Naapurin vesipedot

Hurjien laivojen tarina

Mati Õun, Merike Jürjo, Hanno Ojalo, ”Lennuki” ja ”Wambola” lugu. Aeg, sündemuset, inimesed 1915-1954. Eesti akadeemiline Sõjaajaloo Selts 2012, 158 s.

Tsušiman katastrofin jälkeen oli Venäjän ruvettava rakentamaan laivastoaan alusta. Sehän jäi lopulta keskeneräiseksi, eikä Saksan päävoimia uskallettu koskaan uhmata, mutta joka tapauksessa saatiin nyt käyttöön kaikkein uusinta tekniikkaa edustavia laivoja.

Uusista malleista kuuluisin oli hävittäjä Novik, josta on jo kirjoitettukin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ). Sellaisia laivoja nimitettiin joskus miinaristeilijöiksi ja nimitys on kulkeutunut myös suomalaiseen kirjallisuuteen.

Asian selittää se, että kyseessä oli torpedoilla aseistettu alus ja venäjäksi myös torpedoja kutsuttiin miinoiksi. Alun perinhän he olivat pitkän tangon päähän sijoitettuja panoksia, jotka työnnettiin vihollisen kylkeen.

Uutta mallia edustava hävittäjää alettiin siis kehitellä pian Tsušiman jälkeen ja sen nimeksi annettiin tuossa taistelussa tuhoutuneen risteilijän mukaan Novik. Prototyyppi tehtiin yhteistyössä stettiniläisen eli siis saksaslaisen telakan kanssa ja vuonna 1912 se oli valmis.

1260 tonnin laivassa piti olla pääaseistuksena torpedoputkia ja kaksi 102 mm. tykkiä. Olennainen uutuus oli, että kolmen höyryturbiinin piti antaa laivalle 36 solmun nopeus, joka oli ennen kuulumaton. Siihen tarvittiinkin lähes 40 000 hevosvoimaa. Laivan pituus oli vähän yli sata metriä ja syväys kolme metriä.

Naftaa laivan tankkeihin mahtui noin 400 tonnia ja sillä se saattoi kulkea 21 solmun nopeudella 1800 mailia eli 3335 kilometriä.

Sotalaivan pitää aina sovittaa yhteen monta asiaa, niin nopeus ja merikelpoisuus kuin toisaalta myös aseistuksen tehokkuus. Lopputulos on aina kompromissi.

Kun ”Novikiin” innostuttiinkin asentamaan neljä 102 mmm tykkiä ja lisäksi yksi 40 mm tykki, 2 konekivääriä ja kolme 3-putkista torpedonheitintä sekä 80 miinaa, nousi aluksen paino jo sadalla tonnilla, mutta olihan se hirmuinen aselavetti.

Kaikesta huolimatta mitattiin uuden aluksen huippunopeudeksi lyhyellä matkalla 37 solmua, mikä oli laivojen maailmanennätys.

Niinpä keisarikunta pisti tilauksia sisään ja uusia malleja alettiin valmistaa sekä Tallinnan, että Pietarin telakoilla. Niiden mallit vaihtelivat hieman. Joissakin oli kolme savupiippua, joissakin neljä, joissakin neljä 102 mm tykkiä ja joissakin viisi ja pituuskin vaihteli muutaman metrin verran.

Yhteistyö saksalaisten ja itävaltalaisten yritysten kanssa katkesi ymmärrettävästi sodan sytyttyä ja eri syistä laivojen valmistuminen hidastui.

Vasta vuoden 1917 lopulla valmistui Pietarin metallitehtaalta Spartak, myöhempi Viron laivaston Wambola. Tallinnassa Koplin niemen telakalta valmistui saman vuoden kesällä Avtroil eli myöhempi Lennuk.

Kuten Harald Graf on Novikin osalta kertonut, olivat hävittäjät sodassa hyvin aktiivisia, toisin kuin laivaston päävoimat eli Kruunuvuoren selällä makaavat taistelulaivat. Etenkin hyökkäyksellisiä miinoituksia vihollisen alueelle tehtiin ahkerasti.

 Wambola ja Lennuk olivat kuitenkin enimmän aikaa vielä telakalla ja palvelivat vasta ”demokraattista” ja sittemmin bolševistista Venäjää. Novikit, joita oli enimmillään vedessä 17 kappaletta, osallistuivat kuitenkin aktiivisesti kaikkiin merkittävimpiin taisteluihin, mukaan lukien saksalaisten suurten hyökkäysten torjumiseen Riianlahdella.

Venäjällä paljon hehkutettu Muhunsalamen (Moonsund) taistelu oli toki Venäjälle tappiollinen, mutta osoitti sentään, että myös bolševisoitunut laivasto pystyi ainakin jonkinlaiseen vastarintaan. Avtroil sai myös osuutensa saksalaisten kranaateista, mutta selvisi pois matalalta Väinämereltä, jossa moni laiva sai vaurioita pohjakosketuksissa.

Joulukuussa 1918 lähti melkoinen eskaaderi bolševikkien laivoja kohti Tallinnaa. Tarkoitus oli tiedustella, oliko satamassa tosiaan englantilaisia laivoja ja mahdollisuuksien mukaan tuhota vihollinen.

Tallinnan satamaan saakka etenivät Spartak ja Avtroil, joiden ylivoimainen nopeus mahdollistaisi tarvittaessa perääntymisen vihollisen saavuttamattomiin. Taustalla odottivat risteilijä Oleg ja taistelulaiva Andrei Pervozvannyi, jotka tulisivat tekemään selvää vihollisesta, mikäli voimasuhteet olisivat sen mukaiset.

Mikäli Tallinnassa ei olisi ollut Englannin laivastoa, olisi se luultavasti valloitettu saman tein ja Viron taru olisi päättynyt lyhyeen.

Englantilaiset olivat kuitenkin paikalla ja hävittäjät joutuivat perääntymään. Pahaksi onneksi Spartak osui kaikille Tallinnan kävijöille tutulle Kuradimuna karille, josta englantilaiset sen sitten kaappasivat.

Avtroil puolestaan joutui piiritetyksi Mohnin saaren vieressä eli lähellä Viinistun satamaa, jossa nykyään on mainio taidemuseo, jota voi lämpimästi suositella muillekin kuin purjehtijoille.

Laivat luovutettiin nyt Viron tasavallalle ja miehistö värvättiin osittain niiden entisestä väestä. Hävittäjässähän tarvittiin lähes 200 miestä, joiden oli oltava tehtäväänsä enemmän tai vähemmän koulutettuja.

Uusilla nimillään Wambola ja Lennuk osallistuivat nyt hyvin aktiivisesti Viron vapaussotaan ja kävivät Riiassa saakka antamassa tykistötukea.

Niiden roolina oli ennen muuta jalkaväen tukeminen ja pienten maihinnousujen tekeminen. Laivat kylvivätkin tuhansia kranaatteja vihollisen niskaan, mikä ajan oloissa oli hyvin merkittävä sotilaallinen tekijä. Ne laskivat myös useita miinoituksia.

Rauhan tultua nuori Viron tasavalta huomasi kuitenkin, että laivaston ylläpitäminen on kallista lystiä. Jokainen ajotunti Wambolan ja Lennukin kaltaisilla vesipedoille teki hirvittävän laskun valtiolle.

Hävittäjien sijasta Viro suunnittelikin laivastonsa varustamista parilla sukellusveneellä ja moottoritorpedoveneellä, mikä myös tapahtui.

Wambola ja Lennuk myytiin. Suomella ei ollut varaa maksaa, mutta ostaja löytyi Perusta ja niinpä laivat päätyivät aivan uusiin maisemiin, toinen Amazonasille ja toinen Tyynen meren rannalle.

Kun Peru ja Equador joutuivat sotaan, löytyi töitä myös novikeille, joiden nimenä oli nyt Almirante Guise ja Almirante Villar. Jälkimmäinen joutui jopa meritaisteluun ja edellinen kävi tulittamassa vihollisen satamaa.

Vuonna 1954 käytettiin suolaisessa vedessä ryytyneet veteraanit viimein romuraudaksi.

Virossa laivojen myynnistä nostettiin hirmuinen prosessi, koska siihen epäiltiin liittyvän korruptiota ja hintaa pidettiin kovin matalana. Itse asiassa nopeasti vanhenevien sotalaivojen arvo aleni nopeasti ja markkinoilla oli sitä tavaraa muutenkin, joten kauppa tuskin välttämättä oli huono.

Tekijät selostavat vielä novikien edesottamuksia toisessa maailmansodassa. Syksyllä 1939 niitä oli punalippuisen Itämeren laivaston kirjoissa palveluksessa vielä seitsemän kappaletta ja ne palvelivat talvisodassakin. Lisäksi oli kolme pohjoisessa laivastossa ja vielä kaksi Tyynenmeren laivastossakin.

Itämerellä novikit tuhoutuivat eri syistä. Useimpien kohtaloksi tulivat miinat Tallinnaa tyhjennettäessä. Viimeisenä katosi syvyyteen Artjom Mohnin saaren tasalla 28.8, 1941.

Näyttelijälegenda

Legenda jo eläessään

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 438 s.

Aarne Orjatsalo (alk. Riddelin) oli aikansa suuria nimiä. Näyttelijänä hän niitti mainetta merkittävimmissä teattereissamme ja toimi myös useaan otteeseen teatterinjohtajana, myös jo hyvin nuorella iällä.

Suurena hurmurina hän joutui alituisesti naisten pauloihin ja myös alkoholi maistui toisinaan turhankin hyvin. Syntyneet skandaalit haittasivat uraa ja vasemmistolaiseen politiikkaan ryhtyminen synnytti närää ja lopulta suoranaista vihaa porvarillisella puolella.

Orjatsalon pojanpoika, itsekin teatterimies Jotaarkka Pennanen on pyrkinyt perinpohjin ratkaisemaan erinäisiä Orjatsalon elämään liittyviä kysymyksiä, joista vähäisin ei ole se, missä oloissa näyttelijän poika ja Jotaarkan isoisä, myöhemmin vasemmistovaikuttajana tunnetuksi tullut Jarno Pennanen sai alkunsa.

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mikään banaali metoo-tapaus, jossa vahinkoa kärsinyt julistaa tulleensa suurilla lupauksilla petetyksi. Ilmeisesti seksiakti oli molemmille nuorille ensimmäinen laatuaan ja tapahtui avioliiton ulkopuolella.

Tällaisten asioiden rekonstruoiminen jälkikäteen ei ole kovinkaan kiitollinen tehtävä, mutta näyttää siltä, että syytä oli niin sysissä kuin sepissä. Orjatsalo joka tapauksessa sai aiheen kirjoittaa asiasta kirjankin, jossa pääsi kertomaan oman näkemyksensä.

Nämä sukuhistorian salaisuudet ovat luultavasti antoisimpia suvun jäsenille, mutta toki niillä on ajankuvana merkitystä myös laajemmalle yleisölle.

Joka tapauksessa Orjatsalo oli sangen naisiin menevää sorttia eikä vastakaikua naissukupuolen taholta tarvinnut kauan odotella. Vaimo tai muu partneri vaihtui aika tiuhaan ja joidenkin jälkeenjääneistä kirjeistä näkee, että suhde oli ollut erittäin intohimoinen ja seksuaalisesti palkitseva.

Mutta mies on luotu liikkuvaksi ja suhteet purkautuivat Orjatsalon huikentelevaisuuden takia. Naisten mustasukkaisuus kasvoi välillä patologiseksi, mutta vähänkös tällä alalla moista esiintyy.

Kirjoittaja selostaa teatterimiehenä laajasti Orjatsalon rooleja näyttämöllä ja tulee siihen johtopäätökseen, ettei kyseessä ollut mikään huutaja 1960-luvun tyyliin, vaan oikea herkkä luonnenäyttelijä.

Tässä kyllä tulee mieleen, että Volter Kilpi Kansallisissa itsetutkisteluissaan ottaa Othellon esimerkiksi sellaisesta klassisesta näytelmästä, joka on meillä esitetty tavalla, joka on tehnyt siitä hengettömän, ”vanhentuneen”.

Ainakin Orjatsalo oli esiintynyt Othellona pari vuotta aiemmin ja saanut Pennasen todistuksen mukaan paljon kiitosta roolistaan. Mutta toki Kilven ajatuksenjuoksujen konkreettista sanomaa on yleensäkin hieman vaikea ymmärtää.

Orjatsalo oli myös varsin kielitaitoinen ja käänsi eri kielistä tekstejä. Yksi hänen kielistään oli englanti, jota tuohon aikaan osasi lähinnä rahvas: merimiehet ja ”lokarit”. Orjatsalolle tuosta taidosta oli sittemmin paljonkin hyötyä.

Vuonna 1918 lähti Tampereelta piiritysketjun läpi joukko, jonka aikanaan kerrottiin syyllistyneen moniin murhiin ja muihin rötöksiin. Sen johtajaksi mainittiin yleisesti Orjatsalo ja moni väitti hänet siinä roolissa nähneensäkin.

Tosiasiassa Orjatsalo ei edes silloin ollut Tampereella eikä yleensäkään osallistunut minkäänlaiseen aseelliseen toimintaan kansalaissodan aikana. Sen sijaan hän kyllä piti sodan loppuvaiheessa Kansallisteatterissa kiivassävyisen puheen, mutta olihan kiivauteen aihettakin kun ajattelee, millaiseksi ns. sodankäynti oli muodostunut. Olisi kai lähinnä luonnotonta kuvitella hyvin neutraalia sävyä mahdolliseksi.

Joka tapauksessa näyttelijä katsoi parhaaksi poistua Venäjälle, mikä epäilemättä oli viisas päätös. Siellä hän otti yhteyttä Englannin asiamiehiin ja yhdessä Oskari Tokoin kanssa hänestä tuli ns. Muurmannin legioonan järjestäjä.

Legioonahan kokosi paenneita punaisia Englannin puolelle suojaamaan Muurmannin sotatarvikevarastoja saksalaisten (ja suomalaisten)mahdolliselta  hyökkäykseltä.

Operaatio aloitettiin yhteistyössä bolševikkien kanssa, mutta tilanteen muututtua saivat sen johtajat peräti SKP:ltä kuolemantuomion. Niitä ei toki koskaan päästy panemaan täytäntöön.

Joka tapauksessa legioona pelasti suuren joukon suomalaisia miehiä nälkäkuolemalta ja vieläpä takasi heille myöhemmin vapaan pääsyn kotiin brittien kyydillä ja poliittisesti suojelemina. Englantia puhuva Alaric Aarne sai upseerinarvon ja kuuluu kouluttaneen miehiä sangen vakuuttavilla teatteritaidoillaan.

Sodan jälkeen myös Aarne alias Orjatsalo siirtyi Englantiin, jossa viipyi useita vuosia teatterihommissa.

Hänen menestyksensä oli hämmästyttävän hyvä, ottaen huomioon, että hän oli ulkomaalainen. Jopa oman teatterin perustaminenkin oli suunnitteilla.

Lontoo ei kuitenkaan lopulta tyydyttänyt ja niinpä Orjatsalo siirtyi Amerikkaan, jossa ura urkeni suomalaisissa teattereissa sekä Kanadan että USA:n puolella.

Vasta vuonna 1929 Orjatsalo palasi Suomeen, jossa Etsivä keskuspoliisi totesi häneen kohdistuneet syytökset aiheettomiksi. Kiihotus toki piti paikkansa, mutta oli jo vanhentunut rikos.

Comeback Suomeen oli aluksi onnistunut, mutta ajankohtahan oli varsin onneton. Sekä vasemmalla että oikealla alkoi juuri nyt uusi äärimmäisyyspolitiikan aika, jossa ei paljon hienosäätöä tehty vihollisia etsittäessä.

Orjatsalo joutui molempien osapuolten hampaisiin, mikä vaikeutti hänen asemaansa teatterinjohtajana. Syitä epäonnistumiseen saattoi olla muitakin. Hänen tavoitteenaan oli luoda Helsinkiin vakinainen työväen teatteri, mutta yritys joutui umpikujaan ja humalapäissään johtaja sanoi itsensä irti.

Siirtyminen Yhdysvaltoihin ei tilannetta parantanut ja uusi teatteriura siellä ei, suuren lamakauden oloissa näytä enää onnistuneen.

Lopulta tappava tauti nujersi entisen legendan, joka kuoli vuonna 1941,

Paluu Suomeen tapahtui tuhkauurnassa vuonna 1948, jolloin järjestettiin entiselle suurmiehelle komea muistotilaisuus ajan hengessä. Sosialisteilla oli vähän symbolisia suurmiehiä ja sellaisena oli myös Orjatsaloa pidettävä, niin hankala tapaus kuin hän kaikille osapuolille eläessään olikin.

Kenelle kuolla kuuluu?

Joukon maine

Minun sukupolveni muistaa hyvin Ateenalaisten laulun. Ainakin meillä sitä laulettiin kansakoulussa niin usein, että sanat jäivät muistiin. Ne kyllä ovat minusta aina kuulostaneet omituisilta.

Laulussahan sanotaan, että joukon maine mustuu, jos taistelussa saavat surmansa vanhat veteraanit, jotka muuten yleensä sijoitettiinkin takariveihin.

Tämä oli jotenkin ymmärrettävää, mutta kummallisempaa oli, kun sanottiin: nuorukaiselle kuolla kuuluu. Jokainenhan on jossakin elämänsä vaiheessa nuori ja niinpä nuo vanhukset siis olivat aikoinaan väistäneet tuota velvollisuuttaan kuolla eturivissä. Mikäli kaikki nuoret olisivat ainakaan velvollisuutensa mukaisesti kuolleet, eipä taitaisi olla nyt vanhuksiakaan.

Lauluhan on 1800-luvun lopulta Viktor Rydbergin kynästä, mutta palautunee spartalaisen Tyrtaioksen traditioon, jota sitten ateenalaisetkin tiukan paikan tulleen hyödynsivät.

Mahdollisesti voimme siis joka tapauksessa nähdä tässä heijastuksen ihan oikeasta muinaisesta arvojärjestyksestä, joka oli voimassa vielä viime sodissa. Rintamalla joutuivat suurimpaan vaaraan nuoret, vanhojen ja yleensäkin raihnaisten säästyessä niin sanotusti siemenpuiksi. Eugeniikan kannalta asiain tila ei välttämättä ollut paras mahdollinen.

Viime sodassa kuolemanvaaran epätasainen jakaantuminen ikäryhmittäin, sukupuolista puhumatta, liittyi sotilaalliseen tarkoituksenmukaisuuteen. Etulinjaan ei yksinkertaisesti kannattanut tuoda kovin raihnaista väkeä.

Mikäli olisi ollut mahdollista, olisi varmaankin myös silloin priorisoitu nuorten terveys ja eloonjääminen. Vanhukset olisivat kyllä paremmin joutaneet poiskin kyydistä, mikäli asia olisi voitu sillä tavalla hoitaa. Ikävä kyllä kuoleminen jouduttiin jättämään nuorille.

Kun katsotaan maamme demografisen kehityksen käyrää, tekevät sodat siihen ikäviä nystermiä, mutta eivät läheskään yhtä pahoja kuin muutamat nälän ja tautien vuodet. Vuosi 1918 on myös viime sotia pahempi kuolovuosi, taudeista johtuen.

Sotien pirullinen puoli on, että ne vievät nimenomaan nuoria miehiä. Muutamasta harvasta ikäluokasta miesten puolelta silloin leikattiin todella suuria paloja pois. Muualla ei sotaa juuri huomannutkaan.

Tämä muuten oli suomalainen erikoisuus. Yleensähän siviilien tappiot olivat hyvinkin suuria, mutta meillä vain murto-osa kaikista. Siellä oli nimittäin rintamalla miehiä eikä housuja, saati hameita.

Joka tapauksessa sodassa kuolleiden kokonaismäärä lähenteli sataatuhatta ja niiden osuus väestöstä oli siis melkein kolme prosenttia. Nykyisellä väestöllähän se merkitsisi noin 165 000. Hirmuinen määrä.

Mikäli koronavirukseen kuolee noin 500-3000 henkeä, on se jotakin aivan muuta kuin sodan aiheuttamat menetykset.

Itse asiassa meidän ei kannatakaan verrata tätä (arvioitua) menetystämme sotien ja nälänhätien menneisyyteen, jolloin menetykset olivat aivan toista luokkaa.

Se on pikemmin syytä rinnastaa normaaliin kuolleisuuteen, jonka helposti unohtaa olevan varsin korkea.

Päivittäin kuolee eri syistä noin 150 suomalaista eli vuodessa noin 50 000, pienen kaupungin verran. Se on kuitenkin etupäässä sitä luonnollista poistumaa, joka kohdistuu lähinnä vanhuksiin ja muuten heikkokuntoisiin. Lähes kaksi kolmesta on 75 vuotta täyttänyt ja joka kolmas yli 85 vuotias.

Vanhusten kuoleman suhteen kenelläkään ei oikeastaan pitäisi olla mitään valittamista. En tarkoita, etteikö olisi erinomainen asia ja kaunis tapa käydä itkemässä vanhempien kuolinvuoteella ja haudalla. Mutta mikäli elämä on sujunut kuten pitääkin, ei normaali, asiallinen kuolema ole mikään mörkö.

Raamatussa kerrotaan monien patriarkkojen kuolleen elämästä kyllänsä saaneena. Jobista sanotaan: Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.

Jobia saattoi siis lopultakin sanoa onnelliseksi, vaikka hänen ikänsä oli kovin korkea, mikä viittaa siihen, että paljon suruakin siihen vielä liittyi. Niin aina.

Kerrotaan, että astrologi toi kerran Persian suurkuninkaalle horoskoopin, jossa sanottiin, että kuningas tulisi näkemään kaikkien lastensa ja ystäviensä kuoleman ja pääsisi tästä maailmasta pois vasta pitkän ja tuskallisen kamppailun jälkeen.

Vihastunut suurkuningas käski mestauttaa astrologin ja tilasi uuden horoskoopin. Se taas oli niin mainio ja miellyttävä, että tietäjä sai lahjaksi kultakäädyt ja pisidialaisen orin.

Kuitenkin horoskooppi oli aivan samansisältöinen. Tähdet kertoivat, että kuningas eläisi paljon vanhemmaksi kuin kukaan muu hänen suvussaan tai tuttavapiirissään. Sen sijaan ne eivät luvanneet terveyden jatkuvan epänormaalin kauan. Se mitä tästä kaikesta väistämättä seurasi, jätettiin sanomatta.

Koronaviruksen on arveltu niittävän nimenomaan vanhoja ja huonokuntoisia. On luultavaa, että tappaessaan se tekee suurelta osalta saman työn, kuin nykyään kausi-influenssat ja keuhkokuumeet. Muuan tutkimus kertoo, ettei Kiinassa onnistuttu pelastamaan paljoakaan ihmisiä tehohoidon avulla. Siihen luottaminen, saati valtava panostaminen kaiken muun riskeeraamalla, ei siis vaikuta erityisen rationaaliselta.

Totta tietenkin on, että kulkutauti niittää myös nuoria, niitä, joita kaikin mokomin juuri aivan erityisesti haluaisimme säästää. Vanhuksillehan se kuolla kuuluu. Tiettävästi nuorten osuus kaikista uhreista on kuitenkin myös tässä varsin pieni, kuten se on myös kausi-influenssassa.

Mikäli kuitenkin lähdemme siitä, että koronaviruksen uhrien kokonaismäärä Suomessa tulisi olemaan noin kolme tuhatta henkeä ja niistä noin kaksi kolmasosaa kuuluisi tuohon yli 75-vuotiaiden ryhmään, jäisi epidemian vaikutus maamme demografiseen käyrään aivan huomaamattomaksi.

Olisi kohtuutonta nimittää sellaista millään mittarilla mitaten katastrofiksi.

Vajaat sata vuotta sitten ei epäröity lähettää nuorisoa sankoin joukoin jopa hyökkäämään vieraalle alueelle, vaikka tuhansien tiedettiin kaatuvan. Silloin toki pelattiin niin sanottua korkeata peliä, jossa panoksena oli koko valtion ja kansakunnan tulevaisuus. Voidaan toki sanoa, että myös vapausasteet olivat vähissä.

Nyt sen sijaan puhutaan vain siitä, että epidemian saapumista pyritään hidastamaan, jotta mahdollisimman monia (käytännössä vanhuksia) voitaisiin saada tehohoidon piiriin (mikä siis Kiinassa osoittautui tehottomaksi). Sairastuvuuden hidastamisella voitaisiin estää yhteiskunnan halvaantuminen, ellei sitä halvautettaisi niillä keinoilla, joilla tuohon hidastamiseen pyritään.

Onpa tässä nyt sitten ainakin kova meno päällä ja suuri nuija käytössä vaikka jahdattava ötökkä on kovin pieni.

Suomen talous on historiansa aikana joutunut todella kovaan höykytykseen pari kertaa: ensin maan itsenäistyessä ja sitten sota-aikana. Nyt on samanlainen hevoskuuri pantu päälle torjuttaessa tautia, joka uhkaa lähinnä niitä vanhuksia, jotka muutenkin alkavat olla jo elämänsä eläneitä ja lähtöä tekemässä.

Mutta eihän tässä nyt sentään Tyrtaioksen tapaan ainakaan panna nuorisoa eturintamaan vai kuinka?

Itse asiassa pelkään pahoin että tekeillä olevasta taloudellisesta katastrofista saa kärsiä ennen muuta nuoriso. Mutta seurassahan on hyvä olla, vai mitenkä ne sanovat.

Vaan kenenkäs seurassa me nyt oikein olemmekaan? Ei ainakaan Ruotsin…