Nähdä Kuola ja kuolla.

Tarinoita pohjoisesta

Tarja Lappalainen - Martti Turtola, Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.

On yleisesti tiedossa, että suomalaisia asui 1800-luvun nälkävuosista lähtien myös Kuolan niemimaalla. Kun niin sanottu sosialistinen yhteiskunta ulotti lonkeronsa noillekin kulmille, hävisi suomalainen asutus ennen pitkää kokonaan. Tämän kirjan mukaan suomalaisia oli Muurmannin rannalla enimmillään peräti 4400 henkeä.

Kun alue tyhjennettiin 1940, kerrotaan muuttomääräyksen koskeneen yli 7000 ”ulkomaalaista”, suomalaisten ohella siis lähinnä norjalaista.

Itse asiassa noille autioille seuduille, joilla toistaiseksi vain jotkut harvat lappalaiset vaelsivat, muuttivat ensimmäiset suomalaiset jo ennen nälkävuosia. Sittemmin, kun kokemukset olivat hyvät, alettiin muuttaa Venäjän hallituksen luvalla ja sen tarjoamin eduin.

Suurina nälkävuosinakin meri antoi ravinnon ja suomalaiset harjoittivat myös pienimuotoista viljelyä ja karjanhoitoa. Joskus saaliit olivat hyvinkin suuria ja hyvinvointi näkyy kalastusalusten määrissä.

Kaukana keskuksista asumisessa oli omat riesansa ja sekä lääkintähuollon että pappien puute vaikutti elämänmuotoon. Joka tapauksessa elämä saatiin ajan mittaan mallilleen ja koulut ja muut sivistyneen yhteiskunnan laitokset ulottivat toimintansa myös noille seuduille.

Valitettavasti ”sivistys” tuli bolševistisessa muodossa ja sen mukaisesti nuo kukoistavat kylät aikanaan niin sanotusti likvidoitiin. Sitä ennen ne olivat ehtineet jo toimia myös kalastuskolhooseina.

Tarja Lappalainen väittää, että esimerkiksi Päiväjärven kylän asukkaista kuoli Stalinin vainoissa noin 90 prosenttia ja kaiken kaikkiaan Muurmannin suomalaisista tapasi niissä kohtalonsa noin 80-85 prosenttia.

Lappalaisen aineisto on toki lähinnä anekdoottipohjaista eikä perustu mihinkään tarkkoihin laskelmiin. Lopputulos kyllä on selvä: Muurmannille ei suomalaisia jäänyt sen jälkeen kun NKVD oli tehtävänsä tehnyt. Lappalaisen mielestä voidaan täydellä syyllä puhua kansanmurhasta. Tämä lieneekin pakko hyväksyä. Mikäli joku haluaa tämän kiistää, on hän velvollinen perustelemaan kantansa vakuuttavalla tavalla.

Kirja on hieman kummallisesti epätasainen ja sisältää toisaalta Lappalaisen kirjaamat tarinat, jotka ovat ennen muuta muistelmia, joita ei ole kriittisesti käsitelty. Toisen osan muodostaa Martti Turtolan katsaus alueen sotahistoriaan.

Ensimmäisen osan keskeisiksi henkilöiksi nousee kaksi muistelijaa: Sven Lokka ja Orvo Björninen, jotka ovat melko tunnettuja hahmoja. Tarinat keskittyvät pikemminkin meren rantojen elämään kuin siihen ”pitkään, mustaan yöhön”, josta otsikko kertoo.

Tästä elämänpiiristä ei meillä kovin paljon ole kirjoitettu ja tarinat ovat varsin viihdyttäviä. Niiden kirjaamisella on myös historiallinen arvonsa.

Martti Turtola puolestaan hahmottelee laveasti koko Kuolan poliittisen historian ääriviivat muinaisuudesta lähtien ja käsittelee myös suomalaisten suhtautumista alueen omistamiseen.

Jalansijan saaminen Jäämereltä oli vireillä jo Ruotsin vallan aikana ja sittemmin aika varhain 1800-luvulla. Vuonna 1864 myös saatiin lupaus Petsamosta, hyvityksenä Venäjälle annetusta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

Petsamo sitten todella saatiinkin vuonna 1920 ja parikymmentä vuotta se myös pidettiin. Epäilemättä se oli Kuolan parasta osaa. Sulo Vuolijoki kertoo muistelmissaan, miten hän ns. punaista valtiosopimusta solmittaessa maaliskuussa 1918 vanhana kalamiehenä ymmärsi Kalastajasaarennon arvon ja ehdotti sen saamista Suomelle –siis punaiselle Suomelle.

Tarvittiin vielä Leninin arvovaltaa, että asia saatiin näin sovittua, vaikka yleensä kaikki jo ymmärsivät koko sopimuksella olevan vain arkistokäyttöä, kun Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat Brest-Litovskissa päättäneet myös Suomen kohtalosta.

Joka tapauksessa osa Kalastajasaarentoa sitten tuli Suomelle myös Tarton rauhassa 1920. Kun Neuvostoliitto suurpoliittisista syistä Talvisodan jälkeen vielä palautti Suomelle Petsamon, vedettiin ”aikoinaan taitamattomasti määrätty” raja tuolla suunnalla kuitenkin uudelleen. Enpä tiedä muistiko kukaan Suomen puolelta tuossa yhteydessä mainita Leninin nimeä. Eihän se mitään olisi auttanut, mutta olisipahan pantu asiat paikalleen.

Kysymys Kuolan niemimaan omistuksesta tuli sitten ajankohtaiseksi myös jatkosodassa. Saksalaiset tarjosivat sitä Suomelle, mutta täällä ymmärrettiin kyllä, että kyseessä olisi liian iso pala. Kysymykset Suomen uusista rajoistahan on jo 80-lvulla käsitelty Ohto Mannisen kirjassa Suur-Suomen ääriviivat.

Vaikka joidenkin henkilöiden suhteellisuudentaju joskus petti, ei vakavasti otettavissa piireissä haluttu laajentaa Suomen aluetta tolkuttomasti. Nuo puheet Uralille ulottuvasta pikku suurvallasta ovat propagandan ja anekdoottimaailman tuotteita.

Turtolan katsaus käsittää alueen sotatoimet hamasta Krimin sodasta aina jatkosotaan saakka, jolloin onnettomat suurkaupunkisaksalaiset ja itävaltalaiset yrittivät komeaa hyökkäystä Murmanskiin ja juuttuivat pian paikalleen. Ilman suomalaisten apua ja erätaitoja koko porukalle olisi käynyt vielä paljon huonommin.

Sinänsä tunnettu on tarina osasto Pennasen sitkeästä puolustuksesta Petsamossa. Aluksi vain parin komppanian vahvuinen osasto, jolla oli pari kevyttä, jäykkälavettista museotykkiä, piti sitkeästi puoliaan käsittämättömän suurta ylivoimaa vastaan. Teoreettisesti hieman yli tuhatta suomalaista vastassa oli 34000 venäläistä sotilasta, toteaa Turtola.

Vihollisella oli myös tehokkaat meri- ja ilmavoimat, joita suomalaisten käytössä ei ollut lainkaan. Jälkimmäisellä oli muun muassa tiedustelulle suuri merkitys.

Neuvostolehdistössä puna-armeijan sankarillista operaatiota hehkutettiin ylenpalttisesti, vaikka se epäonnistui ja joukot jäivät Nautsin tasalle. Suurtakaan ylivoimaa ei noissa oloissa kyetty hyödyntämään, eikä mitään suurta voittoa suomalaisista saavutettu.

Itse asiassa, kiivaistakin taisteluista huolimatta suomalaisten tappiot jäivät 33 kaatuneeseen, 87 haavoittuneeseen ja 69 kadonneeseen. Suomalaiset arvioivat venäläisten menettäneen 900 miestä kaatuneina, kertoo Turtola. Tässä yhteydessä olisi kyllä kannattanut tarkistaa ainakin venäläisten viralliset luvut.

Tässä on syytä mainita, että sodan loppuvaiheessa tulivat avuksi ruotsalaiset vapaaehtoiset, joiden hoitama ilmatorjunta pudotteli neuvostokoneita ja sai lentäjät varovaisiksi.

Oma merkityksensä koko tarinassa oli myös ranskalaisten suunnittelemalla apujoukolla, joka olisi käsittänyt 30000 miestä. Se olisi toki ollut paljon pienempi kuin venäläisten voimat, mutta pelkästään sen mahdollisuuden aiheuttama suurpoliittinen uhka oli merkittävä.

Loppujen lopuksi Petsamo sitten palautettiin Neuvostoliitolle. Meillä vähemmän tunnettu, melodialtaan sangen kaunis laulu kertoo sen (Kalastajasaarennon, Rybatši) olevan osa synnyinmaata (rodimaja naša zemlja):

Прощайте, скалистые горы,

На подвиг Отчизна зовёт,

Мы вышли в открытое море

В суровый и дальний поход.

А волны и стонут, и плачут,

И бьются о борт корабля,

Растаял в далёком тумане Рыбачий,

Родимая наша земля.

Растаял в далёком тумане Рыбачий,

Родимая наша земля.

https://www.youtube.com/watch?v=zDd8gtTlG0E

Kyseessä on Pohjoisen laivaston tunnussävel ja sen sanoituksessa voimme todeta suurvaltaisen käsityksen siitä, mikä on synnyinmaa.

Itse asiassa karut Kuolan rannikot lienevät aikoinaan olleet sanan kirjaimellisessa merkityksessä synnyinmaa useammille suomalaisille kuin venäläisille.

Realismi toki kuitenkin edellyttää, että tunnustamme venäläisiä olevan paljon enemmän kuin suomalaisia, mikä on aiheuttanut ja aiheuttaa omat, niin sanotut geopoliittiset seuraamuksensa. Minne Venäjän valtio ulottuu, sinne sanotaan synnyinmaankin ulottuvan.

Mitä valehtelulla rakennetaan?

Goebbelsin laakerit

Näin totuuden jälkeisenä aikana sitä on oppinut kuulemaan hätkähtämättä mielettömimpiäkin väitteitä. Mikä esimerkiksi on tämä koronapandemia olemukseltaan ihan loppujen lopuksi? Etteikö vain olisi Kiinan laboratoriosta karannut biologisen sodankäynnin väline, johon unohdettiin kehittää vasta-aine tai myöhästyttiin siinä? Onhan tämäkin teoria esitetty. Sitä kyllä saattoi odottaaakin.

Tällaisille salaliittoteorioille normaali ihminen toki yleensä nauraa, mutta hymy alkaa hyytyä, kun kuulee, että Venäjän niin sanotun informaatiopuolustuksen johtava asiantuntija Igor Panarin kertoo, ettei hänellä ole pienintäkään epäilystä siitä, että kyseessä on Naton operaatio…

Se, että pandemia kurittaa pahasti Nato-maita, ei häiritse johtavaa propaganda-auktoriteettia millään tavoin. Nato-joukot on jo rokotettu virusta vastaan eikä muutama tuhat ylimääräistä siviiliä mitään merkitse sellaisille instituutioille kuin Nato…

Herää tietenkin kysymys, onko tämä mies järjissään ja miten hän voi odottaa, että ihmiset ottavat moisia puheita vakavasti.

Itse asiassa mikään valhe ei ole niin suuri, etteivät jotkut sitä uskoisi, ja sitä paitsi propaganda vaikuttaa silloinkin, kun siihen ei uskota. Aina siitä jotakin tarttuu…

Tämän kirjoitin vuonna 2013 kertoessani Panarinin kirjasta Rossija i informatsionnaja vojna:

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

Tämä herra on siis informaatiosodankäynnin ammattilainen ja sodassahan kelpaavat kaikki sellaiset aseet, joilla on jotakin tehoa. Mikäli sinänsä järjetöntä väitettä toistamistaan toistetaan, se kyllä jättää jälkensä ihmisten psyykeen ja vähintäänkin sille taholle, jota mustataan, syntyy todistustaakka: hänen on osoitettava, ettei ole syyllinen. Tämä ei ole niinkään helppo tehtävä informaatioavaruudessa, joka ei ole mikään raastuvanoikeus. Aina löytyy tietty määrä ihmisiä, jotka uskovat juuri sen, mitä haluavat, aivan riippumatta siitä, mitä oikeus päätöksissään toteaa tai toteaisi.

Se, joka on seurannut sitä venäläistä propagandatulvaa, jota aivan viime aikoina on levitetty suomalaisten muka sota-aikana tekemien rikosten ”paljastamiseksi”, huomaa heti, missä keittiössä nämä liemet on keitetty.

Suomalaisilla todella oli sodan aikana Itä-Karjalassa keskitysleirejä, joissa kuolleisuus nousi kovin korkeaksi, kuten se leireillä tuohon aikaan nousi miltei kaikkialla. Aivan erityisesti niin tapahtui Neuvostoliitossa.

Asia ei johtunut siitä, että leirien asukkaita olisi haluttu tuhota, vaan kyse oli taudeista, joiden tappavuutta lisäsi heikko ravitsemustaso ja tuon ajan lääketieteen kehittymättömyys. Antibioottien puuttuessa mikä tahansa vilustuminen saattoi käydä kohtalokkaaksi.

Kannattaa panna merkille, etteivät suomalaisten leirien vastuunalaiset johtajat joutuneet sodan jälkeen tuon suuren kuolleisuuden takia rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ymmärrettiin mainiosti, että mikäli olisivat joutuneet, olisi koko valtava venäläinen leiriorganisaatio pitänyt vielä suuremmalla syyllä tunnustaa rikolliseksi.

Esimerkiksi suomalaisista sotavangeista –jotka yleensä joutuivat vangeiksi vasta sodan loppuvaiheessa- kuoli noin neljäkymmentä prosenttia. Luku oli vielä suurempi kuin venäläisten sotavankien kuolleisuus Suomessa (lähes 30 prosenttia), joka oli toki skandaalimaisen suuri, mutta keskittyi vain vuoden 1942 nälkäaikaan.

Kuolleisuus oli myös Itä-Karjalan siviilileireilläkin paljon korkeampi kuin vapaan väestön keskuudessa. Tämänkin asian suomalaiset hoitivat huonosti, mutta eivät sen huonommin kuin venäläiset hoitivat ne leirit (”työarmeijan”), joille suomalaiset neuvostokansalaiset keskitettiin.

Sodan tuhot olivat molemmissa tapauksissa merkittävä selittävä tekijä. Itä-Karjalassa kuten koko Neuvostoliitossa sovellettiin ankarasti ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä tarkoitti sitä, ettei jälkeen tuleville ja sinne jääneille saanut jättää mitään elintarvikkeita eikä suojaa. Esimerkiksi Petroskoin asunnoista tuhottiin nelisenkymmentä prosenttia.

Suomi, jolta oli Moskovan rauhassa riistetty yli 10 prosenttia maataloustuotannosta ja jolla oli elätettävänä tyhjennetyn Karjalan evakot, ei kyennyt ruokkimaan kunnolla edes omia kansalaisiaan, saati sitä lisäväestöä, joka jäi sen huollettavaksi jatkosodan aikana: 80000 itäkarjalaista ja venäläistä siviiliä ja 65000 sotavankia. Heidän huoltonsa olisi pitänyt hoitaa paremmin, mutta on pakko myöntää, ettei se ollut helppo tehtävä.

Venäläiset propagandasodan ekspertit ovat nyt ottaneet Suomen maalitauluksi ja ottaneet esille kansanmurhan käsitteen. Ei tarvita paljoakaan meilikuvitusta huomata, että asia liittyy siihen, että Suomessa on nyt nostettu esille Stalinin aikana tehty suomalaisten kansanmurha, jota ei ole mitään syytä panna lainausmerkkeihin. Kyseessä oli kansallisuuden perusteella tehty joukkomurha, jossa tappamisen tarkoituksesta ei voi erehtyä, siitä on yksiselitteiset dokumentit olemassa.

On masentavaa, että nykyiset Venäjän vallanpitäjät näyttävät samaistuvan siihen rikolliseen hallintoon, joka hallitsi Neuvostoliittoa. Etenkin ns. erikoispalvelut näyttävät mielihyvin omaksuvan tämän polveutumisen.

Vielä vähän aikaa sitten noihin orgaaneihin oli tapana Venäjällä säädyllisissä piireissä suhtautua jyrkän tuomitsevasti. Nyt tämä aikamme uusi aristokratia on taas saanut lisää ystäviä ja vaikutusvaltaa.

Kun jokin aika sitten tuskin kukaan olisi kehdannut ilman kritiikkiä esittää noiden elinten kuulusteluissa saatuja tietoja todenperäisinä, kuuluu aikamme uutuuksiin, että tätä nyt joissakin viestimissä tehdään aivan häpeilemättä.

Niin sanotut turvallisuuselimet keittelivät kokoon miljoonia valheellisia juttuja, joiden perusteella sitten valtava määrä ihmisiä vangittiin ja teloitettiin.

Tiedämme nykyään erinomaisesti, millaista roskaa noissa niin sanotuissa jutuissa käytettiin todisteina. Vähälahjaisimmat agentit tiettävästi syyttivät jopa joitakin henkilöitä aikomuksesta kaivaa tunneli Kiinaan, jonka kautta päästäisiin tekemisiin neuvostovaltion vihollisten kanssa.

Niinpä maailma on nyt (mutta ei koskaan aiemmin) saanut kuulla suomalaisten kiduttaneen vankejaan ja surmannen heitä petomaisesti elävältä hautaamalla ja kaasuttamalla. Orgaanien arkistoista ovat nämä tiedot peräisin ja julkaistaan ilman pienintäkään lähdekritiikkiä. Uusin ennätys alalla ovat nyt ne ”tiedot”, joiden mukaan suomalaiset paitsi pommittivat ja tulittivat siviiliväestöä, jopa pudottivat lapsille tarkoitettuja lelupommeja…

Ehkäpä tässä oli jo niin sanottu ultimate shit test. Jos ne nielevät tämän, ne nielevät jo mitä tahansa. ”Uutisten” vaikutuksia arvatenkin tutkitaan.

Mutta historiaa kannattaisi muistella ja kunnioittaa.

Talvisodan aikana neuvostopropaganda oli niin tökeröä, että suomalaiset saivat nimenomaan siitä aivan erityisesti sisua taistella valhetta vastaan. Jatkosodan aikana noita juttuja jopa levitettiin suomalaisten itsensä toimesta kirjassa Suomi Neuvostoliiton radiossa. Kirjan kokoajana oli tunnettu radioääni Jahvetti. Suomi siis levitti vapaaehtoisesti itse vihollisen propagandaa, joka oli parasta lääkettä sitä itseään vastaan…

On selvää, että myös nykyinen röyhkeä disinformaatiokampanja toimii sen levittäjiä vastaan Suomessa. On mahdollista, ettei tämä kiinnosta näitä kyynikoita, joiden kohderyhmä lienee kotimaassa. Mutta ehkä myös venäläistä kadunmiestä nyt aliarvioidaan?

En oikein usko, ettei totuudella yhä voisi olla merkitystä politiikassa. Mikäli kansa havaitsee, että hallinto ei sitä lainkaan kunnioita, saattaa tämä ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa sen, että tuo hallinto menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkän pampun avulla hallitsemisesta saattaakin sitten tulla varsin hankala tehtävä.

Kulinaarisen turismin ja laaduntarkkailun mahdollisuuksia. Prolegomena.

Veripalttua ja hirvipaistia –ruokaturistin hemmottelua

Suomalainen keittiö on tavattoman omaperäinen ja sisältää runsaasti sellaisia aineksia, jotka puuttuvat myös jostakin tai jopa kaikista naapurimaista. Tämä siitä huolimatta, että nekin ovat eläneet ja elävät samanlaisessa luonnonympäristössä, johon kuuluvat talvipakkaset ja suuri uuni, jonka jälkilämmössä voi hauduttaa ruokaa.

Suomalaisen keittiön rikkaus korostuu vielä siitä, että maassa on kaksi erilaista aluetta, joilla vallitsee oma ruokakulttuurinsa. Sen paljonpuhuva ilmentymä on se, että toisella puolella syödään pehmeää leipää ja toisella kovaa. Sen lisäksi tietenkin jokaisella maakunnalla on erikoisherkkunsa ja jopa jokaisella pitäjälläkin. Ajatelkaamme vaikkapa savolaisen ja hämäläisen talkkunan erilaista luonnetta ja erilaista käyttöä. Lemin särä taas on hyvä esimerkki yhden pitäjän erikoisherkusta.

Suomalaiset, kuten venäläiset, syövät myös piirakoita, mutta perinteisesti ne ovat erilaisia. Karjalanpiirakka ei ole mikään venäläinen ruoka, ei liioin karjalanpaisti, josta tosin on monta versiota. Olennaista aina on, että hyvässä karjalanpaistissa on käytetty paljon sianläskiä, jonka ansiosta hautumislämpötila nousee kyllin korkeaksi ja mureuttaa ruuan. Vain silloin siihen myös saadaan herkullinen maku.

Mitä karjalanpiirakkaan tulee, sen on oltava puhtaaseen ruiskuoreen paistettu. Liikkeellä on paljon kelvotonta ja yhdentekevää tavaraa, jota myydään karjalanpiirakan nimikkeellä. Sitä kavahtakaamme!

Joskus kuulee sellaisenkin älyttömyyden, ettei suomalaisella keittiöllä muka olisi omaa erikoisluonnetta, vaan että kyseessä olisi ruotsalainen keittiö venäläisillä aineksilla tuunattuna.

Jokainen, joka on vähänkin aikaa oleskellut Ruotsissa tai Venäjällä, tietää, ettei tämä ole totta eikä edes sinne päin. Ruotsissa ensimmäinen asia, jonka puutteen jokainen suomalainen kokee, on ruisleivän puute. Venäjällä taas saa kyllä ruisleipää, mutta ei suomalaista. Siitä outoudet vasta alkavat.

Ruotsissa tehdään paljon hyvää ruokaa ja venäläinen keittiö on maailmankuulu. Virolaista keittiötä tunnetaan huonommin, mutta kyllä sekin on erinomainen. Kuitenkin ne kaikki ovat erilaisia kuin suomalainen keittiö ja tämä ei koske pelkästään kokonaisuutta, vaan myös suurta määrää päivittäisiä ruokia, perinneruoista nyt puhumattakaan.

Toki suomalainen keittiö käyttää paljon myös samoja aineksia ja tekniikoita kuin ruotsalainen ja venäläinen tai virolainen Kansallisena keittiönä se kuitenkin yhdistelee niitä aivan omalla tavallaan. Yrittäköönpä joku ostaa naapurimaista vaikkapa nyt kunnollista savusaunakinkkua. Valitettavan usein se ei kyllä onnistu meilläkään. Myöskään muita savustettuja ruokia on yleensä turha etsiä, poikkeuksena venäläisten savustetut broilerinkoivet, joita ei meillä ole tarjolla.

Meikäläiset savukalat, muikuista siikaan, lahnaan, loheen ja ahveneen ovat yleensäkin vaikeita saada kunnollisina, nehän pitäisi saada suoraan pöntöstä pöytään. Muistan, että Ylen johtajalla, Reksa Paasilinnalla oli Kesäkadun katolla oma savustuspönttö. Sieltä saivat kutsuvieraat todellisia herkkuja taatusti tuoreina! Toivottavasti maamme edustajat nykyäänkin ymmärtävät pyrkiä samanlaiseen tyyliin.

No, epäilemättä Venäjällä kyllä tunnetaan ja osataankin kalan savustus, mutta kaiken kaikkiaan savustuksen siunauksia ei juuri kaukaisempien ulkomaiden ravintoloista kannata edes etsiä. Eivät ne kalatkaan usein ole kovin hääppösiä. Virolaiset kilut ovat kelpo herkkua ja ruotsalaistenkin hapansilakka on omalla tavallaan ainakin erikoista. Mutta eivät ne ole suomalaisia ruokia.

Sivumennen sanoen: ainoa legendaarinen herkku, jota ulkomaalaiset Helsingissä metsästävät, on silakkapihvi. Se ansaitsee korkean sijansa. Saksalaisten rollmopsit ovat, ikävä sanoa, lähinnä silakan profanaatiota.

Poikkeuksellisen hankalaa on, horribile dictu, Suomessakin saada ravintoloista suomalaisen keittiön perusherkkuja –laatikoita. Naapurimaista niitä ei kannata etsiäkään. Kunnolla valmistetut kaalilaatikko ja maksalaatikko ovat ensi luokan juhlaruokia (maksalaatikon päälle valellaan voisulaa, kaalilaatikon kanssa on puolukkasurvosta), joita en kehota etsimään edes Lontoon tai Pariisin parhaimmista ravintoloista tai herkkukaupoista.

Sama koskee tietenkin suolamuikkuja, veripalttua ja ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Lanttukukosta ja muista kukoista ei tässä tarvitse puhuakaan. Niissä muuten on oltava riittävästi läskiä mukana paistaessa. Sen syöminen ei sen sijaan ole pakollista.

Sekä suomalaiset että venäläiset syövät mielellään kaalikeittoa, joka on molemmissa maissa usein melko samanlaista. Toki lammaskaali ja muut hyvin haudutetut kaalipaistokset ovat suomalainen erikoisuus. Hapankaali taas on meillä vähemmän harrastettu ruoka. Juureksista lanttu on suomalaisista suomalaisin ja oikein valmistettuna tavattoman maukas.

Useat suomalaiset keitot ovat muualla tuntemattomia, esimerkiksi savukinkulla/potkalla maustettu hernekeitto tai kermainen lohikeitto. Jälkimmäinen on tosin viime aikoina löytänyt tiensä ainakin pietarilaisiin ravintoloihin.

Riistaa syödään tietenkin useimmissa maissa. Kuitenkin hirvenmetsästys sellaisena suurena instituutiona kuin se on Suomessa, on kansainvälisesti ottaen suuri harvinaisuus. Sama sitten koskee tietenkin myös niitä ruokia, joita meillä saa nauttia aina metsästysporukoiden pitämien peijaisten yhteydessä: hirvikeitto, hirvipaisti, hirvenmaksalaatikko ja niin edelleen. Se on eksotiikkaa ja kulinariaa yhdessä.

Myös kotimainen graavikala on herkku, jota on vaikeata tai mahdotonta saada mistään muualta, ainakaan kaupasta: graavisiika (esimerkiksi ginillä ja fenkolilla maustettuna), tillin ja sokerin kera graavattu kirjolohi eli forelli ja kaiken kruununa graavisärki (otetaan vain fileet, ei ruotoja) ovat ylellisyyttä, joka kelpaisi keisarillekin. Itse asiassa myös muikut on ”graavattava” eli suolattava miedosti, ei liikaa eikä liian vähän ja samalla on syytä lisätä myös sipuli. Tönkkösuolaaja ei ole ymmärtänyt tehtäväänsä.

Juomista suomalainen, itse valmistettu kylmä kotikalja on kaikkien juhlien suuri suosikki. Sen ohella tarjolle kannattaa panna piimää.

Koska pieni noste, viaton huimaus ajukopassa nostattaa korkealle hyvään ateriaan aina kuuluvaa tunnelmaa, on ehdottomasti syytä asettaa tarjolle myös jäähdytettyä –mutta ei jäistä- viinaa, mikäli aiotaan aterioida todella hyvin.

Viinit voi suomalaisesta pöydästä jättää poiskin, mutta toki naisväelle voidaan panna tarjolle esimerkiksi omena- tai marjaviinejä. On niitä hyviäkin kotimaisia.

Viinaryypyn kanssa on tarjottava aina purtavaa ja sellaiseksi soveltuvat erityisen hyvin suolamuikut, suomalaisittain käsitelty, sokerisuolattu silli sipulin ja smetanan kera, tai vaikkapa suolakurkut ja kylmät perunat. Voi ne perunat lämmittääkin, uudet perunat tuoreena ja voin (kartanovoita!) ja oikean tillin kera ovat jo pistämätön herkku sinänsä.

Jälkiruoista on syytä nostaa esille tuo mainittu ternimaitojuusto sekä raparperiruoat: piirakat, kiisselit, mehutkin. Niitä ei monessakaan maassa edes tunneta. Kunnon mustikkapiirakka, puolukkarahka, erilaiset kiisselit ja hillot esimerkiksi jäätelön tai rahkan kera maistuvat vielä tukevan ateriankin jälkeen. Digestivoksi voi vielä kulauttaa hiukkasen pihlajanmarjalikööriä.

Kahvin kanssa sitten maistuvat kyllä hyviltä myös konjakit, itsestään varman keittiön ei tarvitse yrittää karttaa muidenkaan kansojen hyviä suorituksia. Konjakiksi luetaan myös jaloviina. Naiset kyllä ottanevat mieluummin esimerkiksi lakkalikööriä.

Suomalainen keittiö on niin tavattoman hieno ja omaperäinen, että sen pohjalta ja puitteissa on helppo tehdä lukematon määrä erilaisia menuja. Kunnon gourmet-matkailijalle on syytä myös tarjota oudot herkut lennokkaan tarinan kera. Seinälle voi heijastaa kuvia Suomen luonnosta ja lausua tarpeen vaatiessa pari paatoksellista tai muuten lennokasta runoa.

Kun jo valmiiksi nälkäisen ruokailijan on annettu kotvasen aikaa haistella keittiöstä tulevia tuoksuja voidaan viimein kilauttaa kelloa, jolloin ovet avautuvat ja kansallispukuiset tytöt kantavat sisään tarjottimilla ruokia. Ensimmäiset zakuskat on nautittu jo esipuheita kuunnellessa ja alkumalja (ryyppy) ylevien toivotusten kera nautittu esimerkiksi tykinlaukauksen säestyksellä.

Ruuan asianmukaisen juhlallinen esillepano ja tarjoilu ovat tärkeitä. Ne ovat omiaan lisäämään harrasta kiinnostusta outoihin ruokiin ja niiden salattuun voimaan, josta koko maamme historia ja kenties myös kokin korpulentti olemus todistavat.

Jotensakin tällaista voisi ehkä parhaimmillaan olla se oikea ruokaturismi, jota meidän pitää tässä maassa kehittämän!

Muuten, kukaan ei nykyään ole huolehtimassa suomalaisen keittiön laadusta ja niinpä monet tahot tuottavat halpaa bulkkitavaraa, jota usein erehdytään pitämään aitona ja kunnollisena. Vaarana on, että tästä maasta kokonaan katoaa ymmärrys siitä, miten paikalliset herkut on valmistettava ja miltä niiden tulee parhaimmillaan maistua.

Toistan jälleen sen ajatuksen, että olisi koottava pätevä eli kyllin iäkäs ja asiasta aidosti kiinnostunut raati, joka testaisi erityisesti suomalaisen keittiön piiriin kuuluvia ravintoloita ja tuotteita.

Raadissa pitäisi myös olla mukana edustajia eri alueilta, niin läntiseen kulttuuripiiriin kuuluvista Hämeestä ja Varsinais-Suomesta, kuin myös itäistä pallonpuoliskoa edustavasta Karjalasta, pohjoisesta Pohjanmaalta ja Lapista ja tietenkin molemmat pallonpuoliskot yhdistävästä saumakohdasta eli Savosta. Saaristo on vielä oma lukunsa.

Kymmenen henkeä voisi riittää ja vähemmälläkin voi tulla toimeen. Ryhmä voisi kehittää oman arvostelumatriisin, jossa aitous eli perinteiden mukaisuus olisi korkealla sijalla.

Tie helvettiin

Kun hyvillä aikeilla tietä paratiisiin kivettiin

Ossi Kamppinen, Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019, 314 s.

Olen usein miettinyt, mitä tarvitaan, että jokin historian asia saadaan niin laajasti yleiseen tietoisuuteen, ettei sen peruspiirteitä tarvitse joka kerran erikseen selittää, kun siihen viittaa. Muistan miten akateemikko Eino Jutikkala joskus sanoi, että raja kulkee Porvoon valtiopäivissä. Ellei tiedä, mitä ne tarkoittavat, saa luvan mennä itse ottamaan selvää asiasta.

No, nykyisinhän on tapana puhua Porvoon maapäivistä, mutta luulenpa, että jos asiasta pidetään kyselytutkimus, ei puoletkaan suomalaisista tiedä, mitä tuo tapahtuma edes suunnilleen pitää sisällään, sen varsinaisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä kiistoista nyt puhumattakaan.

Ossi Kamppinen toteaa, että Itä-Karjalan suomalaisesta kaudesta on olemassa suuri määrä ansiokasta kirjallisuutta, niin tutkimuksia kuin muistelmiakin. Kyseessä ei ole mikään vaiettu teema, mutta siitä huolimatta sitä koskevat tiedot ovat ihmisillä keskimäärin heikkoja, ellei olemattomia.

Antti Tuurin romaaniin perustuva filmi ”Ikitie” teki asiaa tunnetuksi, vaikka antoikin monessa suhteessa väritetyn kuvan aiheestaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ikitie ). Tämä Kamppisen kirja pyrkii olemaan yleiskatsaus, joka antaa suurelle yleisölle kuvan asioista ja pohjautuu olemassa olevaan tutkimukseen.

Kamppisen ote on journalistinen, voisi sanoa human interest-tyyli, joka mielestäni erinomaisesti sopiikin tällaiselle kirjalle. Se esittää kiihkottomasti erilaisia historian polkuja ja ihmiskohtaloita, jotka liittyivät Itä-Karjalan suomalaiskauteen.

Aineisto painottuu aika lailla suomalaiseen siirtolaisuuteen ja vielä erityisesti amerikansuomalaisiin, mikä selittynee saatavissa olevalla kirjallisuudella. Esille tulevat myös kanta-asukkaiden ja tulijoiden väliset kitkatekijät, mutta kokonaisuutena tarina jää suomalaisten omaksi tarinaksi, jota ei erityisemmin suhteuteta Neuvostoliiton yleiseen kehitykseen ja muiden kansallisuusryhmien kohtaloon.

Ei tässä mitään valittamista olekaan, se on sitten tutkijoiden tehtävä ja aiheesta on tulossa pian myös perusteellisempi esitys suomeksi. Se on luonteeltaan tieteellinen yleiskartoitus, mitä Kamppisen kirja ei pyrikään olemaan.

Monet kirjassa esitetyt asiat ovat suomalaiselle keskivertolukijalle outoja. Tällainen on muun muassa kommuuna eli kommuuni. Sehän oli asia, joka antoi uuden nimen koko Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolševikkiryhmälle vuonna 1918.

Toisin kuin menševikit, bolševikit suhtautuivat lahkolaismaisella uskolla perustajaisien, Marxin ja Engelsin kirjoituksiin ja katsoivat, että historian –ja siis myös heidän itsensä- päämääränä oli siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan, joka rakentuisi kommuuneista.

Parin vuoden ajan kommuunit olivatkin se yhteiskunnallisen järjestymisen muoto, jota Neuvosto-Venäjällä eli sovdepiassa suosittiin. Kyseessä oli olennaisesti utopistinen instituutio, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhtenä suurena perheenä. Paitsi tuotanto, myös kulutus hoidettiin kollektiivisesti. Tasapalkkaisuus tai syöjien lukumäärä olivat johtavana periaatteena.

Maatalouskommuunit, joita oli aluksi innolla kiirehditty perustamaan, hiipuivat yleensä nopeasti ja kun Neuvostoliitossa NEP:in päättyessä ryhdyttiin vuosina 1929-1930 täyskollektivisointiin, oli kollektiivitilojen hallussa enää vain pari prosenttia viljelymaasta.

Kuten tunnettua, tuossa vaiheessa pyrittiin aluksi suuri osa uusista kolhooseista muodostamaan kommuuneiksi, mikä oli vähällä johtaa täydelliseen katastrofiin. Talonpojat eivät halunneet luopua taloistaan ja eläimistään ja sabotoivat kommuuneja kaikin tavoin.

Silloin Stalin julkaisi kuuluisan artikkelinsa Menestys panee pään pyörälle, jossa selitti, ettei kommuuneja suinkaan vielä pitänyt perustaa –niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan piti perustaa artteleita, joissa kullekin talonpojalle jäisivät talo ja henkilökohtainen omaisuus, yksi lehmä ja puolisen hehtaaria maata omaan henkilökohtaiseen aputalouteen.

Stalinismille tyypillisesti leimattiin yksin tein kommuunien perustajat tuholaisiksi, jotka tahallaan olivat kannattaneet niin radikaalia politiikkaa, että se olisi toteutuessaan tuhonnut koko sosialistisen talouden. Hyvät aikeet ja palavasieluinen ihanteellisuus leimattiinkin siis objektiivisesti rikokseksi.

Suomalaisetkin ja erityisesti amerikansuomalaiset olivat perustaneet kommuuneita jo 1920-luvulla. Sellainen oli muun muassa kommuuni Kylväjä Donilla. Sen venäjänkielisen nimen Sejatel arveltiin itse asiassa viittaavan Seattleen, mikä saattaa olla tarua tai totta. Joka tapauksessa sen ainakin aluksi raportoitiin menestyvän paremmin kuin naapurien kasakkataloluksien.

Joka tapauksessa kommuunien perustaminen kävi Stalinin vuoden 1930 kirjeen jälkeen mahdottomaksi. Myös vanhat kommuunit muutettiin ennen pitkää artteleiksi. Näin kävi myös suomalaiselle Säde-kommuunille, joka sijaitsi Aunuksessa ja menestyi erinomaisesti. Säteen menestyksen salaisuutena voi pitää sen perustajien suurta intoa ja asiantuntemusta. Mutta Neuvostoliitossa ei kyselty sellaisia, vaan pakotettiin kaikki samaan ruotuun. Ne, jotka olivat menestyneet muilla keinoin, olivat epäilyksenalaisia.

Tunnettu on tarina myös Hiilisuon kommuunista, joka on ollut esikuvana Ikitie-elokuvassa. Suomalaisia vastaan keitettiin kokoon tuholaisuussyytöksiä ja väitettiin heidän tarkoituksenaan olleen Suur-Suomen perustaminen ja Itä-Karjalan irrottaminen Neuvostoliitosta.

Tällaisissa syytöksissä ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki vastaavat rajaseuduilla asuvat diasporakansallisuudet kokivat saman kohtalon, jota voi lyhyesti nimittää kansanmurhaksi. Mutta siitä sitten enemmän tutkimuksissa. Sivumennen sanottuna, niitä kyllä jo onkin olemassa myös suomeksi ja suomalaiselle lukijalle voi suositella vaikkapa Kikimoran julkaisemaa kokoomateosta Yhtä suurta perhettä.

Kamppisen kirja on tyylillisesti mukavaa luettavaa eikä yleensä aiheuta vatsanväänteitä huolimatta siitä, että siinä kuvattujen ihmisten taru päättyi kovin karusti. Ennen suurta tuhoa asiat nimittäin menivät usein sangen hyvin ja tulevaisuudelta odotettiin suuria.

Tämä kuitenkin koski lähinnä amerikansuomalaisten kaltaisia etuoikeutettuja ryhmiä. Niin sanotut loikkarit, joita oli enemmistö Itä-Karjalan suomalaisista, nimittäin joutuivat usein elämään ja työskentelemään aivan helvetillisissä oloissa. Heitähän pidettiin jo lähtökohtaisesti rikollisena aineksena huolimatta siitä, että radion seireeninlaulut olivat lupailleet rajan yli tuleville sosialismin rakentajille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Kamppisen kirjan ansiona ovat monet dokumenttipätkät, jotka havainnollisesti kuvaavat mielialoja tuon ajan Itä-Karjalassa. Niihin olisi vielä voinut lisätä vaikkapa Jalmari Virtasen ylistyslaulun Stalinille vuonna 1936 –uuden, maailman demokraattisimman perustuslain ja vapaiden vaalien kunniaksi.

Parin vuoden kuluttua Virtanen ammuttiin.