Englishman Persecuted
Roger Scruton, England: An Elegy. Continuum 2006 (2000), 270 s.
Jos puhuu Englannissa Tohtori Johnsonista, on turha erikseen selittää sivistyneelle kuulijalle, että tarkoittaa suurta sanakirjantekijää Samuel Johsonia, jota on joskus nimitetty suorastaan luonnottomassa määrin englantilaiseksi olennoksi.
Johnsonin yksityiselämä oli niukkaa ja täynnä vaivoja ja vastuksia, mutta silti hänen hahmostaan tuntuu säteilevän jokin levollinen itsevarmuus, selkeä varmuus siitä, että Englanti on maailman paras maa ja että mikään tässä maailmassa ei vedä vertoja istumiselle hyvässä seurassa pienessä pubissa (A Tavern chair is the throne of human felicity). Tämä pubikin löytyy yhä: se on Ye Olde Cheshire Cheese, Cityssä aivan Fleet Streetin tuntumassa.
Tämä suuri mies, kuten hänen elämäkerturinsa ja ihailijansa Samuel Boswell häntä yhä uudelleen luonnehti, oli koruttomalla ja itsestään selvällä tavalla ylpeä englantilaisuudestaan ja aina silloin tällöin muistutti skotteja ja muita brittejä oikeasta paikastaan: paras näky, jonka voi Skotlannissa tavata, on se tie, joka johtaa Englantiin.
Englanti olikin tuolloin, 1700-luvulla nopeasti kasvamassa maineensa huipulle: sen laivasto hallitsi meriä ja se hankki siirtomaita kaikkialla. Teollinen vallankumous ei ollut vielä alkanut, mutta ne aito englantilaiset hyveet, jotka tekivät sen mahdolliseksi, olivat kunniassa.
Viime vuonna kuollut Roger Scruton, suuri konservatiivinen esteetikko ja filosofi, joka sai ansioistaan myös ritarinarvon (englantilaisen kummallinen Knight Bachelor) joutui elämään aivan toisenlaisissa oloissa kuin Johnson, jota hän epäilemättä ihaili.
Vuonna 2000 päivätyssä, Englannille omistetussa elegiassaan hän valittaa, että kaikki aidosti englantilainen ja nimenomaan englantilaiset hyveet, jotka olivat kehittyneet vuosisatojen mittaan ja nauttineet ehdotonta arvostusta, on nykyään poljettu lokaan.
Yhä uudet omatekoiset nerot todistelevat, että koko Englannin menneisyys koostuu pelkistä rikoksista (nekin kuuluvat siihen, myöntää Scruton) ja että niin sanotut hyveet olivat vain tekopyhää suojaverhoa niille konnuuksille, joiden avulla Englannin hallitseva luokka riisti kaikkia muita.
Kuitenkin Englanti oli antanut maailmalle mitä ihailtavimpia ideaaleja: herrasmiehen ihanteen, todellisuudentajuisen käytännöllisyyden ja terveen järjen kunnioituksen, jota sopi verrata Ranskan vallankumouksen innoittamaan pitelemättömään radikalismiin, yksinkertaisen elämäntavan ja pidättyväisyyden ihanteet, jotka erottivat kaikki kansankerrokset nautinnonhaluisista irstailijoista ja reilun pelin kunnioituksen: niin voitot kuin tappiot oli hyväksyttävä, jos oli sitouduttu toimimaan sääntöjen mukaan.
Nyt tilanne oli (on) se, ettei mitään näistä ihanteista kunnioiteta eikä niitä edes ole sopivaa mainita, ellei kyseessä oli taas yksi yritys paljastaa se seikka, etteivät ihanteet suinkaan aina toteutuneet käytännössä. mutta eihän ihminen tarvitse ihanteita, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, vaan esikuvia, joiden mittaiseksi hänen pitäisi tulla.
Scruton ei hahmottele kuvaansa englantilaisesta ja hänen ihanteistaan omasta päästään, vaan viittaa laajaan kirjallisuuteen, sekä nykyiseen että vanhempaan. Muutos on todella suuri ja murroksen voi havaita joskus sotien jälkeen, ehkäpä erityisesti 1960-luvulla?
Ehkäpä sodat todella väsyttivät Englannin ja tyhjensivät sen voimat? Toisen maailmansodan jälkeen on uusi aikakausi joka tapauksessa alkanut myös sikäli kuin asia koskee Englantia ja englantilaisuutta. Toki vastaavaa tapahtuu koko läntisessä maailmassa, myöntää kirjoittaja, mutta keskittyy silti suremaan nimenomaan omaa Englantiaan ja sen menetettyä kulttuuria.
Englannin paheet ovat olleet monet, myöntää kirjoittaja. Omahyväisyys ja ulkokultaisuus (cant) ovat aina olleet tunnettuja, mutta kirjoittaja haluaa antaa niillekin oman arvonsa. Omahyväiset englantilaiset eivät ole koskaan kiistäneet toisten arvoa ja oikeutta samaan asenteeseen. Heille vain Englanti ja englantilaisuus on ollut tyytyväisyyden aihe ja ansaitusti.
Ulkokultaisuus ja tekopyhyys kätkevät suorastaan kulttuurisen aarteen: englantilainen kunnioittaa irrationaalista perinnettä ja absurdejakin vanhoja tapoja. Hän ei usko niiden todelliseen arvoon sinänsä, mutta sen sijaan kyllä siihen, että niiden takana on jotakin todellista ja kunnioitettavaa, jonka selittäminen ei ole mahdollista.
Englannin Common Law on suorastaan koko englantilaisuuden ydin. Se on itse asiassa tislattua oikeudenmukaisuutta, joka on syntynyt todellisuuden pohjalta, konkreettisia oikeustapauksia ratkaistaessa eikä abstraktin järkeilyn pohjalta, kuten Code Napoléon, joka vallitsee suurimmassa osassa muuta Eurooppaa.
Englantilainen bobby, järjestyspoliisi on tämän idean ruumiillistuma: hän ei edusta väkivaltaa eikä edes valtiota, vaan oikeutta, jonka lähde on asioissa itsessään. Bobby ei kanna asetta, vaan vaikuttaa ensi sijassa arvovallallaan: roisto, joka uskaltaa loukata häntä, asettuu itse oikeutta vastaan ja ansaitsee sen mukaisen arvostuksen.
Jopa englantilaisen keittiön mauttomuus kuvastaa tiettyä mielen jaloutta: kaikkien, koko valtakunnassa tuli syödä samaa mautonta mössöä spartalaiseen tapaan. Mässäyshän on irstauteen verrattava pahe, kuten tiedämme. Siitä Scruton ei tosin puhu.
Tohtori Johnson olisi varmasti voinut mielihyvällä tunnustaa Scrutonin ylistyslaulun -tai elegian- oikeutuksen. Täytyy myöntää, että minäkin suomalaisena tunnen sen hyvin sympaattiseksi.
Muistan myös, miten tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, jossa vuonna 1937 pohdiskeltiin Suomen kulttuurisen suuntautumisen mahdollisuuksia, nousi nimenomaan englantilainen kulttuuri voittajaksi: Venäjää ei sattuneesta syystä voinut ajatellakaan ja sama koski tuon ajan Saksaa, jonka kultuuri muuten oli hyvin tunnettu ja varteenotettava. Ruotsi oli liian pieni ja muutenkin turhan paljon esillä ja Ranska taas väsähtänyt, ehkäpä degeneroitunutkin.
En nyt muista keskustelua sen tarkemmin, vain yleislinjan. Englantilaisuudessa joka tapauksessa nähtiin jotakin suomalaisuudelle syvästi sympaattista: reilun pelin henki, vapauden ja tervejärkisyyden ihanteet.
Nyt siis Englanti tuntuu väsyneen, ehkäpä lopullisesti. Asia näkyy myös sen suhteessa Skotlantiin ja Walesiin sekä tietysti Irlantiin. Asetelmassa on jotakin samaa kuin Venäjän ja sen slaavinaapureiden suhteessa. Brittiläisyys on asia, joka häiritsee Scrutonia, vaikka se on jo sangen vanha käsite sekin. Muistanemme maailman ensimmäisen kansallislaulun Rule Britannia!
Brittiläisyys on kuitenkin hyvin omituinen asia tässä maailmassa eikä vähiten Brittein saarilla. Englantilaiselle brittiläisyys ei ole sallittua enempää kuin nykyisin itse englantilaisuuskaan. Skotit ja walesilaiset taas käyttävät sitä erottuakseen englantilaisista, jotka ovat jääneet jonkinlaiseksi orpopojaksi omassa maassaan.
Scruton tuntuu alistuneen siihen, ettei menneisyys tai edes sen suurimmat kansalliset perinteet ole elvytettävissä. Barbaria on pesiytynyt maahan ja se tarkoittaa hyvin suuressa määrin myös sitä, ettei kansallisia perinteitä kunnioiteta tai edes tunneta. Nelsonin nimen kuullessaan nuoriso luulee, että puhutaan Mandelasta ja klassinen kirjallisuus on sille aivan tuntematonta.
On jotakin syvästi paradoksaalista siinä, että maa, joka ensimmäisenä teki suvaitsevaisuuden yleiseksi arvoksi, on nyt kehittänyt poliittisen korrektiuden nimellä kulkevan uussuvaitsemattomuuden, joka vainoaa perinteisiä arvoja samalla kun se suorastaan rohkaisee kaikenlaista pidäkkeettömyyttä.
Englantilaiset, jotka ennen tunnettiin pidättyväisestä kohteliaisuudestaan, esiintyvät nyt maailmalla juopottelevina renttuina ja tappelevina huligaaneina. Samaan aikaan koko englantilaisen kulttuurin voimanlähde, Common Law on joutunut EU:n ja WTO:n kaltaisten vieraiden voimien jyräämäksi.
Tässä kirjassa ei vielä tunnettu Brexitiä, mutta on selvää, että Scruton oli sen lämmin kannattaja. Hänelle EU:n ja muiden ylikansallisten laitosten tarjoamat taloudelliset edut eivät olleet mikään korvaus siitä kulttuurisesta ja moraalisesta tuhosta, jonka ne saivat aikaan.
Mainion tyyliniekan lämpimällä tunteella kirjoittama kirja on täynnä helmiä, kiteytyksiä, joissa englanninkielen ilmaisuvoima näyttää parhaat puolensa. Työväenluokasta lähtöisin oleva Scruton oli onnistunut omaksumaan maansa kulttuurista sen sympaattisimmat puolet, joihin voi lukea myös sellaisen aristokraattisuuden, joka perustuu korkeampien arvojen kunnioitukseen eikä tyhjiin muotoihin ja titteleihin. Rauha hänen muistolleen, eläköön hänen ajattelunsa!
