Teloitettujen ja teloittajien historia

Vaiettu historia

Hesarissa Unto Hämäläinen ehdottaa suomalais-venäläistä projektia Neuvostoliitossa 1930-luvulla tapettujen suomalaisten kohtalon selvittämiseksi.

Olisihan tuo jo aika tehdä, on itse asiassa erittäin outoa, että se on jäänyt kokonaan vaille virallisen Suomen ja muunkin Suomen huolenpitoa samaan aikaan, kun on panostettu aivan valtavasti rahaa ja tutkimusta sen selvittämiseksi, osallistuivatko jotkut suomalaiset nuorukaiset aikoinaan teloituksiin Saksassa vai eivätkö osallistuneet.

Suomessahan noita teloittajia toimi vuonna 1918 suuri määrä (o.t.o.) ja työsarkaa alalla riitti jonkin verran myös sodan aikana. Ei asia siis meilläkään niin kovin tavaton ole, jos nyt ei ihan normaalikaan. Jokuhan sen työn tekee, kun ylempi siihen käskee ja joita käskijöitä on riittänyt.

Toivotaan, että joku nyt herää tämänkin vetoomuksen kuullessaan. Olen silloin tällöin itsekin asiasta kirjoittanut, mutta eihän tällaisia asioita yhden yksilön mielipidekirjoituksilla käynnistetä.

Sivumennen sanoen, kun julkaisimme aikoinaan venäjäksi kirjan V semje jedinoi (Myöhemmin suomennettu nimellä Yhtä suurta perhettä, Kikimora 2000) ja lähetin siitä kappaleen Mauno Koivistolle, tämä innostui siitä ja kirjoitti koko sivun arvostelun hesariin.

Sen jälkeen myös Aleksanteri-instituutista löytyi rahaa ja kiinnostusta sen kääntämiseen ja julkaisemiseen myös suomeksi. Koiviston lisäksi kukaan ei kyllä tainnut enää siitä pukahtaakaan.

Kirjan johdosta Koivisto muisteli aikaansa Karhumäessä ja päivitteli, että eipä tiedetty heti rintamalinjan  takana olleen Sandarmohin suuri teloitus- ja hautapaikka. Siellä eivät kaiketi suomalaiset siis ainakaan paikalla olleen tietojen mukaan käyneet hautaamassa mahdollisesti teloitettuja vankejaan…

Usein vertaillaan erilaisten poliittisten suuntausten uhrilukuja. Tunnetun Mustan kirjan mukaan kommunistien (venytetyt) uhriluvut lähentelevät sataa miljoonaa. Natseilla ne nousevat tuosta tunnetusta kuudesta miljoonasta ylöspäin muun muassa sotavankien suhteettoman kuolleisuuden takia. Muitakin rötöksiä löytyy.

Sotavankien hoidon suhteenhan omassakin historiassamme on katumuksen aihetta ja niin on monella muullakin maalla, Neuvostoliitto ja sen liittolaiset mukaan lukien.

Nälkään kuoleminen lienee ainakin tietyissä tapauksissa inhottavimpia kuolintapoja. Joissakin tapauksissa hidas nälkiintyminen kyllä näyttää armahtavan uhrejaan tuomalla heille tylsyyden. Joka tapauksessa esimerkiksi Holodomorin miljoonat uhrit voidaan kyllä rinnastaa myös teloitettuihin, joiden kärsimykset sentään jäivät lyhytaikaisiksi.

Teloituksilla on kuitenkin, sanoisinko, oma makaaberi estetiikkansa, joka tekee niistä erityisen vastenmielisiä. Venäjällä tunnetaan nykyään varsin hyvin se, miten homma siellä hoidettiin, sillä monet teloittajat (palatš, alun perin tataareilta saatu sana) ovat avomielisesti muistelleet sankarillisia aikojaan.

Suurten ansioidensa vuoksi jotkut korotettiin peräti kenraaleiksi ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle (ks. http://ttolk.ru/?p=15741 ).

Mitäpä sanoakaan, työ oli raskasta, sekä moraalisesti (mitä sanoikaan aikoinaan Himmler Saksan kansan henkisestä lujuudesta, kun se pystyi tuhoamaan juutalaiset moraalisia vahinkoja kärsimättä) että suorastaan fyysisesti.

Rasitusvammat oikean käden ranneluissa seurasivat tuhansien laukausten ampumisesta lyhyen ajan sisällä. Työssä rähjääntyi ja jotkut hankkivat nahkaesiliinan suojelemaan veri- ja aivoroiskeilta. Työn jälkeen yläruumis pestiin eau de colognella, mutta veren- ja ruudinkäry ei lähtenyt.

Koiratkin murisivat pyöveleille vain kaukaa.

Sankarillinen päivä päätettiin runsaalla vodkan juonnilla ja siinä saatettiin sammuakin. Työ vaatii aina veronsa.

Psykologista stressiä aiheuttivat erilaiset kurittomuudet. Mukana oli paljon naisia, nuoriakin ja sovinistinen asenne oli monella niin tiukassa, että tämän ryhmän teloittamista pidettiin jotenkin sopimattomana. Sitä paitsi monet huusivat viimeisellä hetkellään eläköötä Stalinille, mikä oli aivan rienavaa. Sen vuoksi ehdotettiinkin jonkinlaista kasvatusta, jonka avulla tästä epäkohdasta päästäisiin eroon.

Alan suuruudet, kuten Sergei Maggo tekivät selvää kymmenestä tuhannesta kansan vihollisesta, Vasili  Blohinin tilillä oli jopa kaksikymmentätuhatta.

Erikoista on, että kahden tunnetun pyövelin nimenä oli Šigaljov, mikä tuo mieleen Dostojevskin Riivaajien šigaljovilaiset. Nämähän olivat vallankumouksellisia rabulisteja, joiden ohjelma koostui pelkästä sokeasta tuhoamisesta.

Kuten tunnettua, Dostojevski ennusti jo aikanaan, että mikäli sosialismin riivaajat pääsevät Venäjällä valtaan, tulee uhrien luku olemaan miljoonissa.

Suomalaiset, jotka aikoinaan sinne siirtyivät, olivat tavallaan kuin laboratorion koe-eläimiä. He yrittivät sopeutua uusiin oloihin ja sisäistää sen normit. Moni ryhtyi aatteelliseksi elimien yhteistyöhenkilöksi, jotkut epäilemättä toimivat myös teloittajina. Uskollisena Stalinille pysyi moni teloitetuista.

Tämä tarina on hyvin kiehtova ja myös hyvin dokumentoitu. Sen monia lukuja on jo nyt selostettu monissa kirjoissa, joista mieli tekee erityisesti mainita Mikko Ylikankaan aivan liian vähän huomattu teos.

Kun Neuvostoliitossa oli tapana kirjata tarkoin muistiin kaikki mahdollinen, on syytä uskoa, että tästä suomalaisten kohtalosta voidaan kirjoittaa todella monipuolisesti kiinnostava teos, joka ei ole pelkkää uhrilukujen laskemista.

Asia edellyttää vain arkistojen avoimuutta. Sieltäkin on jo saatu sen verran monipuolista tietoa, että tuntuisi aivan käsittämättömältä, että loppuja jostakin syystä haluttaisiin pimittää.

Martyrologiat ovat toki myös kiinnostavia ja jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei meillä yleisesti edes tiedetä sellaisia jo olevan olemassa, kiitos Eila Lahti-Argutinan ja Leo Gildin.

Mutta eihän tätäkään puolta ole vielä loppuun asti tutkittu.

Nyt on syytä toivoa, että sekä Suomessa että Venäjällä viimeinkin herätään siihen, että salailun ja vaikenemisen aika riittää jo. Kyseessä on yksi maamme historian suurista teemoista ja sen ignorointi ei ole enempää eikä vähempää kuin kansallinen häpeä.

Musiikin uusi frontier

Myös musiikki kehittyy

Musiikki on taiteista suurempaa, lauloi aikoinaan Hiski Salomaa, joka tunnetusti herätti myös intohimoja. Joissakin piireissä olisi haluttu yhteiskunnan varoilla levitettävän musiikin olevan hienompaa kuin Hiskin sinänsä tarttuvat renkutukset.

Se oli sitä aikaa, kun ns. kevyttä musiikkia kuuli radiosta vain lauantaisin. Lauantain toivotuista alkoi puoli kuuden aikaan, virsien, Cavalleria rusticanan, Oersialaisen torin ja Miliza Korjuksen laulaman Warum-laulun jälkeen tulla kotimaista iskelmää, jonka tulva päättyi vasta, kun iltakellot ilmoittivat pyhän alkaneen.

Siinäpä olikin kevennystä koko viikoksi! Kun harvalla oli varaa ostella äänilevyjä, kirjoitettiin laulun sanoja muistiin tai ostettiin ns. toivelauluvihkoja. Moni kirjoitti sitten radioon levytoiveensa, joka joillekin onnellisille lauantai-ehtoona myös toteutui.

Iskelmistä hyvin suuri osa oli venäläisiä kansanlauluja, joista ei tarvinnut rojalteja maksaa ja jotka useassa tapauksessa Pietarista peräisin olevat muusikkomme osasivat ulkoa. Toinen suuri ryhmä olivat italialaiset iskelmät.

 Joskus harvoin ilmestyi joukkoon jokin saksalainen iskelmä, kuten Beethovenin Für Elisestä muunneltu Rote Rosen werden blühn tai Freddyn laulama Die Gitarre und das Meer. Amerikka oli niukasti edustettuna, mutta toki Preerian keltainen ruusu oli mukana ja tietenkin Susanna ja vielä jokin muu.

Jazzin harrastajat olivat oma joukkonsa ja Louis ”Satchmo” Armstrong, Benny Goodman ja muutama muu olivat hyvin tunnettuja, alansa mestareita.

Sitten tuli tämä rock and roll, josta kerrottiin, että kun konsertteja pidettiin, tytöt kirkuivat ja pyörtyivät ja pojat särkivät penkkejä. Sama rituaali toistui kaikkialla.

Kyseisiä kappaleita uskallettiin sitten joskus soittaa radiossakin. Aluksi kai pelättiin, että käy kuten jossakin apokryfisessä joukkohypnoositapauksessa, jossa hypnotisoija oli saanut valtaansa tuhansia ihmisiä.

No, eihän se rokki radiossa kuulostanut oikeastaan yhtään miltään. Kukaan ei liene kotonaan sen takia särkenyt yhtään tuolia tai pöytää, tuskin radiotakaan.

Joka tapauksessa jumputus oli nyt täällä ja kun siihen liitettiin sopivan suggestiivinen elehtiminen ja ääntely, voitiin suuriakin yleisöjä saada mukaan, mikäli he olivat sopivassa hengessä valmistautuneet ja yhteen kerääntyneet.

Olennainen asia oli ymmärtääkseni juuri joukkosuggestio. Ilmiötähän on sen jälkeen hyödynnetty ja kasvatettu se megalomaanisiin mittoihin.

Kyseessä on miljardibisnes ja nuoriso saapuu paikalle jopa maapallon toiselta puolelta saadakseen hurmaantua idolinsa suggeroiman monituhantisen joukon tahdissa. Jotakin samaa kai tapahtuu myös suurissa herätyskokouksissa ja jopa poliittisten liikkeiden tapahtumissa.

Kyseessä on siis klassinen massailmiö, jollaisessa tyhmyys aina tiivistyy. Omasta minuudesta luopuminen näyttää saavan porukan transsiin, johon liittyy joskus euforiaa ja joskus aggressiota ja joskus kai molempia.

On selvää, että huumeet vahvistavat olennaisesti ilmiötä, jolla muutenkin on huumeenkaltaisia vaikutuksia.

Mikäpäs siinä. Asia on jokseenkin varmasti vanha ja luulenpa, että Colosseumilla hurrannut yleisö tuntisi heti olonsa kotoisaksi, mikäli se herätettäisiin jollekin nykypäivän stadionille kuuntelemaan ns. tähtien esiintymistä.

Itse asiassa kyse ei ole kuuntelemisesta, minkä voi tehdä kotonakin, vaan osallistumisesta kaikilla aisteilla. Samaan aikaan oma järki ja tahto sammutetaan ja liitytään suurempaan kokonaisuuteen. Kyseessä on siis jokseenkin sama asia kuin ns. roskajoukkoilmiössä (siitä ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=roskav%C3%A4ki ).

Aivan äskettäin opin uudesta kulttuurimme saavutuksesta, jonka nimi on moshing. Se merkitsee sitä, että konserttiin (!) osallistuvat nuoret heiluttelevat hurjasti päätään, jossa mielellään kasvaa pitkä tukka. Näitä heilyuttelijoita sitten kokoontuu yhteen laumaan, joka tunnetaan nimellä moshing pit. Tässä nämä hyppivät toisiaan vasten ja arvatenkin silloin tällöin kalauttavat myös huimat päänsä yhteen.

Ainakin homma on vaarallista, sillä kaikkitietävä wikipedia kertoo kuolematapauksia sattuneen. Mutta sellainenhan kai aina antaa hommalle hohtoa.

Suomessa joskus viikko sitten pidetyssä tapahtumassa kuulemma oli joku moshaaja menettänyt tajuntansa, jolloin esiräppääjä oli puuttunut asiaan henkilön pelastamiseksi, mikä lienee onnistunut. Sivumennen sanoen, moshaus oli aloitettu valotaululle ilmestyneen käskyn mukaisesti.

Jotenkin arvattavaa on, että moinen muoti liittyy nimenomaan rap-tapahtumiin, etten sanoisi konsertteihin. Kyseessähän on sellainen taiteen laji, jossa laulu on korvattu kähinällä, joka muistuttaa jonkinlaista rujoa runoutta. Sen etuna on, ettei tarvitse osata mitään.

Aiheet ovat seksi, huumekauppa ja väkivalta. Joku alan lajike, taisi olla mafioso rap, puolestaan rehentelee rikoksella saadulla luksuselämällä eli siis sen kuvittelemisella.

Yhtä kaikki, kyseessä on slummissa asuvan loisväestön kehittämä taiteenlaji, jossa ihannoidaan sitä ympäristöä, jossa se on syntynyt. Koko genren ydin lienee ns. gangsta rap, josta kaikkitietävä wikipedia kertoo: ”Gangsta rappia on syytetty esimerkiksi väkivallan, sovinismin, katujengien ja rikollisuuden ylistämisestä. Gangstaräppärit ovat puolustautuneet sanomalla, että he vain kuvaavat kappaleissaan katuelämän todellisuutta”.

No, siinähän sitä on puolustusta kyllin.

Se, että meilläkin moinen kulttuurin muoto on suuressa huudossa, on kuitenkin kummallista, kun itse nuo slummit sentään puuttuvat meiltä -vielä.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että niiden tuottamassa kulttuurissa nähdään jotakin esikuvallista ja tavoiteltavaa.

Verrattuna puolen vuosisadan takaiseen tilanteeseen, kulttuurimme on edennyt jättiläisaskelin. Mitä tunteita ja odotuksia sen suunta herättää, on juttu erikseen.

Lopetan tämän katsauksen toistamalla aikamme suuren perusviisauden: kuka voisi mennä arvostelemaan toisten mieltymyksiä ja millä perusteella? Vai voisiko sentään ja pitäisikö siihen kyetä?

Repikää siitä.

Eräiden eläinten kotimaasta

Ihmisiä, eläimiä ja ruokia

Tässä päivänä muutamana oli facebookissa keskustelua huonehyönteisistä.

Torakoita todettiin maailmasta löytyvän monia erilaisia, suurimmat lähes hiiren kokoisia, mahtavilla viiksillä ja tuijottavilla silmilläkin varustettuja. Etelä-Eurooppa ja latinalainen Amerikka kasvattavat muhkeita yksilöitä. Itse olen suurimmat nähnyt lontoolaisten hotellien suihkuverhoissa.

Ilmeisesti rotuja on useampia. Kuumaveriseksi mainittua latinalaista cucarachaa en ole nähnytkään ja harvoin myöskään näilläkin leveysasteilla yleiseksi mainittua russakkaa.

Mutta mitä nimet tarkoittavat? Muuan keskustelija sijoitti russakan ilman muute Venäjälle, mutta itse asiassa tällä blattella germanicalla on hyvin selvästi teutoniset juuret tai ainakin assosiaatio. Venäjäksi sen nimi on prusak, kun taas preussilainen on prussak. Puolassa asia on tietääkseni samoin.

Suomalaiselle tuollaiset pr-kirjainparin tapaiset ääntämiset ovat vaikeita ja niinpä yleensä jätetään se toinen konsonantti pois.

Sen sijaan esimerkiksi sanan rusakko suomalainen ääntää helposti ja luontevasti. Sehän tarkoittaa ruskeaa, suurenpuoleista jänistä, joka ei vaihda turkkinsa väriä talvella. Väristä kai sen nimi lienee tullutkin, näin voisi ajatella.

Mutta myös venäläiset käyttävät samaa niitystä samasta otuksesta. Ehkä he ovat saaneet sen suomalaisilta, en tiedä.

Sen lisäksi he käyttävät sitä nimitystä myös itsestään. Sehän tulee vanhasta Venäjää merkitsevästä sanasta Rus, joka oli käytössä ennen kuin Pietari Suuri muodosti Rossija- nimisen imperiumin.

Tuota sanaa käytetään kyllä harvoin, jopa niin harvoin, että jotkut Venäjän-tutkijat ovat pohdiskelleet, mitä syvällistä merkitystä mahtaakaan liittyä siihen, etteivät venäläiset muka koskaan viittaa itseensä substantiivilla, vaan aina adjektiivilla (russki).

Mutta kyllä rusak sanaa aina välillä kuulee ja näkee.  Eräässä vanhassa runossa sillä viitataan Suvorovin alleviivattuun aitoon venäläisyyteen (byl rusak, Rossiju našu vsej dušoju on ljubil/ byl soldat, jel štši da kašu, russki kvas i vodku pil).

Muistan myös, miten elokuvassa Agonija ministerinpaikkaa hamuava Stürmer julisti Rasputinille, ettei ole mikään vierasheimoinen, vaan puhdasverinen venäläinen (tšistokrovnyi rusak).

No, jänikset jäniksinä ja venäläiset venäläisinä. Itse tuon sanan etymologia kyllä jäi hieman kiehtomaan mieltäni. En oikein usko, että rusakon nimitys tulee sen venäläisyydestä, vaan pikemminkin sen väristä.

Toisaalta, eiväthän russakatkaan ole preussinsinisiä.

Mutta ihmisiä ja vaikkapa ruokia saatetaan myös kutsua samoilla sanoilla.

Kuten tunnettua, Kennedy sanoi aikoinaan Berliinissä Ich bin auch ein Berliner. Niuhottajat ovat tätä naureskelleet ja selittäneet USA:n presidentin sanoneen olevansa berliininmunkki. Mikäli hän olisi sen sijaan jättänyt epämääräisen artikkelin pois, olisi kaikki ollut OK.

Samanlainen juttuhan on myös hampurilaisen kanssa. Jos sanoo Ich bin ein Hamburger, tulee kyllä mieleen assosiaatio tuohon tympeään pikaruokaan, jota harrastetaan kaikkialla amerikkalaisen kulttuurin turmelemassa maailmassa.

Itse asiassa saksalaiset usein viittaavatkin hampurilaisiin -siis ihmisiin- termillä die Hanseaten -hansalaiset. Onhan Hampuri vieläkin virallisesti Freie- und Hansestadt Hamburg.

Sveitsiläisiäkään ei usein nimitetä Schweitzereiksi, vaan kutsutaan sen sijaan termillä die Eidgenossen -valaliittolaiset. Tämähän viittaa siihen, miten kyseinen valtio aikoinaan muodostettiin ja ehkä termi myös tasa-arvoisemmin huomioi maan muutkin kuin saksankieliset alueet, kuvittelisin.

Sana Sveitsihän viittaa Schwytzin kantoniin, joka yhdessä Urin ja Unterwaldenin kanssa oli valaliiton perustajia.

Toki käytössä on myös vanha latinalainen nimitys Helvetia, mutta siinä on ainakin meille pohjoisille kansoille jotenkin karu kaiku.