Euroopan konsertti II

Euroopan konsertti II

Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…

Siihen aikaan oli paljonkin puhetta myös yhteisestä eurooppalaisesta kodista, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli siihen aikaan siellä kova sana.

Siinä kodissapa olisikin riittänyt lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.

Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai, kuten ennen sanottiin bête noire. Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.

Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole. Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.

Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.

Näinhän ei sitten käynytkään.

Mikä sitten tällä hetkellä on se perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta?

Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin saavutukset todistellessaan, syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut, kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.

Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.

Suurvaltaisuus, державность, on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.

Mutta imperiumin palauttaminen ei enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos sen tekee väkisin, se tuskin toimii.

On hyviä syitä päätellä, että ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.

Muistan, venäläisten kollegojen kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt valtio voisi itseään vastaan taistella?

Mutta onhan näitä sisällissotiakin ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää sovittamattoman vihamieliseltä…

Mutta tuskinpa muutos tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi 1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki tehtävänsä.

Saksassa yritettiin kyllä lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan toivon. Ehkäisysota oli Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty vaihtoehto.

Milloin ensimmäinen maailmansota kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto 1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?

Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.

Eurooppalainen politiikka ja suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka selvästi nähdään, ettei se toimi.

Mutta mitäpä voisi odottaa siltä kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja kasva.

Tiettyä innovatiivisuutta toki osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella, että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.

No mutta mitäs sen Venäjän kanssa pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.

On totta, että porsas tekee itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja gordionin solmu avattua.

Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan ei enää ole.

Mikäli härkäpäisesti yritetään ylläpitää nykyistä tilannetta, status quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum eli siis tilanne, joka vallitsi ennen sotaa…

Venäjän ja Putinin suuri haave on Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.

EU:lle Ukraina alkaa merkitä taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.

Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.

Siinä ovat kaikkien asianosaisten kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.

Vain maaniset izborskilaiset friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella olevia kollegoitaan.

Onhan se tapa ylläpitää ja kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle elämälle.

Euroopan konsertti I

Euroopan konsertti I

Sna konsertti viittaa sopusointuun, samoin kuin vaikkapa sinfonia. Sinfonianhan oletetaan vallitsevan Venäjällä hengellisen ja maallisen vallan välillä.

Konsertti on konstikkaampi asia, koska siinä on enemmän jäseniä. Yksikin väärä nuotti saattaa särkeä kokonaisuuden ja valmistaa tietä yleiselle kakofonialle.

Euroopan konsertiksi sanotaan sitä tasapainojärjestelmää, joka vuoden 1815 Wienin kongressin jälkeen vallitsi Euroopassa. Milloin se päättyi, on kysymys sinänsä. Rajathan muuttuivat jo 1830 ja horjuivat pahasti vuonna 1848. Pyhän liiton ideologiasta säilyi silti jotakin ehkä vielä Nikolai I:n kuolemaan saakka 1855.

Ainakin Krimin sota merkitsi sitten jo enemmän kuin soraääntä ja siis kaiketi konsertin loppua, mutta vanhan sanonnan mukaan se kyllä edesauttoi Ranskaa pääsemään taas ensi viulun soittajaksi Euroopan konsertissa, joka taisi jo olla aika epäsointuinen.

Tuon sodan jälkeen tunnelma oli pilalla. Venäjää oli pahanpäiväisesti nöyryytetty ja se oli joutunut hyväksymään rajoituksia laivastolleen niin Mustalla merellä kuin Ahvenanmaalla. Molemmat demilitarisoitiin. Niin sanotulle suvereenille valtiolle  se oli aika kova pala.

Ja vuonna 1863 syttyi sitten taas Puolan kapina, johon Euroopan vallat, etenkin Ranska, kiirehtivät Venäjän suureksi närkästykseksi ottamaan kantaa. Interventiotakin valmisteltiin. Rauha säilyi, mutta kauna kasvoi, nimenomaan Venäjällä Ranskaa kohtaan ja päinvastoin. Preussi niin sanotusti chillasi, vai mikä se nykyinen termi onkaan.

Krimin sodan jälkeiselle eurooppalaiselle politiikalle oli tunnusomaista suuri liikkuvien osien määrä. Miltei mitä tahansa saattoi pitää mahdollisena siinä ympäristössä. Moraali merkitsi kansallisen edun edistämistä ja siinä pelissä käytettiin kaikkia shakin hienouksia ja juonia.

L.A. Puntilan teos Bismarckin Ranskan-politiikka on mielestäni ansiokas yritys kartoittaa tätä poliittista kenttää ja sen dynamiikkaa, jossa pitkän tähtäimen tavoitteet helposti peittyivät tarkkailijalta erilaisten manööverien alle.

Kuten tunnettua, Krimin sodasta 1853-1856 aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-1871 saakka Napoleon III:n Ranska määräsi Euroopassa tahdin tai ainakin siihen pyrki. Se ei ehkä ollut kapellimestari, mutta halusi ainakin olla sooloviulisti.

Sen perusintresseihin kuului Saksan hajanaisuuden säilyttäminen, mikä jo 30-vuotiesta sodasta saakka oli toiminut sen eduksi.

Kun Bismarckin Preussin politiikkaa kauhistellaan, harvemmin muistetaan Ranskan ruokahaluja, jotka tuohon aikaan aivan vakavasti kohdistuivat niin Luxemburgiin ja Belgiaan kuin Reinin vasempaan rantaan.

Jo ennen Krimin sotaa nämä havittelut olivat Saksan puolella antaneet aihetta ainakin laulupolitiikalle, jonka hedelmiin kuului tunnettu Reinin vahti. Saksalaisilla ei tuohon aikaan paljon muuta ollutkaan kuin laulunsa ja filosofiansa, kuten naljailtiin.

Yhtenäisestä suurvalta-Saksasta kyllä haaveiltiin, mutta saksalaiset ruhtinaskunnat eivät noin vain olleet kiinnostuneita liittymään Preussin johtamaan valtioon. Itsenäisyydestä luopuminen on aina vaikeaa, ellei valtio ole täysin rappeutunut. Tämänhän mekin tiedämme.

Sitä paitsi oli olemassa myös suursaksalainen virtaus Itävallan johdolla ja Preussin liian innokas yhdistämispolitiikka olisi piankin nujerrettu useamman valtion toimesta. Mutta miltei mitä vain pidettiin mahdollisena ja tuskin mitään liian halpamaisena tai kyynisenä.

Euroopan suurvalloista vain Venäjän kanssa Preussilla oli miltei pelkästään hyviä poliittisia muistoja. Venäjähän oli pelastanut sen Napoleonin sodissa uhanneelta täystuholta ja itse Venäjän virkamiehistössä ja upseeristossa oli saksalaisia valtava määrä. Kieltä osattiin siellä kaikkialla, vaikka ranska olikin varsinainen kansainvälisen yhteisön kieli.

Onkin aika huikea ja viime kädessä outo historian oikku, että juuri Saksasta ja Venäjästä piti sitten 1900-luvulla tulla veriviholliset.

Kaiken takanahan oli vuosien 1870-1871 sodassa nöyryytetyn Ranskan revansismi, joka synnytti Ranskan ja Venäjän välille liiton, joka jätti Saksan niin sanotusti vasaran ja alasimen väliin.

Wilhelm II:n tai paremminkin Nikolai II:n aikana tästä liitosta tuli poliittinen vakio, joka selkiytti Euroopan politiikan asetelmaa. Kun mukaan sitten 1900-luvun puolella liittyi vielä vastoin tapojaan Englanti, olikin kuvio valmis uudelle sodalle, josta tuli enää vain tekninen kysymys: miten ja milloin se olisi aloitettava?

Bismarckin ja Napoleon III:n aikana sota nähtiin luonnollisena osana politiikkaa. Useimmat eivät siitä sinänsä pitäneet ja jopa tanskalaisen kenraalin poika Helmuth von Moltke piti sitä sinänsä vastenmielisenä, mutta olihan luonnon järjestykseen kuuluvat asiat tunnustettava, piti niistä tai ei.

Diplomatiassa taas käsien sitominen vaikkapa lupaamalla pidättyä sotaisista pakotteista, olisi merkinnyt samaa kuin korttien paljastaminen pelissä. Sitä paitsi ainakin Bismarck Puntilan mukaan katsoi välttämättömäksi hyväksyä kaikki ne keinot, joiden käyttämistä valtioetu edellytti. Klassista machiavellismia siis, usein aika elegantisti muotoiltuna.

Tuon menneen maailman realiteetit tulivat vain mieleeni, kun mietin nykyistä Eurooppaa ja sen politiikkaa.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö ei nyt koostu palapelistä, jossa on enemmän tai vähemmän tasavahvoja osasia ja jonka laidalla tasapainoa vartioiva valta olisi valmiina aina käyttämään tilanteita oman etunsa edistämiseen. Niinhän Englanti teki aikoinaan.

 Kansainvälisen yhteisön kai ainakin haluttaisiin olevan nyt suljettu järjestelmä, joka valvoo ja koordinoi jäsentensä politiikkaa. Siihen ajatukseen taidettiin jo tottua.

Jonkinlainen Pyhän liiton järjestelmähän meillä olikin, silloin kun maailma vielä oli yksinapainen ja se aika sijoittuu 1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Kestihän sitä miltei yhtä kauan kuin sitä Wienin kongressin järjestelmääkin. Mutta kaikella on aikansa.

Tarpeettoman tasavallan roolit

Tarpeettoman tasavallan kohtalo

Kun Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta (KSSNT) vuonna 1956 likvidoitiin alentamalla se Venäjän Federatiivisen Sosialistisen Neuvostotasavallan yhteydessä olevaksi Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi (KASNT), kirjoitettiin suomalaisessa lehdistössä ”tarpeettoman tasavallan” tulleen lopetetuksi.

Kuten tunnettua, tämä tasavalta perustettiin heti talvisodan jälkeen ja sitä on myös pidettävä tuon sodan yhtenä merkittävänä aikaansaannoksena.

Se oli korvike sille Suur-Suomelle, joka oli jo Stalinin siunauksella kartalle piirretty, mutta jonka rajat oli jätettävä maastoon merkitsemättä erityisesti lahjan saajien eli suomalaisten penseyden takia.

Tasavallan perustamisen merkityksestä ja ilmeisistä syistä on kirjoitettu jo kylliksi, joten niitä tuskin tässä kannattaa paljoa kerrata.

Muistettakoon joka tapauksessa, että yhtenä tasavallan perustamisen seurauksena –ja siis myös talvisodan seuruksena- oli suomen kielen ylösnousemus.

Se otettiin uudelleen käyttöön aivan äkkiä ja varoittamatta keväällä 1940 ja sen vuosina 1938-1940 korvannut, kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu karjalan kieli siirtyi yhtä äkillisesti ajasta ikuisuuteen, siis ehkä kielten taivaaseen. Tämä lienee tällä alalla ainutlaatuista.

Ilman uuden tasavallan perustamista ja myös siis talvisotaa, ei vuosien 1937-1938 verilöylyssä hävitetty Venäjän suomalaisuus hyvin todennäköisesti olisi koskaan ylösnoussut. Inkerissähän sen status ei koskaan takaisin palannutkaan.

Uuden tasavallan kulttuurinen merkitys oli suuri. Nyt Neuvostoliitossa oli jälleen myös suomalainen kansallisuus, jonka myönnettiin olevan läheistä sukua karjalaisille. Tähänhän kyllä oli viitattu jo 2.12.1939 allekirjoitetussa Suomen (Kuusisen Suomen) ja Neuvostoliiton välisessä valtiosopimuksessa, jossa tuo Suur-Suomi perustettiin.

Kun suomalaiset yrittivät kainosti viitata tähän sopimukseen vielä vuoden 1944 välirauhan solmimisen yhteydessä, heidät torjuttiin tylysti. Myöskään Mannerheimin julistama Suur-Suomi ei koskaan saavuttanut suosiota rajamme itäpuolella, minkä voi arvioida liittyneen divisiooniemme harvalukuisuuteen.

Mutta kaiken kaikkiaan oli ilmeisesti meidän onnemme, että Neuvostoliitossa valtiollinen päätöksenteko oli tiukasti yhden diktaattorin käsissä. Normaalissa demokraattisessa parlamentissa ei olisi voinut kuvitellakaan sodan keskeyttämistä ennen vihollisen kukistamista ja niinhän 13.3.1940 juuri tehtiin. Siitäkin huolimatta, että sota oli vaatinut Neuvostoliitolta aivan ennenkuulumattomat veriuhrit.

Kun Molotov puheessaan sodan jälkeen viittasi siihen, että paljon verta oli vuodatettu ilman Neuvostoliiton syytä ja että siksi oli ratkaistava turvallisuuskysymys Suomen osalta suuremmassa laajuudessa kuin syksy neuvotteluissa oli ajateltu, hänellä oli painavia syitä tähän lausuntoon, joka asiallisesti tietenkin on ns. bullshittiä.

Eihän Neuvostoliitolla varmastikaan ollut tarkoitus ryhtyä sellaiseen sotaan, jossa se menettää miehiä kuusinumeroisen määrän. Lahjoitustahan se oli tullut antamaan.

Mutta kun nyt kävi kuten kävi, voitiin ainakin, perustamalla uusi suomalainen valtio (sellaisia ne liitontasavallat olivat, periaatteessa) välttää imperialismi eli Suomelta otettujen alueiden liittäminen Venäjään. Sen sijaan ne liitettiin KSSNT:hen, edistykselliseen suomalaiseen valtioon, lukuun ottamatta pientä aluetta kannaksella.

Jatkosodan aikana Mannerheim tunnetusti halusi antaa Suomen kansalle suuren kansallisen päämäärän, joka muuten sattui mukavasti sopimaan yhteen saksalaisten kanssa koordinoidun hyökkäyksen strategisten päämäärien kanssa.

Kyseessä oli taas tämä Suur-Suomi, joka vuonna 1939 oli jäänyt ratifioimatta ja jonka toteutuminen liittämällä Suomi KSSNT:hen oli käynyt Neuvostoliitolle mahdottomaksi Hitlerin pannessa kapulan rattaisiin marraskuussa 1940. Tässä viitataan siis Molotovin Berliinin-vierailuun.

Poika Tuominen on arvioinut, että yksi Stalinin suuria virheitä Terijoen hallituksen kanssa oli juuri Suur-Suomen muodostaminen. Eihän Suomen kansa ollut sellaisesta kiinnostunut. Se oli nuorisovouhakkeiden aivokummituksia. Sellaisen lupaaminen nosti kansan syvissä riveissä heti niskakarvat pystyyn.

Myös Mannerheim sai kovat haukut miekantuppipäiväkäskystään, ainakin sikäli kuin asiasta uskallettiin mitään sanoa, mutta kyllähän siitä sanottiinkin, muun muassa Tannerin suulla.

Joka tapauksessa myös jatkosota sitten hävittiin, mutta myös tässä tapauksessa Stalin pidättäytyi Suomen valloittamisesta ja uusista suurista anneksioista.

Kyllähän niihin olisi kyetty ja mielipidetarkkailu kertoi, ettei neuvostokansa taaskaan ymmärtänyt, mitä mieltä oli jäädä vanhoille rajoille  sodan vaatiman valtavan holokaustin jälkeen. Ei demokraattinen maa olisi varmaan jäänytkään.

Tietenkin se ”onni”, mikä meille koitui siitä, että diktaattori hallitsi naapurissa, on verrattavissa siihen, mikä rooli oli lääkärillä eräässä metsästysseurueessa.

Sattui nimittäin niin, että lääkäri toheloi ja laukaisi haulipanoksen metsästystoverinsa persuksiin. Nyppiessään pois hauleja hän loihe lausumaan: ”Oli se sentään onni, että sinulla oli metsästysretkellä lääkäri mukana!”

Mitä tulee KSSNT:n rooliin sodan aikana, se oli kovin valju jo siitä syystä, että alue oli suomalaisten valloittama ja sen johto oli evakossa.

Joka tapauksessa sen taholta ei viitsitty esittää Sardinia-Piemonten roolia ja siis koettaa esiintyä Suomen todellisena hallituksena, vaikka ns. Vapausradio jo pelkällä nimellään osoitti, ettei huumorinlahjaa ollut menetetty vaikeassakaan tilanteessa. Ei kyse siitä ollut, että jotain rajaa olisi totuuden kanssa pidetty.

Oliko Neuvostoliiton tarkoituksena sitten vielä jatkosodassa liittää Suomi itseensä ja nimenomaan tuohon KSSNT:hen, joka jo oli valmiina odottamassa?

Ei se oikein siltä näytä. Suomalaisten täysin odottamaton ja suorastaan sensaatiomainen sotilaallinen suoritus, jonka mahdollisti yhteiskunnan koossa pysyminen, osoittivat, että nationalismi oli siinä maassa ylivoimainen aate sosialismiin verraten.

Tähänhän Stalin sangen suoraan ja arvostaen viittasi keskustelussaan suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan kanssa sodan jälkeen.

Myöhemmin Molotov haastattelussa viittasi asiallisesti samaan seikkaan, kun ihmeteltiin, miksi Suomea ei miehitetty. Miksipä ottaa moista ristiä kantaakseen?

Suomalainen nationalismi ei talttunut Stalinin viljalähetyksillä tai sotakorvausten aikalisän antamisella eikä se hävinnyt viidessä, kymmenessä ja tuskin edes viidessäkymmenessä vuodessa. Mielestäni sillä on ollut kansamme historiassa myönteinen roolinsa myös sotien aikana.

KSSNT, jolla oli Stalinin kannalta selkeä tilauksensa vuonna 1940 ja mahdollista käyttöä vielä senkin jälkeen, taisi menettää tosiasiallisen arvostuksensa Kremlissä jo heti jatkosodan jälkeen, ellei jo sitä ennen.

Silloin nimittäin koko Karjalan kannas liitettiin Venäjään, Leningradin alueeseen, Viipuri mukaan lukien. Samalla päätettiin venäläistää paikkakuntien nimet uuden kansallisen yhteyden merkiksi ja ne vahvistettiin vuonna 1948.

KSSNT, jossa ei koskaan ollut montakaan tuhatta suomalaista, jäi elämään kituvaa elämää, vaikka saikin vielä vähän ennen tuhoaan oman paviljongin Kansantalouden saavutusten näyttelyyn Moskovassa.

Tasavalta ei ollut koskaan edes täyttänyt liitontasavallalle asetettuja kriteerejä muulta osin, kuin että se sijaitsi rajalla.

Se oli täydellinen khimaira, joka perustui mahtikäskyllä ja vastoin tiedemiesten näkemyksiä perustetulle karjalais-suomalaisuudelle. Käytännössä nimikkokansallisuuden rooli jäi parillekymmenelle tuhannelle suomalaiselle, jotka saapuivat ennen muuta Inkeristä. Karjalaisuuden kannalta se oli tuhoisaa.

Asiasta on vanha neuvostokasku, jonka mukaan tasavalta piti lakkauttaa, kun huomattiin, että siellä oli vain kaksi suomalaista (dva finna) nimittäin fininspektor (finanssitarkastaja) ja muuan herra nimeltä Finkelstein. Sitten ilmeni, että kyseessä onkin sama henkilö…

Kyllä siellä Karjalassa toki suomea viljeltiin vielä Hruštšovin nationalismin vastaiseen kampanjaan saakka kouluissakin ja viljelläänhän sitä vieläkin.

Tämä kaikki on talvisodan ansiota, mikä meiltä usein unohtuu.

Nationalismi ja Suomi

Nationalismin ontologiaa

Bolševikkien VIII puoluekokouksessa vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan itsensä.

Aikaansa seuraavan nykyisen postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.

Kansakunnan todentaminen voidaan tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.

Näinhän teki Stalin, joka edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.

Esimerkiksi juutalaiset eivät olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy Venäjän Kaukoidästä.

Monet muutkaan kansalliset ryhmät eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti sellaisia.

Kansanryhmät, jotka eivät olleet kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin kulkee.

Pienet, saati nyt pikkuruiset kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä tietenkään.

Eihän noilla kansallista statusta määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko poliittisen kartan.

Kaikki neuvostotasavallat lähtivät omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama valtiollinen yhteisö.

Mikäli vanha kuvernementtijako sen sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.

Statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.

Joka tapauksessa valtioilla näyttää olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä. Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian tämänpäiväisistä esimerkeistä.

Ja aikoinaan jopa USA:n pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.

Mutta onko kansakuntia sittenkään oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?

Toki niiden synty nykyaikaisessa mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.

Mutta oliko kansakuntia lainkaan olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?

Ellei niitä ollut, eivät venäläiset ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista, mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan kuitenkin koettiin.

Itse epäilen suuresti, että kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.

Epäilemättä myös Neuvostoliitossa oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.

Suomen asema Venäjän imperiumissa antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?

Jokaisella Neuvostoliiton kansalla tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja kansalliset piirikunnat.

On huomattava, ettei Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa, mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.

Tertium non datur. Tai tässä vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja. Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään vielä ihan toinen juttu.

Neuvostojen maassa oli esimerkiksi pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä 1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).

Työkommuuniksi (suom. työkansan kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna 1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan osana.

Tämän alueen nimikkokansallisuus olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.

Kuten tunnettua, tämä suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää” kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla vaihdettiin suomen kieli karjalaan.

Mutta sitten tapahtui parin vuoden kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.

Meillä on ollut tapana mieltää aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä tapahtui.

Meillä ymmärrettiin aivan oikein, että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan päivän aikana.

Naapurilla ei ollut mitään kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin uuden hallituksen kanssa.

Se oli kansallisuudeltaan täysin suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi muutettiin Prokkoseksi).

Tämä hallitus teki välittömästi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.

Siinä siis muodostettiin tuo nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen. Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.

Mutta sopimus oli vielä ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.

Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin tapauksissa, myös tässä.

Ihminen päättää, Jumala säätää, sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает, а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.

Mistä kaikesta me mahdoimmekaan jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen niin nuivasti kuin tapahtui?

Se on kiinnostava kysymys, johon ei ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.

Mutta kun kaikki sitten kävikin vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien puitteissa.

Proletaarinen internationalismi oli sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.