Kesän kulkurit

 

Huvilointia ja kiinaamista

 

Väinö Kolkkala, Taipaleella tapaamiani. Muistelmansirpaleita elämäni varrelta. Gummerus 1948, 290 s.

 

Väinö Kolkkala (1883-1952) oli lehtimies ja kirjailija, joka urallaan työskenteli eri puolilla Suomea, muutaman vuoden Savonlinnassakin.

Kirjailijana hän oli aika ahkera ja runoa sekä proosaa syntyi tasaiseen tahtiin, vaikka harvat taitavat nykyään noita tuntea.

Tässä muistelmakirjassa Kolkkala kertoo peräti kahdestakymmenestäviidestä aikansa kulttuurivaikuttajasta, joille kullekin on omistettu oma lukunsa. Joukossa on kirjailijoita Eino Leinosta, Joel Lehtosesta ja Volter Kilvestä Kyösti Wilkunaan, Konrad Lehtimäkeen ja F.E. Sillanpäähän. Läheisin näyttää olleen Larin-Kyösti.

Kuvataiteilijat ovat myös runsaasti edustettuina ja galleriasta löytyvät muun muassa Wäinö Aaltonen ja hänen veljensä Aarre, sekä Tyko Sallinen ja monet muut.

Muusikoita ei valikoimassa ole, mutta muuten galleria on aika edustava otos aikansa kulttuurin tekijöistä, ainakin sen boheemimmasta päästä.

Yleensä kirjoittaja mainitsee henkilönsä ystävikseen ja vain joskus mainitaan ohimennen sellaisia hahmoja, joiden kanssa välit olivat huonot. Sellainen on Ilmari Kianto, josta kirjoittaja oli julkaissut nuivan arvostelun, vaikka kertookin häntä yleensä arvostavansa.

Henkilökuvausten arvo ei tunnu erikoisen suurelta. Rohkenisin yleistää, että niiden teemana on, miten sen ja sen kanssa ryypättiin tuon tai tämän huvilalla ja keitä joukkoon kuului. Kiinnostavaa tietoahan tämäkin on, mutta aika saman kaavan mukaan nämä tarinat menevät.

Itse tuo huvilavierailujen instituutio kyllä on kiinnostava. Nykyään saa tämän tästä lukeakseen kaunaisten ja salavihaisten akkojen ruikutuksia siitä, miten mökille (huviloitahan ei enää ole) oli tullut vieraita ja nekös pirulaiset olivat jääneet sinne päiväkausiksi syömään ja juomaan, joku lienee laulanutkin.

Näissä tarinoissa sen sijaan mennään reippaasti tuttujen ja kai puolituttujenkin huvilalle, jos kerran paikkakunnalle satutaan. Muuten voisivat vielä panna pahakseen.

Varoituksia ei ilmeisesti edes lähetetä tai ainakaan ei aina odoteta vastauksen saapumista. Muuankin tapaus oli sellainen, ettei posti vienyt kirjettä ajoissa ja niin vieraat joutuivat omin toimin menemään sisään ja ahmimaan nälissään ja janoissaan sieltä löytyneen sekahedelmäsopan. Yöpuulle he eivät sentään kehdanneet käydä sisälle taloon, vaan odottelivat ulkosalla.

Mutta toki vierailla oli aina tuomisia. Etenkin kieltolain aikana muutaman viski- tai konjakkipullon tuominen riitti jo juhlan aiheeksi ja niitä nauttimaan kutsuttiin vielä muutakin porukkaa. Kummasti noita aineita löytyi silloinkin, kuten tiedämme. Tuttavuus apteekkarien kanssa oli tärkeää.

Tuohon aikaan ilmeisesti tunnettiin, että paikkakunnalle saapuneen tuttavan majoittaminen ja kestitseminen oli ilman muuta velvollisuus ja siitä matkustavaiset olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä.

Nyt tuo vieraanvaraisuusinstituutio, joka aiemmin oli kuulunut pappiloille, oli käytössä myös huviloitsijoiden piirissä. Huvilathan oli juuri sellaista varten rakennettu. Kodit olivat sitten erikseen, eikä niihin ilmeisesti ihan yhtä herkästi tungettu, vaikka eiväthän nekään enää olleet yhtä ahtaita kuin ennen.  Aina sopu sijaa antoi ja muistan, että lattialla makaaminen oli normaalia vielä 1950-luvullakin.

Tuntuu siltä, että tuo nykyään yleinen tapa, että mökille paetaan koko pahaa maailmaa ja vedetään portti kiinni, olisi aika nuori, luultavasti vasta joskus 1960-luvulla syntynyt kuten itse mökkivillityskin. Vuosisadan alussa ja vielä maailmansotien välisenä aikana hilpeät herraseurueet sen sijaan kiertelivät ympäri maata, kuten Ilmari Kiannon K.H.P.V. eli Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta todistaa.

Ilmiö tuntuisi liittyvän tiettyyn demokratisoitumiseen. Kun aikoinaan kaikki pitäjän kouluja käyneet muodostivat tavallaan omaa kieltään puhuvan veljeskunnan, jonka velvollisuuksiin kuului kollegiaalinen kohteliaisuus ja joka usein tunsi toisensa jo opiskeluajoilta, oltiin nyt tasa-arvoisempia. Kaiken maailman väkeä ei kukaan voinutkaan mökilleen kutsua, eiväthän ne olisi edes mahtuneet.

Myös kesällä oli aikoinaan eri merkitys kuin nykyään. Kaupungeista muutettiin keväällä huvilalle koko omaisuus mukana, sängyistä ja tuoleista alkaen. Ainakin vaimo ja lapset saattoivat jättää kivierämaan hehkuvan pätsin, kun palkkatyö ei heitä pidätellyt.

Meille taitavat itse asiassa olla tutumpia pietarilaisten kevätmuutot Karjalan kannakselle ja heidän tšehovilaiset istuntonsa kuin oma huvilaperinteemme, joka on kyllä kiinnostava sekin.

Kun syksyllä sitten palattiin takaisin, oli elämänmuutos taas suuri. Moni kaupunkiin jäänyt/jättäytynyt mies sai taas heittää hilpeän kesälesken elämän ja lapset oli pantava taas kouluun. Anekdootin mukaan villiintyneet lapset piti joskus pyydystää mukaan todellisella metsästysoperaatiolla.

Myös huviloiden hilpeät herrat palasivat kaupunkiin. Monelle se merkitsi katkoa kesän ryyppyputkeen, mutta toisille taas paluuta Kappelin ja muiden Suomen keitaiden virvoittavien vesien äärelle, kuten Joel Lehtonen eräässä novellissaan kuvaa.

Menneet ovat menneitä ja joskus näyttää siltä, ettei tuo huvilakeskeinen kulttuurielämämme eturivin elämäntapa mahtanut olla ihan terveellinenkään. Kunnon tuotteita sen jäljiltä joka tapauksessa syntyi ja kaikesta päätellen hauskaa oli, vaikka tämänkään kirjan kirjoittaja ei oikein näytä muistavan, mikä siinä erityisesti niin hauskaa oli.

Vain muodot muuttuvat

 

Huliganismin vuosisata

 

Arvid Järnefelt, Huligaani ynnä muita kertoelmia. WSOY 1926, 184 s.

 

Sanan huligaani kantana on ymmärtääkseni venäjän kielen arkaainen verbi hulit, joka tarkoittaa hulinointia tai rähisemistä. Siitä sana bogohulnik, jumalanpilkkaaja.

Huligaani on ennen muuta törkimys, jollaisia varten venäjässä on myös sana ham, joka taas lähinnä liittyy hävyttömään käytökseen kanssaihmisiä kohtaan. Ainakin itse koen huliganismin laajempana käsitteenä, johon nimenomaan sisältyy hyökkäys kaikkia rajoituksia ja myös kaikkea kaunista ja ylevää tai ainakin sellaisena esiintyvää vastaan.

 Huligaanihan saattaa saada tyydytyksensä vaikkapa hienon taideteoksen töhrimisestä tai esityksen häiritsemisestä, pelkkä ham on vain hävytön lähimmäiselleen.

1920-luvulla bolševikit joutuivat huliganismin kanssa ongelmiin. Kun joku yritti jossakin maaseudun kylässä ruveta mallikelpoiseksi puolueen linjan noudattajaksi, löytyi pian kylän huligaaneja, jotka lupasivat vetää kuonoon moisia pellejä. Uhkaukset usein myös toteutettiin.

Ratkaisuna oli terrori. Huliganismi puolueen jäseniä ja sen asialla olevia peredovikeja vastaan alettiin tulkita terrorismiksi, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Käännekohtana oli ns. Tšubarovin kujan raiskausjutun näytösoikeudenkäynti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=transportni ).

Huliganismin olemukseenhan kuuluu niin meillä kuin muualla niin sanoakseni tietty haistattelumentaliteetti. 1920-30-lukujen Neuvostoliitossa se oli vaarallinen ilmiö, koska virallinen totuus oli hyvin haavoittuva eli siis valheellinen ja pelkkiä puolueen kannalta epäsuotavia puheitakin alettiin nimittää neuvostovastaiseksi agitaatioksi, josta saattoi tulla kova rangaistus. Vitsitkin olivat nyt vaarallisia.

Huliganismin muodot ja merkitys muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi taideteosten töhrimisen kohdalla kyseessä on tietenkin samalla suora hyökkäys kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka haluaisivat nähdä sen alkuperäisen kauniin teoksen, mutta ovatkin nyt sen sijaan pakotettuja katselemaan tai kuuntelemaan huligaanin aikaansaannoksia.

Kyseessähän saattaa olla pohjimmiltaan pyrkimys totuudellisuuteen. Huligaani kenties haluaa osoittaa oman ymmärryksensä rajoissa, minkä arvoinen jokin asia hänestä on. Suomalaisittain asia kai yleensä lähenee merkitykseltään ns. haistattelua, josta ei tässä sen enempää.

Toki huliganismia on monenlaista, juristeilla on tietenkin asiasta oma näkökulmansa ja omia näkemyksiään ja kulttuurin tutkijoilla omiaan. Tuskin erehdyn, jos sanon, että suhtautuminen huliganismin kaikkiin lajeihin on läntisessä maailmassamme joka tapauksessa nykyään sangen pitkämielistä ja suvaitsevaa, jopa ihannoivaakin. Nykyisen taidekäsityksen aikana esimerkiksi tuhrimisen salliminen ei ihmetytä.

Miksi huligaanin aikaansaannoksia pitäisi tai edes voitaisiin pitää huonompina kuin monen apurahataitelijan? Miksi nuoren tytön ihosta suurimman osan peittävä sinisenkirjava tuherrus ei olisi upeampaa esiteltävää kuin luojan luoma iho?

Sivumennen sanoen, 1900-luvun alussa, kun vasemmisto vielä yleensä palvoi kansaa ja odotti sitä paratiisia, joka ihmiskunnalle koittaisi työläisten tultua valtaan, kirjoitti Dmitri Merežkovski yhtä häijyn kuin profeetallisen pamfletin Graduštši ham -Törkimys, joka on tulossa. Missä muka olivat todisteet siitä, että kulttuuri olisi kehittymässä yhä hienommaksi? Itse asiassa kaikki viittasi päinvastaiseen.

Kulttuurin muutos todella on etenkin 1900-luvulla ollut erittäin nopeaa. Tässä taannoin viittasin ns. fanikulttuurin räjähdysmäiseen kasvuun ja sille annetun huomion ja merkityksen muuttumiseen. Asian ydin ei tietenkään liity erityisesti mihinkään tiettyyn peliin tai leikkiin, itse fanittaminen on yhä tärkeämpi osa elämää. Moni nimittää fanikulttuureja jo vähintäänkin puolitosissaan elämää suuremmaksi asiaksi, mikä tietenkin vain kertoo siitä, miten mitättömäksi elämän arvo on siinä tapauksessa käynyt.

Kuulemani selityksen mukaan ilmiö syntyi Englannin slummeissa, joissa nuorisolla ei alkoholin ja jalkapallon lisäksi ole ollut eikä ole vieläkään mitään muuta suurta asiaa elämässään. Melko tarttuvalta tuo ilmiö joka tapauksessa on näyttänyt. Ehkä voisi puhua jopa kulttuurisesta pandemiasta?

Tiedä häntä. Joku tuttavani kertoi ystävänsä joutuneen Italiassa hengenvaarallisen pahoinpitelyn kohteeksi tervehdittyään hymyssä suin baarimikkoa todeten, että taisipa Italialla mennä eilen pelit huonosti.

Epäilemättä ottelu tarjoaa sekä tekosyyn mielettömälle väkivallalle että tosiaan saattaa aidosti toimia sellaisen syynä. Pietarin kisat toki hoidettiin tyylikkäästi, eikä huliganismin leimaa tietenkään tarvitse liittää koko fanikuttuuriin. Sen monien muotojen selittäjää on parempi hakea kulttuurin yleisestä infantiilisuudesta, jonka eri mahdollisuuksien ilmaisemiselle se tarjoaa institutionalisoidut kehykset.

Mikä minusta on tässä kiinnostavaa, on se, että tämä ilmiö on noussut niin sanoakseni kukoistukseen vasta muutama vuosikymmen sitten ja että se on erittäin nopeasti saanut niin tavattoman suuren aseman tiedotusvälineissä. Tarkoitan siis tätä pelaamisen instituutiota, jolle jopa laatulehdiksi itseään nimittävät aviisit saattavat tuhlata aivan estottomasti paperia.

Mitä nykyiseen läntiseen huliganismiin yleensä tulee, luulen, että sen ensimmäisiä yleisesti hyväksyttyjä joukkoesiintymisiä nähtiin rock-konserttien yhteydessä. Silloin, 50-luvulla nuo konsertit pidettiin pienissä teattereissa tai kahviloissa ja uutiset alkoivat säännöllisesti kertoa siitä, että nuori yleisö oli kuulemastaan villiintynyt niin, että huoneistojen sisustus oli särjetty. En ole ihan varma, tapahtuiko sitä meilläkin.

Kyseessä oli ilmeisesti eräänlainen lupa huliganismiin. Kun kerran sitä samaa oli tapahtunut muuallakin tällaisessa yhteydessä, niin pitihän sitä tapahtua täälläkin. Olemmehan me yhtä fiksuja nuoria mekin…

Muoti, johon kuului kaluston särkeminen, taisi kestää vain jonkun kuukauden. Saman toistaminen yhä uudelleen alkoi tuntua juuri siltä mitä se olikin eli puuduttavan tyhmältä.

1800-luvun lopulla, jolloin näyttää tapahtuneen ensimmäinen suuri huliganismin nousu, asia liitettiin meillä tiettyjen työläiskorttelien nuorisoon, joka briljeerasi sillä, että teki mitä tahtoi eikä kuvia kumarrellut. Vastaava ilmiö voitiin kyllä havaita myös Pohjanmaan häjyilyssä.

Sittemmin termi siirtyi valkoisen Suomen viholliskuvastoon, jossa vuoden 1918 sota oli suurelta osin myös järjestäytyneen yhteiskunnan ja kulttuurin sota huliganismia vastaan. Muistamme, miten Mannerheim miekkavalassaan lupasi karkottaa Leninin soturit ja huligaanit myös Itä-Karjalasta.

Lapualaisaikana ja itse asiassa jo sitä ennen alettiin puhua myös oikeistohuligaaneista. Tunnettu iskulause ”me teemme mitä tahdomme” antoi herkullisen aiheen pilkkariimitykselle: Me teemme mitä tahdomme/ ja tahtomme on paha/ Se väkivaltaan, vääryyteen/ on taipuva kuin vaha!

Mutta oikeastaan tässä piti kirjoittaa tuosta Järnefeltin novellista. Sen sankarina todellakin on puhdas huligaanityyppi. Kertomuksen juonena on, että sairaanhoitajaksi ryhtynyt aatelistyttö ihastuu tuohon huligaaniin, joka tuodaan sairaalaan hoidettavaksi. Tyttö yrittää vapauttaa sankarinsa, joka ilmeisesti on tehnyt miestapon ja halveksii samalla suuresti nimismiestä, jonka velvollisuuksiin kuuluu mellastajien paneminen rautoihin.

Novelli on täysin uskollinen oppi-isä Tolstoille ylistäessään jumalallista rakkautta -joka tässä tapauksessa on vain banaalia ihastumista alfaurokseen- tuomitessaan valtion väkivaltakoneiston ja pitäessään vannottua valaa nollan arvoisena.

Järnefeltillä on monta hienoa ja kiinnostavaa teosta, mutta tämä novelli tuskin kuuluu niihin. Sen sijaan se kyllä jaksaa hämmästyttää täydellisellä naiiviudellaan. Tarinan huligaani saa lopulta elinkautisen tuomion ja tyttö lähtee kulkemaan Mathilda Wreden jälkiä vankien ystävänä.

Muistaakseni se oli Nikolai Berdjajev, joka sanoi, että Tolstoin opin radikaalisuudessa oli demoninen juonne, niin Jeesukselta kuin se olikin omittu. Yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkän yksilöllisen tunteen varaan, vaikka se tuntuisi kuinka ylevältä. Rajat tarvitaan ja jonkunhan niitä pitää valvoa.

Kertomuksessa järjestyksen palauttanut vallesmanni saa tytön vihat niskoilleen.

Huligaani on outo teos etenkin oman aikakautensa yhteydessä. Vuonna 1917 Järnefelt oli osallistunut ns. kirkkomellakoihin pitämällä puheita Suurkirkossa, jossa esiintyi myös vielä hurjempi anarkisti Jean Boldt. Syntyneiden epäjärjestysten takia itse puhujiakin nimitettiin syystäkin huligaaneiksi ja kuten tunnettua vuonna 1918 tämä termi sai aivan erityisen kolkon kaiun.

Tässä tämä hahmo nyt joka tapauksessa sitten taas esitettiin sankarina, johon kaikki naiset olivat heikkona.  Hän oli tansseissa pannut ranttaliksi, kuten siihen aikaan tyyli usein oli. Sammutettuaan valot hän oli mennyt halailemaan juuri tuota samaa tyttöä, joka sitten sairaalassa hoiti häntä.

Ikävä tahra tällä sankaruralla oli, että siinä samalla tuli ammuttua muuan poliisi, mistä seurasi elinkautinen vankeusrangaistus. Kertojalta tai hänen sankareiltaan ei kuitenkaan heru minkäänlaista myötätuntoa tälle väkivaltakoneiston edustajalle.

Sivumennen sanoen, maailmansotien välisenä aikana oli aivan tavallista, että pojat lähtivät tansseihin mukanaan puukko tai pistooli tai molemmat. Jälki oli sitten sen mukaista. Nykyiset huligaanit ovat yleensä kesympiä, luojan kiitos.

Kertouksen toinen sankari on sitten tuo aatelistyttö, joka uhmaa valtion väkivaltakoneistoa. Hän yrittää noudattaa jumalallisen rakkauden käskyä vapauttamalla vangin, vaikka hänen tekonsa ei onnistu eikä liioin paljastukaan. Kertomuksen konnaksi jää kuin jääkin välttämättömän työnsä tekevä kelpo vallesmanni.

Nykyaikaiselle lukijalle on aika vaikeaa seurata kirjoittajan aivoituksia, eikä huligaanin hahmosta taida löytyä mitään ylevää, vaikka sitä yrittäisi etsiä. Kertomuksen sankaritar sai kokemuksestaan joka tapauksessa yllykkeen seurata Mathilda Wreden, vankien ystävän jälkiä ja hyvä niinkin.

Mutta minkä opetuksen kertomus oikein antoi ja miten yleisö otti sen vastaan? Tuon ajan kritiikit ovat minulta lukematta. Ne saattaisivat olla kiinnostaviakin.

 

Suuri taistelu

 

Taistelu

 

Toivo Pekkanen, Isänmaan ranta. WSOY 1937, 385 s.

 

Maailmansotien välisenä aikana ei vasemmistolaisuus ollut muotia suomalaisessa kulttuurissa. Itse asiassa melko sävyisillekin kirjoille saattoi olla vaikea löytää kustantajaa, mikäli niiden näkökulma oli vasemmistolainen.

Kansalaissodan rintamien perintö oli yhä vaikuttamassa ja mikäli itse sodasta puhuttiin, oli korrektia esittää se kertomuksena intomielisistä sankareista, jotka olivat verellään lunastaneet maalle vapauden. Niin sanoakseni vaihtoehtoinen totuus kyllä sekin tarvittaessa löytyi, mutta se oli puolestaan niin täynnä vihaa ja asenteellisuutta, että se oli helppo myös hylätä.

Tämä kirja on oman aikansa perspektiivistä melkoinen harvinaisuus sikäli, että se käsittelee kiihkottomasti tuon sodan perintöä molemmilta puolilta. Näkökulma on itse asiassa kyllä työläisten, mutta myös porvaristo ja äärioikeisto saavat osakseen ymmärtävän käsittelyn.

Vaikka Pekkanen varoo sekoittamasta toisiinsa yksilöitä ja yhteiskunnallisia ryhmiä, tulee myös jälkimmäisten merkitys voimakkaasti esille tässä kirjassa, jossa kuvataan luokkataistelun kärjistymistä, suurta lakkoa jossakin kaupungissa, joka muistuttaa kovasti Kotkaa.

Ajankohdaksi kerrotaan sodanjälkeinen nousukausi, jolloin kieltolaki oli vielä voimassa. Toisin sanoen puhutaan 1920-luvusta ja sen aatteista ja muodeista. Neuvostoliitto tulee yllättävän vähän esille, mutta ennen vuosikymmenen loppuahan se ei juuri antanutkaan aihetta puhua itsestään muuten kuin varoittavana esimerkkinä. Siinä roolissa se taitaakin vilahtaa, vaikka nimeä ei mainita.

Toinenkin Neuvostoliitolle annettu merkitys tulee esille sikäli, että suuri työläisten lakko esitetään vastapuolella selvästi poliittisena ja sitä väitetään itänaapurin rahoittamaksi. Asia ei tässä romaanissa pidä lainkaan paikkaansa, vaikka tosiasiassa sikäläistä rahaa kyllä saatiin Suomeenkin ainakin vuosikymmenen vaihteen satamalakkoa ja telakan työtaistelua tukemaan.

Pekkasen kirjassa kyse joka tapauksessa on puhtaasta luokkataistelusta, jossa työläisten niukkuudessa elävät joukot pyrkivät saamaan oikeudenmukaisemman osansa työnsä tuloksesta. Nousukausihan on parantanut myös heidän taloudellista tilannettaan, joka kuitenkin on yhä varsin haavoittuva.

Lakko on kuitenkin vaarallinen yritys juuri tuon haavoittuvuuden takia. Työnantaja ei ole halukas myönnytyksiin ja pystyy murtamaan lakon rikkurivoimin. Taloudellisesti yritys päättyy katastrofiin.

Lakon kuvauksena tämä kirja lienee uraauurtava ja se myös käsittelee aihettaan monin verroin monipuolisemmin kuin nykyinen tendenssikirjallisuus omia kohteitaan.

Rupeamatta tässä sen enempää selostamaan kirjan henkilöitä ja heidän suhteitaan, näyttää sen yleinen sävy olevan pessimistinen, mutta ei alistunut. Tämä taistelu hävitään ja nouseva nuori polvi näyttää olevan koko idealle vihamielinen. Tulevaisuudessa luokkien konflikti tulee kuitenkin jatkumaan ja jossakin vaiheessa työläisten taloudellinen, henkinen ja sosiaalinen asema nousee.

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu joskus 30-luvun puolivälin paikkeilla, jolloin takana oli lama ja siitä toipuminen oli alkanut. Luultavaa on, ettei kukaan voinut edes unissaan kuvitella sitä uutta vaurautta, joka satoi kaikkien väestöryhmien ylle tulevina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.

Tämä kirja kuuluu siis menneeseen maailmaan ja saattaa olla, että sen teemat ovat monen mielestä toivottoman epäkiinnostavia. Suomalainen kapitalismi tarjosi myös työväelle tien vaurauteen ja arvostukseen ja sillä siisti. Ketäpä kiinnostaisivat niiden ihmisten maailmankuvat, jotka eivät nähneet nenäänsä pidemmälle?

Kirja on kuitenkin varsin kiinnostava sekä rohkeana ja suorapuheisena yhteiskunnallisena analyysinä että myös ajankuvauksena ja henkilöidensä psykologian tulkitsijana.

Samalla siinä asetetaan elettävä aikakausi laajempaan historialliseen perspektiiviin ja katsotaan rohkeasti silmiin sekä kansalaissodan perintöä että tulevaisuutta, joka ei näytä valoisalta.

Kirjailija esittää usein kiinnostavia henkilökuvia muun muassa ammattimaisista rikkureista ja uskoo, ettei heidän historiaansa tulla koskaan kirjoittamaan. Moni muukin asia, jota aikanaan pidettiin mahdottomana, on sittemmin toteutunut.

 Kulloisetkin intellektuaaliset muodit ovat vain aikansa lapsia, ja sama varmasti pätee myös nykyisiin ideologioihin. Harvat asiat ovat yhtä häilyväisiä ja epävakaita kuin ajan henki. Sen kuvaaminen jo omana aikanaan on juuri siksi niin tärkeä asia. Siksi Pekkanen on yhä kiinnostava. Lieneeköhän meillä yhtä kiinnostavia oman aikamme kuvaajia?