Parisuhdeneuvoja

Parisuhdeneuvoja

Veikko Huovista tulee aina välillä ikävä, mutta toisaalta hänen nerokas näkijänkykynsä tulee vieläkin yhä uudelleen esille, kun se, minkä hän kerran olisi voinut esittää satiirina, esitetään nyt haudanvakavasti ja jopa paatoksella faktan eikä fiktion tasolla.

En muista, että Huovisella olisi ollut novellia nimeltä Parisuhdeneuvoja, mutta Helsingin Sanomien human interest-juttu nimeltä Viiden eron jälkeen likimain korvaa tämän puutteen.

Jutun päähenkilö on viisi kertaa eronnut nainen, joka kaiketi runsaan kokemuksen antamalla auktoriteetilla on ryhtynyt parisuhdeterapeutiksi.

Typerä argumentti, jonka mukaan alalla hankitut ansiot herättävät epäilyksiä, jos peräti viisi kertaa on jo satuttu noissa suhteissa epäonnistumaan, torjutaan suoralta kädeltä: eihän kyse ole epäonnistumisista, vaan yhä uusista onnistumisista!

Tässä siis peli henki: moninaisuus on rikkautta ja vaihtelu virkistää. Mieletön rakastuminen ja parisuhteen huuma kestää vain aikansa eikä sen enempää. Miksi siis vielä sen jälkeen roikkua suhteessa, joka ei enää tyydytä? Kuka se on, joka pystyisi sanomaan, että ihmisten pitäisi olla yhdessä hautaan saakka? Eiväthän he sitä paitsi enää nykyään olekaan.

Terapeutin käyttäytymisprofiilia voisi luonnehtia sarjapettäjän rooliksi. Artikkelista päätellen päähenkilö viihtyy aina yhden partnerin kanssa kerrallaan, mutta vaihtaa niitä sitten, kun tarve vaatii. Tämän ansiosta hän on oppinut paljon omista tarpeistaan ja ilmeisesti pystynyt tyydyttämään niitä esimerkillisesti.

Mitäpä muuta ihmisen pitäisi täällä maan päällä tehdä kuin tyydyttää omia tarpeitaan? Tämän aksiooman kritisoiminen tarkoittaisi hyökkäämistä pyhyyden ydintä vastaan ja kirvoittaisi heti mutavyöryn suvaitsevaisen etujoukon taholta.

Mistäpä kukaan voisi saada oikeuden kritisoida jonkun toisen tarpeiden tyydyttämistä ja siihen liittyviä prioriteetteja? Tämä on asia, jota kukaan ei voi tehdä toisen puolesta, joten hoitakoon vain itse kukin asiansa. Terapeutti voi myydä vihjeitä siitä, miten se parhaiten onnistuu ja, kuten jokainen työmies, on hänkin palkkansa ansainnut.

Vanhanaikaisilla henkilöillä herää helposti kriittisiä ajatuksia sen johdosta, että moisessa parisuhdemyllyssä joutuvat pakostakin kärsimään lapset.

 Toki uusperheiden moninaisuus saattaa aikuisista tuntua ihanalta vanhanaikaisen ydinperheen tunkkaisuuteen verrattuna ja varmaan lapsetkin nyökyttelevät, kun heiltä kysytään, onko kivempaa, kun on kahdet vanhemmat.

Mutta oikeasti heiltä ei kysytä mitään ja he tietävät liiankin hyvin olevansa paarialuokkaa, jota heitellään sinne, minne tarve kulloinkin vaatii. Myös heidän ennusteensa aikuiselämässä on huonompi kuin ehjien perheiden lasten, niin tylsää kun se onkin. Mutta entäs sitten.

Naisen tarpeet ovat aikamme todellinen maailman napa. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus ovat yhä useammin nimenomaan naisen määrittelemiä tarpeita, joiden tyydyttämisessä mies saa osoittaa kuntoisuutensa.

Kuten demokratia, myös ajanmukainen parisuhde on arvomaailma, jossa on sijansa lunastettava joka päivä ja jossa ei tuomioista ole valitusoikeutta, sillä ne eivät perustu mihinkään yleispätevään asiaan. Ne perustuvat henkilökohtaiseen oikkuun, mikä ei tietenkään alenna asian arvoa, jos kerran hyväksymme lähtökohdaksi hedonismin ja individualismin ja se, joka ei hyväksy, voi yrittää siirtyä johonkin toiseen aikakauteen.

Olisi suorastaan liikuttavan vanhanaikaista paheksua sitä tai tätä tapaa, jolla ihminen tässä elämässä hankkii tyydytyksensä. Siitä huolimatta lasten kohtalo toki on asia, jolla leikkiminen on niin sanoakseni objektiivisestikin edesvastuutonta. Lastensuojelutilastot kertovat karua kieltä siitä, ettei kaikki ole hyvin tämän sarjarakastajamallin kanssa.

Mutta pitäisikö ihmisten, etenkään naisten, sitten alistua roikkumaan jossakin väljähtyneessä suhteessa ja antaa elämän valua elämättömänä käsistään?  Mikä voisi olla vaihtoehto?

Joskus maailmassa oli rakastajien/rakastajattarien hankkiminen normaali käytäntö. Suhteet pidettiin epämuodollisina ja jos nyt ei aivan salaisina, niin sentään ainakin vältettiin niitä tunnustamasta. Tämä näyttää usein toimineen suorastaan ihanteellisesti. Miehille se tosin usein tiesi melkoisia kuluja, mutta onko joku muka kuullut ilmaisesta avioliitosta?

Ainakin miehillä on normaalia, että seksuaalinen tarve suuntautuu samaan aikaan useisiin naisiin eikä tämä lainkaan merkitse sitä, että jotakuta niistä rakastettaisiin sen vuoksi vähemmän, päinvastoin. Vanhan merimieslaulun tapaan moniavioisuuteen taipuva uros saattaa olla kaikille partnereilleen uskollinen.

Naisilla tällainen taipumus lienee harvinaisempi ja heillä näyttää olevan biologinen tarve pitää mustasukkaisesti kiinni miehestään, jonka luonnollinen taipumus kuolata toisten naisten perään näyttää potentiaalisesti vaarantavan perheen eli jälkikasvun ja äidin elatuksen turvaamisen.

Kun naiset nykyään yhä useammin ovat alkaneet vastata omasta toimeentulostaan, on tällainen biologinen taipumus tietenkin periaatteessa yhtä vanhentunut kuin on miehen pidättäytyminen sivusuhteista. Eivät ne mitään vaaranna, mikäli osapuolet ovat henkisesti kypsiä hyväksymään tosiasiat.

Mikäli sen sijaan heittäydytään lapsenomaisesti symbioottiseen suhteeseen kuin kovan huumeen orjaksi, on asia toinen. Silloin ainoa mahdollisuus on sarjapettäminen, jossa näennäinen parisuhdeuskollisuus joutuu käytännössä pilkanteon kohteeksi ja uuden parin vanhat suhteet, mukaan lukien mahdolliset lapset kärsivät.

On erikoista havaita, että tällainen infantiili psykologia kukoistaa nimenomaan nykyisenä aikana, jolloin osapuolten taloudellinen riippumattomuus mahdollistaisi myös rationaalisen tosiasiallisen polygamian ja samanaikaisen ydinperheen ylläpidon.

Kyseessä lienee osittain kulttuurin vitka, seuraus siitä yksilön intohimon pohjattomasta korostamisesta, joka alkoi yhteiskunnan huipulla jo 1700-luvun lopulla. Sturm und Drang-kulttuuri oli pohjimmaltaan anarkismin ja solipsismin ilmentymää käytännön tasolla, kapinaa kaikkia sovinnaisuuksia vastaan ja yksilön tekemistä maailman navaksi.

Nyt tämä psykologia on levinnyt jo yhteiskunnan kaikille tasoille ja muuttunut sovinnaiseksi. Kukaan ei viitsi edes yrittää sitä perustella yhtä vähän kuin mitään muutakaan aikakauden latteutta. Se nyt vain on niin ja valtava viihdeteollisuus on rakennettu esittämään ihmiskunnalle asian toteutumista faktan ja fiktion maailmassa.

Mutta uskallanpa epäillä, että monen partnerin suhteet ovat tulossa. Muhamettilaisuus pitää moniavioisuutta normaalina asiana sikäli kuin se koskee monivaimoisuutta. Käytännössä se toimii meillä koko ajan ja on vain ajan kysymys, milloin sen juridinen pätevyys tunnustetaan.

Naisten monimiehisyys saattaa olla vaikeampi asia ja tämä luullakseni liittyy sellaisiin psykologisiin taipumuksiin, joilla on biologinen pohja. Sen hyväksymiselle ei kyllä tänä suvaitsevaisuuden aikana voine olla mitään esteitä.

Jätän tässä syrjään sen, mitä olisi sanottava ihmisten ja eläinten tai esimerkiksi ihmisten ja seksinukkien välisten suhteiden yhteiskunnallisesta normittamisesta, käytäntö on nämä kysymykset kerran ratkaiseva.

Joka tapauksessa rohkenen esittää mielipiteen, jonka mukaan avioliitto elinikäisenä parisuhteena olisi ihanne. Siinä syntyviä ongelmia kannattaisi luullakseni pehmentää diskreeteillä sivusuhteilla, joita olisi suvaittava sen sijaan, että niiden hirvittävyyttä lapsellisesti paisutellaan ja kauhistellaan.

Mutta tämä edellyttänee sellaista henkistä kypsyyttä, jota infantiilisessa kulttuurissamme ei juuri arvosteta, ainakaan asiaan liittyvästä lehtikirjoittelusta päätellen.

Avioliitossa, kuten muissakin ihmissuhteissa on joka tapauksessa myös velvollisuuksia eikä etenkään velvollisuuksia lapsia kohtaan ole sopivaa pitää vähäarvoisempina kuin omaa tyydytystään. Kun lapset on kerran hankittu, ei vastuuta niistä voi lykätä kenellekään, vaikka miten mieli tekisi. Aikuinen, sikäli kuin hän on aikuinen, ymmärtää tämän.

Valtio on vaarassa!

Suojelkaa valtiota!

Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan maassaan toimeenpanema kansanäänestys osoittautui katastrofiksi, vastoin monien vastuullisten piirien kohtuullisia odotuksia ja parhaita toiveita.

Näyttää siltä, että tuossa maassa on toimeenpantava uusi äänestys tai tarpeen mukaan useampiakin, jotta oikea tulos voitaisiin saavuttaa. Tanskassahan tehtiin niin Schengen-äänestyksessä.

Nyt saatua tulosta on moni kritisoinut, vaikka harva on tohtinut lausua suoraan ylenkatseensa siitä, että kansa ylipäätään on saanut asian ratkaistavakseen, ainakin nyt neuvoa antaakseen. Vähintäänkin on sanottu, että epäkunnioitusta herättää se, miten heiveröisillä tiedoilla ja kevytmielisesti asia on ratkaistu, toisin kuin normaaleissa vaaleissa. Asiaa ei tosin ole tutkittu, mutta tietäähän sen muutenkin.

Tämä kuulostaa tutulta. Johan Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa joku kyläläinen arveli, että sen punaisen viivan vetäminen on kuin Ristuksen veriviinan juonti. Siitä saattaa saada ikuisen autuuden tai sitten ikuisen kadotuksen riippuen siitä, missä mielentilassa asia tehdään. Kummassakaan tapauksessa ei tosin löydy erityisisä säännöksiä asiasta, mutta jokainenhan asian tietää.

Yleisen mielipiteen myllerrys on ymmärrettävää. Ei siitä kauan ole, kun äänioikeus oli vain ns-. yhteiskunnan pylväillä. Asioista päättivät ne, joilla niin sanotusti oli oma etunsa eli siis käytännössä pääomansa valtiossa valvottavana. Eihän enemmistö oikeastaan verojakaan maksanut ja sen ymmärrys politiikasta oli yhtä tyhjän kanssa. Sellainenkin asia kuin naisten äänioikeus oli vielä puolentoista vuosisataa sitten lähinnä absurdi asia.

Kansan poliittinen kypsyys on vaikea kysymys. On luultavaa, että länsimaisessa yhteiskunnassa ja kapitalismin vallitessa se ei koskaan sanan varsinaisessa mielessä toteudu. Toisin oli Neuvostoliitossa, jossa vaaleissa aina riitti yksi ehdokas.

Eivät vaalit siellä periaatteessa suinkaan merkityksettömiä olleet, sillä sen yhden ehdokkaan äänestäminen oli vain merkki siitä, että kansaa viisaasti ohjaava etujoukko oli osannut valita juuri oikeat henkilöt valittaviksi. Eihän niitä pakko ollut äänestää…

Myös ammattiliitot sosialistisessa järjestelmässä olivat sisäistäneet niille kuuluvan vastuun ja pyysivät 1930-luvun lopussa asianomaisia elimiä säätämään lain, jonka mukaan 20 minuutin myöhästyminen töistä säädettäisiin rangaistavaksi rikokseksi. Sellainenhan se olikin tuolla vakavalla hetkellä, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan valtio oli Neuvostoliitossa kansan erityisessä suojeluksessa ja sille kaikki kiiruhtivat kilvan uhraamaan työnsä ja tarvittaessa henkensäkin. Meilläkin oli samansuuntaisia pyrkimyksiä, mutta kaikki tapahtui jotenkin avuttomasti ja ponnettomasti, hyvä ettei riidanpoikastakin syntynyt valtiopäivillä.

Tosipaikan tullen kansa sitten toki meilläkin heräsi ja ryhdistäytyi, mutta koko järjestelmää jäi sentään leimaamaan väärinajattelun mahdollisuus, jota sotavuosina jouduttiin pitämään kurissa valtion isällisellä ohjauksella. Pakkoa harvoin tarvittiin.

Toista se oli Saksassa ja Neuvostoliitossa! Molemmissa kansan valtaa toki kunnioitettiin, jopa vallan ylitsevuotavasti sitä ylistäenkin. Samalla kuitenkin valvottiin tarkoin sitä, etteivät asioita ymmärtämättömät päässeet niitä sotkemaan. Määrällinen enemmistö ei ollut mikään tae kansan todellisen tahdon ilmenemisestä.

Jo Jean-Jacques Rousseau oli havainnut, että kansan todellinen tahto, ns. yleistahto eli volonté générale ei tarkoita samaa kuin enemmistön tahto. Enemmistö siis voi paradoksaalisesti kuvitella tahtovansa jotakin sellaista, mitä ei tosiasiallisesti tahdo ja sen vuoksi sen on oltava yleistahtoa noudattavan vähemmistö holhouksessa.

Yhteiskuntasopimuksella kansa on luovuttanut oikeutensa päättää asioista ja niinpä sen on parasta pitää pulinat pois sen jälkeen kun tämä on tapahtunut.

Voimme vain kuvitella, millainen katastrofi 1930-luvun Saksassa tai Neuvostoliitossa olisi ollut, jos olisi ruvettu sallimaan sellaisia kansanäänestyksiä, joissa olisi jätetty enemmistön oikkujen varaan joitakin oleellisia poliittisia kysymyksiä tai suorastaan valtion kohtalo.

On todennäköistä, että Stalin ja Hitler kyllä olisivat noin yleisesti ottaen saaneet taakseen valtavan enemmistön, mutta joskus olisi voinut tapahtua hirveitä. Miten olisikaan käynyt kolhooseille? Entä olisiko Saksan uskontopolitiikka varmasti nauttinut kansan suosiota?

Viisaat valtiomiehet eivät tietenkään jättäneet peruskysymyksiä kansan ratkaistaviksi, se olisi voinut vaarantaa kaikkein pyhimmän eli juuri itse sen valtion.

Filosofi Timo Airaksinen väittää Helsingin Sanomissa, että jo John Stuart Mill puhui enemmistön tyrannian mahdollisuudesta ja ”hänen mukaansa valtiolla tuli olla erityisiä suojautumiskeinoja tätä tyranniaa vastaan”.

En ole tarkistanut arvostamani Millin mielipidettä tästä asiasta, mutta lausunto kuvaa ainakin hyvin nykytilannetta. Valtion kaikkivaltius ei ole haavoittumaton asiain tila. Jos ollaan huolimattomia, saattaa kansan enemmistö nostaa päätään ja uhmata sitä.

Silloin tilanne on mahtivaltion kannalta kestämätön. On jo periaatteessa kauhistuttavaa ajatella, että verrattain pieni enemmistö ihmisiä saattaisi päättää valtion kohtalosta. Tuon leviathanin koko ideahan on siinä, ettei sitä voi eikä saa uhmata kukaan eikä mikään.

Aivan toisen luokan kysymys siihen verrattuna on, miten pienellä enemmistöllä ja miten pienellä prosenttiosuudella koko äänestäjäkunnasta voidaan päättää esimerkiksi Yhdysvaltain presidentistä. Se näet ei vaikuta valtion prerogatiiveihin sitä eikä tätä.

Mutta voi sitä valtiota, joka joutuu enemmistön tyrannian uhkaamaksi! Suojelkaamme siis valtiota, me kaikki ja erityisesti valtioiden valtiota, jonka kolmannen potenssin demokratia on demokratian korkein mahdollinen muoto ja ainoa luonnon tarkoittama inhmillisen yhteiselon ilmentymä!

Näytelmä, joka ravisteli maailmaa

Kun maailma mullistui

Hän opetteli ruotsia voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä

ja huomasi sitten, että Ibsen on mitätön kirjailija

A.P. Tšehovin aforismi

Nykyään helposti unohtuu, millaisia kulttuurin suurvaltoja Skandinavian maat olivat 1800-luvun jälkipuoliskolla. Strindberg, Björnson, Brandes, Grieg ja monet muut, kaikki he olivat ensimmäisen luokan kansainvälisiä tähtiä. Mutta suurin kaikista oli Ibsen.

Miten kirjoittikaan hänestä vuonna 1899 Eino Leino: ”itse kuuluisista kuuluisin, ’ihmishenkien vallankumooja’ Henrik Ibsen, joka enemmin kuin kukaan on ollut ’sig selv nok’ ja enemmän kuin mitään vihaa valtiollista agitaatiota ja yhdistyselämää, on tällä kertaa luopunut suuresta yksinäisyydestään ja yhtynyt yhteistaisteloon ihmisyyden ja oikeuden edestä…”

Leinon teksti kuuluu hänen ns. kulttuuriadressia käsittelevään juttuunsa ja innostus suurten nimien suopeudesta Suomen asialle tietenkin on siinä hallitsevana sävynä.

Mutta Ibsenin tavaton kuuluisuus aikanaan on tosiasia ja on aivan luontevaa, että myös Oswald Spengler mainitsee hänen näytelmänsä yhtenä aikakautensa merkittävänä ilmauksena.

Persoonallisesti varsin vastenmielinen kirjailija tuotti rujoja usein sekavia näytelmiä, jotka loukkasivat ja jopa raivostuttivat monia, mutta tätä seikkaahan alettiin juuri silloin pitää taiteilijan varsinaisena velvollisuutena.

Jo tapauksessa Ibsenin kuuluisimmatkin näytelmät tuntuvat nyt varsin avuttomilta ja teennäisiltä. Aikoinaan häntä kuitenkin palvottiin koko läntisessä maailmassa, Venäjä mukaan lukien. Sen, joka Ibseniä nykyään lukee, on pakko kysyä, miksi?

Sitä samaa voi toki kysyä monen muunkin menneisyyden taiteellisen tuotteen johdosta Näytelmän alalla Schiller muistuttaa monessa suhteessa Ibseniä ja myös hänet korotettiin kerran puolijumalien joukkoon. Nykyään harva jaksaa hänestä innostua.

Yksinkertainen vastaus liittyy tietenkin aikakauteen. Schillerin suorastaan saatanallinen kapinallisuus, jolle voi hakea vertauskohtaa vaikkapa Byronista, oli tosiaan uutta. Se ilmensi yksilön, persoonallisuuden vapautumista kaikesta siitä, mihin ajan instituutiot olivat hänet vanginneet.

Samoin kuin aikakauden näennäisesti kollektivistisessa filosofiassa piili juonne, joka korosti yksilön ja hänen maailmansa ehdotonta primäärisyyttä jopa tieto-opissa Berkeleystä Fichteen ja Schopenhaueriin, samoin kukoisti järkeisuskon rinnalla sentimentalismin ja irrationalismin kultti, jossa yksilön ja hänen tunteensa yläpuolella ei ollut mitään.

Ibsen ilmeisesti oli lännessä se, joka sanoi ne sanat, joita aikakausi odotti. Venäjällä Dostojevski loi vastaavia vastakkainasetteluja, joissa ihmisen egosta tuli maailman keskipiste silloin, kun Jumalaa ei ollut ja kaikki oli sallittua.

Atatelkaamme vaikkapa nyt jo monien sukupolvien ylistämää Ibsenin Nukkekotia ja Nooraa, sen uutta naista ja hänen moraalista urotekoaan, jota aikakausi seurasi henkeään haukkoen.

Noorahan oli pelkkä hupakko, jonka ainoana päämääränä elämässä oli sulostuttaa miehensä elämää ja elää tavallaan hänen kauttaan.

Nähdessään jalojen ja epäitsekkäiden tekojensa jäävän vaille ansaitsemaansa arvonantoa, Noora yhtäkkiä muuttuu kokonaan. Jalosta, mutta naiivista hupakosta muodostuu hetkessä rationaalinen egoisti, joka hylkää sekä miehensä että viattomat lapsensa, joiden rakastaminen oli ilmeisesti ollutkin vain rooliin kuuluvaa alistamista.

Tämä suuri hetki päättää näytelmän, eikä yleisö saa tietää, mitä oikeastaan seuraa. Saduissa nuoripari yleensä jätetään elämään onnellisena elämänsä loppuun asti. Ibsenin sankarille uusi elämä kaiketi lupasi vapautta ja todellista ihmisyyttä omana itsenään.

Arvaan, että Noora alkoi leikata tukkaansa lyhyeksi, poltteli papirosseja ja syljeskeli, ehkä kiroilikin. Niin ainakin tekivät monet muut nuoret naiset hänen aikanaan.

Ibsen ja pari muuta miestä, kuten August Bebel ja John Stuart Mill kuuluivat naisasian merkittävimpiin alulle panijoihin ja aatteellisesti naisasia heräsi juuri tuohon aikaan.

Aatteesta on kuitenkin vielä hyvän matkaa toimeenpanoon. Niin sanottujen alempien kansanluokkien keskuudessa naisten oikeus käydä ansiotyössä ei ollut mitään uutta. Uutta sen sijaan oli, kun vaadittiin, ettei herrasväen naisilla ollut elämässä velvollisuuksia muita kuin itseään kohtaan.

Tästä oli vain askel nykyistä sinkkuuden kultttia tai DINK (double income, no kids) ihannetta kohti. Noora otti sen reippaasti ja juuri silloin, kun yleisö sitä odotti, sillä on aivan selvää, että Nooran täytyi tulla, koska kaikki oli häntä varten valmiina.

Juuri siksi myös Ibsenistä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, tuli sellainen vuosisataisnero kuin tuli. Hänellä oli ensimmäisenä rohkeutta ja selvänäköisyyttä sanoa se, mikä enemmän tai vähemmän hämäränä jo varmasti väikkyi monen mielessä.

Oliko Ibsen sitten mitätön kirjailija, kuten Tšehov sanoi?

Tuskinpa vain. Hän ei ehkä ollut sanan missään varsinaisessa merkityksessä hyvä kirjailija, mutta aivan varmasti hän oli merkittävä. Hän oli ennen muuta täysin moderni.