

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

 Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.

 

 

Virolainen arkki

 

Kova legi

 

Voldemar Veedam, Carl B. Wall, Purjehdus vapauteen. Suomentanut Jouko Vanhanen, Arktinen banaani, Eesti Mälu instituut, 2017, 221 s.

 

Kirja kertoo kuudestatoista virolaisesta, joukossa neljä lasta, jotka lähtivät sodan jälkeen Tukholmasta kohti Amerikkaa 37- jalkaisella eli kaksitoistametrisellä vanhalla puuveneellä. Neuvostoliiton vaatimukset saada ”kansalaisensa” palautettua kotimaahan eivät tepsineet näihin ihmisiin.

Samaan aikaanhan monet etniset venäläiset, isänmaallisen innostuksen vallassa Neuvostoliiton voiton jälkeen, unohtivat itsesuojeluvaistonsa ja vastasivat myönteisesti bolševikkien houkutuksiin. Heidän kohtalonsa oli juuri sellainen, kuin voimme arvata.

Virolaisilla, jotka olivat säästyneet maansa joutumiselta sodan osapuoleksi, oli sen sijaan karvaita kokemuksia muiden maiden armeijoista, jotka vyöryivät heidän maansa yli, milloin idän, milloin lännen suuntaan. Totalitaariset valtiot tekivät maasta alusmaansa ja tappotantereensa ja tämä havainto-opetus jäi virolaisten kansalliseen muistiin kai ikuisiksi ajoiksi.

Kuten tiedämme, Ruotsiin jäi virolaisia jopa kymmenin tuhansin, mutta vuonna 1945 ei ollut erityistä syytä luottaa Ruotsiin, joka oli nöyräselkäisesti palvellut saksalaisiakin sodan aikana. Neuvostoliitto oli yhä Englannin ja Yhdysvaltojenkin liittolainen ja se oli lupaa kysymättä kaapannut myös Tanskalta Bornholmin. Voimansa tunnossa se maa saattoi tehdä mitä tahansa.

Yhdysvallat joka tapauksessa tuntui mahdollisuudelta tässä matoisessa maailmassa. Eihän se ainakaan pelännyt Neuvostoliittoa eikä sitä paitsi edes ollut lakannut tunnustamasta Viron itsenäisyyttä. Matka vain tuntui pitkältä, vaikka se optimistien mielestä olisi itse asiassa helppo juttu sopivalla kalustolla.

Niinpä hankittiin 37 jalkainen eli noin kaksitoistametrinen yksimastoinen sluuppi, 1800-luvun puolella vankasti tammesta rakennettu.

Veneen ongelmiin kuului, että se aluksi vuoti pahasti, mutta kun se rivettiin ja turvotettiin, se piti kyllä vettä. Tosin kovat iskut runkoon saivat sen taas vuotamaan.

Veneen ongelmiin kuului, ettei siinä ollut painoköliä, vaan ainoastaan tammesta tehty pitkä köli, joka sentään joka tapauksessa mahdollisti luovimisen. Suuri purjevene tarvitsee myös moottorin sekä kapeiden väylien manöövereitä varten, että hätätilanteisiin ja tyynten vyöhykkeiden varalle.

Sellaiseksi saatiin 8-heppainen kuulamoottori, jollaisia on ennen käynnistämistä aina puhalluslampulla lämmitettävä parikymmentä minuuttia. Sen jälkeen se käy, jos käy. Pahaksi onneksi kunnollista naftaa ei ollut saatavilla ennen kuin Irlannissa ja sitten kun lähdettiin viimeiselle legille Madeiralta kohti Amerikkaa, ei öljyä käytännössä enää ollut.

Vene oli leveä malliltaan ja se tietenkin esti kaatumista, mikäli purjetta löysättiin ajoissa. Valtameren myrskyissä kaatumisvaara oli kuitenkin usein todellinen ja usko selviämiseen ei välttämättä ollut kovin perusteltua. Kun vesikin oli käden ulottuvilla veneen laidasta, oli aitoa seikkailun tuntua luvassa.

Vene ui huomattavan syvässä, sillä siihen oli otettava edellä mainittu valtava määrä matkustajia, yksinkertaisesti siksi, etteivät rahat muuten olisi riittäneet. Ruokaa ja vettä oli sen takia myös otettava tonnikaupalla, sillä viimeinen legi oli pitkä, eikä sen kestostakaan edes ollut mitään varmuutta.

Alle kahden kuukauden tuosta legistä toki selvittiin, mutta sitten olivatkin kaikki varastot lopussa. Onneksi kohdattiin rannikon läheisyydessä amerikkalainen sotalaiva, joka täytti tyhjentyneet varastot runsaskätisesti.

Maaliin pääsy viivästyi Atlantin syysmyrskyjen takia. Itse Atlantin ylitys pasaatituulen alueella ei ollut erityisen vaativa ja sitähän nimitetään nykyään suorastaan perhereitiksi. Mutta kun aikaa oli kulunut eri vaiheissa muun muassa Norjassa venettä korjattaessa sekä Irlannissa, ehti syksykin tulle päälle ja kun Amerikkaan saavuttiin, oli jo joulukuu ja satoi lunta. Kylmyys oli hyytävää, kun ei ollut mitään, millä lämmittää.

Pohjoiseen pyrittäessä tuulet olivat jatkuvasti epäsuotuisia ja myrskyt estivät tuuleen nousemisen, oli vain mentävä sinne, minne tuuli vie ja yritettävä vaikkapa hidastaa vauhtia ajoankkurilla, jonka käyttö oli melkoista seikkailua sekin.

Hämmästyttävästi kuitenkin koko joukko saapui maaliin terveenä, vaikka muuan vanhempi rouva oli lähtiessä kärsinyt reumatismista ja pahasta meritautialttiudestakin. Mutta ainakin jälkimmäinen paranee yleensä kokemuksen myötä. Jopa amiraali Nelson oli aina merisairas kauden ensimmäisellä purjehduksella.

Näitä vastaavia selviytymistarinoita mereltä on kirjallisuudessa paljonkin. Tällä kirjalla on kuitenkin oma viehätyksensä. Se ei herkuttele hirveyksillä, sillä kaikkihan meni lopulta hyvin. Se kertoo asiallisesti ajan oloista: sodanjälkeisessä maailmassa saattoi olla mahdotonta löytää vaikkapa dieselöljyä, mutta toisaalta miltei mitä tahansa saattoi pantata, vanhoista alusvaatteista lähtien.

Myös miehistön keskinäiset välit tuppasivat välillä hiertämään, sille tilaa tuolle joukolle oli todella minimaalisesti ja samojen naamojen näkeminen päivästä toiseen saattoi lopulta ärsyttää.

Byrokraattiset määräykset sitoivat tuohonkin aikaan pikkuvirkamiehiä, jotka eivät yleensä pystyneet lainkaan ymmärtämään, mitä tarkoitettiin, kun puhuttiin Virosta ja virolaisista: ovat siis venäläisiä ja kommunistimaan asukkaita vai kuinka? Ruotsinkaan puolueettomien vesien turvallisuuteen ei ollut luottamista ja siksi mentiinkin Atlantillekin tai oikeastaan aluksi Skagerrakiin Götan kanavan kautta, venettä kiskoen kuin Volgan burlakit, sillä kehno dieselöljy ei toiminut.

Amerikassakaan byrokratia ei jättänyt maahanmuuttajia rauhaan. Vain Moskovassa syntynyt ryhmän jäsen mahtui mukavasti venäläiskiintiöön, jossa oli jo kauan ollut paljon tilaa. Virolaisten status oli Amerikassakin vaikea ymmärtää, mutta kuten tiedetään, asioilla on taipumus järjestyä.

Tämä on varsin lukukelpoinen teos suuresta seikkailusta, jonka syynä ei ollut seikkailunhalu, vaan aikakauden karu todellisuus. Purjehdustermit, joiden kanssa monella kääntäjällä on ongelmia, ovat tässä aivan kohdallaan, mikä erityisesti todettakoon.

Pimeyden valtoja vastaan

 

Sota-ajan paradigma

 

Mihail Šiškin, Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY 2023, 222 s.

 

Tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, minkä kyllä huomaakin. Outoa on, että otsikko on jäänyt siihen muotoon, jossa se nyt on. Alun perinhän se kuului Frieden oder Krieg: Russland und der Westen -Eine Annäherung.

Otsikon sana Annäherung- läheneminen kuulostaa äkkipäätä oudolta: mitä lähenemistä tässä muka olisi? Itse asiassa se tässä yhteydessä merkitsee kirjoittajan suorittamaa aiheen lähestymistä ja kertoo, ettei asiaa suinkaan ole perusteellisesti otettu haltuun, onpahan vain siihen suuntaan pyritty.

Kun kirjailija käy käsiksi kokonaisen kansakunnan koko historiaan, emme tietenkään odota mitään oppinutta traktaattia historiallisista aikakausista ja niiden moninaisista merkityksistä. On selvää, että silloin rakennetaan intuition ja kliseiden varaan ja yritetään luoda rakennelmaa, jossa kognitiivinen dissonanssi on voitettu ja emotionaalinen tarve tyydytetty.

Sota-aikana, jollaista nytkin eletään, tarvitaan toisenlaista paradigmaa kuin joskus muulloin ja itse asiassa sellainen on pakkokin ottaa käyttöön. Thomas Mann, jota kirjoittaja ihaillen siteeraa, toivotti siekailematta Hitlerin aseille tappiota, niin suuri patriootti kuin olikin ja juuri siksi.

Ennen sota-aikaa maailma oli toisenlainen. Myös kirjoittaja muistelee niitä suuria mielenosoituksia, jotka oli suunnattu Putinin röyhkeää vallananastusta vastaan. Silloinkin oli syytä pelätä, mutta lähinnä vain väkivaltakoneistoa. Nyt liikkeelle on saatu koko säikkymättömien idioottien valtavat laumat -tätä ilmausta kirjoittaja ei käytä, mutta pidän siitä itse.

Kuinka tässä niin kävikään, ei juuri kuulu kirjailijoiden selitettäviin asioihin, mutta käytössähän olisi tarpeen vaatiessa myös sosiologia, jolla olisi ollut paljonkin annettavaa (vrt. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki kaikki sosiologiset ilmiötkin tapahtuvat historiassa. Nykyään kaikkialla tavattavat kliseet mongolivallan perinnöstä Venäjällä, Venäjän valtiosta siirtomaakoneistona ja niin edelleen eivät välttämättä ole niinkään huonoja asioiden selittäjiä siksi, että ne ovat niin kuluneita. Stereotypiat sanovat yleensä asioista oleellisen, vaikka kirjailijalta vaistomaisesti odottaakin jotakin uutta ja henkevää, mielellään yllättävääkin.

Tässä kirjassa puhuu myös kokemusasiantuntija, jolla on omat muistonsa siitä, miten Venäjän historiaa ymmärrettiin omassa perheessä. Vertailukohdaksi tulee luonnostaan saksalainen maailma, eritoten uusi asuinpaikka Sveitsi.

Lev Kopelevin kaltaiset toisinajattelijat ovat epäilemättä kirjoittajan ihanteita ja toki sellaisiksi kelpaavatkin (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kopelev puhuu epäjumalasta, jota aikoinaan palveli. Hänelle se oli kommunismi, nykyisellä Venäjällä se on nationalismi tylsässä kaljapatrioottisessa muodossaan. Kun huudetaan ”meikäläisiä lyödään” (naših bjut!), ryntää koko kylä apuun kyselemättä miksi lyödään ja kuka.

Kyseessä on epäilemättä yleisinhimillinen reaktio eikä muidenkaan venäläisten psykologisten ilmiöiden selittämiseen mongolivallan perintöä tarvita. Sen sijaan kansan suhteella omaan rooliinsa ja johtajan asemaan tässä maailmassa, on eroa maiden välillä.

Kirjoittaja nostaa hyvin tärkeäksi tekijäksi sen, ettei keskiverto venäläinen usko voivansa millään tavalla vaikuttaa siihen, mitä valta tekee. Koko käsitteellä valta -vlast- onkin venäjässä aivan oma makunsa. Monessa maassa kansalla on se käsitys, että valta on kuin onkin viime kädessä sen omassa hallinnassa, sitä ei palvota eikä kumarreta, vaan sille esitetään vaatimuksia.

Toki kaikki on suhteellista ja alamaispsykologiaa löytääkseen ei tarvitse mennä yhtään Suomea kauemmas. Niitä, jotka aivan tosissaan uskovat kulloisenkin hallituksen erinomaisuuteen ilmiselvistä tosiasioista huolimatta, riittää aina paljon. Inhimillinen psykologia venyy hämmästyttäviin suorituksiin, kun on tarpeen voittaa kognitiivinen dissonanssi.

Sota-aika on poliittisten huijarien omin elementti, minkä kirjoittajakin toteaa. Silloin ei saa keikuttaa venettä, silloin toisinajattelu on vihollisen auttamista, silloin meikäläisiä lyödään ja silloin meidän on pakko puolustautua, mieluiten moninkertaisella voimalla.

Niin sanotun reaalisosialimin vallitessa sen peruspylväisiin kului opinkappale, jonka mukaan koko ulkomaailma teki aina kaikkensa vahingoittaakseen sosialismia niin paljon kuin pystyi. Tämä jalo oppi taas edisti parhaalla mahdollisella tavalla koko maailmanhistoriallisen edistyksen asiaa.

Jopa -ja nimenomaan- sen vakoilu- ja rangaistuinstituutio oli parhaalla mahdollisella asialla. Džerzinskistä -pääpyövelistä- tehtiin kaikille humanismin moraalinen esikuva, kuten Andrei Sinjavski on huomauttanut. Tämä oli huikea suoritus, mutta mitäpä ei ihminen tekisi kognitiivisesta dissonanssista vapautuakseen.

Oikeassahan kirjoittaja siinä on, että demokratian kaudet Venäjällä ovat olleet lyhyet ja että ne on nopeasti onnistuttu tuhoamaan. Kyllä ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta ja totuutta kunnioittava elementti on silti sentään aina ollut läsnä Venäjällä ja on siellä tänäkin päivänä. Sodan jälkeen voimme odottaa sen taas nousevan, juuri nyt se on painettu saappaan alle.

Perinteisesti on Venäjän suureksi ongelmaksi nostettu kaksi asiaa: huonot tiet ja hölmöt ihmiset (dorogi i duraki). Tämän kirja kirjoittaja keskittyy jälkimmäiseen.

Hölmöjä on kaikkialla eikä niiden sikiämiselle loppua näy, sama koskee valehtelua, jonka Šiškin nostaa toiseksi suureksi tekijäksi nykyisen -ja entisenkin- mielivallan tukipylväänä.

Toisin kuin naiiveimmat faktantarkistajat kuvittelevat, historiallinen totuus ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Esitettyjen tarinoiden takana on aina ristiriitoja, jotka unohdetaan ja selitetään pois paradigman niin vaatiessa. Kun niiden määrä kasvaa liian suureksi, on paradigmaa vaihdettava. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi siirryttäessä rauhasta sotaan ja päinvastoin.

Epäilemättä Venäjällä on historiaa perinteisesti ahdistettu ennalta tehtyihin kaavoihin enemmän kuin juuri missään muualla. Pahinta on, että sellaista saatetaan tehdä valtiovallan nimenomaisesta määräyksestä ja toimeksiannosta (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Uskomattomalta lienee meistä tuntunut myös se täysin röyhkeä valehtelu, joka on ilmennyt esimerkiksi hollantilaisen matkustajakoneen alas ampumisen yhteydessä tai agenttien ulkomailla suorittamien murhien kohdalla. Miksi ihmeessä höpötetään sellaista, mitä kukaan ei voi vakavissaan uskoa?

Ideanahan on ollut, että ne, joiden on asiaan uskottava, pakotetaan se tekemään. Olisi ollut hyvinkin mahdollista, että mikäli Suomi olisi hävinnyt talvisodan, uskoisi suuri osa kansaa meilläkin, että maassamme tapahtui joulukuun alussa 1939 vallankumous ja kapinalliset joukot nostivat valtaan kansanhallituksen…

Valehtelua harrastetaan maailmassa kaikkialla, mutta jossakin vaiheessa määrälliset erot muuttuvat laadullisiksi. On selvää, että nykyinen Venäjä on valehtelun suurvalta ja että sillä on tässä vankat perinteet. Olisi vain typerää asettaa se tässä suhteessa samalle viivalle kaikkien muiden kanssa. Kyllä siellä on enemmän valmiutta hyväksyä kaikki se, minkä valta kehtaa keksiä.

Venäjällä on puhuttu maan ja kansan erityistiestä (osobyi russki put). Tämähän kuulostaa samalta kuin puhe Saksan erikoislaatuisuudesta (Deutsche Sonderweg). Myös usko Saksan ja saksalaisuuden ainutlaatuisuuteen (ja ainutlaatuiseen ja lähtemättömään pahuuteen) on joskus ollut vankkaa valistuneissakin piireissä. Ranskalaisia on taas ikuisen hulinointinsa takia nimitetty mielisairaaksi kansaksi.

Mutta kaikki menee ohi. Paradigmat elävät aikansa ja sitten vaihtuvat. Šiškinin kirja on aikamme ilmiö ja hyvin verrattavissa Thomas Mannin sodanaikaisiin esiintymisiin, jotka hän nostaa esille. Venäjä ei kirjoittajalle ole pelkkä vihollinen, vaan myös rakas synnyinmaa, jonka takia hän kärsii.

Elämme kovia aikoja, kuten muuan merkittävä auktoriteetti on sanonut, mutta ajat muuttuvat. Läheneminen, Annäherung, toisessa mielessä kuin kirjan otsikossa tarkoitetaan, tulee kyllä vielä sekin aikanaan. Näin on tapahtunut ennen ja näin tapahtuu vastakin.

Voi vain toivoa, että ensi kerralla "länsimaalaistuessaan" Venäjä todella pystyy karistamaan harteiltaan ne pahimmat kiroukset, jotka sitä ovat vuosisatojen aatossa vaivanneet.