Venäjän projekti

Mitä projektia Venäjä toteuttaa?

Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä.

Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

Oikeita ruokia saa jo

Falskin ruoan riemumarssi. Loppuuko se jo?

Englannissa oli takavuosina merkittävä kampanja oikean oluen (real ale) puolesta. Se vanha pubin kellarissa käytetty kalja kun oli häviämässä siksi, että suurpanimot kukistivat rahalla kaiken pientuotannon saadakseen pennoset taskuunsa. Tätä nimitettiin edistykseksi ja monet uskoivat.

Kampanjan kärjessä kuuluu olleen joku vanha trotskilainen, jolla oli alan kokemusta, siis kampanjoista. Kun kommunismi oli menettänyt hohtonsa, voitiin viimein ruveta puhumaan aidoista asioista. Kapitalismi on ihan oikeasti sellainen Juggernaut, joka jyrää minkä tahansa aidon asian, ellei kansa ole valppaana. Se, että erilaiset hörhöt ja jopa kokonaiset valtiot rupesivat uskomaan kommunismiin sen muka vaihtoehtona, ei tee siitä vielä ihanteellista järjestelmää.

Suomalainen kahden kaupan oligopoli on tyypillinen kapitalismin luomus. Valikoima näissä molemmissa on toki tyrmäävän hyvä verrattuna taannoisen Neuvostoliiton gastronomeihin, mutta kaikessa hiljaisuudessa systeemi on kehittänyt väärennettyä ruokaa, jolla aito on syrjäytetty.

Ajatellaan tomaatteja. Niitä lienee ainakin yli tuhat lajiketta, mutta kauppaan viljellään vain paria isoa versiota. Syystä tai toisesta ne sattuvat olemaan sellaisia, joihin ei koskaan tule aidon kypsän tomaatin makua. Ehkä ne ovat kaupan ketjuissa kestäviä, ehkä satoisia, ehkä helppoja ja turvallisia viljellä. Ehkä niillä on valtava määrä etuja puolellaan tuottajan ja myyjän tai molempien kannalta, mutta kuluttajan kannalta ne ovat katastrofi. vain hinta on kohdallaan ja se ei ole paljon.

Se, joka on joskus syönyt aitoa tomaattia ja luulen, että se porukka on jo Suomessa vähemmistönä, tunnistaa heti sen maun. Joskus sattuu torilta tai luomuosastolta saamaan, sellaistakin tapahtuu. Väärennetyn tomaatin makua taas ei tarvitse tunnistaa, koska sitä ei oikeastaan olekaan. Väärennetty tomaatti saattaa olla kauniin punainen, sekin voi muuttua ajan mittaan pehmeäksi, mutta aina se säilyttää saman mauttomuuden. Sen syöminen on pelkkää kärsimystä eikä se ruokiin juuri lisäarvoa anna paistaa sen tai keittää.

Toinen vastaava artikkeli on talvinen tilli. Itse asiassa se poikkeaa oikeasta niin paljon, että sen myyjiä vastaan pitäisi nostaa syyte harhaanjohtavasta mainonnasta. Oikea tilli on mausteyrttien parhaimmistoa, joka antaa kaloille ja salaateille huumaavan kesäisen aromin. Tillin nimellä myytävät ruohot taas ovat jo rakenteeltaan erilaisia eikä niissä ole enempää hajua kuin makua. Niiden pureskelusta tulee aistimus, jonkalaisen voi kuvitella lehmän saavan kuivista heinistä. Tällaisen ”tillin” lisääminen vaikkapa graaviloheen on yksinkertaisesti sen rienaavaa pilaamista.

No, ruisleivän suhteen katastrofi alkaa olla ohitettu. Hyvää ruislimppua, jonka voi vielä parantaa pakastamalla ja sitten uudelleen paistamalla, on jo kaupoissa. Myös erilaiset jälkiuunituotteet ovat aika lähellä aitoa.

Mutta missä on vaikkapa hiivaleipä, joka vastaisi kotona uunissa paistettua? Miksi sen tekeminen näyttää ylivoimaiselta? Ellei kunnon leipää pystytä tekemään, ei pidä ihmetellä, että porukka ostaa ulkomaisia tuotteita ja meillä saadaan panna peltejä kiinni. Sääli, mutta tämä kurja kapitalismi on kyllä jossakin määrin toimiva järjestelmä ja kuluttajan sanahan se siellä nytkin yrittää pyrkiä kuuluville, kun muovipussileipiä ja muuta mössöä kieltäydytään ostamasta.

No, nyt koko maailma on pystytty höynäyttämään pikaruoalla. Ekonomistit riemuitsevat siitä, miten jopa Kiinassa elintaso nousee, kun vanhan perinteisen sijasta popsitaan amerikkalaista sämpylää. Voi aikoja, voi tapoja! Itse puolestani uskon, että Kiinan tuhatvuotinen ruokakulttuuri ei kovin kauan katsele noita wrapeja ja hampurilaisia. Nyt ne vielä ehkä antavat statusta ja imagoilluusioita. Aikansa kutakin.

Mutta vielä hiukan aidosta ruoasta. Kaikki 1950-luvulla eläneet muistavat halvan makkaran ja huokaisevat: sellaista ei enää saa mistään. Ilmeisesti tuohon makkaraan oli kerätty kaikenlaisia teurasjätteitä, joita ei oikein voinut mihinkään muuallekaan panna, mutta hyvältä se maistui. Sitä paitsi kukaan tuskin lienee kuollut sen syömisestä.

Mikä oikeastaan on syynä siihen, ettei halpaa makkaraa –eikä juuri muutakaan kunnollista makkaraa- enää valmisteta? Keuhkot, utareet, mahat ja mitkä lienevätkään, syötetään kai nykyään koirille. Ennen niille ei omaa makkaraa tehtykään, mikä saattaa hämmästyttää nuorisoa. Olen koirille hieman kateellinen ja ajattelen, että ellei erilaisia nilviäisiä olisi Ranskassa aikoinaan kelpuutettu kaikkein hienoimpiin ruokapöytiin, olisi myös niiden syöminen varmaankin kielletty.

Mutta mikä on tulevaisuus tällä tiellä, jonne me olemme joutuneet ja jota kiidämme huimaa vauhtia kuka ties minne? Tuskin meitä sittenkään odottaa mauton, väärennettyjen ruokien helvetti. Kun ihmisten tulotaso nousee, he lakkaavat ostamasta sitä, mikä on kaikkein halvinta ja kaikkein latteinta (paitsi nyt juuri latte). He yrittäisivät nostaa elintasoaan, jos tietäisivät, miten sen voisi tehdä. Ehkä he menevät luomutiskille, jossa jossakin vaiheessa alkaa todella saada aitoja, oikeista lajikkeista kunnolla tehtyjä ruokia: maalaisvoita, oikeita tomaatteja, aitoa tilliä, kunnon leipää, hyvää olutta… Se käy kalliimmaksi, mutta miksi ihmisen pitäisi tässä maailmassa elää, ellei tarjolla ole kunnon ruokaa?

Nyt voimme jo nähdä yhä uusia elonmerkkejä hyvän ruoan ilmestymisestä takaisin sieltä Kimmerion yöstä, jonne se vuosikymmeniä sitten katosi: maalaisvoita on eräissä ravintoloissa, joku leipomo tekee erinomaista vaaleaa leipää, tosin vain ranskalaistyyppistä, luomutomaattien joukossa joku on ottanut käyttöön oikean lajikkeen ja niin edelleen.

Mutta miksi ihmeessä näitä ei mainosteta? Olen itse valmis valitsemaan kaupan ja jopa ravintolakin sillä perusteella, että sieltä saa kunnon leipää tai voita (jota ei vielä saa kaupoista). Maksan aika paljon enemmän hyvästä ruoasta kuin mauttomasta rehusta, jos niin vaaditaan. Luulen, että moni muukin tekee niin. Mutta tuottajien ja myyjien ei kannattaisi jättäytyä pelkän puskaradion varaan. Nyt kaikki kilpailevat hinnalla. Sen ymmärtää, mutta sen ohella kannattaisi kyllä kilpailla myös aidolla tavaralla. Vai kieltävätkö sen renkisopimukset?

Mutta kyllä kansa tietää, millainen ruoka on aitoa, ainakin sen tietää vanha kansa, jolla makumuisti säilyy vuosikymmeniä. Aidon ruoan ystävillä on vielä toivoa.

Intellektuellien puolustus

Intellektuellit ja synkkä kolmio

Synkkä kolmio (dark triad) on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät narsismi, machiavellismi ja psykopatia.

Itse asiassa vain ensimmäinen ja viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti noihin patologisiin ilmiöihin.

Narsismille ovat tyypillisiä suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja katumattomuus.

Machiavellismille sanotaan olevan luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen. Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä, jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.

”Synkän kolmion” persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin sopia esimerkkihenkilöksi.

Joskus puhutaan myös ”pimeästä neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.

Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön” ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia kansalaisia?

Kuten edellisestä selviää, asian ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on tarjolla vain välineen rooli.

Ihminen, joka ei välitä toisten kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten puolesta?

Saattaisi ensi näkemältä olla vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa. Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.

Kuten me vanhat ihmiset vielä muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä, millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.

 Adorno ja yleisemminkin Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä laiturilippuja.

Tällainen käytös ei kuitenkaan itse asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin lyhytjännitteiseen elämäntapaan.

”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina. Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.

Tällaista orgiaa ei Saksassa koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918 mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.

Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa ”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.

Huomattakoon, ettei Johnsonin kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja joka haluaa siihen samaistua.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa paljon puhuvia esimerkkejä.

Jean-Jacques Rousseau kuuluu tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.

Johnson siteeraa erästä nykyisempää tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti, ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli, kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja surkea”.

Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä, mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.

Kummallisempaa sen sijaan on, että häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa” (Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä (minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.

Paul Johnsonilla on hyvä perusteet puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä filosofi oli ”kiinnostava hullu”.

Rousseaun mielestä paheet kuitenkin johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä ympäröi ja tyrannisoi.

Tässä on kuitenkin kiinnostavaa pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan. Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön, julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja halpamainen hirviö”.

Näyttää siis pahasti siltä, että ”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.

Machiavellismista puheen ollen, koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille. ”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä oikeastaan oli.

Bertrand Russell kertoo lapsena kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.

 Ehkä jo tämä yhteinen intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset, mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta pahuutta eikä itsekään sitä edustanut. 

  Russell muistutti ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan miesten parhaita.     

Päinvastoin kuin Russellille, Leo Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena lankeemuksena.         

Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta. Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.

Tämän voinee kuitata ilkeänä henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.

Tolstoi ei ehkä sellaisenaan kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio, kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.

Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista” eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.

Joka tapauksessa Tolstoi sai tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat tuoneet kansalle valaistuksen.

Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?

Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut.

Epäilemättä Tolstoita voi joka tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.

Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.

Voltairen pappeus

Voltaire, intellektuelleista ensimmäinen

Melkisedekillä ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verratava - hän pysyy pappina ainaisesti." Hepr.7:3.

Nykyajan ihmisen on hieman vaikeata ymmärtää, miksi Voltaire oli aikoinaan niin tavattoman kuuluisa ja palvottu. Kun lukee hänen teoksiaan, niin esimerkiksi Candide on sinänsä hauska kirjanen, mutta ei kuitenkaan vaikuta aivan mullistavan nerokkaalta. Kaarle XII:n historia taas on varsin vaatimaton historiallisen kirjallisuuden edustaja, jonka lukeminen ei vielä sammuta aiheeseen liittyvää tiedonhalua saati vakuuta lukijaa kirjoittajan syvällisestä asiantuntemuksesta. Toki Voltaire kirjoitti paljon, paljon muutakin, mutta ehkäpä nuo pari näytettä antavat käsityksen siitä, miltä tuotanto maistuu. Diletanttihan ei kohteeltaan enempää vaadikaan.

Filosofian historia ei tunne mitään erityistä Voltairen saavutusta, johon kaikki myöhemmät sukupolvet olisivat joutuneet ottamaan kantaa. Voltairen suurin saavutus ilmeisesti oli hän itse: hahmo, jonka hän onnistui myymään aikansa mahtaville. Siinä todella oli jotakin uutta.

Voltairelta tunnetaan monta sangen sukkelaa sutkausta ja hänen patsaansakin välittää kuvan hilpeästä seuramiehestä, mikä hän tiettävästi oli. Henkevyys, ésprit on Ranskassa aina ollut hyvin arvostettua, siinä kuin totinen syvällisyys Saksassa ja jalo tunne Venäjällä. Kaikkea ei voi tehdä kerralla.

Ranskan vallankumouksen suuren tuntijan Thomas Carlylen mukaan Voltaire oli ennen muuta suuri rienaaja ja koska rienaaminen eikä kunnioitus oli kaikkien ranskalaisten suuri intohimo tuohon aikaan, tuli Voltairesta paradoksaalisesti heidän jumalansa: ”Ranskassa ei ollut ketään niin ylhäistä, kaunista ja jaloa, ettei hän olisi myöntänyt tämän miehen (Voltairen) olevan itseään vielä ylhäisempi, kauniimpi ja jalompi”.

Kyseessä on Carlylen rakastama paradoksi. Itse asiassa kyse oli siitä, että tuon ajan ranskalaiset olivat menettäneet aidon kyvyn ihailla ja kunnioittaa suuria miehiä. Sen takia heidän kunnioituksensa, sikäli kuin sanontaa tässä yhteydessä voi käyttää, kohdistuikin aitojen asioiden sijasta tähän lurjukseen, joka ei ollut enempää kuin vain rienaaja, persifleur.

Carlylen analyysi, joka on vallankumouksellista Ranskaa kohtaan niin ankara, perustuu hänen mystiselle filosofialleen, joka nosti suuret miehet, sankarit, historian keskipisteeksi. Voltaire, jonka toiminnan tuloksena lopulta oli Ranskan vallankumous, ei Carlylelle ollut sanan varsinaisessa merkityksessä suuri. Sen sijaan hän oli kyllä aikansa symboli ja sen pisimmälle viety saavutus alallaan.

Muuten, eräs saksalainen oppinut antoi joskus väitöskirjalleen nimen: ”Thomas Carlyle. Ein Voltaire Schottischer Prägung”. Täysin ymmärrettävä ja järjellinen näkökulma, mutta itse tutkimuksen sankari saattoi vaivaantuneena käännähtää haudassaan.

Missä siis oli tämä Voltairen merkittävyys, jonka aikalaiset todella niin varauksettomasti tunnustivat? Epäilemättä kyseessä oli ennen muuta vapautuminen auktoriteeteista. Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää, miten valtavan vaikutuksen Isaac Newton aikanaan teki luomalla taivaanmekaniikan, joka selitti mystisinä pidetyt tähtien liikkeet yhdellä ainoalla periaatteella, gravitaatiolla. Suoritusta verrattiin Jumalan luomistyöhön: ”Let Newton be –and All was light!” runoili Alexander Pope.

Aivan ilmeisesti Voltairen ajateltiin saaneen aikaan jotakin samankaltaista. Kun hallitsijat julistivat saaneensa vallan Jumalalta, kehotti Voltaire heitä esittämään valtakirjansa. Koko se valtava koneisto, joka edusti maan päällä Jumalan valtakuntaa, osoittautui Voltairen käsittelyssä hiekalle rakennetuksi.

Jos enempää pappi kuin hallitsijakaan eivät voineet osoittaa vaatimustensa perustuvan johonkin ihmistä korkeampaan auktoriteettiin, niin mihin ne silloin oikein perustuivat ja miten niihin piti suhtautua?

Varsin vakuuttavan päättelyn mukaan nuo vaatimukset olivat peräisin ihmisistä ja heidän järkeilystään.  Muussa tapauksessa ne olivat pelkkää taikauskoa.

Järkeilyyn voitiin vastata vain paremmalla järkeilyllä. Oikeassa oleminen ei voinut perustua ilmoituksen auktoriteettiin, vaan kaikki ihmiset ponnistivat samalta tasolta. Heistä paras oli se, joka päätteli parhaiten, pystyi ja uskalsi selvittää sen, mitä kertoivat logiikan ikuiset totuudet. Hänelle kuului oikeassa olemisen kunnia. Jumala oli syösty jalustaltaan ja karkotettu aistimaailman takaisiin sfääreihin, hän ei enää osallistunut keskusteluihin. Hänen vapaana olevan paikkansa oli perinyt ihminen, intellektuelli, jonka sanoista oli nyt etsittävä korkeinta totuutta.

Tarinan mukaan sivistyneen ihmisen kuului niin itsestään selvästi tuntea Voltaire, että olisi ollut mautonta kirjoittaa hänen hautakiveensä muuta kuin tuo yksi sana. Itse asiassa Pariisin Pantheonissa noita sanoja kyllä on useampiakin.

Kuten aikoinaan Horatius, olisi Voltairekin saattanut sanoa omnis non moriar,  ”kokonaan en kuole!” Hänen suhtautumisessaan kuolemaan on jotakin sekä hänen persoonallisuudelleen ja roolilleen että myös aikakaudelle tyypillistä ja uutta. ”Viivyttäisin kuolemista, jos keksisin jonkin hyvän henkevyyden (bon mot)” hän kuuluu sanoneen. Hänen autoepitafinsa kuului:

Ci-gît VOLTAIRE
De l'Académie française.
Il a franchi le seuil
et n'a quitté son fauteuil
que pour le Père-Lachaise.

Tässä lepää Voltaire Ranskan akatemiasta. Hän on siellä jättänyt tuolinsa, mutta nojatuolistaan hän luopui vain isä Lachaisen (hautausmaan) hyväksi.

Mutta kuoleman jälkeisestä maailmasta, josta kirkko niin paljon puhui ja jolla se valtaansa ja asemaansa perusteli, ei aikansa filosofikirjailijoiden johtotähdellä ollut paljon sanottavaa:

On meurt deux fois, je le vois bien:
Cesser d'aimer et d'être aimable,
C'est une mort insupportable;
Cesser de vivre ce n'est rien.

Hyvin ymmärrän, että kuolemia on kaksi,/ se kun lakkaa rakastamasta ja se kun lakkaa olemasta rakastettava/. Se on sietämätön kuolema, /mutta elämästä lakkaaminen ei ole mitään.

Kuitenkin tavallinen kuolevainen, tuona aikana, jolloin jokaisen elinpäivien määrä oli paljon nykyistä lyhyempi ja arvaamaton lähtö saattoi koska tahansa odottaa, toki kovasti halusi tietää, mitä kuoleman jälkeen oikein tapahtuisi. Ehkä taivasta ei olisi, ehkä ei helvettiä, mutta mitä sitten oikein oli? Siitä riimitteli filosofeista suurin:

Nous naissons, nous vivons, bergère,
Nous mourons sans savoir comment;
Chacun est parti du néant:
Où va-t-il?...Dieu seul le sait, ma chère

-Niin synnymme ja elämme me, paimenparka, /niin tietämättä kuolemme me, joka mies/ On tyhjästä kai kaikki lähtenyt /ja minne päätyy, Luoja yksin ties.

Filosofeista viisain tai ainakin nokkelin ei siis pystynyt paimenelle itse substanssista sanomaan yhtään mitään. Sen sijaan hän pystyi esittämään uuden suhteen kuolemaan. Se oli henkevän aristokraattinen. Ehkäpä siinä oli jotakin samaa kuin antiikin epikurolaisuudessa. Kansanjoukoille sitä ei kannattanut myydä, heidän aikansa koitti vasta parinsadan vuoden kuluttua, jolloin kaikenkarvaiset Dawkingsit sanovat taas saman uudelleen, mutta paljon, paljon lahjattomammin kuin Ferneyn irvileuka.

Kieltämättä intellektuellit harvoin nousivat yhtä korkeaan asemaan kuin Voltaire, joka oli tämän alan ensimmäinen todellinen eurooppalainen uranuurtaja –ei tiedemies, ei taiteilija, vaan jokapaikan päältäpäsmäri ja harrastelija. Mutta tärkeintä tässä on periaate: jos etsit korkeinta totuutta tai sen auktoriteettia, älä käänny Jumalan, hallitsijan äläkä klassikoiden puoleen. Korkeinta on järki ja sen vuoksi sinun on syytä kääntyä järjen ruhtinaiden eli, kuten myöhemmin sanottiin, intellektuellien puoleen.

Koska lähimpänä sitä paikkaa, jossa Jumala ennen asusti, oleilivat nyt filosofit, oli myös tavallisen kansalaisen mahdollista hakeutua kohti olemassaolon korkeimpia tasoja omaksumalla filosofien ajatuksia. Heidät saattoi haastaakin, sillä kaikkien yläpuolella oli yhteinen Järki ja siitä olivat osallisia kaikki ihmiset, kuka enemmän kuka vähemmän.

Kenelle tahansa intellektuellille avautui tästedes mahdollisuus huumaantua maailman hallitsemisesta järjen keinoin. Ihmisjärki, sama, joka oli selittänyt taivaankappaleiden liikkeet, oli ase, joka tarvittaessa myös ohjasi käytäntöä. Se myös siunasi niin poliittisen toiminnan suunnan kuin siinä käytettävät aseet. Uusi hallitsija, in spe oli nyt intellektuelli, joka raivasi tieltään myös papiston. Ainakin teoriassa saattoi jokainen nyt asettua hallitsijoiden ja pappien yläpuolelle, itse asiassa siis asettua itse papiksi. Hallitsijat eivät taas hevin luopuneet istuimistaan, olipa niiden pitämiselle perusteita tai ei.