Pakajamme karjalua

Karjalan kielen parlööri

Побеседуем/Tule pakinoilla.Venäläis-karjalaini pakinašanakirja (vienankarjalakši)/ Русско-карельский разговорник (на собственно-карельском наречии карельского языка). Periodika, Petroskoi 2015, 125 s.

Karjalan kielen kohtalo on tiettävästi maailmassa ainutlaatuinen. Siitähän tehtiin vuoden 1938 alusta lähtien Itä-Karjalan kansallinen kieli, joka lyhyen olemassaolonsa ajan vielä joutui ankaran riepottelun kohteeksi. Vuoden 1940 keväällä sitten suomen kieli taas kerran korvasi koko karjalan, joka siirtyi noihin kuuluisiin historian roskakoreihin.

Nyt karjalan kieltä yritetään elvyttää, kuten netistä on helppo havaita. Tuo työ taitaa kuitenkin tapahtua liian myöhään ja olla muutenkin epätoivoista, mutta kaikkihan riippuu siitä, mitä tavoitellaan.

Toki karjalan kieli eri murteineen on vaalimisen arvoinen ja tuskin kukaan siitä vakavasti enää suunnitteleekaan varsinaista kulttuurikieltä, jolla olisi mahdollista suorittaa yliopistossa ylimpiä tutkintoja ja lukea maailmankirjallisuuden ja tieteen tärkeimpiä taoksia.

Sen sijaan karjalan kieltä voidaan vaalia ainutlaatuisena menneisyyden perintönä, jota voidaan paikallisesti ja pienissä piireissä myös käyttää keskinäisessä kommunikaatiossa.

Näin Kalevalan päivänä suuntaamme varmaankin kunnioittavan huomiomme vanhoille laulumaille, joilla vanhat runot säilyivät vielä silloin kun ne läntisessä Suomessa olivat enimmäkseen jo unohtuneet.

Prosessi lienee ollut samanlainen kuin Venäjällä, jossa vanhasta Kiovan Venäjästä kertovat runot säilyivät kuin ihmeen kaupalla Venäjän Pohjolassa, itse asiassa paljolti juuri Itä-Karjalassa.

Olen sen verran usein kertonut tuon hämmästyttävän tarinan karjalan kielen kohtalosta ja sen yhteydestä talvisotaan, etten viitsi asiaa enää jankuttaa. Tässä joka tapauksessa viite: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=karjalan+kieli.

Tässä on ehkä kuitenkin paikallaan todeta, että koko käsite karjalan kieli on aika kiinnostava. Aikoinaanhan sitä pidettiin ilman muuta suomen murteena ja sen mukaisesti esimerkiksi Itä-Karjalassa opetettiin ja käytettiin suomen kirjakieltä ns. karjalaistamisen yhteydessä. Sehän oli paikallinen коренизацияn eli kantakansallistamisen muoto.

Myöhemmin myös Suomessa näyttää yleistyneen se näkemys, että kyseessä on oma kielensä. Karjaöa ei siis ole suomen kurre. Mutta asia ei vielä tällä suinkaan muutu yksinkertaiseksi.

Noita kieliä on nimittäin useita. Ensinnäkin on varsinais-karjalaksi nimitetty Vienan eli Arkangelin Karjalan murre, jota on sekä pohjoista että eteläistä varianttia. Lisäksi tulevat livvin ja lyydin kielet, joissa on voimakas vepsäläinen vaikutus.

Sitä paitsi kaikkein suurin karjalankielinen ryhmä olivat vielä hiljattain Tverin karjalaiset. Näiden ohella myös kannaksen ja Suomenlahden etelänurkan inkeroiset puhuvat tietenkin myös omaa karjalaansa, jota ei saa sekoittaa inkeriläisten savolaismurteisiin.

Se murre, jota kannaksella ja nykyisessä Suomen puoleisessa Karjalassa (tai siis Karjaloissa) puhutaan ei sen sijaan ole karjalan kieltä, vaan savolaismurteita. No, jos tämä kuulostaa pahalta, voidaan puhua kaakkoismurteista.

Suomen ja karjalan kielten kohtalo Itä-Karjalassa on pitkä tarina ja murheellinenkin. Ne nivoutuivat tiukasti toisiinsa ja lopulta molemmat, jotka vuoron perään nostettiin ns. nimikkokansallisuuden kieliksi, kuihtuivat siellä lähes olemattomiin.

Hyvin merkittävä rooli asiassa oli professori D.V. Bubrichilla, joka ansioitui Karjalan murrekartaston tekijänä ja puolusti aina kiivaasti karjalan kielen oikeuksia omana, suomesta erillisen kielenään.

Mutta totuuden hetki koitti, kun suomalaisuus päätettiin Itä-Karjalasta hävittää. Niskalaukausten ohella siinä käytettiin myös kielipolitiikkaa. Päätettiin luoda uusi, yleiskarjalainen kieli.

Tehtävän sai professori Bubrich, joka Poika Tuomisen letkautuksen mukaan suoritti sen neljässä(?) kuukaudessa, mikä oli ennätys sitten Baabelin kielten sekoituksen.

Bubrich näyttää olleen tieteelleen uskollinen ja välttäneen ylenmääräisen venäläisen vaikutuksen tuomista karjalan kieleen.

Koska uusi kieli ymmärrettävästi oli aluksi kaikille aivan vieras, eikä kukaan oikein tiennyt miten sitä piti puhua ja kirjoittaa, joutui kielen luoja pian tuomiolle ns. tuholaisena… Hän kun muka oli keinotekoisesti yrittänyt erottaa karjalaa venäjästä.

Sen jälkeen portit avautuivat ja se karjala, jota kirjoitettiin muun muassa lukuisissa itäkarjalaisiswsa lehdissä talvisodan aikana, oli jo jotakin aivan muuta. Se oli itse asiassa aivan selvää venäjää karjalaisella kieliopilla varustettuna. Sitä pystyivät ymmärtämään vain ne, jotka osasivat näitä molempia kieliä.

Kuten tunnettua, uuden karjalan tarina päättyi sitten yhtä äkillisesti ja maineettomasti kuin oli alkanutkin. Suomen kieli ja venäjä korvasivat tuon kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun karjalan keväästä 1940 lähtien. Suomen nouseminen takaisin viralliseksi kieleksi oli välttämätöntä uudessa Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa –karjalan kieli sen sijaan oli viides jalka koiralla, kuten venäläinen sananparsi sanoo. Se lopetettiin seremonioitta.

Kun nyt lukee tätä alussa mainittua karjalan kielen parlööriä, on pakko taas kerran huomata, miten lähellä suomea tuo kieli –varsinaiskarjala eli Vienan murre- oikein onkaan.

Kirja on venäläis-suomalainen, mutta suomalaiset pystyvät käyttämään sitä ilman mitään ongelmia. Mikäli kyseessä olisi vaikkapa livvin kieli tai edes Raja-Karjalan ns. sekamurre, olisi tilanne paljon vaikeampi. Bubrich-kielestä tai sitä seuranneesta täysvenäläistetystä variantista en puhukaan.

Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että tähän kieleen olisi tullut paljonkin uusia sanoja suoraan suomesta. Sen sijaan sitä aikoinaan kiivaasti ajettua ideaa, että ns. kansainväliset sanat olisi otettava venäjästä, ei ole havaittavissa.

Ajatelkaamme vaikkapa seuraavia sanoja:

в универмаге    tavaratalossa

библиотека      kirjasto

дежурная      päivystäjä

Экскурсия    tuattavuštumiskierroš

Ja niin edelleen. Toki sanojen muodot eroavat joskus suomesta ja jotkut sanatkin ovat omaleimaisia:

Maanantaina –ensiarkena

tiistaina –toissarkena

keskiviikkona (v sredu) serotana

sunnuntaina –pyhänäpiänä ja niin edelleen.

Arvaanpa, että ummikkovenäläisen on vaikea käyttää hyväkseen tätä parlööriä, jossa ei ole myöskään lausuntaohjeita. Sen sijaan se varmaankin palvelee hyvin sekä niitä karjalaisia, jotka ovat äidinkielensä unohtaneet ja myös suomalaisia, vaikka toinen kieli siinä onkin venäjä.

En kuitenkaan ole varma, missä määrin se on käyttökelpoinen livviläis- ja lyydiläislaueilla, vepsäläisistä puhumattakaan.

Mutta mitäpä tuo haitannee. Yleiskarjalaista kieltä nyt ei kerta kaikkiaan ole ja tuskin sitä kannattaa yrittää enää luodakaan.

Onnea vaan vienankarjalaisten pyrkimyksille vaalia omaa kieltään! Hyvyä lykkyö!

Milloin moukasta tuli herra?

Herraantumisen lyhyt historia

Sana herra on meillä tietenkin ruotsalaista lainaa ja ilmeisesi yleisgermaaninen. Saksassa se on yhä käypäinen titteli, mutta suomessa sen käyttäminen tuntuu nykyään aina sisältävän jonkinlaista pilkantekoa.

Näinhän ei aina ole ollut. Kalle Kajanderin romaanissa Kuinka talonpojasta tuli herra, päähenkilö riemuitsee saadessaan kortin, jossa hänen tittelinsä on herra. Tässähän oli runsasta komiikkaa, kun talonpoika väen vängällä rupesi vääntämään itsestään herraa, vaikka pystyi hankkimaan vain joitakin tuon toisen  ja hänelle vieraan elämäntavan ulkoisia tunnusmerkkejä.

Kajanderin kirja on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1915. Suurlakon aikaan sijoittuu Väinö Linnan tosin vasta 1959 ilmestyneen Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa, jossa talonpojat ihmettelevät, miten herrat voivat mennä lakkoon. Eiväthän ne muutenkaan töitä tee, ja sitähän se herrana oleminen tarkoittaa.

Linnan kirjan todistusvoima on sinänsä heikko, mutta aivan saman sanoman löydämme aikalaistodistaja Arvid Järnefeltiltä ja monilta muilta, esimerkiksi Kajanderilta. Herrana oleminen tarkoitti sitä, ettei töitä tehdä.

Itse asiassa herrat kaikesta päätellen olivat useinkin samaa mieltä. Virkamiesten tehtävänä oli hallita virkavallalla eikä tehdä töitä. Se jälkimmäinen jäi rahvaalle.

Työtä tekevien ja tekemättömien välinen kuilu oli olennaisesti se herroja ja rahvasta erottava kuilu, kuten myös Tolstoin ja Gorkin romaaneista ilmenee. Työllä tarkoitettiin ruumiillista työtä ja sen tekeminen oli herralle jopa aivan sopimatonta. Tosin poikkeusihmiset sitä esimerkiksi Tolstoin romaaneissa harrastivat, samoin kuin Tolstoi itsekin.

Tie herramaisuuteen saattoi kulkea joko koulutuksen tai rikastumisen kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa ensimmäisen polven herrat olivat aina pahasti puolitekoisia ja heitä pilkattiin puolella jos toisellakin.

Koulutus sen sijaan toi mukanaan myös uutta elämäntapaa, sitä, jota nykyään kutsutaan nimellä lifestyle ja tavallista oli pyrkiä hankkimaan myös itseä herraskaisempi puoliso, usein se oli ruotsinkielinen.

Naisen biologiseen rooliin kuuluu näyttöarvon hankkiminen ja oman itsen tuotteistaminen. Tätä on hoettu vielä nykyäänkin, mutta sata vuotta sitten asia oli vielä paljon nykyistä tärkeämpi.

Koska nainen joutui itseään myymään, oli hänen hyviä kauppoja tehdäkseen myös syytä opetella sieviä ja sivistyneitä tapoja ja tämä lieneekin ollut hyvin tärkeä tie herraskaisuuteen suurella osalla Suomen kansaa: naisen, vaimon ja äidin kautta.

Mitä tulee tuohon ruumiilliseen työhön, joka oli rahvaan vaan ei herrojen osana, sitä riitti runsaasti vielä tuonne 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka.

Tietenkin elinkeinorakenteen muutos on se todella suuri muutos. Kun vuonna 1920 maatlouden piirissä työskenteli vielä noin 70 prosenttia väestöstä, oli tuo määrä pari sukupollea myöhemmin vain noin neljä prosenttia.

Erilaisisa palveluammateissa sen sijaan vuoden 2000 paikkeilla oli suunnilleen tuo 70 prosenttia.

Oliko siis maailma kääntynyt päälaelleen ja herroja oli nyt saman verran kuin ennen rahvasta ja päinvastoin?

Ei tietenkään. Eivät uuden ajan talonpojat mitään rahvasta enää olleet eivätkä palvelusalojen työntekijät liioin herroja. Elinkeinorakenteen muutos, modernisaatio oli globaali ilmiö, johon liittyi monia asioita, muun muassa työn luonteen muuttuminen.

Se taas perustui koneellistamiseen ja automaatioon, joita ei kyetty edeltä käsin ennustamaan. Työn tuottavuuden valtava kasvu mahdollisti koko kansalle elintason, joka oli lähinnä satumainen verrattuna vielä maailmansotien väliseen aikaan. Se taas tarkoitti muutosta joka alalla, ruoasta ja asumisesta työhön ja huvituksiin.

Kansan valtaenemmistön työskennellessä maatalouden piirissä, siellä tehtiin vielä kaikki työ käsin, toki hevosen kanssa, mikäli mahdollista. Niittokoneet ja puimakoneet tehostivat ruumiillista työtä maailmansotien välisenä aikana ja aiemminkin, mutta eivät sitä lopettaneet.

Kynnöstä ja kylvöstä lypsyyn ja pyykkäykseen tarvittiin aina käsipareja, vahvempia tai heikompia. Tehtaisiin siirtyvät joutuivat hekin ruumiilliseen työhön.

Hyvin usein ihminen oli yksinkertaisesti voimakoneen tai siis juhdan roolissa. Joskus kiviä ja kantoja raivatessa saatettiin pitää pieni juhlahetki ottamalla avuksi räjähteitä, mutta kyllä raaka työ tehtiin käsin, olipa kyseessä sitten kallion poraaminen, ojan kaivaminen, puun kaataminen tai vaikkapa betonin sekoittaminen.

Kun nykypäivänä halvat sähkömoottorit on asennettu tekemään helpointakin työtä ja dieselit antavat tarvittaessa voimaa niin paljon kuin kehtaa käyttää, on itse asiassa vaikea edes kuvitella, miten avuton ihminen oli vastahakoisen luonnon edessä kun käytössä oli vain käsipari ja muutama alkeellinen astalo. Tilanne ei valtavasti poikennut edes Julius Caesarin aikaisesta. Miehen selkänahasta se edistys revittiin.

Ruumiillisen ja henkisen työn erottelu oli myös ideologisesti tärkeä asia. Kansainvälinen  sosialidemokratia kantoi huolta tämän eron voittamisesta ja erityisesti Venäjän sosialidemokraattisen puolueen enemmistösiipi eli bolševikit tekivät siitä tärkeän pykälän ohjelmaansa vuonna 1919.

Siellä se säilyi loppuun saakka ja vielä vuonna 1961 hyväksytyssä kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmassa tämä asia oli tärkeällä sijalla.

Sosialistinen yhteiskuntahan saataisiin muuttumaan kommunistiseksi, kun hävitettäisiin ero työläisten ja talonpoikien eli maaseudun ja kaupungin välillä, ruumiillisen ja henkisen työn välillä ja vielä lisäksi muutama muu ihmisiä toisistaan erottava tekijä. Sen jälkeen paratiisi olisi valmis ja rahakin joutaisi pois käytöstä, kun jokainen voisi ottaa hyödykkeitä käyttöönsä tarpeidensa mukaan.

Mutta vielä 1960-luvulla ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä oli siis olemassa myös Venäjällä ja se oli jopa tärkeä. Meillä Suomessa asia oli aivan samoin.

Kommunismia rakentavassa Neuvostoliitossa katsottiin dilemmasta päästävän sivistämällä ruumiillisen työn tekijää ja tuomalla hänen käyttöönsä koneita, jotka tekivät työstä osittain henkistä, insinöörin työtä.

Meillä Suomessa tapahtui aivan samoin.

Metsätyömies, joka hinkkasi nälkäviulullaan puita poikki, joutui antamaan tilaa metsäkoneen käyttäjälle, joka oli koulutettu ammattimies. Maanviljelijä, joka levitteli lantaa talikollaan, sai seuraajakseen valtavaa konemäärää käyttävän isännän, jonka töitä joka askeleella seurasi tietokone.

Tämä prosessi oli erittäin nopea ja sen tarkempi selvittäminen saattaisi onnistua jopa virallisen tilaston avulla. Olisi hauska tietää, milloin ammattitaidoton ruumiillinen työ käytännössä hävisi markkinoilta. Veikkaisin 1980-lukua. Silloin taisivat amatööreiltä työt loppua jo satamissakin.

Mutta tässä kiinnostaa nyt eniten asian henkinen puoli.

Neuvostoliitossa kehuskeltiin sillä, että siellä jokainen sai ilmaisen koulutuksen, joka oli luonteeltaan niin sanotusti polyteknistä eli sillä tavalla yleissivistävää, ettei ihmisen tarvinnut jäädä vain yhden osaamansa ammatin vangiksi, kuten kapitalismissa oletettiin tapahtuvan.

No mutta, tämähän tapahtui meilläkin.

Peruskoulun tuleminen, joka saatettiin loppuun 1970-luvulla, teki lopun jaosta herroihin ja rahvaaseen, jota oli pidetty perusteltuna vielä 1940-luvulla ja sen jälkeenkin. Nyt esimerkiksi koko ikäluokka sai oppia vieraita kieliä ja jokainen joutui myös lukemaan ruotsia. Tie lukioon oli auki periaatteessa kaikille.

Koulun ja erityisesti yhtenäiskoulun merkitys yhteiskuntaluokkia tasoittavana tekijänä on ollut valtava. Samaa lienee sanottava myös asevelvollisarmeijasta, jossa jokainen taustastaan riippumatta joutui aloittamaan samalta tasolta. Siellä myös koko ikäluokka oppi tuntemaan toisensa.

Epäilemättä armeijassa oli kyllä säilynyt myös ikivanhaa feodaalihenkeä, joka ilmeni upseerien herraskaisessa roolissa. Vielä viime sotien aikaan ei upseerivangeilla esimerkiksi saanut teettää työtä, siis sitä ruumiillista. Mutta kyllä se paljon puhuttu asevelihenki, joka talvisodan jälkeen syntyi, oli myös todellinen tekijä a luultavasi hyvin tärkeäkin.

Yleisen tulotason nousu ja pääsy pois nälkärajan tuntumasta, jossa oltiin hyvin yleisesti vielä kansalaissodan molemmin puolin, on tietenkin ollut välttämätön ehto herrojen ja rahvaan välisen kuilun poistamisessa. 1960-luvulta lähtien tämä kehitys on ollut suorastaan hyppäyksellistä, unohtamatta sitä, että jo 1930-luvun lopulla alettiin päästä jo pahimmasta.

Myös sosiaalivaltion kehittyminen on ollut oleellinen osa tässä kuvattua kehitystä. Itse asiassa SDP:n Forssan ohjelma vuodelta 1903 ja samana vuonna hyväksytty bolševikkien ensimmäinen ohjelma olivat oleellisesti saman sisältöisiä. Bolševikeilla oli vain tietty pukinsorkka demokratiaa koskevassa kohdassa ja kuten saatiin havaita, eivät myöskään suomalaiset sosialidemokraatit sitten viidentoista vuoden kuluttua ottaneet siihen sitoutumista kovin traagisesti. Taidan kyllä nyt käyttää huonoa sanaa.

Mutta muutama asia tästä kehityksestä taitaa vielä puuttua.

Sata vuotta sitten herrojen ja rahvaan elämäntyylit poikkesivat rajusti toisistaan.

Kansakoulussa kyllä opittiin paljon perusasioita aina nenäliinan käytöstä lähtien ja jossakin määrin myös uudenlaista, normin mukaista kieltä. Mutta ennen vuotta 1921 vain osa nuorisoa kävi kansakoulua. Sen koko kurssin suorittaminen jäi monelta tekemättä.

Kuitenkaan niitä normeja, jotka koulun perusteella jo tunnettiin, ei välttämättä haluttu noudattaa. Eri murrealueet puhuivat omalla kielellään ja käytöstavat, jotka usein kyllä tiedettiin, jäivät vain suuriin juhliin ja erityistilanteisiin.

On todennäköistä, että tässä suhteessa hyvin suuri muutoksen agentti oli yleisradio, joka myös toi koko maahan saman, tarkan ajan. Sitä ei enää tarvinnut tarkistaa lähikaupungin tornikellosta.

Radion käyttämä kieli oli yleensä hyvin korrektia kirjakieltä ja sivumennen sanoen aika usein myös hieman ruotsinvoittoista. Joka tapauksessa radiota, etenkin sen uutisia ja kuunnelmia kuunneltiin hyvin laajasta koko maassa ja varmasti myös saatiin kuva normaalina esitetystä puhetavasta.

Mutta television vaikutus lienee sentään ollut aivan omaa luokkaansa. Etenkin television alkuvuosikymmeninä se kokosi ympärilleen kaikki kansalaispiirit niin pian kuin vastaanottimen hankkiminen kävi mahdolliseksi. Ja kyllä se antenni eli konkurssiharava alkoi jo 1960-luvulla olla joka mökin katolla.

Television jonninjoutavat ohjelmat ja amerikkalaiset sarjafilmit saattavat tuntua aivan pinnalliselta ja turhalta ajankululta, mutta lienee selvää, että vasta ne toivat koko kansalle niin sanoakseni yhteisen diskurssin. Jokaisella nyt oli ainakin osittain yhteisiä tuttavia ja mielenkiinnon kohteita TV:n kautta.

Jossakin määrin tätä oli tapahtunut jo koulun ja kirjallisuuden ja sanomalehtienkin kautta, mutta kyllä yleisradion ja sittemmin erityisesti television rooli lienee ollut erittäin suuri. Sehän vaikutti joka päivä jokaiseen.  On vaikeaa kuvitella, mitä sen puuttuminen olisi voinut merkitä.

Vielä 1900-luvun alussa vallinneita herraskaisuuden tunnusmerkkejä voisi koota matriisiksi ja yrittää sitten selvittää, mitä niille on ajan mittaan tapahtunut ja milloin ja miksi.

On ilmeistä, että osa vanhoista herraskaisuuden tuntomerkeistä on jäänyt pois, eikä niitä käytä enää kukaan. Sellaisia ovat vaikkapa kirjakielen puhuminen tai valkoisten kaulusten käyttäminen myös arkisin kaikissa tilanteissa. Olemme siis niin sanotusti uusrahvaanomaisia.

Vai kävikö siinä juuri päinvastoin? Tiettyjä entisiä herraskaisuuden tunnusmerkkejä ja jopa niistä useimpia sen nimenomaan voidaan nyt havaita nyt lähes koko kansassa. Kyseessä ovat tietyt  jokapäiväiset käytösnormit, vieraiden kielten taito, elintaso ja asuminen, muu kuin ruumiillinen työ, ulkomaiden ainakin jonkinlainen omakohtainen tunteminen, ainakin jonkinlaiset kulttuuriharrastukset ja niin edelleen.

On myös paljon sellaista uutta, joka oli aikanaan kaikille tuntematonta ja joka nyt yhdistää kaikkia kansankerroksia. Tätä ainestahan riittää, autoilusta tietokoneisiin.

Erottavia tekijöitä ja halua erottautua on toki myös olemassa. Mutta nyt joka tapauksessa kyse on ainakin enimmäkseen aktiivisesta haluamisesta. Vielä sata vuotta sitten kyseessä oli pakko. Vapausasteet olivat vähissä, olipa halua tai ei.

Kärjistäen, tämä herraskaisuudesta poistumisen tai –jos niin halutaan- sen kaikkialle tunkeutumisen kehitys on ratkaisevalta osaltaan tapahtunut puolen vuosisadan aikana, mikä tarkoittaa sitä, että minun ikäluokkani on sen omin silmin nähnyt.

Siitä huolimatta sitä on joskus vaikea ymmärtää tai edes siihen uskoa. Mutta se oli yhden aikakauden kannalta olennaisen tärkeä muutos. Meidän aikamme haasteet ovat muualla.

Vai tarvittaisiinkohan meillä nyt jonkinlainen uusi alaluokka, jos kerran kaikki olemme herroja? Mistähän tuo saataisiin ja mitä sillä tehtäisiin?

Candide ja nykyaika

Tohtori Panglossin missio

Tunnetuin Voltairen pienistä teoksista taitaa olla Candide, jonka alaotsikkona on optimismi (Candide ou l’optimisme).

Päähenkilö on muuan poikkeuksellisen vilpitön nuorimies, kuten jo otsikkokin antaa ymmärtää ja hänen mentorinaan toimii aikansa oppineeseen diskurssiin perin pohjin perehtynyt tohtori Pangloss (pan –kaikki, lat. glossa –kieli, sanat, vrt. glossary), siis kaikenpuhuja eli ehkä hölöttäjä.

Voltairen kirjassa Pangloss on parodinen hahmo, joka yrittää kaikkialla todistaa oikeaksi sen, että se maailma, jossa elämme, on paras mahdollinen. Hän on siis se optimisti.

Taustalla on G.W. Leibnizin ajattelu, joka todella päätyy tuohon optimismiin. Se näkemys oli joka tapauksessa Candiden vuonna 1759 ilmestyessä saanut kolhuja erityisesti Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen johdosta. Miten voisi olla edes pohjimmiltaan hyvä asia, jos tuhannet ihmiset menehtyvät raunioiden alle ja rotat syövät siellä eläviä lapsia?

Optimistisen maailmankuvan puolustaminen ei ollut intellektuaalisesti eikä moraalisesti helppo tehtävä, mutta Pangloss hoiti työnsä urhoollisesti, vaikka sai matkalla kuppatartunnan ja kohtalo muutenkin kolhi häntä pahanpäiväisesti.

Sivumennen sanoen, Suomessa Veikko Huovinen kirjoitti 1950-luvulla mainion Candide-mukaelman Rauhanpiippu, jossa hän parodioi aikansa militarismia.

Yleensä aina muistetaan se, miten Voltairen kirja päättyy: Candide toteaa, että on viljeltävä omaa puutarhaansa ja asettaa siis omalla tavallaan korkealentoisen maailmanselityksen paikalleen, käytännön ja terveen järjen alapuolelle tai ainakin ulkopuolelle. Puutarhanhoidossahan filosofialla ei pitkälle pötkitä.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuvitella, että kirja on tärkeä vain lopputulemansa takia. Olennaista siinä on se pilkka, jonka alaiseksi pöyhkeä, mutta maailmasta irtaantunut filosofia saatetaan. Sitä paitsi tuota filosofiaa eivät kannattaneet vain älykääpiöt, vaan päinvastoin, jopa ajan etevimmät henget.

Ongelman ydin tuskin oli niinkään filosofian kehnoudessa kuin siinä, että eri kategorioihin ja sfääreihin kuuluvia asioita oltiin taipuvaisia typerästi sekoittamaan keskenään ja päädyttiin paradoksaalisesti hullunkurisiin tuloksiin liian viisauden takia.

Itse asiassa viisaus olisi vaatinut, että puutarhuri saa hoitaa oman palstansa filosofilta kysymättä ja jälkimmäisen taas olisi kannattanut olla neuvomatta puutarhuria. Filosofian soveltajat tuottivat helposti vain lämmintä ilmaa ja tyhjiä sanoja (glossa). Ilman niitä saatettiin usein pärjätä paremmin ja jopa ymmärtää asioita adekvaattisemmin.

Filosofialla on aina taipumusta ryhtyä vallitsevan ideologian palvelijattareksi, kuten se aikoinaan oli katoliselle kirkolle ancilla theologiae, palkkapiika. Toki on myös loistavia poikkeuksia.

Neuvostoliitossa filosofia joka tapauksessa oli häpeilemättä politiikan palkkapiika ja sama rooli sillä on usein nykyäänkin täällä meillä. On syntynyt jokin merkillinen globalisaatio-ortodoksia, jonka seurana on ilmastonmuutokseen liittyvä millennialismi, etten sanoisi kiliasmi. Jonkinlaista uskontoahan tämä on ja sillä on oma teologiansa.

Niinpä jokaista arkipäivämmekin asiaa täytyy kiliastien mielestä leimata ja määrätä tuo maailmanlaajuisen tuhatvuotisen valtakunnan odotus ja siihen valmistautuminen.

On jotenkin luontevaa, että teini-ikäiset ja sitä nuoremmat saattavat hahmottaa myös arkisen maailmansa tuhatvuotisuuden näkökulmasta ja katsovat tekevänsä valtavan merkityksellisen teon kieltäytymällä juomasta heille tarjottua maitoa.

Se on kaikkien lasten ja lapsenmielisten oikeus. Pahempaa kuitenkin on, kun uuden ajan tohtori Pangloss saarnaa samaa myös aikuisille ihmisille ja vaatii heitä hahmottamaan maailmansa ja säätelemään tekemisensä globaalin tasa-arvon ja ilmastokatastrofin torjunnan näkökulmasta.

Lukuisten onnettomuuksiensa keskellä Voltairen Pangloss sai aina lohtua siitä ajatuksesta, etteivät asiat viime kädessä olisi mitenkään voineetkaan olla paremmin. Ellei maailmassa olisi pahalta näyttäviä ja tuntuvia asioita, ei voisi olla hyvääkään.

Ehkäpä tämä on myös nykyisten panglossien ajattelun pohjalla. Ellei maailmassa olisi epätasa-arvoa, rasismia ja hiilidioksidipäästöjä, niin mistä silloin voisi pöyristyä ja ketä paremmaksi voisi kiliasti itsensä tuntea ja millä perusteella?

Tietyn arveluttavan suuntauksen kohti epä-älyllisyyden syvimpiä syövereitähän tässä ajassa on näkevinään. Avainsanat ovat pöyristyminen ja mielensä pahoittaminen.

Sen sijaan, että suhtauduttaisiin maailman moninaisuuteen rauhallisesti, sine ira et studio, kuten filosofialta aikoinaan vaadittiin, edellytetään nykyään kaikkialla affekteja, joiden voimakkuus myös sanelee niiden arvon. Tässä voidaankin sitten todellinen, asioihin vaikuttava toiminta jättää vaille huomiota ja höläyttää vaikkapa ilmaston olevan keskeinen asia Suomen vaaleissa…

Mikäli ihminen kykenee pöyristymään paheksumistaan asenteista suorastaan sairauteen saakka, voidaan hänen suoritustaan pitää erityisen kiitettävänä ja hänellä on luultavasti myös mahdollisuuksia päästä pitkälle ns. kulttuurin saralla, esimerkiksi teatterissa tai sitä nykyään kai vastaavien performanssien parissa.

Mielensä pahoittaminen taas on hieman eri asia. Sen ajatellaan voivan olla sekä edistyksellistä että taantumuksellista. Edellisen tapaamme sorrettujen ja solvaistujen vähemmistöjen piiristä ja sellaisen aiheuttaminen niille kuuluu pahimpiin moraalisiin rikoksiin, joita ihmiskunta edustajiensa välityksellä yleensä voi tehdä.

Joukkopahastuminen, jonka kulloinkin määrittelevät siihen erikoistuneet asiamiehet, on aikamme vakavimpia ilmiöitä ja jopa niin vakava, ettei siitä ole lainkaan tehty parodioita. Se ei ole ollut mahdollista.

Sitten on olemassa tämä taantumuksellinen mielensä pahoittaminen. Sen pilkkaaminen kuuluu asiaan ja sille on syytä naureskella. Onhan kyseessä menneen maailman jälkijoukkotaistelu, jossa vanhentuneet asenteet vielä yrittävät vaatia olemattomia oikeuksiaan.

Mielensäpahoittajasta on suorastaan tehty koominen roolihahmo, joka eräänlaisen käänteisen Panglossin tapaan valittaa jokaisesta uudesta ilmiöstä, jota ei kykene ymmärtämään ja arvostamaan.

Täytyy muuten tässä todeta, että eilen sain taas muutaman kuukauden tauon jälkeen katsottua televisiota joitakin kymmeniä minuutteja ja seurasin muun muassa tämä Mielensäpahoittaja-hahmon seikkailuja.

Enpä ollut koskaan kuvitellutkaan, että mitään niin typerää kehdattaisiin tehdä ja julkisesti esittää. Aivan erityisesti silmille hyökkäsi koko höperyyden tavaton tosikkomaisuus. Mutta se siitä.

Vilkaistuani vielä samannimistä kirjaa päädyin siihen tulokseen, että kyseessä on olkiukko, jonka puuttuminen todellisuudesta on kovasti harmittanut sen luojaa. Niinpä sitten on tekaistu karikatyyri, jonka toivotaan ainakin yksinkertaisimpia naurattavan. Onhan se aina jonkin verran höperömpi kuin katsoja itse.

Mutta kun Voltaire aikoinaan kirjoitti Candidensa ja Huovinen Rauhanpiippunsa, oli niillä ihan oikeasti niin sanottu sosiaalinen tilaus ja se oli kulttuurissa vallitsevan falskiuden paljastaminen.

Karikatyyrejähän myös Pangloss ja Huovisen Petro Pacpipo olivat. Tuohon nykyiseen Mielensäpahoittajaan verrattuna niillä oli kuitenkin se ero, että ne paljastivat ihan oikeaa, yhteiskunnassa vaikuttavaa ja hyvinvoivaa idiotismia. Ne siis eivät olleet olkiukkoja.

Kyllähän tässä maailmanajassa olisi taas Voltairelle töitä, mutta parodian tekeminen jo valmiista parodiasta on vaikeaa ja tuskin edes mahdollista. Tarvitaan jokin muu tyylilaji.

Houillebecq, muuten, kuuluu taas jotakin julkaisseen. Hänen edellinen kirjansa oli erinomainen.

Törkeä tapaus

Törkeä tapaus

Täytyypä sanoa, että piti pari kertaa varmistaa, näinkö oikein, kun lehdessä kerrottiin, että Pietarin konserttikuoro (Концертный хор Санкт-Петербурга) oli ns. isänmaan puolustajan päivänä esittänyt Iisakin kirkossa laulun, jossa kuvattiin  iloittelevaan sävyyn USA:n (itse asiassa vain puolen USA:n) pommittamista maan tasalle.

Tottahan se oli ja sanat olivat vieläkin hurjemmat kuin ensi näkemältä näytti. Ne ovat netissä saatavana, mutta en taida viitsiä niitä tässä toistaa. Kyseessä oli lähinnä vähämielinen pullistelu, jossa Amerikan tuhoamisesta tehtiin hauska tapahtuma, joka suoritetaan kolmen ruplan hinnalla.

Mieleen tuli, että vastaavanlaista pullistelua Neuvostoliitto harrasti viimeksi juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Silloin muodissa oli laulu, Jos huomenna syttyy sota (Jesli zavtra vojna) ja vakuutettiin, että kaikki on kyllä valmista.

Stalinin jälkeen edes Hruštšov ei koskaan palannut saman tason uhkailuun, niin kovaa kieltä kuin joskus käyttikin.

Itse asiassa Neuvostoliitossa toteutettiin vuodesta 1939 lähtien valtava propagandakampanja, jossa vakuutettiin, että jos ja kun sota syttyy, se tulee olemaan Neuvostoliitolle lyhyt ja iloinen asia. Asiat ratkaistaan vihollisen alueella ja vähällä verellä, maloj krovju. Asiasta on parikin mainiota tutkimusta, molemmat Vladimir Nevežinin käsialaa.

No, kuten virolainen sanoo, uhkus jätkub upakile, kangus käima käpakile. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Olin aina kuvitellut, että Venäjällä, jos missä oli kantapään kautta opittu, ettei sodalla kannata leikkiä. Jopa hyökkäys Suomeen oli todellinen katastrofi, joka suhteessa. Ainakin Stalin oppi sen.

Oliko nyt sitten taas, uuden sukupolven toimesta, mitään menneestä oppimatta ja suorastaan vähämielisesti ydintuhoa uhmaten ruvettu taas käymään samanlaista kampanjaa?

Tutustuminen asian Venäjällä saamaan vastaanottoon rauhoitti sentään hiukkasen.

Oli tietenkin skandaalimaista, että moista roskaa kehdattiin esittää vieläpä Iisakin kirkon kaltaisessa ympäristössä, joka sentään on sakraalinen tila, vaikka onkin nyt valtion vai oliko kaupungin omistuksessa ja toimii etupäässä museona.

Asiasta älähtikin kirkonmies, hengellisen akatemian professori, diakoni Andrei Kurajev. Hän kirjoitti nettipalstallaan jopa otsikolla: Putinismia Iisakin kirkon kaarien alla. Terminaalivaihe. https://diak-kuraev.livejournal.com/2345444.html.

Seuranneessa keskustelussa, jossa nyt on kolmisen sataa puheenvuoroa, on yleinen sävy moiselle profanaatiolle hyvin tuomitseva ja jopa kauhistunut. Onhan tämä nyt jo paljon pahempaa kuin Pussy Riotin tapaus. Miksei hengellinen sääty ole asiasta älähtänyt? Kenen on vastuu?

Joku kommentoijista tyytyi vain kiroamaan (asianmukaisesti kirjoitettuna) koko esitykselle ja idioottimaiselle runolle, jotkut totesivat, että aikoihinpa oli eletty ja että kyseessä oli todellinen skandaali.

Sitten oli tietenkin niitä, jotka eivät ymmärtäneet koko asiaa, vaan alkoivat höpöttää omaansa, kuka esittäen lukuja tankkien tuotannosta ennen toista maailmansotaa, kuka muuten filosofoiden eri maista ja mikä mistäkin.

Mutta myös koko tuon typerän laulun idea, jos niin voi sanoa tuli esille.

Kyseessähän on neuvostoaikainen parodia 1980-luvulta. Silloin siinä irvisteltiin sille, että neuvostoarmeijan sotilas, kolmen ruplan palkallaan, haastoi USA:n ja Kiinan ja vielä muutkin ja tarvittaessa tuhosi.

Koko laulu alkuperäisessä muodossaan oli monen sivun pituinen ja löytyy kyseiseltä nettisivulta. Se oli juuri niin idioottimainen, kuin moneksi vuodeksi laitokseensa komennetuilta varusmiehiltä voi odottaa.

Tärkeää kuitenkin on, että siihen aikaan sellaista laulua sopi aikoinaan lauleskella vain itsekseen tai luotettavassa seurassa. Sen julkinen esittäminen olisi heti vienyt hullujenhuoneeseen. Rauhastahan sitä oli puhuttava.

Tämä selittää jo jotakin. Parodiasta siis alun perin oli kysymys, mutta mistä oli kysymys nyt, kun hieno kuoro oli merkittävänä juhlapäivänä pantu esittämään uusituilla –ja nimenomaan nykypäivään viittaavilla- sanoilla varustettuna tuota samaa renkutusta, vieläpä konsertin loppunumerona? (Ja kulttuuripääkaupungin yleisö taputti, kuten Kurajev sarkastisesti toteaa).

Skandaalihan tämä on ja on sentään helpottavaa huomata, että asia ymmärretään siten myös Venäjällä. Netissä on runsaasti aineistoa siitä, miten täysipäiset kansalaiset ovat eri tahoilla kyselleet, miten moinen oikein saattoi olla mahdollista. Vastuussa olevien, kuten kuoron johtaja Vladimir Begletsovin, kerrotaan menettäneen malttinsa ja selittäneen, että tämä nyt vain oli huumoria.

Huumoriapa hyvinkin, mutta tällaisilla asioilla leikittely on huonoa huumoria. Šutki tut plohije, kuten venäläinen sananparsi asian ilmaisee.

Kannattaa huomata, ettei moista ydintuholla leikittelevää idiotismia ole vielä tähän mennessä missään eikä koskaan aikaisemmin, siis näihin asti, hyväksytty virallisen kulttuurin piiriin. Pioneerityöhän tässä on kyseessä. Jotakin uutta se meidän aikakaudestamme kertoo ja kukaties myös Venäjän nykytilasta. Luulen, että asiaa halutaan painaa villaisella, enkä odota henkeä pidättäen mitään anteeksipyyntöjä, valitettavasti.

Onneksi sentään kyseessä ei ole mikään ”Venäjän yleinen mielipide”. Se asia käy internetistä selvästi ilmi ja niille, jotka eivät asiaa tiedä, kannattaa varmaan taas kerran sanoa, että kyllä siellä Venäjälläkin saa mielipiteensä ilmoittaa silloinkin kun se ei ole poliittisesti korrekti. Mutta monihan ei sellaiseen ryhdy missään maassa, syitä en spekuloi.

Tosin kyllä myös Kurajevin palstalle löytyi sellaisiakin kommentaattoreita, joiden mielestä tällainen laulu ja sen tällainen esittäminen olivat ihan OK. Ja muutenkin nyt kelpaa kyllä olla venäläinen, kun on otsaa isotella kenelle tahansa…