Purjelaivat

Purjelaivojen uusi tuleminen

Pietariin mennessä tulee ensimmäisenä urbaanina alueena vastaan Lahtan kaupunginosa, ellei Siestarjokea lasketa, sehän kuuluu ns. kurortnyi rajoniin.

Saapumisen Lahtaan huomaa viimeistäänkin siitä liekin näköisestä talosta, joka on Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Mihin sellaisia tarvitaan, en tiedä. Ehkä siihen, että ihmiset ihmettelisivät, miten tuohonkin on ollut varaa ja halua syytää rahaa. Siinä tapauksessa kyseessä voisi olla jonkinlainen sijoitus näyttöarvoon ja siis imagoon, joka lienee nykyään sitä todellisinta varallisuutta.

Joka tapauksessa aivan tämän talon naapurissa sijaitsee telakka, jolla on jo muutaman vuoden ajan rakennettu linjalaivaa, siis purjelaivakauden taistelulaivaa. Kyseessä on 1:1 replika Pietari Suuren aikaisesta 54 tykin sotalaivasta nimeltä Poltava. Se tehdään vanhaan tapaan, lähinnä lehtikuusesta. Toki jonkin verran uutta tekniikkaa käytetään, mutta valmiina siitä tulee kolmensadan vuoden takaisen edeltäjänsä tarkka kopio.

Moni varmaan kysyy, mihin tällaistakin oikein tarvitaan ja osittain vastaus saattaa olla sama kuin tuon pilvenpiirtäjän kohdalla. Historian elävöittäminen on kuitenkin myös laivan tehtävänä, toisin kuin talon.

Itse asiassa kyseessä ei ole ainutlaatuinen projekti. Parhaillaankin seilailee maailman meriä Pietari Suuren aikaisen fregatti Shtandartin kopio, tosin hieman alkuperäisestä pienennetty versio, joka on meilläkin usein käynyt.

Onhan meillä käynyt myös ruotsalainen Itä-Intian kävijä Götheborg, mahtava, 58-metrinen kopio 1700-luvun laivasta, joka todella myös teki samanlaisen purjehduksen kuin esikuvansa. Oli se aikoinaan myös vastaava Finland-niminen laiva.

Maailmalla näitä siis on. Mikäli samaan joukkoon hyväksytään modernit purjelaivat, paisuu se aika suureksi, kuten Tall Ships’ Racessa voidaan nähdä. Aikamoinen mastometsä oli Kotkassa ja varmaan Turussakin viime kesänä.

Hyvin monet maailman maat ovat panostaneet purjelaivoihin. Suomi on poikkeus sikäli, ettei meillä ole rakennettu raakapurjeisia valtamerialuksia. Kahvelipurjeisia kuunareita, jaaloja, jahteja ja kaljaaseja kyllä riittää. Ja kyllähän sellaisillakin tuotiin maahamme monet suola- ja kahvisäkit aikanaan niin Välimereltä kuin Etelä-Amerikasta.

Mutta eipä meillä enää ole Suomen joutsenen tapaista laivaa purjehtimassa maailman meriä ja kertomassa ilosanomaa kaukaisesta pohjolan maasta, jolloin, kuten laulussa kerrottiin:

sai kuulla maailma kummakseen

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitollen

ilojuhlina riemuitaan!

No. Taidetaanhan meistä nykyään tietää jo kylliksi muutenkin. Olihan se Joutsen aika suurellinen paatti pienen valtion rahoitettavaksi. Mutta sopi se hyvin imagoomme joka tapauksessa. Meillähän ilmeisesti oli jonkin aikaa maailman suurin purjelaivasto.

Tämä taisi olla etupäässä ahvenanmaalaisen Gustaf Erikssonin ansiota, hän kun osteli halvaksi käyneitä mahtavia tuulennaukujia, jotka sitten purjehtivat pitkiä pasaatituulten reittejä esimerkiksi Australiaan.

Asianharrastajat maailmalla tuntevat nämä vaiheet ja sitäkin oudommalta kai vaikuttaa, että nykyään meillä ei ole mitään perinnepurjelaivaa.

Sitä paitsi perinteemme ulottuvat paljon viime vuosisataa pitemmälle. Toki niitä pitkän linjan purjehtijoita oli jo 1700-luvulla ja merta kynnettiin jo aiemminkin. Rannikon kaupungit, jotka nyt ovat kovin vaatimattomia, saattoivat varustaa todellisia laivastoja.

Tällaisiahan oli Uudellakaupungilla, Raumalla ja muilla Pohjanlahden rannikon kaupungeilla aina Ouluun saakka. Mutta oli niitä muillakin.

Loviisan vierassatamassa, suola-aittojen seassa on pieni, mutta kiinnostava merimuseo, joka kertoo tämän kaupungin varsin maineikkaasta merihistoriasta. Erityisen kirjasen museo on julkaissut niistä, jotka purjehtivat Kaukoitään ja sieltä edelleen Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan.
Loviisan merenkulun myöhempää suuruutta edustaa Ragnar Nordström, jonka tarina osoittaa, ettei merenkäynti välttämättä tee ihmisestä juuretonta kosmopoliittia.

Mutta tuo Amerikan-vaihe, joka liittyi suuriruhtinaskunnan aikaan, on mielestäni kiinnostavin. Monet suomalaisetkin seilasivat kaukaisille merille saalistamaan valaita ja hylkeitä, joista saatiin sen ajan öljyä –valaistukseen.

Se oli kovaa elämää ja juuri siihen elämänpiiriin liittyy myös Jack Londonin romaani Merisusi. Siihen liittyy myös Rudyard Kiplingin Laulu kolmesta hylkeenpyyntialuksesta, jonka Yrjö Jylhä on iloksemme suomentanut teokseen Hallitse Britannia! Kehotan tutustumaan siihen. Kipling kertoo, miten Venäjä koetti suojata rantojensa rikkauksia ulkomaalaisilta:

Laki moskoviitin on ankara,

tuho uhkaa sen uhmaajaa

Hänen Sumuisen meren saariltaan

ei hylkeitä pyytää saa.

Jenkit ja monet muut uskaliaat kiellon rikkojat saivat mädäntyä Vladivostokin tyrmässä ja syljeskellä hampaitaan keripukin kourissa. Suomalaiset olivat kuitenkin erikseen.

Tämä johtui tietenkin siitä, että kuuluimme samaan valtakuntaan ja laivamme kantoivat siis samaa lippua kuin venäläisetkin.

Kuten Max Engmanin kiintoisassa kirjassa Suureen itään, kerrotaan, suomalaisia valaan- ja hylkeenpyytäjiä oli Venäjän Kaukoidässä runsaasti, aina Kamtsarkalla saakka.

Kun maailmankuulu ex-maanmiehemme Nordenskiöld ensi kerran saapui maihin Beringin salmen jälkeen, häntä tervehti joku landsman Paraisilta: ”Jaså, det måste vara herr Nordenskiöld själv, eller hur!”

Itse asiassa en muista, mitä sanoja käytettiin, joten keksin tuon yllä olevan repliikin itse, mutta itse asian pitäisi oleman tosi.

Suomalaisten kaukopurjehtijoiden toiminta Kaukoidässä oli varsin vilkasta. Vladivostokin lahden kartoitti suomalainen meriupseeri Jägerskiöld ja Vladivostokin perustamisessa kapteeni Höökillä (капитан Гек) oli tärkeä roolinsa, joka vieläkin siellä tunnetaan.

Mutta olihan niitä suomalaisia merimiehiä kaikkialla. Itse Kalle Aaltonen rehvasteli:

ja kysy joka kaupungiss’ neekerien,

missä käynyt on Suomen ”boys”,

ja näytä sitten joukosta sellainen,

jok’ ei kanssani ryypännyt ois!

Entisajan merimieselämä, ennen konttilaivojen ja supertankkereiden tuloa, kului paljolti satamissa ja merimiehet olivatkin ajan todellisia kosmopoliitteja, joilta yleensä myös sujui ainakin engelska ja usein muutama muukin kieli. Rotuennakkoluuloista ei ainakaan laulujen perusteella ollut tietoakaan, erivärisellä seuralla sen sijaan kerskailtiin.

Mutta nyt ei taida Suomen lippua enää juuri löytää Itämerta kauempaa? Short Sea-yhteydet pelaavat hyvin Euroopan satamista eikä meillä kohta ole edes kotimaisia Ruotsin- tai edes Viron laivoja.

Kuitenkin maamme on riippuvainen merenkulusta ja taitaa meriklusteri teollisuudessakin menestyä kohtalaisesti.

Sen sijaan tietoisuutemme merellisestä menneisyydestä tuntuu hyvin heiveröiseltä. Olisikohan siinä asia, johon kannattaisi panostaa?  Harvalla maalla on yhtä hienoa merihistoriaa, mutta eipä sitä kansainvälisessä seurassa, esimerkiksi Tall Ships’ Racessa huomaa!

Purjelaivasäätiön Helena on söpö ja varmaankin hyvä purjehtija, mutta entäpä, jos meillä olisi ihan oikea purjelaiva? Pieni fregatti tai edes priki? Brigantiini? Eikö John Nurmisen säätiö ole asiasta innostunut? Entä Ilkka Herlin ja Koneen säätiö? Purjevoimaa puhtaiden merien puolesta? Siinä ilmaiseksi hyvä tunnus!

Vai onko se vain niin, ettei ole asiasta innostuneita ihmisiä? Jos meillä oli varaa 1700-luvulla rakentaa pilvin pimein komeita purjelaivoja, niin ehkä nyt tänäkin päivänä voisi köyhä maa-parkamme, ponnistuksensa yhdistämällä, saada aikaan edes yhden?

Kylän mahdollisuudet

Kylän ongelmat

Luin kuukausi sitten laatulehti Die Zeitistä (ulkomailla on sellaisiakin) laajan artikkelin tai oikeastaan monisivuisen liitteen, joka kertoi saksalaisesta kylästä.

Kylä sijaitsee jossakin Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa kaukana kaikesta eli peräti tunnin matkan päässä lähimmästä moottoritiestä. Lähimpään kaupunkiin oli varmaankin sitten puolen tunnin matka, en muista.

Joka tapauksessa maaseudusta oli kysymys. Kylässä oli parituhatta asukasta ja aika vaatimattomat palvelut, mukaan lukien yksi Kneipe –kapakka.

En oikein muista yksityiskohtia enää, mutta se oli ainakin selvää, että kylä pärjäsi hyvin. Siellä oli parituhatta asukasta ja merkittävimpänä yrityksenä suuri sikala. Maahanmuuttajia oli parisataa, mutta he olivat aika lailla ulkona kylän touhuista.

Kylän merkittävin yhdistys oli ampujainliitto –Schützenverein. Siihen kuuluivat ilmeisesti lähes kaikki maakalaismiehet – kaikki maahanmuuttajat eivät olleet asiasta kuulleetkaan.

Nämä yhdistykset perustettiin yleensä Napoleonin sotien aikana ja niillä on siis vanha isänmaallinen taustansa, jonka kuulee vaikkapa vanhasta ”Die Wacht am Rhein” -laulusta:

So lang ein Tropfen Blut noch glüht,
Noch eine Faust den Degen zieht,
Und noch ein Arm die Büchse spannt,
Betritt kein Feind hier deinen Strand!
|: Lieb' Vaterland, magst ruhig sein, :|
|: Fest steht und treu die Wacht am Rhein! :|

Saattaa kyllä olla, että metsästys on nykyään ammuskelun varsinainen taustaharrastus tai ehkei sitä edes ole. Ampumisjuhlat ovat suuri kansanhuvi, jossa valitaan ampujakuningas. Hänen ei tarvitse olla paras ampuja, mutta mielellään sellainen, joka tarjoaa ilmaisia snapseja muulle porukalle.

Pelkkä ampuminen, ainakin ilman snapseja, on aika tylsää puuhaa, mutta kuvauksen perusteella ampumaseura on joka tapauksessa aivan keskeinen sosiaalinen sementti tuossa kylässä, joka pärjää erinomaisesti. Ei sieltä olla muuttamassa pois ja nuorisokin haluaa koulun jälkeen takaisin ja jopa löytää töitä.

En muista, löydettiinkö artikkelissa jokin selitys kylän elinvoimalle. Ehkäpä sellaista ei tarvinnut erikseen etsiä, koska muutkin kylät taitavat hyvin toimivilla alueilla olla elinvoimaisia.  Ongelmallisuus ei näyttäisi riippuvan asutuksen koosta, vaan alueesta. Joillakin entisen Itä-Saksan alueilla on toisenlaista.

Muuten, yli puolet saksalaisista asuu muualla kuin suurkaupungeissa, mikä hieman minua hämmästytti. Meillähän touhutaan kovasti yhtä ainoaa mammuttikeskusta, joka vasta olisi se ainoa oikea kehityksen kehto.

Mutta kaikenhan meillä täytyy olla suurta. Ranskassa lienee 50000 kuntaa, mikä tarkoittaa että niiden väkiluvun aritmeettinen keskiarvo on vähän yli tuhat. Miten kummassa ne siellä pärjäävät, kun meillä paljon suuremmatkin kunnat on ehdottomasti liitettävä suuremmiksi yksiköiksi. Olisiko mitenkään mahdollista, että meillä nyt on haukuttu väärää puuta?

Sankarivirkamiehet joka tapauksessa näyttävät muuttavan rajoja jonkinlaisen hurmoksen vallassa. Suuruus on kaunista. Tehdään huippuyksiköitä, kun kerran ruvetaan. Miksi tyytyä vähempään?

Mutta miten ne sitten tosiaan voivat siellä Saksassa ja Ranskassa pärjätä maaseudun idiotismissa, kuten Marx aikoinaan sanoi? Eihän siellä enää maanviljelys paljoakaan töitä tarjoa, saati nyt hyvin palkattuja. Miksi meillä ei pystytä samaan?

Luulen, että paljon on kiinni välimatkoista. Saksalaiselle tunnin matka moottoritielle –jonka varrella on kaupunki luultavasti aina kymmenen minuutin ajomatkan välein-  tarkoittaa elämistä korven keskellä. Pohjois-Suomessa kaupunkiin mennessä voi kulua useampiakin tunteja.

Saksalaisesta kylästä käsin voinee hyvin käydä töissä monessakin lähitienoon kaupungissa, mikäli sattuu asumaan Nordhrein-Westfalenissa tai muussa hyvinvoivassa osavaltiossa.

Suomessa päivittäiset työmatkat saattavat venyä useiksi tunneiksi, mikäli itsepäisesti haluaa asua maaseudulla, jossa asuminen on halpaa ja väljää. Jotkut tekevät sitäkin.

Myös meillä, kuten Keski-Euroopassa, maaseudun pitäminen asuttuna olisi hyvin monessa suhteessa kaikkein järkevin ratkaisu. Se olisi sitä sekä asumisen hinnan että ennen kaikkea muassa huoltovarmuuden ja tuon paljon puhutun resilienssin kannalta. Suurkaupunki on epävarman tulevaisuutemme kannalta kaikkein vaarallisin ja ekologisesti turmiollisin paikka.

Onneksi megatrendit näyttävät viittaavan siihen suuntaan, että etätyö on yhä useammalle mahdollista. Päivittäinen ralli töihin ja takaisin, jonka pituus saattaa olla satoja kilometrejä, ei ole kenenkään kannalta hyvä ratkaisu.

Sen sijaan voidaan hyödyntää digitekniikkaa, jonka ansiosta virtuaaliseen läsnäoloon jopa tuhansien kilometrien päässä ei suinkaan tarvita liikennevälineitä, vain valokaapeli.

Mutta entäpä se sosiaalinen puoli? Tutkittaessa parhaiten menestyneitä, luovimpia seutuja on havaittu, että ne nimenomaan ovat kaupunkeja, vieläpä monikulttuurisia, lämpimiä ja kaikelle uudelle avoimia. Maaseutuhan on kaiken tämän vastakohta, vai kuinka?

Senkin uhalla, että olen näissä kysymyksissä pelkkä puoskari, uskallan esittää, että menestyneiden keskittymien monikulttuurisuus johtuu juuri niiden vetovoimasta. Sellaisiin paikkoihin tullaan kaikkialta maailmasta. Kysymys ei siis ole siitä, että niiden vetovoima johtuisi monikulttuurisuudesta, se johtuu menestyksestä, joka ensin pitää saavuttaa. Moni slummi on monikulttuurinen, mutta innovaatioita ei vain kuulu.

Koska monet it-väki on pariutumisiässä, se pyrkii luonnollisesti parhaille pariutumispaikoille, joissa valinnoille on mahdollisimman paljon kiinnostavaa potentiaalia. Maaseutu ei tietenkään silloin kiinnosta.

Mutta maailman töitä ei tehdä huippuyksiköissä. Itse asiassa sellaisia yksiköitä on maailmassa erittäin vähän ja Suomessa tuskin ainoatakaan.

Tätä tarkoittaa, että työt tehdään pääasiassa huippuyksiköiden ulkopuolella ja niidenkin osalta paljolta etätyönä. Mielettömät kuvitelmat siitä, että maamme voisi päästä joihinkin aivan erinomaisiin tuloksiin vain ja ainoastaan tappamalla maaseudun ja kasvattamalla pienistä suurkaupungeistamme mahdollisimman isoja, kannattaa oitis unohtaa.

Menestyvä maaseutu on Euroopassa mahdollinen, kuten vaikkapa Saksan esimerkki osoittaa. Itse asiassa maaseudun suhteellinen etu näyttää koko ajan paranevan sitä mukaa kun tekniikka kehittyy.

Vastuuton ja kyyninen pienten keskusten vahingoittaminen suurempien kustannnuksella, kuten nyt vaikkapa Savonlinnan ja Kajaanin opettajankoulutuksen lakkauttaminen on käsittämätöntä sabotaasia, jollaisen estäminen olisi jokaisen hyvän hallituksen velvollisuus.

Täytyy vain toivoa, ettei moinen bakkanaali jatku.

Kieli ja kulttuuri

Olkaamme siis monikulttuurisia!

Matti Klingellä on paitsi sankka ja uskollinen ihailijalauma, myös kyky ja halukin ärsyttää, eikä pelkästään snobbailulla. Usein häntä lukiessa tulee mieleen kuitenkin myös myönteisiä ajatuksia: es klingelt noch!

Mahdollisista vioistaan huolimatta -joihin en ota kantaa- Klingellä on huomionarvoinen kyky ymmärtää menneisyyttä ja löytää sieltä paralleeleja nykypäivään. Sellaisen voi saavuttaa vain työskentelemällä toisen aikakauden lähteiden parissa ja se erottaa historian ammattilaisen harrastelijasta.

Toki paralleelit ovat usein problemaattisia ja kiistanalaisiakin. Silti niitä kannattaa pysähtyä miettimään, mikäli ne esittää asiantuntija.

Klingen uusimmassa päiväkirjaniteessä Paššan epäsuosio, Siltala 2017, 300 s. on varsin kiinnostavaa pohdintaa August Ahlqvistista, Aleksis Kivestä ja Kasimir von Kothenista.

Jäämättä pohtimaan sitä, missä määrin Ahlqvistin suorittama Seitsemän veljeksen teilaus liittyi ajankohdan nykytärkeisiin poliittisiin tapahtumiin ja suuntauksiin ja olisiko Ahlqvist syytä rehabilitoida, kiinnittyi huomioni von Kothenin hahmoon ja siihen surullisenkuuluisaan koulupolitiikkaan, jota tämä ajoi. Sillä nimittäin oli myös rationaalisia perusteita.

Ahlqvistille oli tärkeää juuri tuossa tilanteessa puolustaa Suomen kansan mainetta, ja Kiven romaani, jota voitiin lukea realistisena kuvauksena impivaaralaisuudesta, oli siinä suhteessa vaarallinen.

Von Kothenin missio kajosi suomalaisuuden kannalta keskeisen tärkeään asiaan, kyseessä oli koulutuspolitiikan modernisaatio. Modernia koululaitosta taas tarvitsi moderni valtio.

Sellaiseksi oli juuri tuolloin muodostumassa yhdistyvä Saksa ja tässä yleisen edistyksen huumassa varmaankin myös Venäjä ”saisi Bismarckinsa”, mikä merkitsisi Suomen sitomista tiukasti yhtenäisvaltioon. Riihimäen-Pietarin juuri valmistunut ratakin jo valmisteli tilaa tällaiselle.

Tehokkaassa maailmassa ei raakaa, turaanilaista suomalaisuutta enää suosittaisi. Suomenkielen sijasta tarvittiin kansainvälisyyttä, ranskaa ja venäjää ja kaupalliselta kannalta tärkeitä aineita. Venäjää oli jokaisen kouluja käyneen tietysti osattava ja tämä taas oli täysin verrannollinen ajattelutapa siihen nykyiseen näkemykseen, joka ajaa englannin ylivaltaa, väittää Klinge

Suomen olisi voinut jättää alkeisopetuksen kieleksi. Seitsemän veljestä kuvasi Suomen kansan niin primitiiviseksi, että sen saattoi rinnastaa sisä-Venäjän kielisukulaisiin. Tarvitsiko moderni valtio tällaista rupusakkia?

Jälkeenpäin on ihmetelty, etteivät Kiven ystävät ja kannustajat rientäneet puolustamaan tätä, mutta asian selittää poliittisen tilanteen vaarallisuus, päättelee Klinge.

Pidän tulkintaa vakavasti otettavana ja sitä paitsi tuo paralleeli nykyisen englannin tyrkyttämiseen on kiinnostava.

Onhan meillä, luoja paratkoon, nytkin henkilöitä, jotka ovat esittäneet, että englanti pitäisi ottaa viralliseksi kieleksi. Espoo kuulemma niin aikoo tehdäkin. Suomi alkaa tässä uudessa uljaassa maailmassa jo muutenkin tuntua harmilliselta esteeltä ja rajoitukselta. Eihän kukaan enää edes osaa klassisen kirjallisuutemme kieltä eikä aio opetellakaan. Miksipä niin tekisi?

Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen. Mahdollisimman suuri kansainvälisyys kuuluu nyt olevan Espoon tavoitteena ja ehkäpä sellainen saavutettaisiin siinä vaiheessa, kun suomea ei siellä enää puhuta lainkaan, tai korkeintaan slummeissa ja  niiden alkeiskouluissa.

Miksi kyseessä on nimenomaan englanti, ei kai juuri nyt kaipaa erityisiä selityksiä. Kiina on tulossa, mutta sen suuri aika koittaa myöhemmin. Itse asiassa luontevampi vaihtoehto englannille olisi kyllä venäjä, mutta sitä puhutaan nyt pikemmin Itä-Helsingissä kuin Espoossa, jossa jo paikannimistökin on alkanut anglosaksistua. Mutta voisihan sitä kokeilla?

Espoon Westendiin olemme jo tottuneet, mutta edes jonkinlaisen tasapainon vuoksi kaipaisin kovasti myös venäläisiä, arabialaisia ja somalilaisia paikannimiä. Virolaisiahan meillä jo vanhastaan onkin.

Kun valtiovalta nyt on ottanut missiokseen monikulttuurisuuden, on nimistön muuttuminen itse asiassa väistämätön asia. Kuinka voidaan edes kuvitella, ettei se tapahtuisi? Ollaanhan tässä koko ajan suomalaistettu rannikon ruotsalaista nimistöä, mutta kaikella on aikansa. Itäsalmi ja Kilpilahti ovat tuoreita uutuuksia, mutta miten kauan niitä tarvitaan?

Mogadishu avenuen ja vastaavien nyt jo käytössä olevien nimien virallistaminen lienee läpihuutojuttu, mutta missä viipyy esimerkiksi Vostotšnaja sloboda, suomeksi vaikkapa Itäinen lopotti? Jos me todella haluamme toteuttaa multikulturalismia, ei riitä, että meillä asuu erilaisia kansoja. Niillä täytyy itse kullakin olla oma kulttuurinen kotinsa täysine oikeuksineen. Suomen- ja ruotsinkieliset muuttavat myös kukin keskenään yhteen. Näinhän jo tapahtuu.

Suurmoskeijan ympärille muodostunee luontevasti lähitulevaisuudessa oikea valtakunta, malakut allah, jossa omat laitkin vallitsevat, miten voitaisiin tyytyä vähempään? Vai luuleeko joku, ettei tätä vaadittaisi ja vaatimuksiin suostuttaisi?

Jo vuosia sitten törmäsin siihen hämmästyttävään uutiseen, että jotkut jossakin Nizzassa asuvat suomalaiset julkimot olivat ryhtyneet puhumaan kotonaankin englantia ja kasvattivat lapsiaan tähän äidinkieleen.

Johtopäätökseni oli, että mikäli kulttuuriset tavoitteet todella ovat niin matalalla, että ne kyetään saavuttamaan omatekoisella lingua franca-englannilla, niin siitä vaan. Onhan mahdollista, että ainakin lapsi todella kodin ulkopuolella oppii natiivin tasoista englantia ja yksi todellinen äidinkieli kyllä on sekä kulttuuri-ihmisen sine qua non että suorataan lapsen ihmisoikeus.

Tai näin se asia ennen nähtiin, siihen aikaan kun suomalaiselle kansalle kehitettiin omakielistä kulttuuria ja valtiota, jossa heitä ei kielensä takia kukaan sortaisi.

Se löi korvalle niitä yleisvaltakunnallisia tavoitteita, jotka sinänsä perustuivat aivan kunnialliseen pyrkimykseen ajaa suuren isänmaan etua, eivät erityisesti suomalaisuuteen kohdistuvaan pahantahtoisuuteen.

Mutta ehkä on niin, ettei suomalaisuudella ja suomalaisella kansakunnalla enää ole missiota. Sehän oli aikanaan erityisesti kulttuurinen. Nykyäänhän kai kaikki jo ymmärtävät, että kulttuurikin on vain osa taloutta ja talouden tehtävänä on kasvaa. Ehkäpä sitten vain alamme itse kukin parhaamme mukaan tankeroida, ainakin Espoossa, joka on rohkeasti ryhtynyt kulkemaan edellä.