Kalkkiviivat

 

Death row

 

Merete Mazzarella, Syksystä syksyyn. Tammi 2021, 336 s.

 

Venäläisillä on sanonta starost ne radost, vanhuus ei ole ilo. Tulkitsen sen niin, ettei vanhan ihmisen kannata ruikuttaa siitä, että hänellä on sitä tai tätä kremppaa, sehän kuuluu asiaan.

Ilon saa aina tarvittaessa siitä, että huomaa olevansa hengissä. Sitä paitsi, jos elämä on tullut elettyä niin, että sitä kehtaa jälkeen päinkin katsoa (kyky unohtaa on tässä keskeisessä asemassa), niin miksei siinä jo iloakin olisi: hommat on hoidettu eivätkä enää vaivaa. Ks. tästä mainio haitarimummon esitys: https://www.youtube.com/watch?v=rgOMff9XMMw .

Merete Mazzarellan kirjoittamaa kirjaa olen ennenkin käsitellyt tällä palstalla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazzarella ). Eiväthän ne hänen käsittelemänsä asiat useinkaan ole itselleni kaikkein läheisimpiä mutta entäpäs sitten. Ei kai sitä nyt kannata pelkästään omiinsa uppoutua. Silloinhan voisi lopun ikäänsä lukea omia tekstejään, mistä luoja varjelkoon.

Itse asiassa tammisaarelaisen naispuolisen kosmopoliitin maailma poikkeaa omastani aika lailla, vaikka Tammisaari onkin tuttu monen purjehduksen välietappina. Sieltä on ihan hyvä lähteä jopa lahden poikki, vaikka se onki vähän sisämaan suunnalla.

Nyt joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja miehineen jää aika lailla Tammisaaren vangiksi, korona pitää heitä paikallaan, vaikka tarkoitus oli kiertää maailmaa ja Australiassa tulikin jo taas käytyä maastopaloja haistelemassa. Koronarajoitukset ovat toki ihan tuoreita ja tuttuja kaikille. Tässä kirjassa kiinnostavaa on palata epidemian alkuaikojen tunnelmiin ja siihen, mitä silloin uskottiin tapahtuvan. Nythän olemme taas hiukkasen viisaampia, niin sanoakseni.

Vanhuksehan siinä kiirehdittiin panemaan sumppuun, etteivät vahingossakaan kuolisi. Eivät ne sitten kuolleetkaan, vaan keskimääräinen koronakuollut on ollut meillä iäkkäämpi kuin kuolleet keskimäärin. Korona ei siis saanut paikkaa yleisenä armahtajana, joka kuulunee edelleen tavalliselle keuhkokuumeelle. Mitäs meidän oikein pitäisi sille tehdä?

Mutta onhan tämä laajempi kysymys, itse asiassa se on ihan tavattoman laaja. Onko koko sivilisaation ja sen arvojen kohtalo nyt vaakalaudalla, kriisissä? On mahdollista panostaa loputtomasti siihen, ettei yhtään ”ylimääräistä” kuolemantapausta tulisi, mutta se panostus on sitten poissa noiden vanhojen elämisestä ja tässä tapauksessa viime kädessä ennen muuta nuoremmilta sukupolvilta.

 Jossakin sen rajan pitää löytyä. Dostojevskin Ivan Karamazov sanoi, ettei edes koko ihmiskunnan maallista onnea voi ostaa yhden ainoan viattoman lapsen krsimyksillä. Mutatis mutandis koko maailman nuorten iloista elämää ei sitten kai voi ostaa yhden ainoan vanhuksen ennenaikaiselle kuolemalla. Ennenaikaisuus matemaattisessa mielessä on tiedossamme, mutta itse asiassa kaikki on tässäkin yksilökohtaista.

No, jossakin se raja tulee vastaan. Ken elää, hän näkee. Ivan oli itse asiassa asenteessaan saatanallinen: hän kapinoi Jumalaa vastaan.

Vanhuksen elämän arvoon voidaan ja on syytäkin suhtautua kriittisesti kuten myös kaikkeen muuhun. Sillä, joka noukkii itselleen valmiit arvot yleiseltä tarjottimelta ei ole sen perusteella oikeutta ajatella olevansa erityisen jalo yksilö. Varmaa on vain, että hän on hölmö.

Toki kysymys on vaikea. Vanhuksen elämä tuollaisessa 70-80 vuoden iässä on kai nykyään jo keskimäärin sangen siedettävää ja itse asiassa moni ei edes vaihtaisi sitä muihin ikäkausiin, joilla kaikilla on omat puolensa ja tosiaan myös ne negatiiviset puolet.

Hyvä elämä ihan sanan klassisessa merkityksessä voi jatkua paljon pitempäänkin kuin nykyiseen keskimääräiseen 81 vuoden ikään, mutta sen todennäköisyys tietenkin vähenee iän karttuessa, kuten vähenee elossa olevien määräkin.

Miten paljon odotettavissa olevalle ja eri keinoja käyttäen saavutettavissa olevalle elämälle voi antaa arvoa, on käytännöllinen kysymys, jollaiseen lääkärit törmäävät päivittäin, kun on päätettävä, mikä osa resursseista on syytä kohdistaa millekin potilaalle.

Onko esimerkiksi 85-vuotiaalle hankittava 5 kuukauden lisättyä elinaikaa ehdottomasti pidettävä samanarvoisena 35 vuotiaan samanpituiseen jatkoaikaan verrattuna (sivistysvaltio panostaa kaikkein heikoimpiin, senhän me tiedämme). Entäpäs jos nuo ajat ovat eripituisia tai jos on peräti mahdollista parantaa pysyvästi koko tauti?

Ei siis kannattane väheksyä tolkuissaan olevan, elämänhaluisen vanhuksen vaatimuksia ja tarpeita, mutta ei myöskään liioitella toisissa maailmoissa oleilevan ja elämänhaluttoman ihmisen hengissä pysymistä keinolla millä hyvänsä. Jossakin ne kohtuuden rajat aina ovat ja kuolema se on kaikkia vastassa.

No, Mazzarella omalta kohdaltaan on varsin tyytyväinen elämäänsä ja tekee kaikenlaisia pieniä havaintoja, jotka saattavat kiinnostaa ikätovereita. Kuoleman läheisyys pysyy hyvin tietoisuudessa, mutta ei sisällä makaabereja ulottuvuuksia.

Itse kuolemaahan on monenlaista ja asian liepeiltä kokemusta omaavat voivat kertoa, ettei se välttämättä ole lainkaan kummallinen asia, pikemminkin päinvastoin. Se saattaa olla jopa niin huomaamaton, että asia oikein harmittaisi, jos sen huomaisi. Olisiko sittenkin parasta viettää ainakin muutama kuukausi kuolinvuoteella, jotta ehtisi kokea kunnolla senkin asian?

Keskiajalla oli paljonkin kirjoituksia, joiden aiheena oli kuolemisen taito, ars moriendi. Itsellänikin sellainen on, Tallinnan Nigulisten kirkosta ostettu, mutta se ei ole juuri tähän hätään esille otettavissa. Niinpä täytynee tässä tyytyä kotikutoisiin pohdintoihin.

Perinteisesti kuolemisen on haluttu olevan juhlallinen tapahtuma, johon koko perhe ottaa osaa. Muistan vielä, miten me lapset kävimme laulamassa halvaantuneen Ukko-Kustin vuoteen äärellä, jonne muutakin sukua aina silloin tällöin kokoontui. Hautajaiset olivat sitten rituaali, jonka edestä nähtiin paljon vaivaa. Tarjolla oli jopa jäätelöä keskellä talvea, mikä teki lapsiin syvän vaikutuksen.

Nykyään tällaiset hommat hoidetaan kliinisen puhtaasti ja mieluummin jätetään ruumiskin näyttämättä kenellekään. 1950-luvulla päähenkilö sentään makasi avoimessa arkussa ja saimme kaikki vielä nähdä hänen teräväksi käyneen nenänsä ja hieman pelottavat piirteensä.

Tällaisia hautajaisia lienee nykyään kohtuutonta kenenkään itselleen odottaa saati vaatia? Saisiko niitä edes lain mukaan järjestää? Kuka kumma viitsisi ottaa lomaa töistä saapuakseen moiseen rituaaliin? Olisiko edes lasten kannalta sopivaa näyttä heille tällaista? Onko ylipäätään sopivaa kuolleen yrittää määräillä eläviä? Mitä heidän asiansa hänelle kuuluvat, kun ei häntä edes ole?

Miten muuten mahtanee olla siirtolaisten kanssa? Ymmärtääkseni he ainakin kovasti haluaisivat noudattaa perinnäistapojaan, mikä on enemmän tai vähemmän ymmärrettävää.

No, ei Mazzarella näitä hautuujuttuja pohdiskele, itselleni ne vain tulivat mieleen, kun asia on joka gtapauksessa ajankohtainen ja kaikkihan pitäisi hoitaa ajallaan. Est modus in rebus, sunt certi denique fines sanoi jo Horatius aikoinaan ja hän oli viisas mies.

Kalkkiviivoillahan tässä mennään, eikä siinä mitään vikaa ole. Kaikki tulevat perässä, kunhan ehtivät.

 

Iivana symbolina

 

Kesällä 1937 omistettiin muuan Pravdan pääkirjoitus sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježoville. Siinä oli mies, jolla sana ei koskaan eronnut teosta, oli tämän sankarinpalvonta-artikkelin keskeinen sanoma.

Käytännössä tämän pikkumiehen nollatoleranssiajattelu tarkoitti sitä, että mikäli kerran valtava määrä kaikkein korkeimpiakin upseereita ja muita potentaatteja oli tulkittava puolueen yleislinjan (generalnaja linija) vastustajiksi, niin heidän kohtalonaan oli sitten likvidointi. Mitäpä asiassa saivartelemaan.

Niinpä niskalaukaukset paukkuivat Venäjän eristämöissä (izoljator, vankiloistahan oli jo päästy eroon) hurjaa tahtia ja sadat tuhannet ”kaksinaamaisiksi” luokitellut ihmiset päätyivät joukkohautoihin.

Suuri terrori muistutti sekä idealtaan että monilta yksityiskodiltaan elävästi Iivana Julman opritšninaa. Opritšnikit ratsastivat mustiin pukeutuneina ympäri Venäjää lakaistakseen sieltä petoksen. Tehtävänsä merkkinä he kantoivat rautaista harjaa, johon oli kiinnitetty koiran pää: koiran tavoin he nuuskivat selville petoksen ja rautaisella luudalla lakaisivat sen pois.

Juuri petos, jopa petos sydämessä oli myös Stalinin kohteena, kun hän laukaisi suuren terrorin. Heti terrorin jälkeen julkaistussa virallisessa historiakirjassa palattiin yhä uudelleen kaksinaamaisuuteen (dvurušnitšestvo), joka oli juuri tällä hetkellä vihollisen tunnus: oli paljon niitä, jotka suullaan tunnustivat, mutta todellisuudessa vastustivat. Heidät oli etsittävä kaikkialta ja hävitettävä armottomasti.

Sattumoisin Ježov, verenhimoinen kääpiö, kuten häntä on nimitetty, muistutti ulkoiseltakin olemukseltaan pienikasvuista Maljuta Skuratovia, Opritšninan johtajaa ja Iivanan pääpyöveliä. Samantyyppinen psykologiakin heillä näyttää olleen.

Vladimir Sorokin, äskettäisessä kirjassaan Den opritšnika (Opritšnikin päivä) on siirtänyt tämän instituution nykypäivään ja kuvaa, miten nämä nykyajan aristokraatit (Patrušev)tuhoavat heille osoitetun, ilmeisesti kaksinaamaisen miehen kaikkine omistuksineen.

Heidän tunnuksenaan on sana ja teko -slovo i delo, jota tosiaan käytettiin vanhalla Venäjällä pantaessa vireille valtiopetokseen liittyviä juttuja. Sanat ilmaisivat valmiutta antaa ilmi tällaisia vehkeilyjä.

Itse asiassa Iivanan opritšnikit eivät vielä liene käyttäneet tätä tunnusta, josta tuli yleinen hieman myöhemmin, mutta mainiostihan se kuvaa tietynlaista psykologiaa: sana ei saa erota teosta, itse asiassa sana (käsitteet) on se varsinainen todellisuus, jota meidän vajavaisessa maailmassa asuvien on pyrittävä toteuttamaan. Monet syllogismit saattavat johtaa hirmuisiin johtopäätöksiin, mutta entä sitten? Ne on vietävä myös konkreettisen todellisuuden alueelle.

On kiinnostava kysymys, missä määrin Iivana Julman psykologia koki renessanssin Stalinin aikana. Iivana eli joka tapauksessa ennen muuta uskonnollisessa maailmassa, jossa tuonpuoleisella oli olennainen painoarvo myös tämän maailman asioita punnittaessa.

Miten kirjoittikaan Iivana ruhtinas Andrei Kurbskille, joka oli syyllistynyt synneistä pahimpaan eli petokseen ja paennut herransa valtakunnasta Liettuaan: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

Nykyaikaiselle ihmiselle vastaaminen tähän kysymykseen on helppoa ja tulee ajatelleeksi, että Kurbski kaikkine vapausideoineen oli juuri nykyaikainen verrattuna Iivanan keskiaikaiseen ja ilmeisesti myös sairaalloiseen persoonallisuuteen.

Olennainen ero nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen. Maailman lainomainen siirtyminen uuteen, korkeampaan yhteiskuntajärjestykseen ja lopulta ikuisen onnen maahan, sijoittuu kyllä tulevaisuuteen, mutta on ehdottomasti nykyisyyttä hallitseva asia. Sen näkökulmasta kaikki tehdään ja ajatellaan.

Molemmissa tapauksissa perustetaan sellaisille arvoille, jotka ovat mittaamattomasti yksilöä ja hänen elämäänsä suurempia. Yksilön velvollisuus on ymmärtää tämä ja laskea aseensa puolueen edessä myös silloin, kun tulee väärin syytetyksi ja tuomituksi. Oleellista on asian elämää suurempi etu. Tämän psykologian tapaamme monilla terrorin uhreilla, joista mainittakoon erityisesti Nikolai Buharin. Mahdollisesti samanlaista psykologiaa esiintyi myös Iivanan aikana, ainakin hän sitä kaipasi.

Entäpä kuinka on nyt? Voimmeko ymmärtää, mitä voisi merkitä Iivana Julman kaltaisen hahmon nouseminen sankarinpalvonnan kohteeksi?

Kuten de Madariaga kirjassaan kertoo, Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa. Pelätty tyrannia siitä kyllä tuli.

Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?

Olisi anakronistista puhua Iivanan ideologiasta etatismina, sillä hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan ja muistutti siinä ilmeisesti enemmän tai vähemmän aikalaistaan Kustaa Vaasaa. Vaatimus ehdottomasta uskollisuudesta taisi kuitenkin Iivanalla mennä pitemmälle.

Myös Kustaa käyttäytyi joskus omaa kansaansa kohtaan tavalla, jota voisi nimittää terroriksi ja Iivanan käytöstä onkin tarkasteltava aikakautensa laajemmassa yhteydessä. Sen muuten de Madariaga on tehnytkin ja nostaa esille niitä samankaltaisuuksia, joita oli 1500-luvun Ruotsin ja Englannin välillä ja niitä oli paljon.

Mutta erojakin oli. Sitä paitsi: missä määrin esimerkiksi Henrik VIII:ä tai Kustaa Vaasaa on nostettu sankareiksi nykypäivän Englannille tai Ruotsille? Totta kyllä, Nordiska Museetissa on niin komea Kustaa Vaasan patsas, että sitä voi pitää jo sankarinpalvontana, mutta ei se tämän päivän henkeä vastaakaan.

Ruotsi ja Englanti voivat nykyään ottaa aivan rauhallisesti kysymykset, jotka koskevat niiden suvereenisuutta. Myös Brexit tehtiin normaalien proseduurien puitteissa, vaikka erilaiset fanaatikot myös ulkomailla pitivätkin tämän Englannin kansan päätöksen johdosta pahaa louskutusta, ikään kuin asia kuuluisi heidän ratkaistaviinsa.

Ruotsi on taas sitten unionimaa, vaikka onkin Tanskan ikeestä vapautunut. Mikäli suhde koetaan sietämättömäksi, kuten kaikissa unioneissa yleensä jossakin vaiheessa käy, saatetaan Kustaa Vaasaa ja taalailaisia kenties taas tarvita symbolisina historian sankareina ja nykyajan tiennäyttäjinä.

Vain Venäjällä, joka kipuilee suvereniteettinsa kanssa, on ollut tarvetta nostaa 1500-luvun suvereniteettikiistaan liittyvä asia taas suureksi ja valtakunnallisesti jopa keskeiseksi, Iivanan nostaminen esille historian pimennoista sopii hyvin tähän päiväjärjestykseen.

Venäjällä on omat perinteensä ja ne ovat aika erilaiset kuin vaikkapa Ruotsin ja siis myös Suomen. Andrei Kurbskin kaltaisille kansalaishahmoille ei nytkään näytä löytyvän tilaa laajalla Venäjän maalla, meillä niille taas ei ole tarvetta.

Pelottava tyyppi

 

Hirviö valtaistuimella

 

Isabel de Madariaga, Iivana Julma. Suomentanut Matti Kinnunen. Ajatuskirjat 2007, 527 s.

 

Niin kauan kuin minä muistan, on aina löytynyt joku, joka on enemmän tai vähemmän närkästyneenä halunnut korjata Iivana Julman nimen suomenkielistä asua. Eihän, katsokaas, sana grozni (грозный) lainkaan sisällä julmuuden elementtiä, sehän viittaa vaan uhkaavuuteen, ”heristelyyn”.

Ihan äsken joku Moskovan potentaateista, en nyt muista kuka, opetti juuri tätä samaa ulkomaalaisille, eritoten anglosakseille, jotka käyttävät nimitystä Ivan the Terrible.

Kiista on harvinaisen jonninjoutava. Kauhea/hirmuinen on eri asia kuin uhkaava, vaikka adjektiivi grozni kyllä voidaan kääntää myös juuri kauheaksi, esimerkiksi groznaja sila -hirveä voima. Suomen kielessä taas sanalla julma on vanha perusmerkitys, joka viittaa juuri suuruuteen pelottavana mahtavuuteena (vrt. esim. Julma Ölkky).

Koska sanojen merkitykset tuppaavat pikkuhiljaa muuttumaan, on kukaties sallittua ajatella myös Iivanan epiteetin käännöksen muuttamista. Iivana Hirmuinen olisi ihan käypäinen käännös, kun taas Iivana Uhkaava on ainakin minun mielestäni varsin hullunkurinen ja teennäinen.

Toisaalta kukaan tunnetuista historian henkilöistä tuskin ansaitsee Iivanaa paremmin epiteettiä julma. Sairaalloinen sadismi oli hänen läpikäyvänä luonteenpiirteenään ja yhdistyi vainoharhaisuuteen ja suuruusharhoihin. Euroopan historiasta ei tietääkseni löydy toista esimerkkiä yhä uudelleen uusiutuvista eläimellisistä kidutusspektaakkeleista ja tavattoman kehittyneestä, etten sanoisi hienostuneesta sadismista.

Kukapa toinen olisi tappanut kerralla ja julkisesti kymmenittäin ja sadoittain ihmisiä polttamalla, keittämällä, seivästämällä, suolia kiskomalla ja muilla pirullisilla tavoilla. Mukana oli täysin viattomia naisia, lapsia ja palvelijoita, joiden tappamisella rankaistiin heidän isäntiään. Jopa eläimet hävitettiin.

Iivana oli tunnetusti Stalinin historiallinen esikuva Pietari Suuren ohella ja paralleelit voidaan viedä hämmästyttävän pitkällekin. Iivanan opritšnina oli Stalinin poliisivaltion ilmeinen esikuva. Venäjää saattoi hallita terrorilla, laillisuutta ja vallan hajotustahan on harvemmin kokeiltukaan.

Stalin tunnetusti ihaili Iivanaa, joskin huomautti sarkastisesti, että Jumala jarrutteli häntä menemästä loppuun asti. Stalinia ei jarruteltu.

Kyyniseltä kannalta arvioiden juuri hirveät ja näytösluontoiset kidutukset saattoivat olla myös toimivaa politiikkaa. Tokihan sellaista käytettiin myös Länsi-Euroopassa eräissä tapauksissa, nimenomaan attentaattori Damiensin tapauksessa, hän kun oli tavoitellut Herran voidellun henkeä. Tavallinen teloitus tietenkin pelotti vähemmän kuin pitkä piinaaminen. Lännessä ei kuitenkaan voi puhua terrorista systeeeminä.

Yhtä kaikki, historian henkilöitä ei arvioida pelkästään heidän paheidensa perusteella, niin suureksi ja näkyväksi kuin niiden rooli Iivanan tapauksessa kasvoikin. Ne tunnettiin myös naapurimaissa, joissa Iivanan mielenterveyttä epäiltiin. Mutta jokainen ihminen kuolee joskus, eikä historia siitä muutu. Historiallista vaikuttajaa arvioitaessa sen sijaan ennen muuta pysyvät saavutukset nostetaan tarkastelun keskipisteeseen.

Iivanan historiallinen maine on kovasti vaihdellut. Muistan, miten neuvostoliittolais-suomalaisessa symposiumissa 1980-luvulla sikäläinen johtava tutkija (V.I. Buganov?) antoi Iivanasta tylyn tuomion. Syinä olivat sekä tsaarin patologinen julmuus että hänen kuluttava ja epäonninen sodankäyntinsä ja talonpoikien kiinnittäminen maahan.

Jotkut toiset ovat sen sijaan kautta aikojen ihastelleet sitä tapaa, jolla Iivana raivasi tieltään ylimysluokan ja perusti itsevaltiaan vallan täydellisyyden. Venäjällä olisi voinut olla valittavanaan se länsimainen tie, jonka tarjosi Liettua (ja nykyinen Valko-Venäjä) feodaalisine instituutioineen, mutta se valitsi Iivanan kautta yksinvaltiuden ja tyrannian tien. Tätä tietä oli Pietari Suuren ja sittemmin Stalinin hyvä jatkaa.

Iivanalle on nyt pystytetty Moskovaan patsas, jota jotkut ovat nimittäneet Stalinin patsaan korvikkeeksi samoin kuin uusi Vladimir Suuren patsas on Putinin patsaan korvike. Valtaa pitävien piirissä on puhuttu siitä, että Iivanan historia on väärennetty. Esimerkkinä on Ilja Repinin taulu siitä, kun Iivana tappoi poikansa. Itse Putin huomautti parin vuotta sitten siitä, ettei ole varmuutta, tapahtuiko näin.

Joka tapauksessa taulu on nyt restauroitavana, kun joku Iivanaa ihaileva intoilija vahingoitti sitä puukollaan.

Nykyään havaittavissa on siis ainakin pyrkimystä Iivanan rehabilitointiin ja löytyyhän hänestä hyviäkin puolia tai ainakin, sanotaan nyt huomattavia.

Iivana oli nimittäin innokas ajattelija, jota tässä suhteessa voi verrata Staliniin. Hän ylpeili teologisilla kyvyillään ja väitteli tunnetusti muun muassa paavin legaatin Antonio Possevinon kanssa. Kaiken kaikkiaan Iivana jätti ”valtavaksi” mainitun kirjallisen jäämistön, joka tosin ei ole systemaattinen, vaan osin jopa fragmentaarinen.

Omassakin hyllyssäni on taskukirjana kokoelma Iivanan ”teoksia” (sotšinenija). Mutta onko teksti aitoa? Takavuosina käytiin pitkää ja sitkeää kiistaa siitä, oliko Iivana edes lukutaitoinen. Aikakauden ekspertti Edward Keenan väitti, ettei ollut ja että muun muassa kuuluisa Iivanan ja ”loikkari” Kurbskin kirjeenvaihto olisikin 1600-luvulta peräisin oleva väärennös.

De Madariaga uskoo Iivanan lukutaitoisuuteen, mutta huomauttaa lisäksi, että tsaari tuskin itse kirjoitti kirjeitään, kirjoittaminenhan oli sentään eräänlaista ruumiillista työtä eikä niin ollen sopinut Herran voidellulle.

Muuan kiintoisa kysymys koskeekin Iivanan asemaa. Hänhän oli tsaari, mikä, kuten tiedämme, tarkoittaa keisaria (Caesar). Tätä nimitystä oli pari edeltäjääkin joskus käyttänyt.

Mutta ei tsaari venäjän kielessä tarkoita vain keisaria, vaan myös täysivaltaista hallitsijaa, kuningasta. Siten Puolan kuningaskunta oli venäjäksi Tsarstvo Polskoje, vaikka se puolaksi oli Królestwo Polskie, jossa siis on mukana tuo sana kruunu eli korona. Niinpä Venäjän keisari oli vuodesta 1815 lähtien myös Puolan kuningaskunnan tsaari eli hallitsija.

Sana keisari taas käännetään sanalla imperator ja sen tittelin otti/sai aikoinaan Pietari Suuri Uudenkaupungin rauhan jälkeen eli perustettuaan imperiumin, kuten asia nähtiin.

De Madariaga uskoo Jaakko Lehtovirran väitöskirjassaan tekemään johtopäätökseen, jonka mukaan tsar- tittelin käyttö ei sisältänyt vaatimusta universaalimonarkiasta, vaan viittasi vain Venäjän hallitsijan suvereenisuuteen. Myöskään oppi kolmannesta Roomasta ei ollut samassa mielessä ”imperiaalinen”, vaan rajoittui kirkolliseen yhteyteen.

Niin tai näin, kysymys tittelistä oli Iivanalle tavattoman tärkeä ja asiaa voisi verrata Putinin nykyiseen obsessioon valtakuntansa suvereenisuutta kohtaan. Sotien ja liittosuhteiden solmimisen yhteydessä Iivana nosti aina korkealle vaatimuksensa tsaarin titteliin. Sitä taas ei lännessä hänelle yleensä haluttu antaa, vaan nimitettiin häntä suuriruhtinaaksi.

Iivanan herkulliset haukkumakirjeet Erik XIV:lle ja Juhana III:lle olivat ainakin ennen jokaiselle koululaiselle tuttuja ja tämän titteli- ja hierarkiakysymyksen kannalta ne kuuluvatkin keskeisiin dokumentteihin. Samaa sarjaahan on Paavali Juustenin kohtelu Venäjällä, jota kirjoittaja käsittelee aika laajasti.

Muuan kiintoisa kysymys liittyy embargoon eli siihen, oliko länsimailla lupa viedä Venäjälle aseita. Kyllä Venäjällä osattiin itsekin aseita tehdä eli siis opittiin tämä taito, kuten kaikki Kremlissä käyneet muistavat. Joka tapauksessa kunnon aseista ja ruudista oli ajoittain suurta puutetta ja etenkin Englanti joutui tässä suureen kiusaukseen rikkoa tuota moraalista embargoa, joka Venäjälle haluttiin asettaa.

Itse asiassa Venäjän kauppa lännen kanssa oli koko ajan ylijäämäistä. Venäjältä virtasi käyttötavaraa, viljasta ja hampusta mehiläisvahaan ja turkiksiin, lännellä oli aseiden ja ruudin ohella vähän annettavaa ja niinpä itään virtasi jalometalleja.

Tämän kirjan näkökulma on aika suuressa määrin englantilainen, mikä on ymmärrettävää myös sikäli, että englantilaiset olivat avainasemassa Moskovan Venäjän ”löytäjinä” ja Arkangelin kauppareitin käyttäjinä.

Muuten näkökulma on sangen huomattavassa määrin venäläinen, mikä epäilemättä tekee oikeutta kohteelle. Moskovan Venäjän kannalta Iivanan politiikalle oli aivan tiettyjä syitä ja politiikka, johon osallistuivat aktiivisesti niin Krimin kaanikunta ja Turkki, kuin Puola-Liettua, Ruotsi ja Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta, oli hyvin raadollista. Ideologia eli uskonto oli siinä valuuttaa, jolla oli ennen muuta käyttöarvonsa.

De Madariaga analysoi runsasta tukimuskirjallisuutta, jossa etenkin neuvostoajan aines on kiinnostavaa myös sikäli, että siinä yritetään väen väkisin tunkea ”edistyksellisiä” näkemyksiä kaukaiseen historiaan, mikä paremmin tai huonommin onnistuu, vaikka faktapuoli olisikin hallinnassa. Tulkintojen kirjo on joka tapauksessa suuri.

Iivanan persoona on tavallaan kiehtova. Hän oli selvästi patologinen tyyppi, jota vaivasi myös pahanlaatuinen narsismi, mikä ilmeni muun muassa täydellisessä epärehellisyydessä. Monien narsistien tapaan hän oli kuitenkin myös lahjakas, mutta ei lopultakaan kyennyt käyttämään lahjojaan menestyksellisesti maansa etujen hyväksi.

Kansanvaltaisuuden idut hän kyllä onnistui omana aikanaan tuhoamaan ja on kovin kiinnostavaa nähdä, miten Venäjän nykyiset vallanpitäjät häneen suhtautuvat. Olisi kai sentään turhaa tehdä Iivanan perusteella ”ikuisia” johtopäätöksiä venäläisestä traditiosta. Hänen aikanaan vaihtoehdon tarjosi nykyinen Valko-Venäjä. Ei se tänä päivänä taida olla naapuriaan demokraattisempi.