Vanha toistuu

 

Paradomania

 

motto:

Nuo kun alkaa huokumahan, niin

eiköhän viijä naapuria tukka suorana!

Muuan ”tuntemattoman sotilaan” henkilö

 

Jo Aleksanteri I:n intohimoksi hänen uransa ja elämänsä lopulla tulivat paraatit. Sama jatkui sitten Nikolai I:n aikana. Venäjä ja erityisesti Pietari olivat päivittäin yhtä komeiden kaartinrykmenttien sirkusta. Kyrassien pelti ja hevosten karvat kiilsivät, kun tuhannet miehet alituiseen karauttivat tai marssivat Tsaritsyn lugilla eli Mars-kentällä. Tekipä komeaa jo katsojallekin!

Euforiselta näytti tunnelma myös tänään Pietarissa. Itse päämestari istui ylevän näköisenä seuraten katseellaan komennettaviaan. Hiukan varuillaan olevan oloinen ministeri Šoigu katsoi häneen välillä anovasti ja esitti jonkin hiljaisen repliikin. Sitten molemmat jatkoivat olympolaista kontemplaatiotaan, joka näytti liikkuvan noissa laivoissa, jossa nuorukaiset leuka pystyssä seistä jököttivät kannella.

Komea, komea on äiti-Venäjän laivasto! Pietari suuren botik eli laivaston isoisä sai taaskin kunnian olla mukana kuvassa, hieman isomman laivan kannella.

Joidenkin raporttien mukaan näistä paraateista on nyt tullut megasuosittuja ja niissä voi helposti tavoittaa aidon suurvaltasovinismin, kunhan vähän haastattelee katsojia. Epäilemättä näin on. Vielä joskus viime vuosituhannella muistelen, että tunnelma oli varsin mutkaton ja vailla suurempia tunteita.

Mutta se olikin sitä aikaa, jolloin Itämeren laivasto oli siinä määrin romuna, ettei edes turisteja viitsitty Kronstadtissa hätistää pois sen ruosteisia yksiköitä katselemasta ja kuvailemasta. Silloin joku, muistaakseni Aleksandr Širokorad hälytti jo siitä, että itse asiassa Suomen laivasto alkaa olla tehokkaampi kuin Venäjän. Pelottiko?

Paraatien tärkein vaikutus on illuusioiden tuottaminen. Hallitsijoille ne tuottivat illuusioita täydellisestä suorituksesta ja maailman täydellisestä ohjattavuudesta. Kun arkipäivän masentavista vajavaisuuksista ei haluttu mitään tietää, keskityttiin paraatien maailmaan. Näinhän se kävi myös Brežnevin aikana.

Juhla tietenkin kuuluu myös kaikkeen todelliseen inhimilliseen kulttuuriin sen tärkeänä osana. Pelkkä tasapaksu asiallisuus ei riitä ihmisen työn sisällöksi. Hänen pitää päästä myös juhlassa kohoamaan jokapäiväisen rutiinin yläpuolelle.

Mutta juhliin keskittynyt ja niiden mukaan arvioitu armeija ja laivasto ovat kelvottomia. Antti Rokka mainitsi asiasta sanoessaan, että saksalaisten puolella vähän liian tiuhaan kopautellaan kantapäitä. Se teki epäluotettavan vaikutuksen, kun tavoitteena oli pärjääminen karussa arjessa.

Nikolai I sai kokea paraatimaailmansa sortumisen Krimin sodassa. Ei kai se huono armeija ollut, ainakaan kaikilta osin, mutta ei sen kyky riittänyt. Laivasto kyllä oli huono myös kalustoltaan ja sai tyytyä lähinnä maalitaulun virkaan. Herätys oli ankea ja sama uusiutui vielä Japanin sodassa.

Nykyisessä laivaston juhlinnassa keskitytään silmiinpistävän paljon toisen maailmansotaan, jossa Neuvostoliiton laivaston suoritus oli sanalla sanoen heikko. Itämerellä se tungettiin pariksi vuodeksi lahden pohjukkaan ja kaiken kaikkiaankin toiminnan tulokset olivat pikkuvaltioluokkaa, kuten todetaan venäjänkielisellä sivustolla корабли и сражения.

Kuitenkin sotalaivat, etenkin suuret, ovat mahtavia ja usein myös kauniita. Ristelijä Moskvan upottaminen aiheutti Venäjällä tavattomasti peppukipua ja näyttää siltä, että vastaavia operaatioita on sovittu rajoitettavan yleisen teurastuksen välttämiseksi. Sellaistakin sodassa sattuu.

Venäjällä tuskin nauratti terävä ukrainalainen maljapuhe: Venäjän laivastolle: Pohjaan! Ei kilistetä. Kuolleillehan ei saa kilistää.

Jokin vastaava memento olisi kyllä kannattanut euforisten paradomaanien pitää mielessään. Huolimatta kaikesta torjuntaohjushypetyksestä laiva on aina laiva. Kun sen pohja tai kylki riittävästi puhkaistaan, se uppoaa.

Sinäpä Nevalla kulki taas useita kymmeniä erinomaisia maaleja ohjuksille, jotka jo jossain odottavat käyttäjäänsä. Mutta ihmiset ovat yhä ihmisiä. Kylmässä vedessä sellaiset kuolevat nopeasti eivätkä nuoretkaan miehet monta minuuttia pala poroksi nykyaikaisen ohjusiskun luomassa kuumuudessa.

Olihan noita poikia tuolla vielä paljon, mutta pohja se on Putininkin säkissä. Ellei hymy ole vielä hyytynyt -mikä todistaa melkoisesta tunnekylmyydestä- niin vielä se voidaan sekin aika nähdä.

Jonakin päivänä -mikäli tämä laivasto todella lähetetään tositoimiin- saatetaan huomata, että kaikesta harjoitellusta komeudesta huolimatta tulos oli erittäin ruma. Sotavoiman rikollisen käyttämisen tuloksena oli suuri kansallinen onnettomuus eikä mikään hiotulla suorituksella saatu riemuvoitto.

Silloin sen aiheuttajan on viisainta olla istumatta aitiossa tai muissa julkisissa paikoissa. Vaikka kyllähän hänet aina jostakin löydetään.

Kenen Jumala on suurempi?

 

Uskonsotaa?

 

Mutta me Herrass’ sodimm’!

(Suuren Pohjan sodan aikainen virsi)

 

Ukrainan sotaa on haluttu tulkita monin tavoin. Niin sanottujen realistien mielestä kyseessä on yksinkertaisesti vääntö vallasta. Venäjä ei halua suostua siihen, että Ukraina itsenäisenä valtiona harjoittaisi omaa ja vanhasta isännästä riippumatonta politiikkaa. Siitä toki juuri on kyse myös virallisen venäläisen tulkinnan mukaan.

Samalla asiaan kuitenkin liitetään mielenkiintoisia laahuksia: Venäjä ei voi suvaita sitä, että Ukrainasta tehtäisiin ”anti-Venäjä”, olemukseltaan Venäjän vastainen, länsimainen elementti. -Sellainenhan muuten oli itse asiassa koko Pietarin kaupunki slavofiilien tulkinnan mukaan.

Tässä olisi siis kyse myös kulttuurisodasta: vähä-Venäjää ei saa irrottaa ja se ei saa irtautua ison-, vähän- ja valko-Venäjän pyhästä kolminaisesta yhteydestä. Kun kerran Ukraina on osa Venäjää ja venäläisyyttä, ei se voi samaan aikaan pyrkiä osaksi länttä. Tämä on asiain perimmäinen olemus, joka tunnetaan ainakin Moskovassa.

Sivuuttaen kysymykset siitä, miten on mahdollista, että ukrainalaiset sitten niin sitkeästi puolustavat oikeuttaan olla jotakin muuta kuin se oikea oma itsensä ja sen, kenellä tässä maailmassa on oikeus toisten puolesta sanoa, millainen sen kansallinen identiteetti on, venäläisen imperialismin kannattaja selittää, että käynnissä on proxy-war: itse asiassa Ukrainan natsihallitus toimii USA:n valtakirjalla sen agenttina.

Todellinen vihollinen kaiken takana on siis jo vanhastaan tunnettu suuri Saatana: USA. Mutta millainen vihollinen se oikein on ja miksi niin vihattava?

Vastaus on ollut, että USA edustaa pakanallisuutta ja rappiota, kun taas Venäjä on, Luojan ihmeellisen johdatuksen ansiosta, säilyttänyt sielunsa puhtaana. Paradoksaalisesti se tapahtui neuvostojärjestelmän ansiosta, sen vallitessa maa oli eristettynä läntisestä rappiosta.

Lännen -joka 1800-luvulla tarkoitti käytännössä Länsi-Eurooppaa- rappio ja jumalattomuus oli slavofiileille selviö jo 1800-luvun alkupuolelta saakka, ja todellisen kristillisyyden he löysivät vain Venäjältä.

Euroopassa kristillisyys nykyään kieltämättä onkin henkitoreissaan, minkä lukemattomat tutkimukset todistavat. Muutos on 1900-luvun loppuvuosikymmeninä ollut erityisen nopea. Amerikassa kaikki kuitenkin on toisin.

Samuel Huntington on kirjassaan Who We Are?[1] tutkinut muun muassa uskonnollisuuden kehitystä ja tilaa maassaan ja päätynyt siihen tulokseen, että uskonnollisuus kuuluu amerikkalaisen identiteetin keskeiseen perustaan.

2000-luvun alussa yli 60 prosenttia amerikkalaisista oli vakituisia kirkossakävijöitä, 92 prosenttia kertoi uskovansa Jumalaan ja yli 70 prosenttia kuolemantakaiseen elämään. Sitä paitsi uskonnollisuuden trendi ei osoittanut heikkenemistä muutoin kuin katolisten osalta, mikä kenties johtui katolisen kirkon suhtautumisesta syntyvyyden säännöstelyyn.

Kansainvälisesti moinen uskonnollisuuden määrä on aivan poikkeuksellista. Erään 43 valtiota vertailevan tutkimuksen mukaan USA:ta uskonnollisempia valtioita (siis itse asiassa kansoja) olivat vain Nigeria, Puola, Intia ja Turkki. Mitä Venäjään tulee, se oli vähiten uskonnollisten joukossa numerolla 38. Kaikkein alimpina olivat Viro ja Kiina. Erot ylä- ja alapään välillä olivat hyvin merkittävät.

Kuuluisa instituutio World Values Survey, joka on vuosien ajan vertaillut noin kahdeksaakymmentä maata erilaisten arvojen suhteen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ) on piirrellyt myös niin sanottua arvojen maailmankarttaa. Yllättävää tai ei, siinä tietyt maat ovat pitkälle sijoittuneet lähelle toisiaan uskonnon perusteella, olivatpa ne maallistuneita tai eivät.

Sekä USA että Venäjä sijoittuvat omaan viiteryhmäänsä, jotka sijaitsevat ns. itseilmaisuarvojen vallitsevuutta kuvaavalla x-akselilla lähes kartan vastakkaisissa päissä. Tosin me, protestanttisen Euroopan edustajat, olemme vielä hieman kauempana Venäjästä ja siis anglosaksisen alueen vieressä (ks. https://www.worldvaluessurvey.org/images/Map%202022_June%202022%20corrected.png ).

Näiden faktorien vihoviimeistä merkitystä en ryhdy tässä pohtimaan, mutta epäilemättä se osoittaa Venäjän ja ”lännen” välisen etäisyyden arvojen suhteen -kenties peräti arvoyhteisöinä? – ihan oikeastikin olevan suuren.

Tänäkin päivänä hämmästyttävästi elävä slavofiilinen tarina Venäjän syvästä kristillisyydestä on joka tapauksessa myytti, joka ei kestä minkäänlaista kritiikkiä.

Jo muutaman vuosikymmenen ajan ovat uusslavofiilit -kuten aikoinaan heidän edeltäjänsä- jauhaneet samoja ajatuksia venäläisyydelle ominaisista altruismista, kollektivismista ja uhrautuvaisuudesta, jotka perustuvat ortodoksiseen uskoon ja ovat vastakohta aivan erityisesti amerikkalaiselle itsekkyydelle ja menestymättömien hylkäämiselle oman onnensa nojaan. Heidäthän on protestanttisen uskon mukaan joka tapauksessa predestinoitu helvettiin, kuten näkee jo kaukaa.

Kun ajattelee Venäjällä vallassa olevan varkaiden ja huijarien joukon ansioita vähäosaisista huolehtimisen ja veljesrakkauden alalla ja vertaa tilannetta mihin tahansa protestanttiseen maahan, on kovin vaikea uskoa, että Venäjä ja venäläisyys tässä asiassa jotenkin kunnostautuisivat. Lopputuloshan on ainakin heikko.

Kysymys näyttää siis olevan lähinnä julistamalla hankittavasta maineesta. Mitään ei saada aikaan käytännössä, mutta kehutaan sentään, että ainakin ideologian alueella tunnustetaan ylevämpiä arvoja kuin toinen osapuoli.

Mitta tämähän on tuttua jo neuvostoajalta. On vaikea sanoa, mikä todellinen merkitys izborskilaisten ym. lunatic fringellä on nyt käynnissä olevassa propagandasodassa. Ainakin he ovat osoittaneet halua esittää se uskonsotana.

Ehkä kyseessä ovat vain komeasti kaikuvat ontot fraasit, kun joku Dugin äityy julistamaan että on muodostettava suuri patrioottinen putinistinen rintama, Novorossijan, Donbassin, Venäjän ja suuren Euraasian liiton puolesta, ”ei käskystä, vaan sydämen kutsusta”. ”Meidän (venäläisten) puolella on Jumala. Tulkaa järkiinne pakanat ja nöyrtykää, sillä Jumala on puolellamme”.

Näinhän se Suvorovkin toki kerran 1700-luvulla joukkojaan kannusti: Me olemme venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiiruhtakaa tekemään hyvää!

Suvorovilla tämä kuitenkaan tuskin oli camp-huumoria. Duginilla se voi ainakin jossain määrin sitä olla. Mautonta se ainakin on.

 

 

 

---

[1] minulla käytössä venäläinen laitos Кто мы? Вызовы американской национальной идентичности. Издательство АСТ, Москва 218, 544 с.

Konnuuksia ja sankaruutta

 

Hyveen esikuvat

 

Cornelius Nepos, Kuuluisia miehiä. Suomentanut Marja Itkonen, johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 170 s.

 

Antiikin klassikot olivat aikoinaan niin keskeinen osa kulttuuria, että myös pienten kielten patriootit kiiruhtivat kääntämään niitä omalle kansalleen ennen kuin muuta kirjallisuutta oikeastaan edes oli olemassa.

Myös tämä käsillä oleva kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1856. Mainittakoon, että aivan ensimmäisiä ”moderniksi” ukrainaksi ilmestyneitä kirjoja oli Vergiliuksen Aeneis, jonka käännös on vuodelta 1802.

Nythän antiikin perinnön arvostus on kaikkialla pohjalukemissa. Joskus maailmassa se oli sitä keskeistä aineistoa, josta opittiin elämän perusasioita, etiikkaa ja ihanteita, jos kohta myös niiden toteutumisen ongelmia matoisessa maailmassa.

Kuuluisia miehiä on osa kirjoittajansa tavattoman laajaa elämänkertasarjaa, jonka muut osat ovat hävinneet. Tämä käsittelee kreikkalaisia sotapäälliköitä. Olisi ollut kovin kiinnostavaa verrata näiden käsittelyä roomalaisten kollegoiden tai kuninkaiden, kielitieteilijöiden, runoilijoiden ja puhujien vastaavaan, mutta se nyt ei sitten onnistu.

Kuuluisia miehiä ei ole mikään merkkiteos historiankirjoituksena ja Jaakko Suolahti nimittääkin sitä aikansa ajanvietekirjallisuudeksi. Se kuitenkin tunnetaan tai siis tunnettiin aikoinaan hyvin laajasti, johtuen siitä, että sitä monessa maassa käytettiin latinan oppikirjana koululaisille. Siinä yhteydessä minäkin sitä ensi kerran luin.

Kuitenkaan edes Nepoksen latina ei kuulu olevan hääppöistä ja sitä on koulukäyttöä varten jouduttu parantelemaan. Lähdekritiikistä ei voi puhua, vaikka kirjoittaja aina silloin tällöin viittaakin eri auktoreiden erilaisiin tietoihin.

Plutarkhoksen elämäkerrat ovat paremmin kirjoitettuja ja kaikessa moralismissaan antoisampia kuin Nepos, mutta toki myös tämä tarjoaa hyvin kiinnostavia näkymiä siihen, millaisia asioita arvostettiin ja mitä paheksuttiin -ja mitä oli todellisuudessa.

Pitkän tauon jälkeen lukiessani näitä tekstejä pistää silmään se tavaton raadollisuus, joka oli kuvatuille aikakausille ominaista ja jota en silloin, kuusikymmentä vuotta sitten, osannut edes ihmetellä.

Kyllähän meilläkin sanotaan, että kiittämättömyys on maailman palkka, mutta antiikin Kreikassa (tämä kirja keskittyy lähes kokonaan kreikkalaisiin) se näytti olevan tinkimätön maan tapa. Mikäli joku suoritti erityisen suuren teon maansa ja kansansa puolesta, hän sai ennen pitkää huomata hankkineensa itselleen vaarallisia vihamiehiä, jotka älyttömän kansan avulla järjestivät sankarille ostrakismoksella eli kansanäänestyksellä päätetyn karkotuksen tai peräti kuolemantuomion.

Useimmat muistanevat Alkibiadeen hahmon. Tämä loistava kosmopoliitti (sanoisinko suorastaan Ateenan Kustaa Mauri Armfelt) oli kirjoittajan mukaan yksimielisesti tunnustettu ylittämättömäksi niin pahassa kuin hyvässä. Jokaisessa seurassa hän pystyi nousemaan mestarin asemaan suurilla avuillaan, spartalaisten keskuudessa jopa vaatimattomuudellaan ja muilla sikäläisillä hyveillä.

Humalaista, mutta veitsenterävää Alkibiadestahan käsittelee myös Platon Pidot-teoksessaan mieliinpainuvan elävästi. Kiinnostavasti kirjoittaja kuvaa hänen kansansuosiotaan Ateenassa: väkijoukko heitteli hänelle kultaisia ja vaskisia seppeleitä, mitä ei koskaan ollut tapahtunut muille kuin Olympian voittajille. Siinä siis oikea rock-tähden vastaanotto.

 Kun hän sitten epäonnistui eräässä taistelussa, ruvettiin puhumaan lahjonnasta ja hän joutui vaihtamaan valtiota. Itse asiassa hän pysyi lojaalina Ateenalle, mutta sen potentaatit pelkäsivät hänen vaarantavan heidän asemansa, mikäli hänet taas päästettäisiin korkeaan asemaan, heidän oma kunniansa kärsisi.

Lopulta Alkibiades surmattiin Fryygiassa ja väkivaltaisen kuolemanhan kokivat useimmat muutkin näistä sankareista.

Alkibiades on usein esitetty juurettomana kosmopoliittina ja periaatteettomana opportunistina. Sen sijaan Themistokles on ainakin minun mieleeni jäänyt varsin puhtaana sankarina, pelastihan hän Ateenan ja koko Kreikan ”puisilla muureillaan” eli laivastollaan. Hän sai Aasian nöyrtymään Euroopan edessä, kuten Nepos sanoo.

Mutta myös Themistokles joutui juonittelujen kohteeksi ja siirtyi suurkuninkaan palvelukseen. Moisen miehen mielen suuruus herätti kuulemma suurkuninkaassa ihailua. Yhteistyö meni kuitenkin oudon pitkälle, kun Themistokles tarjoutui neuvomaan tälle, miten tämä voisi kukistaa koko Kreikan.

Kun alkoi näyttää siltä, ettei lupausta voitaisi täyttää, sankari otti myrkkyä.

Näyttää siltä, että suurimmatkin sankarit saattoivat syyllistyä -ja myös syyllistyivät- mitä inhottavimpiin konnantöihin. Petettiin ystävyysliittoja, kestiystävyyttä ja sukulaisuutta. Teeskennelty ystävä iski miekan sankarin selkään, kun hetki oli sopiva. Annetun sanan pettäminen oli läpihuutojuttu. Ei voi sanoa, ettei mikään ollut pyhää, mutta kyllä sen, että ihmiset rikkoivat jatkuvasti tuota pyhyyttä vastaan.

Täydellisin sankari tässä galleriassa on ehkä teebalainen Epameinondas. Hänellä oli kaikki hyveet, sekä ruumiilliset, että henkiset, mukaan lukien myös harvinaisemmat itsekuri, lempeys ja suvaitsevaisuus. Myös salaisuudet hän osasi säilyttää ”kuin vain harvat” ja oli aina valmis myös kuuntelemaan, mistä toisinaan on yhtä paljon hyötyä kuin kaunopuheisuudesta, kuten Nepos huomaa.

Tarjottuja suuria lahjuksia Epameinondas ei ottanut ja noudatti yleensä tiukasti lakia, mutta rikkoi sentään virkakauden pituutta rajoittavaa säädöstä vastaan. Siitä oli määrätty kuolemantuomio.

Kun asiaa käsiteltiin, hän tunnusti syyllisyytensä, mutta mainitsi puolustuspuheessaan, että hän oli siinä syyllistynyt myös ennekuulumattomaan tekoon -spartalaisten voittamiseen. Tämä aiheutti yleisen hilpeyden, eikä kuolemantuomiota pantu täytäntöön.

Myös Hannibalin kohtalo oli merkillinen, mikä ainakin minulta oli jo päässyt unohtumaan. Voitettuaan roomalaiset perin pohjin monessa taistelussa ja pelastettuaan isänmaansa hän pääsi maansa kuninkaaksi ja hallitsi sitä ansiokkaasti.

Roomalaiset kuitenkin vainosivat häntä ja yrittivät saada hänet luovutetuksi käsiinsä. Niinpä hän siirtyi ulkomaille, jossa toimi sotilaana huomattavalla menestyksellä. Viimein hän joutui vainoojiensa edessä  epätoivoiseen tilanteeseen ja otti myrkkyä.

 Roomalainen Nepos nimittää häntä miehistä urheimmaksi, mikä on kiinnostavaa huomata. Sellaiselle viholliselle häviäminenkään ei siis kai ollut häpeällistä.