Suuren totuuden aika

Suuren totuuden aika

Leena Sharma, Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Suuri, uransa huipulla oleva ja koko maailman ylistämä Stalin tapasi suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Kremlissä 8.10.1945. Kohtaaminen oli erittäin mielenkiintoinen ja käydyt keskustelut tallennettiin muun muassa Stalinin arkistoon.

Stalinin suhtautuminen äskeisen vihollismaan edustajiin oli todella erikoista. Kyseessä oli todellinen goodwill-offensiivi.

Kansojen isä tarjoutui omasta aloitteestaan pidentämään Suomen sotakorvausten maksuaikaa ja kantoi huolta äskeisen vihollismaan työläisten, talonpoikien ja älymystön toimeentulosta. Koston sijasta generalissimus halusi taltuttaa porvarillisen nationalismin ystävyydellä.

Vuosisataisnerolla oli toki omat syynsä jalomielisyyteen, mutta silti hänen esiintymisensä nimenomaan suomalaisten suuntaan oli hyvin merkillepantava.

Olen pohdiskellut asiaa muussa yhteydessä, joten en tee sitä tässä. Tässä kiinnitän vain huomiota siihen, mitä Stalinin kerrottiin sanoneen. Sharma näyttää perustavan versionsa paikalla olleiden suomalaisten kuvauksiin, jotka jättävät erään kiintoisan yksityiskohdan Stalinin puheesta pois.

Stalin nimittäin kehui Suomen kansaa. Venäläiset eivät pitäneet suomalaisista siksi, että he sattuivat olemaan naapureita. He pitivät heistä siksi, että suomalaiset olivat kyvykäs ja työteliäs kansa. Suomalaiset asuivatkin luoja (=piru, черт) ties missä, mutta olivat kuin olivatkin saaneet rakennetuksi valtakunnan suolle ja metsiin.

Mutta ei siinä kaikki: belgialaisia pidettiin yleisesti hyvin sivistyneenä kansana, kun taas suomalaiset monen mielestä olivat puolijunttia kansaa (poluhutorski narod/ полухуторский народ) sanoi Stalin viitaten niin sanottuun huuttoritilaan eli yksittäistilaan, jollaisilla venäläisen käsityksen mukaan asui lähes metsäläisiä, joille ryhmäkylänkin kehittynyt sosiaalinen miljöö oli vieras, suurkaupungin modernisuudesta puhumatta.

No, siitä huolimatta belgialaiset antautuivat hyvin pian saksalaisille, kun nämä hyökkäsivät. Jos heidän maassaan olisi sen sijaan asunut suomalaisia, olisivat asiat menneet aivan toisin, totesi Stalin, joka tietenkin hyvin muisti Suomen rintaman kokemukset.

On syytä katsoa, että generalissimuksen antama, varsin merkittävä tunnustus, oli vilpitön. Olivathan suomalaiset sen kalliisti ostaneet. Mutta viittaan tässä nyt toiseen asiaan.

Ainakaan minun tietääkseni tuo suomalaisten ja belgialaisten rinnastaminen, jonka Stalinin arkisto tuntee, ei tullut esille, kun valtuuskunnan jäsenet kotimaassaan kertoivat johtajan vastaanotosta. Sehän oli hieman sopimatonkin tölväistessään yhtä kansaa, mutta myös suomalaisten kannalta arkaluontoinen leimatessaan heidät metsäläisiksi tai ainakin melkein.

Muistakaamme nimittäin, että suomalaiset olivat jo puolen vuosisadan ajan ylpeilleet aivan erityisesti korkealla kansansivistyksellään, joka ilmeni erityisesti lukutaitona. Venäläiset olivat tässä palvelleet kielteisenä vertauskohtana.

Toinen asia oli, että Stalin aivan selvästi ja vastaansanomattomasti kiitti suomalaisia heidän sotilaallisen suorituksensa johdosta. Rauhan nimiin vannovalle kulttuurivaltuuskunnalle tällaisen täytyi olla myrkkyä.

No, eihän siinä nyt mitään suurta vahinkoa tapahtunut, mikäli tapahtuneesta keskustelusta ei raportoitu aivan virheettömästi. Se kaikkein suurin teema tapaamisessa kai sentään oli ollut sen korostaminen, ettei Neuvostoliitto halunnut kostaa, vaan päinvastoin vakuuttaa suomalaiset siitä, että ystävyys oli aivan mahdollista ja nimenomaan heidän tavoitteenaan. Tämä sitten taas auttaisi hävittämään nationalismin, minkä jälkeen… Mutta tämä vie jo aiheesta syrjään.

Yuval Harari-niminen kirjoittaja on maalaillut lähihistoriasta kuvan, jonka mukaan maailmassa oli kolme kilpailevaa totuutta ennen toista maailmansota, kaksi sen jälkeen, yksi kylmän sodan jälkeen eikä nykyään enää yhtään…

Elämme siis totuuden jälkeistä aikaa. Näin ei ollut vuonna 1945. Silloin totuuksia oli kaksi ja käynnissä oli kova kilpailu siitä, kumpi oli toista suurempi.

Oman puolensa militantit eivät kavahtaneet käyttää myös valhetta oman totuutensa ajamiseen. Olihan kyseessä absoluuttinen, mittaamattoman arvokas päämäärä, jonka hyväksi mitkään uhraukset eivät voineet olla liian suuria.

Niinpä totuuden venyttäminen, tarkoitushakuiset ylitulkinnat ja hankalista asioista vaikeneminen olivat aivan sallittuja. Käytännössä hyväksyttiin tarvittaessa suoranainen valehtelu ja sensuuri. Tämähän osoitti vain periaatteellisuuden korkeaa tasoa, etenkin ns. edistyksen puolella.

Totaalisen sodan jälkeen on helppo ymmärtää ihmisillä olleen valmiutta tällaiseen mustavalkoajatteluun. Silloin oli todella tilausta voittaa epäinhimilliset viholliskuvat ja kohdata entinen vihollinen normaalilla, inhimillisellä tasolla.

Selvää myös oli, että tämä luonnollinen tarve haluttiin valjastaa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden palvelukseen ja siinä myös onnistuttiin. Entisiä upseereitakin oli näkyvästi mukana uutta ystävyyttä rakentamassa, mikä oli hieno ja merkillepantava asia.

Suomalaisen yhteiskunnan onnistuneen siilipuolustuksen tarina tunnetaan, joten ei siitä enempää. Kahden kilpailevan totuuden taistelussa porvarillinen vei pitemmän korren hymykampanjoista huolimatta. Yksi syy taisi olla suomalaisten jostakin syystä allerginen suhtautuminen kaikkeen propagandalta haisevaan. Sodan aikana tämä oli koskenut myös omaa propagandaa.

Kun Suomen Akatemiaa yritettiin perustaa poliittisesti korrektiin malliin, torjui Paasikivi yrityksen tylysti ja kun SNS yritti valheidentorjuntakampanjaa, se taisi pudota omaan kuoppaansa. Neuvostoliiton sotapropaganda oli aikoinaan ollut sen tasoista, että ainakin yksi sukupolvi oli saanut rokotuksen sitä vastaan. Sen jälkeen oli turha enää jatkaa.

Suuret ikäluokat olivatkin sitten toista maata. Taistolaisuuden historia on kerrottu jo moneen kertaan, mutta Sharman kuvaus on silti lukemisen arvoinen. Itse asiassa tuntuu siltä, että nuo ajat ja niiden opetukset ovat jo häipyneet nykyisen journalistisukupolven mielestä ja se alkaa olla valmis kokemaan historian uudelleen, kuten sen unohtaneet aina tuomitaan tekemään.

Mielestäni Sharman kirja edustaa poikkeuksellisen korkeatasoista journalismia, etenkin ollakseen meidän aikamme tuote. Aikanaan nuo suuremman totuuden puolesta valehtelevat soturit useimmiten todella uskoivat olevansa tekemässä jotakin aivan suurenmoista.

Joku Musta kirja on henkisen tasapainonsa säilyttäneen nykylukijan silmissä joko säälittävää tai pöyristyttävää idiotismia, mutta kerran asia oli toisin.

Sitä paitsi muuan Johan Bäckman on melko hiljattain julkaissut tuon teoksen uudelleen eikä kyseessä ole mikään camp-huumori. Tällaisella tapahtumalla ei nyt toki ole mitään yleisempää kantavuutta, mutta aikakautta tarkkaillessa on syytä kuunnella myös niin sanottuja hiljaisia signaaleja.

Entä mitä voi sanoa sellaisesta suhtautumisesta totuuteen, jonka voi tänä päivänä löytää sellaistenkin tahojen julkaisuista, jotka ilmeisesti haluavat itseään pidettävän vakavasti otettavina?

Mainitsen vain professori Tapio Puolimatkaa vastaan nostetun ajojahdin, jossa tunteet näyttävät menneen niin kuumiksi, ettei enää ole välitetty edes siitä, että kuka tahansa normaalijärkinen lukija voi vakuuttua arvovaltaansa korostavien argumenttien falskiudesta: (https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sananvapaus-on-my%C3%B6s-eri-mielt%C3%A4-olevilla/1240836 ).

Leena Sharman kirjan suuri ansio on, että se, ennakkoluulottomasti luettuna, pystyy vapauttamaan meidän aikakautemme omahyväisyydestä ja auttaa meitä ymmärtämään myös oman aikamme falskiutta, silloin kun sitä tarjotaan ja se tapahtuu yhä julkeammin.

Silloin kerran vastakkain oli, tai väitettiin olevan kaksi totuutta, monen mielestä nykyään ei sitten ole yhtään. Niinpä kiusaus valehteluun, sen pienemmän, banaalin totuuden uhraaminen suuren asian takia voisi tänään olla jopa entistä suurempi.

Sitä kavahtakaamme.

Olennaisesta

Olennaisesta

Jordan B. Peterson, 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Alkusanat Norman Doidge. Suomennos Tero Valtonen. WSOY 2018, 461 s.

On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.

Aleksandr Solženitsynin kuuluisa tunnus oli: ei pidä elää valheessa! (жить не по лжи!). Näyttää siltä, että aikamme ihmisten on yhä vaikeampi tajuta, mitä tämä aikanaan merkitsi.

 Solženitsynin banalisointia on kuvitella, että hän nyt vain oli tarpeeksi rohkea mies sanoakseen valhetta valheeksi. Kukapas muka ei olisi tajunnut, mistä oikeastaan oli kysymys?

Mikään ei voisi olla vähemmän totta. Solženitsynin oli voitettava kokonainen rationalisoinnin, itsetyytyväisen hurskauden ja mahtailevan oikeaoppisuuden maailma saadakseen sanomansa ymmärretyksi ja ymmärtääkseen sitä edes itse.

Valhe oli niin tiiviisti ja huolellisesti kytketty koko jokapäiväiseen elämään ja myös sen juhlien kaanoneihin, että sitä vastaan nouseminen edellytti jättiläisen hengenvoimia.

Hengissä on yhä miljoonittain ihmisiä, jotka aidosti loukkaantuneina tuomitsivat Solženitsynin ja vimmastuneina allekirjoittivat adresseja häntä vastaan. En tiedä, miten he jälkikäteen muistavat sen, mitä kerran tapahtui.

Kukaan tuskin enää sellaisesta ylpeilee, mutta harva taitaa kuitenkaan sitä pystyä häpeämään. Aika, nähkääs, kun oli sellainen. Nyt on toinen aika, toisenlainen aikakausi. Niin.

Näinhän asia juuri on. Tänä päivänä miljoonat ja taas miljoonat käyttäytyvät jälleen kuin sopulit laumassa tai kuin lampaat, jotka sokeasti juoksevat pässinsä jäljissä. Kysymys ei ole vain siitä, että omat aivot pannaan narikkaan, vaan siitä, että ne aktiivisesti valjastetaan tukemaan valhetta. Todenpuhujan osa ei ole helppo ja se johtuu siitä, ettei häntä halutakaan ymmärtää. Se olisi omalle mielenrauhalle aivan liian vaarallista.

Solženitsyn on yksi Jordan Petersonin kirjan sankareista ja täytyy sanoa, että valinta on harvinaisen oikeaan osunut. Suuri venäläinen taisteli aikanaan totalitarismia vastaan ja samaan rooliin joutuvat tänäkin päivänä monet sellaiset, joille totuudesta on tullut niin sanoakseni elämää suurempi asia.

Peterson itse kieltäytyi noudattamasta ns. poliittisen korrektiuden nimissä vaadittua riittiä ja sai potkut työstään. Tämä ei häntä lainkaan lannistanut ja itse asiassa hän nousi paljolti juuri tämän ansiosta kansainväliseksi tähdeksi, jota lienee netissä seurattu yli sata miljoonaa kertaa.

Tämän kirjan asema maailmanlaajuisen bestsellerinä perustuu kai melko lailla tähän protestoimalla hankittuun kuuluisuuteen.

Olisi kuitenkin asioiden banalisointia luulla, että totuuden sanominen enempää Solženitsynille kuin Petersonillekaan tarkoittaisi vain oikeutta olla eri mieltä, saati että kyseessä olisi jonkinlainen kuuluisuuden saati erikoisuuden tavoittelu, jota toteutetaan olemalla vain toista mieltä kuin enemmistö.

Totuus nimittäin merkitsee tällaisille ihmisille koko mielekkään elämän sisältöä. Valheessa eläminen on eräänlaista saatanan, tai ainakin epäjumalan palvontaa, joka vieroittaa ihmisen olennaisesta: Olemisesta suurella alkukirjaimella.

Peterson menee siis ihmiselämän eksistentiaalisille lähteille, ”olemisen äärelle”, kuten erään takavuosien kirjan otsikko asiaa kuvasi.

Täten hänen ajattelunsa saa vahvan uskonnollisen perspektiivin, joka muistuttaa elävästi Erich Frommin uskonnonfilosofiaa, erityisesti niitä Frommin kirjoja, jotka ovat yhä suomentamatta kuten the Dogma of Christ tai You Shall be as Gods.

Molemmissa tapauksissa kirjoittaja tulkitsee eri uskontojen keskeisiä tekstejä sekulaarilta, eksistentiaaliselta pohjalta ja saa jopa vanhan testamentin kummalliset kertomukset näyttämään ajattoman viisauden ilmentymiltä. Petersonia näyttää kristinuskon ulkopuolisista uskonnoista kiehtovan erityisesti taolaisuus.

Moukkamaisen ateismin edustajille moinen on tietenkin a priori pelkkää horinaa, mutta samaahan tällainen henkilö joutuu sanomaan kaikesta syvällisestä ajattelusta.

Samanlaisia ongelmia vastaanottopuolella on myös niillä, joista Nietzsche runoili. Paratiisiin eivät kelvanneet Heuchel-Hänse, Ehren-Tölpel, Tugend-Gänse (J.A. Hollon suomennos): Ken on hurskaan liukaskieli/ hyve-pöllö, mietomieli: /paratiisistamme pois!

Olemisen äärellä pysyttelevälle ihmiselle kirkot ovat tunkkaisia paikkoja, joiden valheellisuus kauhistuttaa. Se, mikä joistakin muista on kukaties vain hyvänsuopaa lauhkeutta, on ankaran totuuden miehen silmissä rienausta ja helvetin esikartano.

Solženitsyn kukisti Neuvostoliiton tai ainakin urhoollisesti sitä yritti (lukekaapa vain Puskipa vasikka tammeen). Kun suuri mullistus sitten tapahtui, jätettiin totuuden sankari ilman yösijaa. Kukapas ei olisi aikoinaan tiennyt samaa kuin hänkin ja mitäpä kummallista tuo taantumuksen tukipylväs oikeastaan nyt sai aikaan? Nyt kansa halusi rauhassa taas palvoa omaa vasikkaansa.

Petersonin Neuvostoliitto, eli tässä tapauksessa läntisen maailman totalitarismin ydin on postmodernismi, joka on ulottanut lonkeronsa suureen osaan maailmaa. Sen perusasettamusten tolkuttomuus on itse asiassa aivan ilmeistä jokaiselle terveen järkensä säilyttäneelle, mutta ei suinkaan niille tuhansille nuorille ja vanhemmillekin, jotka kansoittavat läntisen maailman humanistisia tiedekuntia.

Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.

Petersonin on tietenkin helppo panna kaikenkarvaiset konstruktionistit ja queer-teoreetikot matalaksi jo terveellä järjellä. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä ottaa aseekseen myös kehitysbiologian ja viittaa ihmisten monien käyttäytymispiirteiden monen miljoonan vuoden ikään. Analogisia malleja tavataan joskus sekä ihmisillä että äyriäisillä. Niiden selittäminen sosiaalisiksi konstruktioiksi on pelkästään naurettavaa ja kiukkuinen hyökkääminen niitä vastaan jotain pahempaa -valheessa elämistä.

Petersonin kirja on kirjoitettu kahdentoista elämänohjeen muotoon ja mieleen tulee pakostakin Dale Carnegien klassikko Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa? Sehän on vuosikymmenien mittaan myynyt miljoonia ja taas miljoonia kappaleita koko läntisessä maailmassa.

Carnegien kirjan otsikko ilmaisee jo selvän välineellisen tavoitteen, mikä luultavasti tympäisee niitä, jotka menestyksen sijasta ovat kiinnostuneempia totuudesta.  Petersonin kirja on ilman muuta näitä kahdesta syvällisempi, vaikka myös se on sujuvasti ja yksinkertaisesti kirjoitettu ja sopii siinä suhteessa hyvin suurelle yleisölle.

Petersonin kirja sattuu myös olemaan taistelevaa sanomaa julistava teos, mitä Carnegien kirja ei tietenkään ole. Kirjoittajan, kuten aikoinaan hänen esikuvansa Solženitsynin, missiona ei ole sen vähempää kuin totuuden voitto valheesta.

Se ei ole helppo tehtävä eikä välttämättä toteutettavissa edes poliittisen korrektiuden ja postmodernismin kohdalla.

Joka tapauksessa kirjan suuri suosio on jälleen yksi merkki jostakin uudesta aikamme kulttuurissa. Se irrationalismin laji, johon monet ovat uskoneet ja halunneet uskoa, on tässä taas kerran haastettu. Onko sen kukistaminen juuri tältä pohjalta mahdollista, jää nähtäväksi. Totuudella on joka tapauksessa ollut tapana aina tietyllä viiveellä nousta esiin, ainakin hetkellisesti.

Kulttuurin kaanon

Kaanon

Die Zeitissa muuan Thomas Kerstan on havainnut, että nykyisen maailman muutoksessa on yhä vaikeampaa ymmärtää, mitä tietoja vähintäänkin tarvitaan maailmaan orientoitumiseksi ja sen kohtuulliseksi ymmärtämiseksi.

Onkin selvää, että esimerkiksi Saksassa, jonka asukkaista suuri osa on varttunut itäisessä Anatoliassa, eikä ole paljoakaan kosketuksissa asuinmaansa kulttuuriin, täytyy ihmisryhmien välillä olla suuria ongelmia yhteisen henkisen tilan löytämisessä. Lukutaitoakin uussaksalaisilla on usein niukasti.

Kuitenkin tällaista yhteistä henkistä tilaa on menneisyydessä pidetty enemmän tai vähemmän välttämättömänä. Kansankokonaisuudesta ei kai ainakaan Saksassa kukaan uskalla puhua, mutta siitä huolimatta uudet prosessit ovat huolestuttavia.

Kun suuri joukko ihmisiä muuttaa kulttuurin kehityksen kannalta maailman primitiivisimmistä maista (World Values Surveyn objektiivisessa mielessä) kaikkein kehittyneimpiin, on kulttuurinen katkos odotettavissa ja luultavasti jopa väistämätön.

Sen myötä seuraa yhteiskunnan fragmentoituminen, jos muuttajia on tarpeeksi. Mitään hyvää tällaisesta ei taida odottaa kukaan. Niinpä jopa ns. edistyksellisillä tahoilla halutaan, että kaikki sentään enemmän tai vähemmän ymmärtäisivät toisiaan ja mieluummin enemmän. Mutta mitä tämä saattaisi merkitä käytännössä?

Kulttuuriset kaanonit ovat itse asiassa olleet muodissa jo hyvän aikaa. Millainen olisi se kulttuurinen minimi, joka jokaisen kansalaisen olisi asuinmaansa kulttuurista opittava? Saksassa täytyy tietenkin osata jotakin muuta kuin vaikkapa Suomessa, vaikka on luultavaa, että sekä meidän että heidän kaanoneissaan on paljon yhteistä ainesta.

Tuntuu selvältä, että vaa’assa ei kovinkaan paljon tekniikan tai edes informaatioteknologian osaaminen. Lähes kaikilla aloilla toimeen tuleminen edellyttää myös niiden tiettyä minimiosaamista, mutta se taitaa löytyä kantapään kautta. Jos jotakin teknistä taitoa todella tarvitaan, se myös opetellaan.

Kulttuuriperinnön suhteen asiat ovat toisin. Toki ihmiset oppivat ennen pitkää ymmärtämään sanojen konnotaatioita ja saavat jonkinlaisen käsityksen myös sellaisten käsitteiden merkityksestä, joiden alkuperästä heillä ei ole mitään aavistusta. Varsinainen kulttuurinen kompetenssi edellyttää kuitenkin enemmän. On tunnettava tarinoita, käsitteitä ja taideteoksia.

Kulttuuriset kaanonit ovat pakostakin mielivaltaisia ja moninkertaisesti lyhyempiä kuin on ihmisen todellinen perustiedon tarve.  Kerstan on laatinut omansa Wilhelm von Humboldtin aikoinaan suorittaman kategorisoinnin pohjalta, mistä johtuen esimerkiksi kirjallisuus ja taide kuuluvat osittain yhteen, kun taas filosofia on niistä erillään. Luonnontiede ja tekniikka muodostaa oman osionsa.

Kirjoittaja kertoo, että kulttuurisen kaanonin tunteminen erotti aikoinaan barbaarit sivistyneistä kansoista ja siis vaikutti ihmisiä erottavasti. Itse hän, omassa yritelmässään, joka tietenkin on mielivaltainen, on sen sijaan pyrkinyt löytämään niitä aineksia, jotka yhdistävät ihmisryhmiä

Hupaisaa kyllä, mukaan on tullut myös kategoria tietokonepelit, joita kuitenkin mainitaan vain yksi.

Kuten arvata saattaa, tällaiseen kaanoniin täytyy kuulua länsimaisen kulttuurin ytimestä ainakin kristinuskon ja kreikkalaisen taruston perusaineksia. Raamattu, sekä Ilias ja Odysseia ovatkin mukana populaarien tiivistelmien muodossa, minkä voi tyydytyksellä todeta. A propos, onko meillä kunnollisia lyhennelmiä näistä?

Kerstanin kaanon tekee kuitenkin aika omituisen vaikutuksen sikäli, että siellä on yllättävän paljon selvästi köykäistä tavaraa ja päiväperhoja, joiden tunteminen saattaa juuri nyt auttaa tiettyjen piirien diskurssin ymmärtämistä, mutta korotettuna kulttuurin tuhatvuotiseen kaanoniin tekee oudon vaikutuksen.

Luultavasti saksalaisia ja turkkilaisia yhdistää ainakin jossain mkäärin kaanoniin päässeiden Beatlesien ja Rolling Stonesien tuntemus, mutta kun ajatellaan klassista kulttuurin määritelmää ihmiskunnan  parhaimpien suoritusten summana, tekee kyllä mieli ajatella, että tässä on taas todiste siitä, että länsimaisen kulttuurin kulminaatiopiste kuului siihen menneeseen aikaan, jolloin kukaan ei olisi edes vahingossa asettanut Ringo Starria Bachin rinnalle.

Nyt on aivan ilmeistä, että tässä mennään yhä enemmän vähemmistöjen ja tyhmimpien enemmistöjen ehdoilla. Jos on löydettävä kaikille tai edes mahdollisimman monille saavutettavissa oleva Gemeingut, ei tasolla voi olla paljon väliä, sikäli kuin vaaditaan asian tuntemista eikä vain sen tietämistä.

Olen ainakin itse puolestani yllättynyt löytäessäni luettelosta vaikkapa sellaisen kirjan kuin Wer ist wir? Deutschland und seine Muslime. En tunne kirjaa, mutta on vaikea uskoa sen ilman muuta kuuluvan tulevaisuuden suurten klassikkojen joukkoon ja antavan lukijalleen jotakin vielä muutaman vuosikymmenen, saati vuosisadan kuluttua.

Toki tuon kirjan lukemisesta voi kenties olla kaikille hyötyä. Sama luultavasti koskee esimerkiksi Thilo Sarrazinin aika tukevaa kirjaa Deutschland schafft sich ab (ja, wir schaffen das, sanoi Merkel). Mutta mitä tekemistä näillä sinänsä hyödyllisillä kirjoilla on klassikkojen valikoiman, kulttuurin kaanonin kanssa?

Koska asia joka tapauksessa on ilmeisen nykytärkeä, kyseli Zeit erinäisten merkittävien henkilöiden mielipiteitä Kerstanin kaanonista. Muuan tällainen, epäilemättä kategoriaan representative men, luettu hyenkilö oli nuori turkkilaisen rapin alalla kunnostautunut nainen, joka käytti taiteilijanimeä Bitch.

Nuo, niin sanoakseni bitchiläiset mielipiteet olivat kovin helposti arvattavissa. Kaanoniin olisi saatava suuri määrä tietoa rotusorrosta ja muista ei-värillisten rikoksista, paljon feminismiä, intersektionaalisuutta ja herkistymistä. Metoolla tulisi myös olla klassikkoasema jollakin tavalla…

Naurattaahan tämä tällainen, mutta eiköhän kyseessä ole siitä huolimatta vakava kehityskulku, joka tapahtuu meidän silmissämme. Idiotismin nostaminen klassismin rinnalle tasa-arvoiseksi asiaksi on vielä uutta, mutta näyttää uuden sukupolven mielestä jo koettavan välttämättömyydeksi. Siinä siis kulttuurin uusi sine qua non.

Saksalaisista on tosiaan tullut naurettavia, mutta enpä usko, että siinä olisi tämänkin historian koko merkitys. Kulttuurin käsittäminen uudella tavalla on myös meillä jo todellisuutta.

Jeremy Bentham sanoi aikoinaan, että nappikuopan (pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli se tuottaa enemmän mielihyvää.

Tämä oli aikoinaan rienaava väite, mutta sellaiset sentään vielä siihen aikaan sallittiin filosofeille. Taidamme pian olla siinä jamassa, ettei Benthamin perusnäkemysten kritisointia sallita enempää filosofeille kuin muillekaan. Erilaiset räppärit ovat nyt tasa-arvoisina sanelemassa, mitä kulttuurin tulee olla. Mikäli he vaikkapa loukkaantuvat jonkin klassikon johdosta (kuollut, valkoinen mies tms.), ei valitusoikeutta ole.

Sivumennen sanoen myös Kerstan oli kovin pahoillaan siitä, että hänen luettelossaan kuolleilla valkoisilla miehillä oli aivan hallitseva asema, mutta puolustautui sillä, ettei muu ollut vielä mitenkään mahdollista. Tulevaisuudessa, tuolla uljaassa uudessa maailmassa tulee kaikki varsin pian olemaan toisin…

Tästä kaanonista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta olkoon. Rupesin miettimään, millainen voisi olla vastaava suomalainen kaanon. Se voisi myös olla hyvin tarpeellinen.