Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

Eläköön anarkia

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.

Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.

Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:

eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor.

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:

la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor,
la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.

Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.

Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.

Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.

1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).

Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.

Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.

Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena.

Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.

Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.

Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen.

Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatisaaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihkmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraaloisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.

Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.

Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.

Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.

Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmäreämiseen.

Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.

Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...

Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.

Yhteisen kansan maailma

Yhteisen kansan maailma

Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017, 639 s.

Rahvaan silmin on tätä meidänkin maamme historiaa jo enimmäkseen katseltu aina 1960-luvulta lähtien. Se on aikaisempaan verrattuna merkittävä näkökulman muutos ja välillä jo tuntui siltä, ettei siitä enää mitään kiinnostavaa uutta heru.

Rahvaan elämä nyt oli aika köyhää, tylsää ja ennalta arvattavaa. Sukupolvi toisensa jälkeen hoiti samat perusasiat ja häipyi tästä maailmasta jättäen jälkeensä vain geeninsä, jos niitäkään.

Toisaalta, kuten vanha sananlasku sanoo, jokainen aikakausi on yhtä lähellä taivasta, tai yhtä kaukana ja sama koskee kansaluokkia. Rahvaan taholla jokainen kohtasi samat eksistentiaaliset kysymykset kuin yhteiskunnan huipulla, kieli ja ajattelu vain poikkesivat toisistaan. Yläluokat kykenivät ilmaisemaan asioita ja jättämään niistä muiston.

Suomessa on rahvaan historialle poikkeuksellisen hyvät edellytykset. Tämä koskee sekä väestökirjanpitoa että juridisia asiakirjoja. Toisaalta maastamme puuttui keskushallinto, joten tutkijoiden luonnollisena kenttänä ovat olleet juuri rahvaan ja paikallisyhteisöjen elämää koskevat asiakirjat eikä suurpolitiikka.

Järkälemäisiä, ankaralla tutkimustyöllä synnytettyjä paikallishistorioita löytyy meillä sellaiset hyllyrivit, että ne lyövät hämmästyksellä jopa suurvaltojen edustajat. Kyseessä eivät ole mitkään puolihuolimattomasti tehdyt pitäjänkirjat, vaikka niitäkin löytyy, vaan tutkimukset, jotka on otettava vakavasti.

Mutta ehkäpä kaikki oleellinen alkaa jo olla tälläkin alalla tehty? Toki ne, jotka eivät tyydy siihen tietoon, että heillä varmasti on maamme vaiheissa ollut tuhansia ja taas tuhansia esi-isiä, voivat tutkia sukulinjojaan (usein vain sitä yhtä ainoaa, miespuolista) ja katsoa, keitä suvussa nyt ainakin on ollut.

Mutta rahvaan ihmiset yleensä löytävät menneisyydestä vain rahvasta, vaikka nykyinen DNA-tutkimus paljastaneekin vielä paljon säätyläisveren injektioita, joita aiemmin on vain epäilty. Samalla menevät sitten linjat uusiksi.

Mikäli rahvaaseen kuuluvat esi-isät kuitenkin olivat kunnollisia ja maksoivat veronsa, ei heistä kovin paljon dokumentteihin jäänyt. Erilaiset lurjukset sen sijaan jättivät jälkeensä kiinnostavampaakin aineistoa. Mutta mitä itua olisi lueskella kymmenien sukupolvien kronikkaa, jossa suurin osa porukkaa todennäköisesti on ns. kunnon kansalaisia?

Perttu Immonen on löytänyt hedelmällisen tavan käsitellä näitä kelpo ihmisiä, joista harva on jaksanut kiinnostua. Hän on valinnut kolme sukua eri puolilta Suomea siten, että ne edustavat erilaisia ympäristöjä:

Kokkolan kaksikielistä rannikkomiljöötä, Rantasalmen savolaista kaski- ja rajaseutualuetta ja Sastamalan peltoviljelyyn keskittynyttä kyläyhteisöä.

Näiden alueiden elinolosuhteet ja instituutiot poikkesivat kiinnostavasti toisistaan ja ne myös kukin omalla tavallaan reagoivat niihin yhteisiin koettelemuksiin ja innovaatioihin, joita historia toi mukanaan: kyseessä olivat niin sosiaali- ja taloushistorialliset kuin poliittisen ja sotahistorian tapahtumat, kirkkoa ja uskontoa unohtamatta.

Tässä historian suuressa virrassa tulevat myös sukujen kohtalot kiinnostavammiksi ja ne osoittavat havainnollisesti, mitä tarkoitti vaikkapa Narvan taistelu yhden suvun näkökulmasta. Sitähän se tarkoitti, että taas yksi mies kuoli ja piti löytää joku tilalle.

Epäilemättä sankarikuninkaiden gloorialla oli oma merkityksensä myös rahvaan näkökulmasta. Sodat Euroopassa merkitsivät myös kurkistusaukkoa suureen maailmaan. Mutta hinta oli kova.

Katovuosien ja sotien merkitys rahvaalle on tietenkin tuttua sinänsä. Asian esittäminen tietyn suvun ja kyläkunnan näkökulmasta joka tapauksessa antaa sille lisää perspektiiviä.

Amerikan vapaussota taas näkyi Kokkolassa suurena nousukautena, jolloin terva meni kuin kuumille kiville. Kun sota loppui, se kyllä huomattiin ihan konkreettisesti jokapäiväisen elämän ehdoissa.

Hyvä idea on myös kansatieteellisen aineiston melko runsas käyttäminen ja sen sijoittaminen tiettyihin konkreettisiin aikoihin ja paikkoihin. Itse asiassa kirjoittaja tietenkin kuvittelee asioita aika lailla, mutta historiallinen mielikuvitus on täysin legitiimi asia. Liian pitkälle viety lähdepositivismi tuottaisi vain toisiinsa liittymättömiä, lukukelvottomia fragmentteja.

Kirjoittaja toteaakin, ettei hän ole ruvennut sijoittelemaan tekstiinsä sellaisia sanoja kuin varmaankin, luultavasti tai mahdollisesti. Kyllä lukija muutenkin asiayhteydestä ymmärtää, ettei kirjoittaja ole ollut joka paikassa kärpäsenä katossa, asia vain on riittävän todennäköinen muiden seikkojen takia.

Poliittinen historia riepotteli aikanaan kaikkiakin maamme alueita. Kokkolassa saatiin kokea Suomen sodan aikana esivallan vaihtuminen peräti kolmeen kertaan ja joka kerran annettiin myös uudelle esivallalle asianmukainen uskollisuudenvala.

Rantasalmella taas sijainti Turun rauhan (1743) rajalla paradoksaalisesti paransi paikkakunnan tilannetta. Sen johdosta sinne keskittyi paljon aatelista upseeristoa ja sitten myös triviaalikoulu ja kadettikoulu.

Kun raja sitten muuttui Karjalan palauttamisen johdosta 1812, entiset suuruuden edellytykset alkoivat hiipua.

Sivumennen sanoen, Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf tuli maailmaan Rantasalmelta kotoisin olleen hovitallimestari Munckin avustuksella, tarkoittaen makuuhuoneessa eikä synnytyshuoneessa annettua avustusta.

Munckin rooli asiassa on jäänyt hieman epäselväksi, mutta kirjoittaja pitää mahdollisena, että Kustaa IV itse asiassa olisikin rantasalmelaista sukua.

Niin tai näin, kovin suurta kunniaa asiasta ei koidu, ottaen huomioon kuninkaan maineettoman kohtalon.

Käyttämällä rinnakkain kolmea sukua ja kolmea aluetta kirjoittaja on onnistunut luomaan kiinnostavan ja jopa varsin tiiviisti alkuperäislähteisiin perustuvan yleiskatsauksen Suomen rahvaan historiasta.

Minua siinä kiinnosti erikoisesti Sulkavan naapuripitäjä, Rantasalmi ja joitakin pitäjille yhteisiä teemoja, kuten koulumestari Hörning, kirjassa tuleekin esille. Sulkavan tapaan myös Rantasalmi jakaantui veskansaan ja muakansaan, Edelliset jäivät Venäjän puolelle, vaikka samassa vanhassa kirkossa yhä rajan takaa käytiinkin.

Olipa sekin varsin erikoislaatuinen aikakausi, joka nykyään on suotta painunut unholaan. Savo oli ennen Vanhan Suomen palauttamista sellainen pussinperä, että se oli vaarassa taantua.

Kun yritän miettiä, mitä uutta kirjasta opin, tulevat mieleen lähinnä Munckin tapaukseen verrattavat kuriositeetit. Suuria yleistyksiä kirjassa on vältetty ja kirjoittaja päättää opuksen Suomen syntymään.

Tämä on ihan hyvä ratkaisu, lukija huomaa kyllä kehityslinjat. Tässä kirjassa suomalaisen rahvaan monet kasvot maalataan varsin kiinnostavasti, alueeseen ja aikakauteen peilattuna. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava. Suosittelen!

Ulkopolitiikan ideologioita

Fasistista ulkopolitiikkaa?

Tässä ei sitten käsitellä fasistista ulkopolitiikkaa, vaan sitä, mielestäni avutonta tapaa, jolla tiettyihin vakaviin asioihin halutaan ripustaa kylttejä, joiden toivotaan antavan niille myönteisen imagon tai peräti vallan sisällönkin.

Pari kirjoittajaa julisti eilisen hesarissa, että Suomen pitäisi pyrkiä noudattamaan feminististä ulkopolitiikkaa. Tosin Ruotsi on siinä päässyt maailman kärkeen, mutta voisihan Suomi yrittää hyväksi kakkoseksi. Miksi ei?

Kaikkeahan sitä voi yrittää, mutta kaikkea ei kannata. Asiahan on niin, että politiikkaan ripustetut kyltit eivät ole käytännössä koskaan riittäneet sanomaan yhtään mitään olennaista tuon politiikan sisällöstä. Paitsi tietenkin sen, millaista kylttiä on haluttu näyttää. Mutta se on demonstraatiota eikä politiikkaa.

Minun sukupolveni muistanee, miten kulttuuripiirit ja julkinen sana olivat kerran jokseenkin yksimielisiä siitä, että sosialismi oli kapitalismia kehittyneempi järjestelmä, sehän määrätietoisesti pyrki hyvään ja vastusti pahaa ja tietenkin myös tuossa pyrkimyksessään menestyi.

Kun piti sitten selittää, mitä oli vaikkapa sosialistinen ulkopolitiikka, sanottiin tietenkin, että se merkitsi kansainvälistä solidaarisuuttaa, rauhaa, rakkautta ja oliko nyt veljeyttä, tasa-arvoa ainakin.

Nämä kaikki kuulostivat hyviltä asioilta, mikä ei ollut sattuma, sillä sosialismin kerrottiin ajavan kaikkia maailman hyviä asioita. Kääntäen voitiin sanoa, että jos joku asia oli hyvä, niin se oli sosialistinen.

Käytännön kannalta moinen arvoposeeraus ei antanut mitään osviittoja. Oliko oma maa tasa-arvoinen toisten kanssa? Mitä siitä seurasi? Oliko omien veronmaksajien rahoja annettava sinne yhtä paljon kuin omaan maahan? Jos ei niin kuinka paljon?

Entä mitkä valtiot noudattivat sosialistista ulkopolitiikkaa? Oliko Neuvostoliitto sellainen? Miten siihen suhtautuivat Kiinan, Vietnamin, Demokraattisen Kamputsean, Angolan ja Tansanian ulkopolitiikat? Kun ne joutuivat ristiriitaan, mitä sosialistista politiikkaa oli pidettävä eniten sosialistisena ja siis tuettava?

Kun sosialismi tarkoitti rauhaan pyrkimistä, merkitsikö se sitä, että sosialistimaiden ponnistuksia rauhansa takaamiseksi välttämättömien sotavoimien vahvistamiseksi oli maksimaalisesti tuettava? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mikään kyltti ei pysty tässä matoisessa maailmassamme antamaan käyttökelpoisia ohjeita politiikan hoitamiseksi. Ne eivät siis korvaa järkeä ja tämä koskee myös EU:n ulkopolitiikan peesausta. Sillä on jokaiselle maalle erilainen merkitys eri tapauksissa ja ellei tätä tunnusteta, mennään takuuvarmasti harhaan.

Kekkonen viittasi joskus osuvasti generalissimus A.V. Suvorovin mietelmään, jonka mukaan pölkkypäisyys aiheuttaa paljon onnettomuutta. Se pätee yhä.

Luin tässä hiljattain kuuluisan tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin kirjan Nykypäivien Saksa vuodelta 1937 (alkuteos Tyskland och världsfreden).

Kirja on verrattoman hauska jälkiviisauden valossa, mutta omana aikanaan se saattoi olla jopa suhteellisen uskottava. Kirjoittaja näkee kaikkialla juuri sitä kuin haluaa nähdäkin ja uskoo niihin perusteisiin, jotka hänelle esitetään.

Itse asiassa Saksan ulkopolitiikalle voitiin vaatia vielä kunnioitusta ja uskottavuutta tähän aikaan, eihän mitään todellista aggressiota ollut tapahtunut. Myöskään mistään kansanmurhista ei ollut tietoakaan, keskitysleireissä sanottiin olevan neljätuhatta henkeä ilmeisen mukavissa oloissa ja heidätkin oli tarkoitus lähiaikoina kotiuttaa.

Sananvapauden puutteestakin Saksaa oli arvosteltu, mutta itse asiassa siellä oli kielletty vain arvoton ja vahingollinen roska, mukaan lukien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaaminen. Ehkä nyt samanlaista sanavapautta ei ollut kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sen sijaan siellä oli sananvastuu (Hedin ei käytä termiä yhdyssanana). Siitä huolehtii 13000 kirjoitusjohtajaa (Schriftleiter), jotka työskentelevät eri lehdissä.

Sanomalehdistön harteilla lepää ääretön vastuu hyvän yhteisymmärryksen säilyttämisestä eri valtioiden kesken, toteaa Hedin. Jos lehdistö tuntee tuon vastuunsa, se voi myös hyvin paljon auttaa maailmanrauhan säilyttämistä. Tässä Hedin viittaa närkästyneesti ruotsalaiseen lehdistöön, joka julkaisee saksalaisvihamielisistä lehdistä saksittua aineistoa.

Mutta pyrkiikö Saksa todella rauhaan? Merkitseekö kansallissosialistinen ulkopolitiikka myös muiden maiden kunnioittamista?

Ehdottomasti, julistaa Hedin varmalla vakaumuksella useaan kertaan. Miten voitaisiin edes kuvitella, että maa, joka oli juuri menettänyt kaksi miljoonaa nuorta miestä Verdunin juoksuhautoihin, haluaisi kokea saman uudestaan? Mitä järkeä olisi siinä, että maa, joka kehittää kansansa hyvinvointia nelivuotissuunnitelmalla ja luo uutta ihmistä rationaalisella rotupolitiikallaan, haluaisikin vaarantaa kaikki ponnistustensa hedelmät heittäytymällä sotaan?

Se oli, kuulkaas, nyt ihan liian fantastista. Itse johtajan persoonakin oli takeena inhimillisestä politiikasta, juuri sellaista on kansallissosialistinen ulkopolitiikka, kaiken hyvän tuoja!

Sivumennen sanoen, Saksa ei suinkaan ole diktatuuri, kuten harhaanjohtavasti sanotaan, vaan johtajavaltio. Siellä kyllä toimii vallan vertikaali (Hedin ei käytä termiä) eli arvovalta alaspäin ja vastuu ylöspäin. Tämähän muuten oli juuri sama idea, kuin neuvostokommunismin ns. demokraattisella sentralismilla.

Hedinin kirja kertoo myös paljon hyvää kansallissosialistisesta sisäpolitiikasta. Sen päämääriin kuului hyvin tärkeänä tasa-arvo.

Mitä tasa-arvo sitten tarkoittaa? Kansallissosialistien mielestä se tarkoitti sitä, että kullakin ryhmällä oli edustajiaan eri avainasemissa lukumääränsä mukaisessa suhteessa. Kyseessä oli siis täysin moderni näkökanta.

Tilanne Weimarin tasavallassa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Jopa tiettyjen, tärkeiden ammattien kohdalla vinoutuma oli uskomattoman suuri: vaikka juutalaisia oli vain 1% koko Saksan kansasta, oli heidän osuutensa lääkäreistä ja asianajajista peräti puolet. Yliedustus oli siis huikea.

Sama toteutui useilla muillakin aloilla, erityisesti finanssimaailmassa ja politiikassa ja jopa yliopiston opettajista juutalaisten osuus oli usein monikymmenkertainen heidän lukumääräänsä verrattuna.

On tietenkin selvää, ettei tällaisessa tilanteessa auttanut pelkkä affirmative action eli positiivinen syrjintä. Negatiivistakin oli pakko harjoittaa, mikäli pyrkimystä tasa-arvoon todella kunnioitettiin.

Tämä kaikki kuulosti minun korvaani aivan absurdilta, kun Hedinin kirjaa joskus vuosikymmeniä sitten luin. Nyt se sen sijaan kuulostaa täysin ajanmukaiselta. Sitähän se onkin vai kuinka? Jos siinä on jotakin vikaa ja olennaista eroa feministiseen politiikkaan, niin mitä?

Hedinin kirja arvioitiin tuoreeltaan Valvoja-Ajassa. Eino E. Suolahti, jonka minäkin hyvin muistan, piti sitä apologiana, mitä se tietysti olikin. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että esimerkiksi näkemys tieteen kukoistuksesta puolueen valvonnassa ei kuulostanut uskottavalta. Suolahti oli myös aika skeptinen Hedinin ennustaman rauhanpolitiikan näköalojen suhteen.

Toisin kuin moni näyttää vieläkin luulevan, kansallissosialistinen ulkopolitiikka oli meillä tuohon aikaan hyvin huonossa huudossa. Suomen lehdet rinnastivat silloin tällöin toisiinsa Hitlerin ja Stalinin ja jopa ennustivat näiden kahden välisen liitonkin, kuten Sinikka Wunschin väitöskirjasta ilmenee.

Tuohon aikaan meillä oli vielä paljon tervettä järkeä, joka esti meitä syöksymästä tämän tai tuon ideologian mukaan ja sitomasta kansallisia etujamme sellaisiin.

Kukaan ei kehdannut vaatia, että maamme olisi pitänyt noudattaa vaikkapa kansallissosialistista ulkopolitiikkaa.