Erilainen

 

Pyhä hullu

 

Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1980, 361 s.

 

Venäjässä on käsite jurodivyi (юродвый, paino toisella tavulla), joka viittaa ns. Kristuksen tähden houkkiin eli sellaisiin ihmisiin, joiden sallittiin sanoa mitä tahansa, koska heitä ei voinut punnita tavallisen kansalaisen mittapuilla. Sellainenhan oli muun muassa Vasili Autuas, jonka nimeä kantaa kaikkien tuntema katedraali Punaisella torilla. Nykyinen sanakirja antaa myös arkisemmat merkitykset höyrähtänyt, kaheli (tšudakovatyi, nenormalnyi).

No, tässä kirjassa nimitetään säveltäjä Dmitri Šostakovitšia tuolla epiteetillä, enkä olisi ihan valmis kääntämään sitä suomeksi millään sanalla, en ainakaan noilla viimeksi mainituilla. Tuolla venäläisellä sanalla kun joka tapauksessa nyt on myös se pyhä vivahde ja assosiaatio.

Sanokaamme nyt vaikka sitten, että tämä säveltäjä oli erikoinen persoona. Hän päästeli joskus kaikenlaista neuvostojargongia suustaan tai ainakin nyt allekirjoitti sellaista, ehkä katsomatta, mitä oli kirjoitettu, koska ymmärsi sen joka tapauksessa olevan roskaa. Mutta kertoiko hän Stalinille vasten naamaa epämiellyttäviä totuuksia, kuten Vasili Autuas aikoinaan Iivana Julmalle?

Eihän tämä oikein siltä näytä, mutta haastattelija Solomon Volkoville hän kyllä puhui asiat halki. Siinä saavat kuulla kunniansa niin Stalin kuin musiikin byrokraatit, mutta myös suurin osa koko Venäjän säveltäjiä ja orkesterinjohtajia.

Muistelija on ennen muuta pošlostin vihollinen. Tämä Vladimir Nabokovin lännessä kuuluisaksi tekemä käsite tarkoittaa esimerkiksi tekosyvällisyyttä, katteetonta paatosta he helppohintaista ylevyyden tavoittelua. Sellaista Šostakovitš näkee kaikkialla, paitsi Neuvostoliitossa, minkä hyvin ymmärtää, myös jonkin verran vanhalla Venäjällä.

Tämän sukulaisilmiö on snobbailu. Muistelija ei voinut sietää sitä, miten joku kollega teatraalisesti muka voi pahoin kuullessaan mustalaisromansseja. Niitä lauloi myös hänen isänsä ja niistä minäkin voin sanoa rehellisesti nauttivani. Neuvostoaikana niihin liimattiin nimilappu: pikkuporvarillisuus.

Kun en itse ymmärrä orkestroinneista enkä paljon muustakaan sinfoniaorkesterin työskentelystä mitään, en yritäkään selostaa, mitä muistelija niistä kertoo. Minulle on myös jäänyt salaisuudeksi, mistä ihmeestä kuulijat niin tarkoin tietävät, millaisia asioita sinfonian musiikki kulloinkin kertoo.

Ainakin tämä anti voi olla hyvin riidanalaista, kuten eräiden Šoštakovitšin teosten kohdalla. Vaikka ne oli sävelletty Stalinin uhrien muistolle, niistä väännettiin väen vängällä muistomerkki neuvostokansan urheudelle sen taistelussa saksalaisia vastaan.

Šostakovitš nostettiin 1930-luvulla tunnetusti tikun nokkaan itsensä Stalinin toimesta eräässä Pravdan artikkelissa Sekasotkua musiikin asemesta.(Sumbur vmesto muzyki).

Tämä ei merkinnyt kuolemantuomiota sanan konkreettisessa merkityksessä eikä lopulta muutenkaan, mutta sen psykologinen merkitys oli sanoin kuvaamaton. Damokleen miekka roikkui säveltäjän yllä hänen elämänsä loppuun asti.

Šostakovitš kuvaa elämäänsä onnettomaksi, mutta oli hänellä myös ystäviä ja jopa toinen toistaan merkillisempiä. Marsalkka Tuhatševski, monen taiteilijan ystävä ja viulunsoiton harrastaja kuului niihin, mutta se ei vetänyt säveltäjää mukanaan hautaan. Marsalkan hetkihän koitti vuonna 1937.

Muistan, miten hurjaa polemiikkia myös Suomessa käytiin aikoinaan tämän teoksen autenttisuudesta. Sellainen se ei sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Kuten niin monet muutkin muistelmat, se on haamukirjoittajan kokoon parsima, tässä tapauksessa siis Volkovin.

Tähän, kuten kaikkiin vastaaviin muistelmiin sopii siis suhtautua hyvinkin varovasti, mutta ainakin se tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan erääseen maailmaan, joka useimmille on muuten aivan tuntematon. Mätämuna Heikinheimo lienee nauttinut saadessaan suomentaa sellaisen miehen tekstiä, joka oli selvästi hänen sukulaissielunsa.

Sivumennen sanoen, jäin ihmettelemään erästä Sollertinskin (vanhemman) suuhun pantua lausahdusta, jonka mukaan venäjässä ei ole sanaa, joka rimmaisi sanan totuus (pravda) kanssa. Mikä vika sitten on sanalla krivda (vääristely, sanasta krivoi, vino, käyrä)?

Pelkkää krivdaahan nuo viralliset musiikkielämän byrokraatit näyttivät päivästä toiseen suoltavan. Jurodivyillle riitti töitä. Tai olisi riittänyt, jos hän olisi suunsa aukaissut muillekin kuin haastattelijalle. Mutta enpä asiaa ihmettele enkä sitäkään, että nuo haastattelut määrättiin julkaisukieltoon säveltäjän kuolemaan saakka.

Ihmeiden aika ei ole ohi

 

Ihme, salaisuus ja auktoriteetti

 

Dostojevski pohdiskeli aikoinaan, että kolme voimaa pystyi kahlitsemaan heikkotahtoiset kapinoitsijat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Ne yhdessä muodostivat ns. suurinkvisiittorin kolminaisuuden (триада великого инквизитора).

Suurinkvisiittori oli ideologian palvelija, joka ei uskonut ideologiaan, mutta kyllä sen palvelemiseen. Valhe, sen palvelemisen hyödyllisyys, oli siis hänen uskonsa kohteena.

Todellisuudessa tällainen henkilö kukaties oli todellinen 1400-luvun suurinkvisiittori Tomas de Torquemada tai sitten ei ollut. Dostojevskin omana aikana tätä hahmoa tarjottiin myös Pyhän synodin yliprokuraattori Pobedonostseville. Historioitsija Mihail Hellerin mielestä se sopi erinomaisesti Stalinille.

Tuosta Karamazovien episodista on kirjoitettu paljon viisasta ja vähemmän viisasta. Vaan lieneekö siinä kyse tosiaankin ikuisesta ihmisluontoon kuuluvasta ilmiöstä? Dostojevskille kyse oli jonkinlaisesta uskon korvikkeesta, joka itse asiassa oli saatanasta.

Mikähän nykyään voisi edustaa tuota samaa voimaa, argumenttia, joka masentaa yritykset henkiseen vapauteen? Nykyään ei liiemmin ole havaittavissa uskoa ylipäätään ja lieneekö sitten sen korvikkeitakaan. Ehkä pärjätään mainiosti ilmankin?

Usko, toivo ja rakkaus niitä koskevan väärennöksen eli ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin tilalla kuulostavat kovin utopistisilta päämääriltä, eivät ainakaan taida onnistua poliittisena ohjelmana. Mutta kukaties ihmisillä on kuin onkin joka tapauksessa taipumusta jonkinlaisen kvasiuskon omaksumiseen tänäkin päivänä? Ja ehkäpä on niinkin, että se monille on asia, joka mainiosti riittääkin.

Saattaa olla, että woke-liike nostetaan arvoon ansaitsemattomaan, mikäli sitä verrataan uskontoon. ehkä se sentään on vain vähälahjaisimpien piirien mölyävä protesti, joka viime kädessä vain haluaa herättää muutkin huomaamaan olemassaolonsa ja yrittää esiintyä tärkeänä, vaikka sillä ei ole siihen edellytyksiä.

Dostojevski ajatteli, että kauneus pelastaa maailman, kun rumuus taas sen tuhoaa. Armottomasti hän otti rumuudesta esimerkeiksi kerjäläisakka Smerdjaštšajan ja tämän pojan, Smerdjakovin. Jälkimmäisessä oli sangen pitkälle kehittynyt henkinen rumuus: älymystö oli tuhonnut häneltä uskon, mutta ei antanut mitään tilalle.

Nyt sattuu tietenkin olemaan siten, että intersektionaalisesta näkökulmasta katsoen nimenomaan nämä henkilöt olivat kaikkein kunnioitettavimpia ja moninkertaisesti sorronalaisina kenties juuri he ansaitsivat suurimman auktoriteettiaseman? Rumuus, tyhmyys ja raakuus olivat ja ovat vakavia asioita ja hyvin todellisia.

Toki Dostojevski ei vielä käyttänyt intersektionaalisuuden käsitettä, vaan lienee lähtenyt siitä, että vain kristilliset usko, toivo ja rakkaus kykenivät ratkaisemaan myös smerdjakovilaisuuden ongelman, sikäli kuin se oli ratkaistavissa.

Nykyään kehitys joka tapauksessa on edistynyt ja edistyksellisin osa ihmiskuntaa lähtee aivan eri pohjalta kuin Dostojevski yrittäessään ratkaista maailman pahuuden ongelmia.

Ajatelkaamme nyt sellaistakin asiaa kuin ihme, miraakkeli. Jo ennen Dostojevskin aikoja saatettiin todeta, ettei maailmassa enää tarvinnut ajatella olevan ihmeitä. Kaikella oli selityksensä, joten esimerkiksi maailman syntyminen ei periaatteessa ollut sen kummallisempi asia kuin, sanokaamme, omenamunkin keittäminen.

Ihmeinä saattoi siis pitää vain poikkeamista luonnonlaeista, ei niiden mukaan tapahtumista. Tällainen kuviteltu poikkeama olisi ollut vaikkapa ihmislapsen partenogeneettinen sikiäminen, joten oli lupa lähteä siitä, ettei moista voisi ollenkaan tapahtua. Sitä paitsi, jos nyt kuitenkin voisi, niin neitsyt voisi synnyttää vain pojan. Tämä siis ihmeistä.

Mitä salaisuuksiin, tulee, ne katosivat maailmasta ainakin periaatteessa jo ukko Freudin myötä. Kaikki oppivat ymmärtämään asuvansa tunkion päällä ja kysymys oli enää vain siitä, viitsikö noita jätöksiä tonkia vai ei. Monet ns. taiteilijat ainakin innostuivat asiasta ja yrittävät yhäkin sinnikkäästi pelastaa maailmaa juuri tuota kautta, kaivaen, aina kaivaen syvemmälle.

Auktoriteetin oli ihminen ottanut Jumalalta jo 1700-luvulla ja julistanut omaavansa rajattoman vallan tutkia kaikkea maan päällä, alla ja yllä.

Sana Ihminen alkoi siis kuulostaa ylpeältä, kuten voimme havaita vanhoista kirjoituksista. Kuka muistaa vielä sellaisenkin käsitteen kuin luomakunnan kruunu?

Mutta nyt ei ole enää luomakuntaa eikä varsinkaan kruunua, mikä merkitsisi erivoisuutta, hierarkiaa. Ei muuten ole enää yleistä Ihmistäkään, vaan sen sijaan erilaisia kategorioita, joille yhteistä on vain pyrkimys libidon tyydyttämiseen. Toisiaan ne eivät voi ymmärtää lainkaan, mutta sen sijaan ne kilpailevat siitä, kenen ymmärrystä toistenkin tulisi totella.

Ihmeitä tapahtuu jälleen. Koiraan poikiminen on yksi tämän kategorian kirkkaimpia tai, sanoisinko räikeimpiä esimerkkejä. Oikeastaan me kaikki ymmärrämme, ettei sellaista tapahdu. mutta uusi uskonto velvoittaa meidän kuvittelemaan, että kyllä sitä sentään tapahtuu. Siinä sitä on kilvoittelemista, kun  uskoaan tähänkin asiaan ylläpitää.

Entäpä sitten salaisuus? Haluaako tämä ympärillämme kukoistava Devotio moderna salata jotakin? Ei kai nyt enää sentään, tällä vuosituhannella?

Itse asiassa historiassa on tuskin koskaan esiintynyt yhtä laajaa ja voimakasta pyrkimystä pimittää koko ihmiskunnan kehitykseen määräävästi vaikuttanut länsimainen kulttuuri sellaisena kuin se oli kaksisataa-, sata- tai vain viisikymmentä vuotta sitten. Myös ”vääriä” tuloksia antavat tutkimukset leimataan suorastaan rikollisiksi.

Salaisuuden verhoa vedetään yhä enemmän menneen ja myös nykyisen todellisuutemme eteen ja otetaan maailmaamme selittäjiksi simppeleitä väitteitä, joita ei saa julkisesti epäillä, vaikka vain tyhmimmät voivat niihin varauksetta uskoa. Mutta säädyllisyys vaatii, että on oltava uskovinaan. Näinhän se oli ennekin.

Entäpä auktoriteetti? Nyt eivät enää paavit eivätkä keisarit määrää, eikä tutkimusta rajoita enää edes tutkijoiden oma uskalluksen puute, sillä kollegat nauravat, ellei viimeisiäkin kysymyksiä uskalla esittää.  Vai kuinka se on? Kaikkea on uskallettu kysyä jo ainakin pari vuosisataa. Yliopistot ovat pyhäkköjä, jonne mikään ulkopuolinen voima ei saa mennä määräilemään tieteen kysymyksistä ja vastauksista.

Vai kuinka se taas onkaan? Voimme vain vilkaista amerikkalaisten kampusten historiaa parin viime vuoden ajalta voidaksemme vakuuttua siitä, että tieteen jumalat ovat vaihtuneet. Totuuden etsimisestä voidaan antaa rangaistuksia, myös yliopistoissa.

Taitaapa olla niin, että uusi pseudouskonto alkaa jo olla vallassa länsimaisen sivistyksen sydämessä. Dostojevski nimitti aikoinaan Eurooppaa pyhien ihmeiden maaksi. Nyt hän kukaties voisi todeta sen muuttuneen suurinkvisiittorin perintömaaksi, jossa ihme, salaisuus ja auktoriteetti vallitsevat sisällön tyhjyyttä peittämässä ja pyrkimys yhä syvemmälle rumuuteen, pahuuteen ja valheellisuuteen on korvannut vanhat totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteet, jotka kulttuurin päämääräksi asetettiin.

 

 

Eräs sodan rintama

 

Terävä ase

Keijo K. Kulha, Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944. Minerva 2021, 245 s.

 

Vuonna 1939 julkaisi Jaakko Leppo kirjan nimeltä Propaganda. Ratkaiseva ase. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat osoittaneet, että siellä, missä tulirintama kesti tuhansien ja taas tuhansien miesten tapattamisen, saattoikin hyvin tähdätty poliittinen isku kotirintamalle romahduttaa koko sotakoneiston.

Venäjä oli malliesimerkki tästä ja Saksassa nousi Dolchstoss-teoria eli väite tikariniskusta taistelevan armeijan selkään suureksi myytiksi, joka hyvin tehokkaasti siivitti Hitlerin tietä valtaan.

Propagandaa myös tutkittiin ahkerasti sodan jälkeen ja kaikkialla valmistauduttiin uuteen totaaliseen sotaan, jossa propagandarintama olisi ensiarvoisen tärkeä. Radion aikakaudella sen torjuminen pelkän sensuurin avulla olisi erityisen vaikeaa. Oli myös opittava hoitamaan mielialoja ja torjumaan huhuja. Kaikki tämä vaati laajaa koneistoa ja ymmärrystä siitä, miten sitä käytetään.

Sana propaganda tulee latinan sanasta propago, lisätä, jatkaa, laajentaa, levittää. Katolisen kirkon vuonna 1622 perustettu ja jesuiittojen hoitama Sacra Congregatio de Propaganda Fide tarkoittaa siis pyhää uskon levittämisen laitosta, kollegiota. Saksaksi nimi on Kongregation für die Evangelisierung der Völker, espanjaksi voi käyttää kahta muotoa: Congregación para la Difusión de la Fe tai Congregación para la Evangelización de los Pueblos. Uskoa ja hyvää sanomaa (evankeliumia) käytetään siis tässä synonyymeinä.

Sotapropagandassakin usko oli tärkeä vaikuttamisen kohde ja väline. Hyvää sanomaa voitiin tarvittaessa vuorotella pahan kanssa. Tärkeintä oli, että oma sanoma kesti ja vaikutti ja vihamielinen vaikutus torjuttiin.

Jatkosodassa Suomi oli propagandarintamalla kahden tulen välissä, etten sanoisi täydellisessä motissa. Neuvostoliittohan tunki radioaalloillemme omaa propagandaansa, joka nyt ei yleensä ollut kovin tehokasta, mutta sen lisäksi oli samalla asialla Englanti, jonka kanssa myös olimme sodassa. Sen propagandaa ohjasi tarkoin pieni toimisto, Political Warfare Executive, joka määräsi mitä suomalaisille oli milloinkin tarjottava ja miten, ja mistä taas ei saanut puhua.

Myös Ruotsissa hermostuttiin perin juurin suomalaisten sodan pitkittymiseen ja yritettiin propagoida mahdollisimman nopeaa rauhaa, maamme omista näkökohdista välittämättä. Amerikassakin oltiin selvästi samalla kannalla.

Kun tähän vielä lisätään, että saksalaisetkin tarjoilivat meille hyvin epäsuotavaa propagandakeitostaan, voidaan ymmärtää, että töitä propagandamiehille riitti. Mainittakoon, ettei vihollisen propagandan kuuntelu meillä ollut kiellettyä, kuten Saksassa, jossa siitä sai kuolemanrangaistuksen eikä yksityisiä radioita kerätty pois kuten Neuvostoliitossa. Tässä oli omat riskinsä, mutta arvatenkin se lisäsi oman evankeliumin uskottavuutta.

Valtion tiedotuslaitos eli VTL (Vetelä) teki monipuolista työtä ja muun muassa tarkkaili mielialojen kehitystä erityisen organisaation (SAT-VIA) avulla ja pyrki myös hoitamaan niitä saman verkoston kautta.

Mukana tässä työssä olivat sangen suurella panoksella myös sosialidemokraatit, joiden taholta korostettiin, ettei suomalainen työmies halua osallistua valloitussotaan ja pitää kynsin hampain kiinni saavuttamastaan demokratiasta. Mikään saksalainen tai venäläinen systeemi ei ole Suomessa hyväksyttävä. Tämän mukaisesti propagandaa myös suunnattiin.

Kun propagandan perusteita pohdiskeltiin, tuli esille sekin näkökanta, että nimenomaan demokraattinen järjestelmä tarvitsi sitä tukevaa propagandaa. Kommunistit ja natsit olivat kautta 1930-luvun ratsastaneet huimilla saavutuksillaan, jotka löivät maailman ällikällä. Niinpä Suomessa moni kuvitteli, että vain noissa maissa tehtiin kansan hyväksi paljon ja meillä taas ei mitään. Näiden harhaluulojen torjuminen oli haastava tehtävä.

Vihollisella oli toki myös heikkoja kohtia ja meillä vahvoja. Neuvostoliiton leireistä ja teloituksista meillä saatiin kuulla ensi käden lähteistä, kun vankeja aina silloin tällöin pelastautui itärajamme yli tänne turvaan. Sellainen komento houkutteli vain kaikkein tyhmimpiä ja katkeroituneimpia.

Englannin imperialistinen historia taas oli täynnä väkivaltaa ja vääryyksiä. Puhuminen demokraattisten maiden rintamasta, jossa olivat mukana Neuvostoliitto ja Englanti, oli lopultakin pelkkä kehno vitsi, vaikka englantilaisella kulttuurilla oli Suomessa myös ihailijansa ja syystäkin.

Me suomalaiset sen sijaan olimme todellisia syntymädemokraatteja, joiden kansanvaltainen mielenlaatu ulottui kauas historian hämärään ja suomalaisen kyläyhteisön käytäntöihin. Meillä eivät feodaaliherrat kukkoilleet kansan niskoilla, vaan olivat saman lain alaisia kuin vapaat talonpoikammekin. Lailla oli maa rakennettu eikä väkivallalla.

Tähän tapaan esitettiin propagandassa tilanteemme ja taustalla mestarina hääri nuori historiantutkija Eino Jutikkala, joka oli myös VTL:n tuotantotoimiston päällikkö. Tässä toimistossa maamme parhaat kyvyt laativat artikkeleita lehdistölle ja radiolle. Epäilemättä asioista annettu kuva muodostui yksipuoliseksi, mutta mikä muukaan oli mahdollista äärimmäisen poleemisessa tilanteessa, jossa joka puolelta kärjistettiin ja vääristettiin asioita meidän vahingoksemme.

Keijo K. Kulha tunnetaan lukuisista sodan aikaan sijoittuvista kirjoistaan ja tämä opus keskittyy nimenomaan VTL:n tuotantotoimiston ja sen työntekijöiden historiaan. Se oli pieni piiri, mutta suorastaan hämmästyttävän kyvykäs, päätellen siitä, että sen piiristä nousi peräti kymmenen akateemikkoa, viisi ns. vanhamuotoiseen akatemiaan ja viisi uuteen.

Imponoiva tosiasia on sekin, että sodan jälkeen perustetun Akatemian jäsenistä enemmistö kuului aluksi ns. ensimmäisen polven sivistyneistöön. Se siis koostui ruumiillisen työn tekijöiden lapsista, joiden vanhemmat eivät olleet käyneet oppikoulua.

 Tarvinneeko sanoa, että tässä oli taas vahva argumentti Jutikkalan suomalaista kansanvaltaisuutta korostavan näkemyksen puolesta. Akatemiaa perustettaessa oli Kalevalan julkaisemisesta kulunut sata vuotta eikä noina Lönnrotin aikoina voinut vielä lainkaan puhua suomalaisesta kansanopetuksesta tai edes suomesta sivistyskielenä. Nyt sitten kansainvälistä tasoa edustava akatemia oli todellisuutta…

Suomessa oli siis toteutunut yksi Ranskan suuren vallankumouksen tärkeimmistä tasa-arvon ihanteista: carrière ouverte aux talents – kyvyt valtaan kantakirjaväen sijasta!

Tuotantotoimiston piirissä työskennelleitä propagandisteja, joista tuli akateemikkoja, olivat Eino Jutikkala, Martti Haavio, Lauri Posti, Heikki Waris, Kustaa Vilkuna, G.H. von Wright, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Tauno Nurmela ja Matti Kuusi.

Kirjoittaja selostaa kiintoisasti näiden urakehitystä ja työtä VTL:ssä, taustoittaen välillä sota-ajan yleisempääkin kehitystä. Vaikka tämäkin sodan rintama on hyvin tutkittu, taitaa se olla yleisessä tietoisuudessa varsin tuntematon, onhan se paljon vähemmän dramaattinen kuin tulirintama, jolla veri vuoti ja hurme huppelehti. Silti se saattoi olla jopa ratkaiseva.

Yksi kiinnostava, mutta vähän julkisuudessa näkynyt instituutio, jonka merkitys suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä on ollut suuri, oli ns. Kesäyliopisto. Se oli lähinnä keskustelukerho, jonka piirissä kokoontui kansallisesti ajattelevia, pääasiassa liberaaleja voimia eri puolueista.

Kesäyliopistoon kuuluivat mm. Vilkuna, Posti, Haavio, Nurmela ja Kuusi. Lisäksi sen kantavia voimia olivat aikoinaan U.K. Kekkonen ja L.A. Puntila. Sivumennen sanoen, olen ymmärtänyt, että instituutio toimii vieläkin ja että Kulha on sen keskeisiä vaikuttajia.

Tällaisista yhteyksistä ei kannata ruveta salaliittoteorioita rakentelemaan. Lienee ymmärrettävää, että urospuoliset lajitoverimme ovat aina tunteneet viehtymystä erilaisiin klubeihin ja tuntevat vastakin. Kuten Kulhan kirja mielestäni vakuuttavasti osoittaa, kansallisesti ajattelevalla, maltillisella älymystöllä oli sodan aikana suuri hetkensä isänmaan palveluksessa ja se kykeni hoitamaan velvollisuutensa hyvin.