Vapaa, vahva, vakaa?

Suomi,  vakauden ja tylsyyden maa?

Foreign Policy –lehden tuoreessa numerossa on julkaistu lista ”hauraista valtioista” (fragile states). Suomi on listan viimeisenä sijaluvulla 178. Tätä ei kannata murehtia, sillä johdossa ovat Etelä-Sudan ja Somalia, joiden laakereita ei kukaan kadehdi.

Listalla on otettu huomioon ”haurautta” aiheuttavia tekijöitä demografiasta talouteen, hallituksen legitiimisyyteen, ihmisoikeuksiin, julkisiin palveluihin, eliittien konflikteihin ja ulkoiseen interventioon. Hyvinhän tässä meillä taitavat olla pullat uunissa, mutta ei tilanne ole aina ollut yhtä auvoisa. Itse asiassa tässä voi herätä kysymys myös siitä, ovatko listan tekijät tuijottaneet liikaa lähimenneisyyteen ja jättäneet eräät ajan merkit huomiotta. Tämä voi kyllä periaatteessa olla viisasta, sillä tulevaisuus nyt kerta kaikkiaan on asia, jota ei voi tutkia. Vain menneisyyttä voi.

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat asia, joka saattaa hyvin vakavasti hajottaa poliittista kenttää ja nostaa ihmiset toisiaan vastaan. Tunnemme läntisestäkin Euroopasta yllin kyllin esimerkkejä valtioiden rikkinäisyydestä aina Pohjois-Irlannista ja Belgiasta Italiaan ja Espanjaan. Harva maa pystyy osoittamaan yhtä suurta koheesiota kuin pohjoismaat, joiden ongelmana on tässä lähinnä se, ettei niille löydy esikuvaksi kelpaavia vertailukohteita, vaikka jotkut kansalaisemme ovat niitä yrittäneet meillekin etsiskellä. Synnittömiä ja virheettömiä emme toki ole, se tunnustakaamme ja tuskin meitä on tuomittu kaikissa suhteissa maailman parhaiksi.

Ralf Dahrendorf, saksalainen sosiologi, joka päätti uransa Oxfordissa collegen johtajana, rakensi aikoinaan mallin ristiriitojen sääntelystä. Hän oli todennut, etteivät ristiriidat häviä sillä, ettei niitä tunnusteta. Päinvastoin, ristiriita, jota ei tunnusteta, ei myöskään ratkea, vaan saattaa halvaannuttaa yhteiskunnallisten ryhmien yhteiseloa laajemminkin. Vasta sitten, kun ristiriidan olemassaolo tunnustetaan, voidaan aloittaa sen sääntely, kuten tuo aikanaan hyvin muodikas sanonta kuului.

Ristiriidan hävittäminen ei välttämättä ole lainkaan mahdollista, mutta sen kanssa voidaan oppia elämään tiettyjä pelisääntöjä noudattaen. Jos pelisäännöt koetaan puolin ja toisin oikeudenmukaisiksi tai ainakin siedettäviksi, niitä voidaan noudattaa aivan vapaaehtoisesti ja niiden legitiimisyys tunnustaen. Sen sijaan, että vaadittaisiin mahdotonta, tyydytään toimivaan mahdolliseen ja vähiten huonoon ratkaisuun.

Suomessa Dahrendorf oli 1960-luvulla suuressa suosiossa ja hänen teoriansa innosti Urho Kaleva Kekkosta yrittämään kommunistien integroimista suomalaiseen yhteiskuntaan. Operaatio oli alusta pitäen suuri menestys ja sen ansiosta suurin osa kommunistista liikettä saatiin vedettyä normaalin suomalaisuuden piiriin kunnon isänmaallisiksi kansalaisiksi. Moskovamielinen fundamentalistien klikki sai paradoksaalisesti juuri tuolloin mukaansa osan älymystöä, mutta paljon porun lisäksi tuo lahko sai tuskin mitään muuta aikaan. Edes Moskova ei yrittänyt antaa sille suurta poliittista roolia. Eihän siellä aivan hölmöjä oltu.

Kommunistien integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan oli Kekkoselta merkittävä intellektuaalinen suoritus. Toki jokainen valistunut suomalainen, joka ei ollut syystä tai toisesta fanaattisen ideologian vanki, näki ettei kommunistien edustama ajattelu ollut realistista, ja että sen väitetty oikeudenmukaisuus perustui vain demagogiaan ja toiveajatteluun.

 Mutta osa kansaa oli kuin olikin siitä huolimatta kommunisteja ja tämä asiain tila heijasti todellisia ongelmia. Kun heidät kuitenkin ja heidän irrationaalisuutensa tietäen otettiin saman pöydän ääreen ratkaisemaan konkreettisia kysymyksiä, alkoi poliittinen elämä toimia.  Parinkymmenen prosentin joukko jarrumiehiä ja potentiaalisia tuholaisia ostettiin mukaan kehitykseen.

Dahrendorfin ja Allardtin suosima ajatus pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisella kansalaisella olisi niin paljon omia etuja puolustettavanaan, että he olisivat sille solidaarisia omasta halustaan ja ilman pakotusta, vietti Suomessa riemuvoittojaan 1960-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Sen jälkeen on ollut vähän nihkeämpää.

Kun Suomi 1990-luvulla luopui suuresta osasta suvereniteettiaan, ei ilmeisesti heti huomattu, miten laajakantoisia seurauksia asialla on. Naiiveimmat entusiastit taputtivat sille, että Suomesta nyt tuli ”normaali” valtio, jossa olisivat voimassa ihmiskunnan korkeinta älyllistä tasoa edustavat lait ja säännökset. Valuutta olisi aina luonnollisessa ja oikeassa kurssissaan ja eurohinnat takaisivat kansalaisten onnen ja kulutuksen korkean tason.

Samaan aikaan alkoi rakennemuutos ulkoistaa yhä enemmän suomalaista työtä ja kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä. Heidän oikeuttaan asettua asumaan ja nauttimaan valmiiksi rakennetun maan antimista ei sen sijaan juuri kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Suomalaisiakin oli aikoinaan muuttanut maasta, selitettiin ja kehotettiin jokaista ottamaan vastuuta kaikista maailman ihmisistä. Nyt oli koittanut ylikansallisen globaalin ajattelun aika ja impivaaralainen utopia oli aika unohtaa. Uusi tilanne oli Realiteetti. Sen tunnustamatta jättäminen ei ollut erimielisyyttä vaan mielettömyyttä.

Kun perussuomalaisten vaalivoitto yllätti koko oikeinajattelevan Suomen, oli valtavirran ensimmäinen reaktio sangen selkeä. Kyseessä oli primitiivireaktio, jota vastuuttomat populistiset poliitikot olivat onnistuneet käyttämään hyväkseen. Näiden kehittymättömien ihmisten sokea viha (mikäs muu) kohdistui ulkomaalaisiin, jotka nyt sentään olivat maassamme vielä paljon harvalukuisempia kuin näytettiin ymmärrettävän.

Tulokkaat eivät siis olleet vaara, vaan rikkaus. Työpaikkojen pakeneminen Suomesta taas oli globalisaation aiheuttama Realiteetti eikä elintason ylläpitäminen ollut mahdollista ilman satoja tuhansia maahanmuuttajia. Maan todellinen ongelma oli työvoimapula, piilevä tai jopa jo vaikuttava. Muut ongelmat olivat sen rinnalla näennäisiä, väärän tietoisuuden synnyttämiä, ja virheellisiä.

Lehdistön ylimielinen reaktio muistutti suuresti 50-luvun suomalaisen valtavirran suhtautumista kommunismiin. Koko ideologian koettiin olevan vain ja ainoastaan valheellinen ja typerä eikä sen kannattajien kanssa keskustelemiseen kannattanut haaskata aikaa. Sen sijaan oli iskostettava kansan tyhmimmän osan mieleen tietoa taloudellisista lainalaisuuksista. Sen valistuksen valossa kommunismi karisisi itsestään. Oppikoululaiset olivat se strateginen ryhmä, jonka kautta voitiin toivoa kansaa taas kerran valistettavan.

Mutta kommunismi ei suostunut karisemaan sillä, että sen kannattajien rationaalisuus kiellettiin, vaikka tottahan se oli. Se kesyyntyi vasta sitten, kun maassa syntyi aidosti pluralistinen ilmapiiri, jossa myös kommunismin kannatuksen ilmentämä ongelma otettiin vakavasti. Ennen romahtamistaan itse ideologia jopa vähäksi aikaa nousi älymystön muotiaatteeksi. Kukapa olisi 1950-luvulla kyennyt aavistamaan mitään tällaista? Väitän, ettei kukaan ja kaikkein vähiten ne, jotka edustivat yhteiskunnan valtavirtaa ja ajan oikeaoppisuutta. Historia on kiero ja viekas.

Aito pluralismi merkitsee sitä, että toisinajattelijat ja heidän oikeutensa olla eri mieltä otetaan vakavasti. Näin jopa siitä huolimatta, että jo heidän kysymyksensä saattavat asettaa koko järjestelmän oikeutuksen kyseenalaiseksi. Tämän ymmärtäminen vaatii merkittävää älyllistä kapasiteettia ja sen hyväksymiseen tarvitaan jopa rohkeutta. Pelkkä asioiden kieltäminen ja leimaaminen on sekä säälittävä, että tehoton asenne, kun yhteiskuntaa rakennetaan.

Onko nykyinen yhteiskunta pluralistinen? Onko se ”orgaanisesti solidaarinen” siinä mielessä, kuin Allardt ja Dahrendorf asian käsittivät? Vai onko meillä sen sijaan nykyään ristiriitoja, joita ei tunnusteta? Onko meillä kukaties jopa samanlaisia piileviä ongelmia kuin aikoinaan Baltian maissa, joissa esimerkiksi kansallisuussuhteisiin ja niiden kehitykseen liittyvän ongelman julkilausumista pidettiin ongelmaksi ryhtymisenä?

Ellei poliittinen järjestelmä pysty tunnustamaan ja yhdessä sääntelemään myös sellaista ristiriitaa, joka on sovittamaton, ei se voi menestyä karussa todellisuudessa. Silloin siitä aletaan vieraantua ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla epätoivoa ja tolkuttomuutta. Sellaiselle on meilläkin taputettu kun se tapahtuu Kiovassa ja arabimaissa. Se on lyhytnäköistä huvia. Somalia on meistä vielä hyvin kaukana, mutta monen mielestä se näköjään pitäisi saada lähelle.

Vaikka nyt Amerikan slummien henkinen aarteisto on jo meilläkin kulttuuripiireissä ja valtalehdistössä asetettu seurattavaksi esikuvaksi, näyttää vielä kaikesta huolimatta siltä, että se ei ole kyennyt tunkemaan juuriaan täkäläiseen yhteiskuntaan. Siksi tämä yhteiskunnan fragmentaatiota saarnaava evankeliumi elää vielä toistaiseksi jonkinlaista varjoelämää. Mutta kaikki voi muuttua.

 Demokratia on kuin onkin järjestelmä, joka joutuu yhä uudelleen todistamaan kelvollisuutensa. ’Jytky’ oli varoitus, jonka merkitystä ei pidä väheksyä. Ne lähiömellakat, jotka meillä ennen pitkää järjestetään, saattavatkin jo sitten olla fanfaari, joka ilmoittaa siitä, että orgaanisesti solidaarisen yhteiskunnan aika on jo mennyt. Sellainen tulevaisuuden Suomi ei ehkä enää kuuluisi millekään kansakunnalle, vaan olisi taistelukenttä, jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka.

Roskaväen valta

Roskaväen valta on palannut

Poliittinen korrektius lienee syynä siihen, ettei nykyään enää missään näe käsitettä ”roskaväki”. Ilmeisesti koko ajatus siitä, että jotakin ihmisjoukkoa pidettäisiin jollakin tavalla huonompana kuin kaikkia muita joukkoja, on valtakulttuurimme näkökulmasta sopimaton. Kukaties tähän sisältyy jonkinlainen vaistonvarainen pelko siitä, että jos erotellaan toisistaan paremmat ja huonommat ihmiset, annetaan pikkusormi pirulle, joka ennen pitkää kehottaa tekemään noille huonommille jotakin pahaa.

Poliittinen korrektius ei perustu asioiden rationaaliseen pohtimiseen vaan pikemminkin sen kieltämiseen. Muodikkaana pyrkimyksenähän on ollut herkistää tajuntaa kaikenlaisten sortavien rakenteiden ja instituutioiden havaitsemiselle. Näihin kuuluvat kaikki hierarkiat, kiellot ja viime kädessä myös moraaliset arvostelmat. Nehän toimivat vastoin foucault’laisittain käsitetyn ihmisen vapautumisen intressejä. Sisäinen herruus on se viimeinen linnake, joka ihmisen tulee voittaa. Sen jälkeen hän sitten voi vapaasti olla oma itsensä, vaikkapa oma inhottava itsensä.

Kun käsitys vapaudesta nykyään jo alkaa olla näin syvällinen, ei ole kumma, jos voimme havaita, että lehdistömme suitsuttaa yhä uudelleen kritiikittömästi kaikelle ”vapauden” tai peräti ”demokratian” nimissä harjoitetulle mellakoinnille olipa sen syy mikä tahansa. Tahririn aukion sankarit olivat ja ovat kovassa kurssissa, vaikka mitään tolkullista parannusta Egyptin onnettomaan tilanteeseen ei ole syntynyt. Maidanin polttopullomiehet  on aivan kritiikittömästi leimattu maan vapauttajiksi vaikka he tuskin saivat aikaan muuta kuin demokraattisen järjestelmän epävakauden ja kansalaissodan. Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen roppakaupalla ymmärrystä ja selittelyä ja Rinkebyn vastaavista ilmiöistä on vaiettu, koska kyseessä ovat yksittäistapaukset kuten muuallakin Ruotsissa.

Näyttää siltä, että niin sanottu poliittinen korrektius, tuo kaiken totalitaarisen ajattelun tukijalka, estää kriittisesti pohtimasta sitä, milloin kyseessä on hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus ja milloin tuomittava roskaväen valta. Käytännössä lähdetään siitä, ettei jälkimmäistä ole koskaan, koska itse roskaväkeäkään ei ole.

Tässä piilee paha ajatusvirhe. Se, mitä tarkoitetaan termillä ”roskaväki” on täysin reaalinen ilmiö. Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä okhlos (ὄχλος). Sitä vastaavat myös suunnilleen englannin mob, saksan Pöbel, ranskan canaille ja venäjän толпа. Suomalaisen termin ohella ehkä ranskalainen on kaikkein ilmeikkäin, joskaan ei välttämättä aukea sille, joka ei tunne sanan etymologiaa, se nimittäin tulee italian sanasta canaglia, joka viittaa koiratappeluun (tel. canis –koira).

Englanninkielen mob rule kertoo kyllä jo suunnilleen saman asian kuin se, mitä Aristoteles tarkoitti oklokratialla, roskaväen vallalla. Kyseessä oli demokratian vääristymä, sen rappiomuoto, joka siis oli menettänyt ne hyveet, jotka varsinaiselle demokratialle kuuluvat. Aristoteleen mukaanhan jokainen valtiomuoto oli myös taipuvainen rappeutumaan tietyllä, sille ominaisella tavalla.

Octave Aubry Ranskan vallankumouksen historiassaan kuvaa Bastiljin valtausta, joka huipentui siihen, että linnaa puolustanut komendantti, markiisi de Launay hakattiin kuoliaaksi ja hänen sydämensä pistettiin kepin nokkaan, jota sitten laulujen säestyksellä kuljeteltiin ympäri kaupunkia. Aubry toteaa, ettei ”voitto ollut niinkään kansan kuin roskaväen”.

Moinen poliittisesti epäkorrekti ilmaus luultavasti nostattaa jokaisen edistykselliseksi itsensä tuntevan henkilön suuttumuksen: miten roskaväki erotetaan kansasta? Eivätkö kaikki kuulu kansaan?

Vastaus on, että paikka roskaväessä on jokaiselle kansan jäsenelle avoinna, mutta ketään ei pakoteta siihen astumaan. Kyseessä on siis valinta. Kansa voi, organisoituneena voimana, toimia demokratian hyväksi muutoinkin kuin vain äänestämällä. Silloin sen tulee joka kohdassa osoittaa halunsa ja valmiutensa toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Mikäli kansaa edustava eli sen nimissä toimiva joukko ei kuitenkaan tähän tyydy, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta saavuttamaan omien demagogiensa julistamat päämäärät pelisäänöistä piittaamatta, on kyseessä roskajoukko ja sen valta, oklokratia.

Kysymys ei ole ainakaan ensi sijassa siitä, että roskaväki koostuisi periaatteessa muita huonommista ihmisistä. Sinnehän on kaikilla vapaa pääsy ja kuten voidaan havaita, joukkoon mahtuu kaikkia mahdollisia tyyppejä. On tosin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tietyissä ympäristöissä elävät ihmiset, joilla on yhteinen etninen nimittäjä, ovat tavallista taipuvaisempia muodostamaan niitä ”koiralaumoja” (canaille), joille demokraattinen lainalaisen yhteiselämän edellyttämä mentaliteetti on vieras ja jopa käsittämätön.

Tällaisissa tapauksissa olisi asiallista käyttää ilmiöstä sen oikeata nimeä. Kysymys ei ole ”kansan” mielenosoituksesta mikäli autoja poltetaan ja poliiseja ja palomiehiä kivitetään, vaan roskaväen mellakasta. Ero näiden kahden välillä on olennainen ja se pitää kyetä tekemään. Muuten on vaarana, että ns. ”poliittinen korrektius” johtaa täysin epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Epäilemättä erottelun tekeminen vaatii asioiden selostajalta rohkeutta, eikä ole suinkaan varmaa, että hän pystyy sen objektiivisesti tekemään.

Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. OIeellista on, että ymmärretään tällaisen eron olevan olemassa ja kyetään asettamaan se olennainen kysymys, joka siitä johtuu.

Lugandaan jouduttiin

Lugandaan päästiin, mutta miten päästään pois?

Eurooppalainen sivistys on taas kerran joutunut alennustilaan. Aina välillähän on ajateltu, että ei koskaan enää. Apinan vaistoilla varustetut pyssymiehet lahtaavat nyt kuitenkin taas innolla toisiaan ja siinä sivussa muitakin. Taloja poltetaan ja räjäytetään, kaikkea mikä särkyy, hajotetaan. Joku tarjoaa tähän myös välineet, mutta tällaiselle toiminnallehan on löytynyt sponsoreita maailman sivu.

Venäläisen älymystön piirissä näiden tapahtumien näyttämöä on kutsuttu ”Lugandaksi” (sanasta Lugansk), mikä ei ole kohteliaisuus. Samaan aikaan Venäjän suuri yleisö siunailee televisioidensa ääressä fasistisen vihollisen kataluutta ja rukoilee korkeimman suojelusta oikealla asialla oleville taistelijoille ja kaiken hyvän antajalle, Putinille.

Ymmärrettävästi paineet selittää uskomatonta tilannetta ovat kovat. Kukaan ei oikein halua tunnustautua niiden isäksi. Niistä taitaa vilpittömästi riemuita vain jokunen häiriintynyt fanaatikko ja todellisuudentajunsa menettänyt dosentti.

Normaalissa eurooppalaisessa valtiossa nuo pyssymiehet pantaisiin telkien taa ja Venäjällä heidän oikea sijoituksensa olisi kovennetun kurin leiri, jossa käytetään psykopaateille soveltuvia riuskoja menetelmiä. Nyt kuitenkin koko häpeällisestä riehumisesta onkin seurannut sankarin glooria. Laillisen esivaltansa käskyjä toteuttava vastapuolihan on lavastettu pahuuden ruumiillistumaksi, fasistiseksi periviholliseksi. Erikoinen ja nopea on ollut tämä veljeskansan muodonmuutos sinänsä.

Tuntuu siltä, että myös lännessä on virittäydytty ylevään tunnelmaan näitä näytelmiä katsottaessa. Tässähän taistellaan vapauden puolesta orjuutta vastaan ja päinvastoin. Tässä on kyse uuden Hitlerin pysäyttämisestä, ennen kuin se ehtii saada aikaan vielä enemmän tuhoa. Ellei nyt panna kovaa kovaa vastaan, käy vielä kaikille huonosti. Vain voima voi pysäyttää Putinin, häirikön, joka ei muuta kieltä ymmärrä. Hänelle sälytetään luontevasti myös vastuu siviilikoneen pudottamisesta, vaikka tiedot puuttuvat.

Noiden asenteiden atavistisuus hätkähdyttää. Hysteria on levinnyt Suomeenkin ja arimmat näyttävät jo lianneen housunsa tai ainakin jo henkisesti valmistautuvan uudestisyntyneen puna-armeijan vyöryyn rajojemme yli. Miksei se tulisi tännekin, jos se on mennyt muuallekin, tai ainakin menossa? Kuka sen pysäyttää? Jos Jumalaa ei ole tai hänen apunsa on epävarma, on Nato ilmeisesti monille ainoana oljenkortena, joka voi pelastaa orjuudelta, eli siis kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, joka lienee tarjolla niin meille kuin muille. Olisi, muuten, kiinnostavaa nähdä, millaisia skenaarioita nämä pakokauhun valtaamat henkilöt ovat kehitelleet kansojen kohtalosta valloilleen päästetyn Venäjän armoilla. Kai pelkääjällä pitäisi olla ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mitä hän pelkää.

Aleksandr Nevzorov, originelli journalisti, joka vielä taannoin oli venäläisen imperialismin kannattaja, kuvitteli mahdollisuutta, että Putin lähettäisi joukkoja yhdessä Kiovan hallituksen kanssa kukistamaan nuo pyssymiehet. Se olisi valtiomiesteko ja sillä Putin pelastaisi kasvonsa ja saisi arvovaltaa vaikuttaa myös Ukrainan päätöksiin.

Se olisi ehkä todella paras mahdollinen vaihtoehto kaikkien osapuolten kannalta. Ukrainan pilkkominen veisi Putinin yhä kauemmas haaveillusta Euraasian unionista, koko maan kaappaaminen aiheuttaisi Venäjälle niin suuret ongelmat, että siellä pian toivottaisiin tehtyä tekemättömäksi.

Tshetshenian sodat vaikuttivat aikoinaan hyvin raitistavasti venäläisiin imperialisteihin, jotka kuvittelivat, että maan kukoistus liittyy sen hallussaan pitämään pinta-alaan. Zhirinovski puhui parikymmentä vuotta sitten siitä, miten Venäjän tulisi päästä lämpimille merille ja liittää Turkki itseensä. Zhirinovskin päätarkoitus lienee ollut ihmisten naurattaminen, mutta Tshetshenian kokemusten jälkeen nämä vitsit lakkasivat huvittamasta.

Aikaa näyttää taas kuluneen sen verran, että kalliisti lunastettu oppi alkaa unohtua. Samoin alkaa näköjään kaikilta jo unohtua, ettei tämä kriisi aivan ilmeisesti ole minkään suunnitelman tulos, vaan tökeröistä käsistä lipsahtaneen politiikan seuraus, joka on laskenut tapahtumat vyörymään typeryydestä rikokseen ja siitä yhä eteenpäin, uusiin ulottuvuuksiin, kuten tämänkaltaisten prosessien yleinen logiikka edellyttää. Miten paljon vahinkoa mahtaakaan syntyä uudesta kylmästä sodasta, varustelukierteestä ja jopa mahdollisista yhteenotoista? Kannattaakohan odottaa ja katsoa?

Koska tilanne on kaikille sekä nolo että epäedullinen, olisi osapuolten todella syytä miettiä, miten pommi saadaan purettua. Siihen kannattaisi pyrkiä yhteisin ponnistuksin sen sijaan, että leimataan toinen osapuoli ilman muuta ainoaksi syypääksi ja vaaditaan sitä perääntymään. Venäjä on tässä kriisissä toki käyttäytynyt härskisti ja röyhkeästi. Sen paluu 1900-luvun alkupuolen poliittiseen kulttuuriin on vakava uhka maailman turvallisuudelle ja juuri siksi se olisikin, myös oman etunsa takia, vedettävä takaisin läntiseen yhteisöön, joka aivan tarpeettomasti on sitä ylenkatsonut ja kävellyt sen yli.

Kannattaa myös miettiä, millainen itse asiassa on se Ukraina, joka nyt on jännittänyt jousen katkeamispisteeseen ja käynyt kykenemättömäksi hallitsemaan edes omaa maataan. Venäjällä on tässä asiassa vastuunsa, mutta niin on Ukrainallakin ja on käsittämätöntä, miten sallivasti ja kannustaen niin EU kuin USA ovat suhtautuneet sen äärinationalistisiin ilmiöihin. Ei sellaisten pitäisi kuulua tämän päivän Eurooppaan, vaikka ne venäläisvastaisia ovatkin.

On sanottu, että Ukraina oli kuin sammunut nainen, jonka käsilaukusta törrötti Krim. Venäjä nappasi sen, mikä oli rumaa ja tietysti rikollista, mutta jokainen rikos on tuomittava sen mukaan, millaisten asianhaarojen vallitessa se tapahtuu. Tämä on yleinen oikeusperiaate, joka ei siitä muuksi muutu, etteivät esimerkiksi feministiänkyrät halua sitä tunnustaa. Voimme ainakin muistaa, ettei kyse ollut vakain tuumin ja aseella uhaten tehdystä ryöstöstä, vaan siihen liittyi jopa jälkikäteen hankittu uhrin suostumus. Lakia toki rikottiin, mikä on aina väärin ainakin länsimaisen oikeustajun mukaan. Venäläisillä ajattelutapa on perinteisesti joustavampi ja heille ”laki” on usein ollut ”oikeuden” ja ”totuuden” vastakohta.

On joka tapauksessa pelättävissä, ettei asia ole hevin muutettavissa ja siihen ei ehkä kannata erityisesti panostaa. Sen sijaan voitaisiin varmaan neuvotella korvauksista ja vaikkapa uudesta euronormien mukaisesta kansanäänestyksestä ja vastaavista seikoista. Neuvotteluprosessi voi tuoda liennytystä ja tehdä asiat siedettävämmiksi. Non possumus –kanta ei ole aina ja kaikissa tilanteissa ikuisesti yhtä hyvä idea, mutta luulen, ettei esimerkiksi EU:ssa ole sellaista päättäjää, joka pystyisi tämän edes periaatteessa ymmärtämään saati toteuttamaan.  Eihän siitä ole mitään direktiiviäkään.

Jos Putin olisi valtiomies, hän tulisi ”Lugandaan” rauhan tuojana eikä sietäisi itse itsensä nimittäneiden pyssymiesten tasavaltoja. Myös Venäjän alueella on toiminut Kaukasian emiraatti ja historia voi vielä kostaa niille, jotka eivät siitä halua oppia. Mutta ilmeisesti myös Putinin pitäisi voida luottaa siihen, että EU ja USA pystyvät valtiomiestekoihin eli luopumaan äkkiväärästä linjasta. Osapuolten ilmeisen kompromissikyvyttömyyden tuloksena osa Eurooppaa on nyt taantumassa Afrikaksi.

Mutta ehkä Putinille riittää pelkkä massiivisella propagandalla sumutetun kansan suosio. Ehkä hän on jo itsepetoksen uhri? Siinä tapauksessa hän vain jatkaa rosvojen tukemista ja antaa politrukkiensa leimata nämä oikeuden ja moraalin tukipylväiksi ja heidän vastustajansa pahuuden perikuviksi. Se merkitsee myös hyvästejä vakavasti otettavalle Euraasian unionille.  Jos Putinin tarkoituksena on pelotella Eurooppaa ja Amerikkaa, niin siinä hän on tainnut onnistua. On vain pelättävissä, että Venäjälle koituu siitä vain ja ainoastaan vahinkoa, vaikka se nationalistin egoa kutkuttaa ja Putinin suosiota lisää.

Ja ehkä lännessäkin kannattaisi muistaa, ettei kukaan ole vielä selvittänyt niitä pahimpia tihutöitä, jotka on ripustettu Putinin kaulaan kuin albatrossin raato vanhan merimiehen kannettavaksi. Tärkeä oikeusperiaate ainakin Euroopassa on ollut, ettei ketään saa nimittää syylliseksi ennen kuin asia on todistettu. Asian vakavuuden huomioiden jokaisella syyttömällä taholla pitäisi olla vahva intressi sen perinpohjaiseen selvittämiseen.

Venäjä meni taas menojaan

Venäjä meni taas menojaan

Historiassa kannattaa suhtautua varauksella selityksiin, jotka näyttävät tekevän kaikesta monimutkaisesta yksinkertaistaja vaikeasta helppoa. Toki ne siitä huolimatta kiehtovat ja todennäköisesti niistä on löydettävissä varteenotettavaa viisautta edes hiukan. Tämä sillä edellytyksellä, että aivan normaali terveen järjen mukainen viisaus pysyy samaan aikaan sen etsijän päässä eikä hän innoissaan vaihda sitä helppohintaiseen patenttiratkaisuun, joka tekee ajattelemisesta tarpeetonta.

Venäjän ja Euroopan suhde on kautta vuosisatojen muistuttanut aaltoliikettä. Välillä Venäjä lähenee länttä, välillä etenee siitä. Jo 1970-luvulla emigroitunut Alexander Yanov on kehitellyt tästä säännönmukaisuudesta selittävän kaavion, jonka mukaan Venäjän läheneminen Eurooppaan on aina päättynyt kriisiin, diktatuuriin ja taantumiseen. Ilmeisesti Venäjän sisäänrakennettu kansallis-valtiollinen erikoislaatu ei kestä ”eurooppalaistumista”, ainakaan tähän mennessä ei ole näin tapahtunut. Tämä ei taas periaatteessa sulje pois bifurkaatiota, joka lopullisesti veisi Venäjän uusille urille.

Toistaiseksi näin ei ole käynyt ja taannoisen tulvavuoksen jälkeen seuraa nyt luode, joka pyyhkii Venäjältä pois paljon sellaista, minkä jo kuviteltiin tiiviisti liittävän maan läntiseen kulttuuripiiriin. Hallitsemistapa Venäjällä on muuttunut yhä röyhkeämmäksi, valehtelu on suorastaan kunniassa ja lurjuksia suositaan. Sanalla sanoen, Venäjän Leviathan on korottanut itsensä absoluuttiseksi arvoksi, joka ei ole muiden kritisoitavissa. Se kulkee ”erityistietä”, jolla ei ole muita kulkijoita, joten sen rooteliin sopii sanella omat arvonsa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Sinänsä tämä kuuluu normaaliin totaalisen sodan logiikkaan, joka tuli kylmän sodan aikana kaikille liankin tutuksi. Valtioetu, tuo Paasikiven mielestä ”hirmuinen asia” pystyy tässä mielessä enemmän tai vähemmän korvaamaan uskonnon tai kommunismin kaltaisen poliittisen kiliasmin. Amerikkalaisten näkemykset maansa edusta ja sen asemasta tässä universumissa eivät nekään sovi kovin huonosti tuohon samaan rooliin. Leviathan on ankara ja vaativa jumaluus, mutta muunnetun totuuden puhujille ja valikoiville ymmärtäjille se saattaa joskus olla varsin suvaitsevainen myös lännessä.

Jack Matlock, joka oli Yhdysvaltojen suurlähettiläs Neuvostoliitossa sen hajotessa, on Foreign Policy-lehden tuoreessa numerossa pahoitellut sitä, miten kevytmielisesti ja ylimielisesti länsi –taas kerran, voisi lisätä- päästi Venäjän karkaamaan yhteisestä poliittisesta kodista tai pikemminkin ajoi sen pois.

Ilman NATO:n laajenemista itään ei olisi mitään Ukrainan kriisiä, Matlock toteaa ja ihmettelee, mikseivät amerikkalaiset, jotka pian pari sataa vuotta ovat noudattaneet Monroen oppia, voi ymmärtää sitä, että muutkin valtiot saattaisivat olla herkkiä sille, että potentiaaliset kilpailijat pystyttelevät niiden rajoille sotilastukikohtia. On yksinkertaisesti absurdia jättää vaille huomiota alueiden historia. Myös se tapa, jolla länsi kannusti ”demokraattisia voimia” ansaitsee tulla kriittisesti analysoiduksi. Mielenosoitukset eivät ole hyvää diplomatiaa edes amerikkalaisten tekeminä. Matlock ei aseta sanojaan täsmälleen tällä tavoin, mutta viesti on selvä: jos länsi kerran halusi tehdä yhteistyötä Putinin kanssa, niin se valitsi aivan väärät keinot ja muodot loukatessaan häntä.

Voidaan tietenkin lähteä siitä, ettei Putinin kanssa haluttukaan mitään yhteistyötä tehdä, vaan eri keinoin pakottaa Venäjä todellisen demokratian tielle, mitä se sitten lieneekään. Aikomus saattoi olla hyvä, mutta tulokset eivät ainakaan anna ylpeilyn aihetta. Mikäli Venäjää olisi kaikin tavoin pyritty lähentämään länteen, olisi tulos toki voinut olla aivan jotakin muuta.

Ehkäpä meidän nyt kannattaa sitten odottaa Yanovin uumoilemaa bifurkaatiota, joka kaiketi tapahtunee suuren mullistuksen kautta ja toivoa sen tuovan siunausta kaikille osapuolille. Tai ehkäpä voisimme jopa hyväksyä sen, että valtioitakin on monenlaisia.

Venäjän nykyinen käyttäytymiskaava on siinä määrin epäsympaattinen, että monille näyttää tulleen kiusaus ajatella, ettei se muuta voisi ollakaan. Nyt on viimeinkin paljastunut Venäjän todellinen olemus, sillä päinvastoin kuin muilla asioilla tässä postmodernissa maailmassa, sillä tosiaan on olemus.

Hätkähdyttävänä esimerkkinä tästä uudesta ajattelusta voi mainita Kaja Kunnaksen artikkelin Helsingin Sanomissa. Toimittaja kertoo ikään kuin suurena urotyönä sen, miten Viron itsenäistymisvaiheissa neuvottelustrategiaa haettiin kaiken tietäviltä ja ymmärtäviltä amerikkalaisilta, jotka kehottivat aluksi kohtelemaan venäläisiä tylysti ja röyhkeästi. Vasta viime vaiheessa päästettiin riidan ratkaisijaksi hyvis, jonka kanssa venäläiset saivat aikaan säädyllisen ratkaisun.

Asiassa herättää hieman huomiota se, ettei viime aikoina paljon hehkutettu virolainen Venäjän tuntemus saanutkaan tässä yhteydessä tulla ohjenuoraksi. Toki tulos oli hyvä, mutta niinhän se taisi olla monella muullakin maalla, ehkä jopa ilman importoitua konsulttiviisautta.

Yhtä kaikki, virolaisten kerrotaan nyt olevan niitä, jotka todella tuntevat Venäjän ja kelpaavan tässä myös suomalaisille malliksi. Onhan se mahdollista. Tosiasia kyllä on, että vuonna 1939 meillä noudatettiin juuri sitä linjaa, joka nyt esitetään virolaisena keksintönä. Suosittuna sananpartena oli, että ryssä kumartaa sille, joka sitä potkaisee ja potkaisee sitä, joka sille kumartaa. Virolaisilla oli tuolloin tyystin toinen linja.

Siinä sitten kävi kuten kävi, me pelastuimme ihmeen kautta, mikäli kahden sodan läpikäymistä ja sadantuhannen ihmisen kuolemaa nyt voi sanoa pelastumiseksi. Virolaisille taas kävi huonommin, sillä heidän linjansa ei ollut ainoastaan huono, vaan peräti kelvoton. Koska minkäänlaista vastarintaa ei tehty, on tänäkin päivänä mahdollista väittää, että virolaiset liittyivät Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti.

Näin surkean politiikan seuraukset olivat erittäin valitettavat ja onnettomat, eikä ole ihme, että se jätti jälkeensä pahemmanpuoleisen trauman, johon myös Tarja Halonen aikoinaan viittasi. Trauman syvyyttä kuvastaa se, että Viron presidentti Ilves ryhtyi asian pelkän mainitsemisen takia esittämään loukattua prinsessaa ja kieltäytyi vierailuista Suomeen. Turha mainitakaan, että ylevän ja naurettavan välillä oleva pieni askel jäi häneltä tässä aivan vaille huomiota.

Viron paljon kärsineen kansan kohtalo, enempää kuin sen entinen tai nykyinen politiikka eivät juuri houkuttele jäljittelemään. On peräti outoa, että kun historiasta kaivataan esikuvia, ei sellaiseksi kelpaa Suomen ainutlaatuinen, reaalinen suoritus, vaan sitä pyritään halventamaan vertaamalla erilaisten epäonnistujien julistuksiin omasta erinomaisuudestaan. Pelkäänpä, että asian taustalla on huono tai kerrassaan puuttuva kyky ymmärtää historiaa.

Venäjä on nyt siis länneltä taas kerran mennyt menojaan ja asian taustalta näyttäisi olevan helppo löytää sitä vanhaa russofobiaa, joka on ollut länsivaltojen Venäjä-asenteiden taustalla jo vuosisatoja. Venäjä on toki itse antanut tähän pelkoon aihetta, ei kysymys ole pelkästä kuvittelusta. Sen sijaan tuntuu ilmeiseltä, että länsi on tässä kohden pelannut korttinsa kovin huonosti. Ennakoiva patoamispolitiikka, yksipuoliset ratkaisut Balkanilla ja Lähi-Idässä, demonstratiivinen tuki Maidanin hulinoitsijoille. Lista Venäjälle annetuista potkuista on pitkä.

Saattaa olla, että Venäjä kumartaa sitä, joka sitä potkaisee, mutta tähänastinen kokemus ei vahvista tätä näkemystä. On mahdollista, että potkun pitäisi siinä tapauksessa olla aivan ennen kuulumattoman luja. USA tai EU eivät oikein taida siihen pystyä eikä edes Viro, vaikka sen asenne onkin sankarillinen. Kannattaakohan meidän edes yrittää?