sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Ihmisen merkityksestä

 

Yömajan filosofit

 

Maksim Gorjki, Pohjalla. Suomentanut Iisakki Lattu. Otava 1904, 181 s.

 

Maksim Gorki oli Venäjällä aikansa kirjallinen supertähti, jota tsaarinvalta vain vaivoin sieti, mutta kansa sitäkin innokkaammin luki. Stalinin aikana hän sitten nousi niin sanoakseni ihmissielujen pääinsinööriksi ja kulttuuripaaviksi. Moskovan pääkatukin nimettiin hänen mukaansa.

Pohjalla (1902) oli Gorkin ensimmäinen menestysnäytelmä, jota Moskovan taiteellinen teatteri tosiaan sitten on esittänyt loputtomasti. Tuhatneljäsataa esityskertaa tuli täyteen jo 1960-luvun alussa ja loppua on tuskin näkyvissä.

Näytelmä oli aikanaan arkaluontoinen, sillä se käsitteli yhteiskunnan ulkopuolella olevaa väkeä jota nykyään kutsuttaisiin nimellä bomž (bez osobogo mesta žitelstva -ilman vakinaista asuinpaikkaa) eli suomeksi pultsareita.

Näiden joukossa yömajassa on myös entinen gorodovoi -passipoliisi, mikä jo oli sopimatonta niiden mielestä, jotka halusivat, että kirjallisuuden ja taiteen pitää antaa maailmasta sellainen kuva, joka hyödyttää taiteen kuluttajia ja yhteiskuntaa. Kyseessä oli siis hyvin moderni asenne.

Sovinnaisuuksia oltiin kuitenkin tuohon aikaan kovasti rikkomassa ja niinpä tämäkin näytelmä sai armon päästä näyttämölle, joskaan ei sentään keisarilliseen teatteriin.

Gorkia on nimitetty arojen Nietzscheksi ja sanottu joskus, että tuntuu kummallisesti siltä, kuin hänen ryysyläisensä olisivat lukeneet Nietzscheä. Epäilemättä tässäkin näytelmässä voidaan löytää ajan muodikkaiden esikuvien vaikutusta, mutta on se silti hyvin venäläinen ja tekijänsä näköinen.

Yömajan ryysyläiset filosofoivat selvästi syvällisemmin kuin tavalliset poroporvarit, joita Gorki muuten synkästi vihasi. Itse asiassa hän näyttää uskoneen, että ryysyköyhälistö, jota Venäjällä oli tuohon aikaan varsin huomattavasti, olisi myös todellinen vallankumouksellinen voima. poroporvari menehtyisi vielä maankiertäjän puukkoon…

Tässä hän poikkesi jyrkästi marxilaisuudesta, joka piti ryysyköyhälistöä -Lumpenproletariat- yhtenä pikkuporvarillisena ryhmänä, niin hilpeältä kuin asia voi meistä kuulostaakin. Myös Gorkia itseään kritisoitiin vielä neuvostoaikana siitä, ettei hän ollut suinkaan lähtöisin proletariaatista, vaan pikkuporvaristosta…

Joka tapauksessa nämä ryysyläiset olivat Gorkille eräänlaisia jalojen villien korvikkeita. Elämän perimmäiset perusasiat, jotka olivat poroporvareille vieraita, olivat yömajan varsinaisia puheenaiheita.

Juuri tässä näytelmässä esitetään Gorkin kuuluisin kiteytys: Ihminen -se kuulostaa ylpeältä (tšelovek -eto zvutšit gordo). Myöhemmin siitä väänneltiin vitsejä ja vuoden 1937 terrorin hysteerisessä ilmapiirissä tuli käyttöön muoto ihminen -se kuulosta epäilyttävältä.

Joka tapauksessa, tämän ylevän tunnuksen esittää näytelmässä Satin, humalainen huijari ja murhamies, joka karttelee työtä ja hyljeksii sitä (käännöksessä: ihminen -se kajahtaa niin komealta. Ih-mi-nen, ihmistä pitää kunnioittaa, ei säälitellä eikä alentaa surkuteltavaksi).

Joukon toinen filosofi on pyhiinvaeltajana (strannik) esiintyvä Luka, joka ilmeisesti on paennut pakkotyövanki. Hän kertoi olevansa pehmeä, kun on paljon pehmitetty. Kuolemastakin hän osasi sanoa tarvitsevalle lohduttavat sanat.

Muuan teema, josta näytelmässä puhutaan paljon, on totuus (pravda, joka merkitsee myös oikeutta). Itse asiassa totuutta on tässä porukassa vähän. Milteipä itse kukin syöttää pelkkää pajunköyttä, kuka entisestä elämästään, kuka rakkaustarinastaan.

Mitäpä on totuus ja mikä on sen arvo? Satin pohtii erilaisia valheita. Heikot sielut, ne, jotka elävät toisten työstä, tarvitsevat valhetta, hän päättelee: valhe on orjien ja isäntien uskonto… Totuus on vapaan ihmisen jumala!

Vapaa ihminen on kaiketi sitten Satinin kaltainen ryysyläinen, joka karttelee työtä ja elää keplottelee pikku petoksilla. Itse asiassa ihmiskunta elääkin parempaa varten -ainoastaan parempaa ihmistä varten. -Tässähän voi tietenkin nähdä nietzscheläisen idean yli-ihmisestä ihmiskunnan uutena päämääränä.

On tietenkin nurinkurista ja hullunkurista, että nämä jalot vallankumoukselliset ajatukset lausutaan nimenomaan tuolla yömajan juoppojen ja rikollisten parissa, mutta olisiko ne muka sitten voinut paremmin lausua jokin herrasmies, jonka elämän sisältönä oli koota mammonaa ja esiintyä aina comme il faut?  

Sellaisella ihmisellähän oli jo päämääränsä ja elämänfilosofiansa, eikä hän olisi ostanut Satinin näkemyksiä mistään hinnasta.

Kysymys totuudesta jää näytelmässä aika ulkokohtaiseksi ja abstraktiksi, vaikka sitä jatkuvasti toistellaankin. Kuitenkin on ilmeistä, että totuus on sentään se, jolla on viime kädessä arvoa. Edes tarkoituksenmukainen valhe ei ole enempää kuin valhe.

Yömajan tyypit syytävät valheita minkä ehtivät, mutta löytävät myös vastavoimansa. Todella suureksi valehtelijaksi saattaakin ryhtyä tietyissä oloissa itse valtio. Autoritaarinen valtio saattaa vaikkapa kieltää menneisyyden rikosten julkisen käsittelyn ja keksiä niille uusia ja viattomia nimiä, mutta ei asia siitä muuksi muutu.

Mutta ei kannata unohtaa sitäkään, että jokaisella instituutiolla on tietynasteinen viehtymys valheeseen ja asia koskee myös intelligentsijaa, joka tuntee elävänsä taistelusta valtion valhetta vastaan. Sehän saattaa helposti tuntea kiusausta ruveta palvomaan omaa valhettaan.

Venäjällä intelligentsija koki aina elämäntehtävänään olevan taistelun totuuden ja oikeuden (pravda) puolesta. Intelligentsijan hyvänä edustajana Gorki oli aikoinaan, ennen kuin hän hurahti stalinismin houkutuksiin, suuri totuudenpuhuja ja tämän maineen takia sitten myöhemmin myös stalinistisen kulttuurin paras mahdollinen mainoskyltti.

Gorkin jälkeen suureksi totuudenpuhujaksi nousi Solženitsyn, jonka tunnuksena oli: ei pidä elää valheessa, žit ne po lži. Hänen valtavan panoksensa viime vuosisadan kulttuuriin ja politiikkaan me kaikki tiedämme.

Minusta tuntuu siltä, että uusi Solženitsyn olisi nyt kovasti tarpeen ja siksi myös pian tulossa. Ehkäpä sitä myöten seuraa myös uusi totuudellisuuden kultti, joka ei lainkaan muistuta sitä falskia maniaa, joka tunnetaan woketuksen nimellä. Sellaista tuskin tarvitaan.

Gorkikaan ei hyväksynyt ajatusta siitä, että ihminen olisi ennen muuta säälittävä olento, jota olisi joka suunnalta tuettava jonkinlaisen absoluuttisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Hänen saarnaamansa totuus perustui vapauteen ja ihmisen kehittymiseen entistä paremmaksi.

Ehkä sellaisellekin tulee vielä aikansa nykyisen kainalosauvaideologian käytyä mauttomaksi.

torstai 25. marraskuuta 2021

Jäsentenvälistä

 

Oman kielen oppineet

 

Ammattislangit, kuten muutkin slangit, yleensä briljeeraavat ikiomalla sanastollaan, jota ulkopuolinen ei ymmärrä ja joka siksi juuri onkin niin herkullista. Se erottelee adeptit ulkopuolisista ja nostaa porukan arvostusta ainakin sen omissa silmissä.

Lääkärit puhuvat perinteisesti keskenään latinalaisilla termeillä ja siihen on omat syynsä ja kansainvälinen taksonomia ja terminologia todella ovatkin tarpeen, etteivät asiat tarpeettomasti sekoitu. Silti klassinen kirjallisuus on aina osannut iloitella joidenkin sanoilla koreilevien lääkärihahmojen kustannuksella, niitähän voi käyttää myös peittämään sitä, ettei asiasta ymmärretä yhtään mitään. Silloin tehdäänkin diagnoosin sijasta anamneesi.

Mutta eivät lääkärit mitenkään poikkeuksellinen ryhmä ole. Rakennusmiehillä on koko joukko sanoja, joista maallikko ei ymmärrä mitään, ainakaan ellei ole joskus rakentanut omaa taloa. Jopa mitat tuppaavat näissä yhteyksissä olemaan maallikolle outoja, anglosaksiset tuumat ja jalat kun ovat pesiytyneet meillekin. Kakkosnelosen yleensä kaikki ymmärtävät ja kukaties jopa kolmivarttinelosen, mutta muut mitatkin saattavat kaivata jo kääntämistä omien standardien mukaiseksi, kuten nyt juuri sellainen mitta kuin standartti.

Mutta näissä tapauksissa kyse ei ole vain kielestä, vaan reaalimaailman asioiden eroavaisuudesta. Ja ellei itse asiaa tunne, ei suomenkielisen terminkään käytöstä ole apua. Nyt taitaa rakennusalalla jo olla vähenemään päin sellaisten ruotsalaisten sanojen käyttö kuin takstuuli (takstol, kattotuoli), raaspiikki (laatikon kyljestä: trådspik, lankanauloja) tai rosteri (rostfri), mutta yhä niitä löytyy ja uusia tulee.

Kiinnostavaa kyllä, mukana on venäjääkin, kuten jassikka (jaštšik, laatikko) ja mitä niitä taas olikaan.

Autonkorjaajilla sanasto taitaa myös olla aika lailla ruotsalaisperäistä: syyläri (jäähdyttäjä, kylare), boorit (spårar, raiteet), flekti (fläkt, puhallin) ja niin edelleen. Toki lainat ovat myös keskeinen osa normaalikieltä, kuten ratti, tankki, tunkki, pumppu ja moni muu, myös itse auto. Harvinaisempia taitavatkin olla puhtaasti suomalaiset termit, kuten kytkin, jarru, rengas, tuulilasi ja vastaavat.

Autoa, eli siis itseliikkuvaa vaunua yritettiin meillä ruveta sanomaan hyrysysyksi, mutta ei se onnistunut. J. Alfred Tannerin kupletissa mainitaan myös jo ammoin unohtunut sana puhkuri. Sen kuljettaja ei enää ollutkaan vossikka (izvoštšik), vaan herr chauffeur (sofööri).

Saksaksi sentään puhutaan auton sijasta tai ainakin sen rinnalla voimavaunusta tai jopa erilaisista voimavaunuista eli hevosetta liikkuvista: kuorma-auto eli Lastkraftwagen (LKW) ja henkilöauto (Personenkraftwagen, PKW). Ruotsissa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä itseliikkuvaa kreikan ja latinan sekoituksella: automobil, lyhyesti bil. Venäjälläkin sana tunnetaan, mutta yleensä puhutaan vain koneesta (mašina). Meillä koneella lennetään.

No ei näistä enempää, mutta todellinen slangiporukka ovat purjehtijat. Vaikka suomenkielistäkin purjehdussanastoa on kehitetty, puhutaan yhä vain yleisesti skuuteista eikä jaluksista ja falleista eikä nostimista. Spinaakkeria yritettiin suomentaa pallokkaaksi, mutta se on jäänyt spinnuksi. Laitavastaisen sijasta moni puhuu piliviinistä (bidevind) ja onhan se paljon messevämpää puhua lenssistä kuin myötätuulesta. Jopa isopurjetta moni sanoo mieluummin stuuraksi (storan).

 Jotkut termit ovat niin hauskoja, ettei niistä oikein voi luopua: luuvartti on toista kuin tuulen puoli ja slööraaminen ihan toista kuin purjehtiminen laitamyötäisellä.

Sitä paitsi oman terminologian käyttäminen antaa ulkopuoliselle käsityksen jostakin puolittain mystisestä maailmasta, jota ei voi edes kuvata kunnolla normaaleilla ja ymmärrettävillä sanoilla. Luulenpa, että monella alalla oma terminologia juuri tästä syytä istuu kuin tauti eikä koskaan antaudu kielenhuoltajille.

Nyt olemme sitten saaneet tämän IT-maailman, joka ei enää liity ilmatorjuntaan, kuten vielä hiljattain. Sen pääpiirteet on jokaisen ollut pakko omaksua, mutta siitä huolimatta sen sanasto on jäänyt kauttaaltaan englanninkieliseksi, vaikka joitakin suomennoksia on tehty.

Luulen, että meillä yhä enemmän printataan kuin tulostetaan ja koneet buutataan eikä sammuteta. Sähköpostin merkkiä meillä kutsutaan nimellä at ja vanha miukumauku on jo unohtunut. Venäjällä muuten puhutaan koirasta (sobaka). On meillä sentään käytössä salasana eikä parol tai password ja tietokonekin on ihka oikea suomalainen sana eikä mikään kompjuutteri tai daattori. Kiitos siitä.

Kuitenkin juuri tietokoneala ja erityisesti internet ovat luultavasti olleet vahvimpia vaikuttajia, kun englannin kieli on parissa vuosikymmenessä lyönyt itsensä läpi myös meillä, ihan arkipäiväisessä elämässäkin.

Ajatelkaamme vain, että vielä 1980-luvulla englanninkieliseen tekstiin törmäsi vain harvakseltaan ja sopivassa ympäristössä sen voi kokonaan välttää. Nyt se on jo kaikkialla hiirenklikkauksen päässä ja tunkee kaikkialle omia sääntöjään, muiden kielten ominaislaatua uhmaten.

Osaako kukaan enää edes hämmästyä sitä, miten vaikkapa auton navigaattori itsepäisesti uhmaa suomen kielen taivutusmuotoja, vaikka muuten onkin oppinut jopa käyttämään puheessa etuvokaaleja, joita kyllä ei yhäkään kyetä sijoittamaan tekstiin. Puhua noilla ääkkösillä sentään osataan, välillähän ne alkoivat jo unohtua meikäläisen nuorisonkin kielestä.

Mutta ehkäpä tuo ylistetty ja pelätty tekoäly vielä oppii suomenkin kielen, kuten Agricola ajatteli Jumalan sitä ehdottomasti ymmärtävän. Sitä odotelkaamme.

Mitä tulee eri ihmisryhmien erottautumiseen omien slangisanojen ja ilmausten avulla, ei se taipumus varmaankaan tule häviämään. Se nyt vain on hienoa olla jonkun ryhmän, esimerkiksi vaikkapa kultapossukerhon jäsen.

tiistai 23. marraskuuta 2021

Toiminnallisia häiriöitä vai vikoja?

 

Demokratian ongelmia

 

Jo Alexis de Tocqueville huomasi nuorta Amerikan demokratiaa tarkkaillessaan, että tuohon poliittiseen järjestelmään sisältyi vakavia ongelmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Länsimaisen kulttuurin historiassa uusi valtiomuoto tavoitteli muinaisten kreikkalaisten esikuviensa ihanteita nyt suuren valtion puitteissa eikä enää antiikin poliksen intiimissä piirissä, jossa ne olivat syntyneet.

Tuolloin, kaksi vuosisataa sitten, Amerikka löi eurooppalaisen vierailijan ällikällä. Se oli maa, jossa ei menestytty tai saatu kunnioitusta suuren suvun menneillä mainetöillä, vaan pelkästään omilla ansioilla. Se oli maa, jossa jokaisen sopi harjoittaa omaa uskontoaan ja lukea mieleisiään kirjoja ja jossa hotellissakin palveltiin samalla tavalla matkustavaista herraa kuin hänen lakeijaansakin. Molempia jopa herroiteltiin…

Toki tuossakin maassa oli suuria ihmisryhmiä, jotka eivät kuuluneet tähän tasa-arvoisten joukkoon ja myös sen sisällä toiset olivat tasa-arvoisempia (more equal) kuin toiset, kuten myöhempi sanonta asian ilmaisi. Silti oli kiistatonta, että sekä feodaalisen että yksinvaltaisen perinteen puuttuminen antoi Yhdysvalloille aivan oman leimansa, joka koettiin suurena vapautuksena menneiden aikakausien irrrationaalisista kahleista.

Kun Euroopassakin oltiin menossa samaan suuntaan, voitiin amerikkalaista demokratiaa hyvästä syystä pitää ihmiskunnan edistyneimpänä valtiomuotona. Siellä voitiin nähdä Euroopankin tulevaisuus, mutta tarkoittiko se jonkinlaista paratiisia, jossa kaikki suuret yhteiskunnallisen ongelmat oli ratkaistu, vaiko vain uutta tilannetta, jossa vanhojen ongelmien tilalle nousisivat ratkaistaviksi aina uudet?

Tocqueville kirjasi teoksessaan hämmästyttävän asian: demokratian puitteissa saattaakin ongelmaksi tulla nimenomaan vapauden puuttuminen aivan uudella tasolla. Itsevaltius ja sääty-yhteiskunta vannoivat kyllä oikeaoppisuuden nimiin, mutta niiltä puuttui auktoriteettia sen takaamiseksi. Ajattelua ne eivät pystyneet hallitsemaan.

 Itse asiassa demokratiassa vallitsi paljon suurempi yhdenmukaisuuden paine kuin vanhassa yhteiskunnassa. Virkavaltaa ei ehkä tarvinnut pelätä, mutta sitäkin vaikeampaa oli nousta vastustamaan enemmistöä, joka ei jättänyt toisinajattelevalle kostamatta. Amerikassa enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin paljonkin kirjoja siitä, miten ihmiset olivat pelänneet vapautta ja hakeutuneet turvallisen enemmistön siipien suojiin. Erich Frommin Escape from Freedom, jonka titteli epäonnistuneesti suomennettiin nimellä Vaarallinen vapaus, on tämän asian klassinen kuvaus.

Näyttää siltä, että tähän vapauden välttelemisen syndroomaan ja ehkä siis demokratiaan ylipäätäänkin kuuluu taipumus mielikuvapolitiikkaan.

Politiikka pyrkii luonnostaan madaltumaan tarinaksi hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman välisestä taistelusta. Sen osoittamisessa varsinaisten asia-argumenttien rooli on aivan mitätön. Vertaus sopuleihin on harvinaisen sattuva. Ne menevät kaikki samaan suuntaan, tietämättä tai kysymättä miksi.

Tällaisen psykologian vallitessa voidaan politiikassa kaikin mokomin välttää konkreettista tasoa, kuten selkeitä laskelmia siitä, mihin erilaiset poliittiset ratkaisut johtavat. Riittää, kun todetaan tai oletetaan oman ryhmittymän kannattavan yleensä kaikkia hyviä asioita. Eri mieltä olevat sen sijaan jo määritelmällisesti vastustavat niitä ja ansaitsevat sen mukaisen suhtautumisen.

Puolen vuosisadan takaista ns. taistolaisuutta nimittävät nyt jo myös sen entiset kannattajat käsittämättömäksi. Tällä hetkellä vallitsevaan poliittiseen oikeaoppisuuteen sen sijaan suhtaudutaan sen nykyisten kannattajien piirissä uskomattoman kritiikittömästi. Mutta kritiikkihän ei taaskaan ole sallittua.

Näitä kahta ortodoksiaa on niin usein keskenään vertailtu, ettei siihen ole tässä enää syytä. Asian voisi kiteyttää siten, että molempia hallitsee kritiikitön lapsenusko, joka kieltää kritisoimasta itseään ja leimaa sellaista yrittävät kansan/edistyksen/inhimillisyyden/naisten/pehmeyden vihollisiksi.

Kun aikoinaan uskottiin neuvostososialismin ihanuuteen ja sen kaikki parantavaan voimaan myös ja nimenomaan Suomessa, vaikka kokemukset muualta saattoivatkin olla ankeita, uskotaan nyt maamme titaaniseen merkitykseen koko maailman pelastamisessa, vaikka jo kaikkein simppeleimmät laskutoimitukset kertovat lahjomatonta kieltään noista mahdollisuuksista.

Järjenvastainen ajatus maailman köyhien ja sorrettujen aseman parantamisesta tekemällä heistä oman maamme kansalaisia on kaiketi järkyttävin esimerkki vastuuttomasta suhtautumisesta tulevaisuuteen.

Sen, ettei asiaan liity lainkaan rationaalista harkintaa asian seurauksista, osoittaa jo se, ettei tähän mennessä ole esitetty yhtään ainoaa konkreettista laskelmaa siitä, mitä se merkitsee toisaalta maailman puutteenalaisen väestön kannalta kokonaisuutena ja toisaalta oman maamme tulevaisuuden kannalta. On vain laskettu julkiselle vallalle alkuvaiheessa koituvia kustannuksia.

Miten paljon siirtolaisia maamme sitten voisi integroida per aikayksikkö ja miten paljon yhteensä? Mitkä ovat asian kokonaiskustannukset niin rahallisesti kuin kulttuurisesti ja miten ne muuttuvat populaation kasvaessa?

Vai eikö mitään rajaa ole edes olemassa? Jos ja kun miljoonan jälkeen tulisi toinen miljoona, voitaisiinko pysähtyä siihen? Entä kolmas, neljäs ja viides? Miksi vasta/jo silloin?

 Toinen vastaava asia on päätös maapallon hiilitasapainon muuttamisesta siirtymällä maassamme sähköautoihin ja lopettamalla lihan syönti.

Näiden asioiden on hallituksen mielestä jopa tapahduttava ennen kuin kilpailijamaamme tekevät saman, jos tekevät. Nyt nimittäin on, ainakin meidän osaltamme näemmä menossa eräänlainen kiltteyskilpailu, jossa tehdään upeita ja kalliita eli siis ansiokkaita päätöksiä paniikissa olevan lunatic fringen mieliksi jo ennen kuin se on edes ehtinyt pyytääkään.

Raha ei nyt ole enää tullut ongelmaksi, sillä sitä kyllä saadaan, kun kehdataan pyytää ja miksei kehdattaisi. Sittenhän sitä riittää myös meitä rikkaammille maille jaettavaksi… Mitkään summat eivät ole liian suuria tai liian pieniä Kankkulan kaivon vedenkantajille.

No politiikka on tahdon asia ja mikäli Suomen kansa tosiaan enemmistönsä voimin kannattaa nykyisen hallituksen nykyistä politiikkaa, on se itse ansainnut sen seuraukset. Se on normaalia demokratiaa se.

Itse asiassa normaalia demokratiaa on myös se mielipidediktatuuri, pelon kehä, joka ympäröi tätä politiikkaa. Sen kritisoijista on tehty irvikuvia, joita valtavirtamedia häikäilemättömästi hyödyntää eikä edes vaivaudu kieltämään rooliaan.

Toki oppositiolla on omakin mediansa, mutta täytyy todeta, että tiedotushegemonia on nyt vahvasti hallituksen ja sen edustaman oikeaoppisuuden puolella. Poliittinen skandaali on, että verovaroin ylläpidetty YLE on aivan avoimesti puolueellinen.

Onko vääristynyt ja kupliinsa rajoittunut media sitten jonkinlainen epäkohta demokratiassa? Entäpä jos se kuuluu siihen erottamattomasti, kuten jo Tocqueville kasi vuosisataa sitten havaitsi?

Koska tässä maailmassa puhtaat ihannetilat toteutuvat vain harvoin, jos koskaan, lienee syytä arvella, että kyllä tämä tiedotuksen vääristyminen on muuan luonnollinen seuraus demokraattisesta järjestelmästä. Toinen asia sitten on, että liian räikeäksi muuttuessaan se tuppaa haittaamaan koko järjestelmän toimivuutta. Rajansa kaikella.

On ymmärrettävää, mikäli valtamedian toimittajista 80-90 prosenttia edustaa jotakin tiettyä poliittista liikettä ja muotoilee sanomansa sen mukaisesti. Mutta silloin, kun tähän vielä liittyy häpeämätön sensuurimentaliteetti, joka pelkästään aplodeeraa sille, kun juristerit ahdistelevat ihmisiä raamatun siteeraamisesta tai järjettömät algoritmit pannaan kieltämään tiettyjen sanojen julkinen käyttö ja ”bannaamaan” niiden käyttäjien muukin kirjoittelu, ollaan jo luovuttu edes tavoittelemasta ihanteellista demokratiaa ja kuljetaan suoraan totalitarismia kohti.

Sensuurin ja mielipideterrorin oikeuttaminen puhumalla ”yhteisönormeista” tai ”väärän” mielipiteen esittäjän muka tekemästä henkisestä väkivallasta toisinajattelevia kohtaan eivät saisi aiheuttaa muuta kuin halveksuntaa niiden keskuudessa, jotka aidosti kunnioittavat toimivaan demokratiaan liittyviä poliittisia perusoikeuksia.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi, totalitaarinen psykologia on nyt vahvasti leviämässä yhteiskuntaan ja estää demokratiaa korjaamasta virheitään. Asiasta voi vakuuttua lukemalla sosiaalisen median kirjoittelua näistä asioista.

Sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia ei itse asiassa edes tunnusteta voivan olla olemassa, mikä voi liittyä siihen, että koko politiikka perustuu yhä selkeämmin uskontunnustukseen tiettyjä yleiskäsitteitä kohtaan eikä rationaaliseen päätöksentekoon, jonka kritisointi on sekä opposition oikeus että velvollisuus.

Demokratiaa ei kannata pitää ylihistoriallisena asiana, joka toimii kaikissa ympäristöissä yhtä hyvin tai huonosti. Sen toimimisen edellytyksiä on syytä vaalia joka päivä.

Kuten olemme nähneet, Yhdysvaltojen vuosisataiset perinteet eivät ole estäneet järjestelmän kriisiytymistä, eikä meillä ole syytä kuvitella, että oma järjestelmämme olisi immuuni häiriöille. Niiden eliminoimiseksi vaaditaan kansalaismieltä, joka kunnioittaa järjestelmän perusperiaatteita riippumatta siitä, ketä niiden noudattaminen kulloinkin poliittisesti hyödyttää.