Mitä saisi olla?

Mitä saa olla?

Pertti Jarlan kuvaamassa Fingerporin maailmassa Ludwig Wittgenstein menee kioskille. Kun myyjä kysyy ”mitä saa olla?”, filosofi vastaa ”Kysymys on mieletön!”

Wittgensteinin älykönlaatu oli kuitenkin poikkeuksellinen. Yleensä intellektuellien tapana on nimenomaan kertoa, mitä saa olla ja mitä ei. Tämä on nimenomaan älymystön keskeinen toimiala ja se on välttämätön ehto heidän asemalleen jälkiuskonnollisen ajan papistona.

On monia asioita, joita intellektuellien mielestä ei saa olla. Eri ihmisryhmien väliset keskimääräiset erot ovat sellainen asia. Koska niitä ei saa olla, ei niitä myöskään voi olla ja niiden tutkiminen on paitsi turhaa, myös mieletöntä, koska vain tietynlaisia tuloksia saa olla ja kaikki muut joudutaan joka tapauksessa sivuuttamaan.

Erityisen tärkeä on älymystön rooli moraalisissa kysymyksissä. Se on antanut meille luvan rakastaa kaikkia maailman sorrettuja ja vihata heidän sortajiaan. Sorrettuja saa ja pitääkin myös ihailla ja kunnioittaa, sortajia halveksia ja väheksyä.

Negatiiviset tunteet siis ovat sallittuja, kunhan vain niiden kohde asian oikeuttaa. Enemmänkin, ne saattavat olla suoranainen edistyksen moottori. Sorrettujen viha on suloista ja ihanaa, sillä siinä kaikuvat sortokoneistojen kuolinkellot, olipa kyseessä tsarismi, kolonialismi, rasismi, rahavalta tai patriarkaatti. Sellainen tunne on luonnollinen ja välttämätön, niinpä se saa olla.

Maksim Gorki, silloin kun hän ei vielä ollut pettänyt kriittisen ajattelijan rooliaan, arvioi, että Venäjän kansa rakastaa sitä, joka antaa sille luvan käyttäytyä halpamaisesti. Tällä hän tarkoitti Leniniä, joka kehotti kaikkia lurjuksia tekemään, mitä heidän luontonsa vaati. Lenin tiesi, että kansan huonoimmalla aineksella oli halu ryöstää ja kertoi sille, että näin saakin olla. Venäjän intelligentsijan puolustukseksi sanottakoon, että sen enemmistö kauhistui Leninin barbaarisuutta, mutta ”suuren Lokakuun” irvokkaan kaappausfarssin jälkeen oli myöhäistä katua. Itse he olivat tragediansa valmistelleet.

Suomen historian suurimpia myyttejä on ajatus vuoden 1918 sodasta sorrettujen oikeutettuna ja epätoivoisena nousuna, johon syypää oli itsekäs porvaristo ja sen hillitön riistopolitiikka.

Itse asiassa aseellinen nousu enemmistön demokraattisesti osoitettua tahtoa vastaan bolshevikkien tuella ja heidän esikuvansa mukaisesti oli ehkä lurjusmaisin teko, jonka maamme siihenastinen historia oli tuntenut. Vielä pahempi oli varmaan se aseettomien vankien keskuudessa tehty verilöyly, joka pian seurasi, mutta se ei millään tavoin vähennä niiden intellektuellien vastuuta, jotka antoivat luvan väkivallalle.

Sanotaan, että tapahtumat riistäytyivät käsistä. Sen ne tekivätkin, mutta niillä, joiden käsistä ne riistäytyivät, on asiasta vastuu. He eivät varmasti pyrkineet siihen lopputulokseen, joka sitten syntyi. Siinä mielessä rikoksen tunnusmerkit eivät maksimaalisesti täyty.

Vain hirviö olisikin voinut haluta tuota teurastusta. Mutta kyseessä oli heidän tuottamuksensa, maxima culpa, kuten asia latinaksi ilmaistaan. Ei olut sattuma, että Kuusinen et consortes saivat varoa punakaartilaisia paetessaan Viipurista. SKP:n ”revolverioppositio” ymmärsi näiden herrojen merkityksen tapahtuneessa katastrofissa, kun se päätti käyttää asetta heitä vastaan. Syyllisyytensä ymmärsi myös Sirola, joka toi asian varsin selvästi esille kirjoituksissaan. Kuusinen rationalisoi, kuten hänen luokalleen sopiikin: ”itsekritiikki” kohdistui väkivallan karttamiseen…

Valkoisten kosto oli täysin moraalitonta teurastusta. ”Lupa” kaivettiin vanhoista lakikirjoista vasta jälkeenpäin, aivan samoin kuin aseellinen nousu demokraattista enemmistövaltaa vastaan sai myöhemmin sankarillisen hohteen siitä, että kapinallisia teloitettiin…

Vanhat tolstoilaisetkin tempautuivat mukaan veriseen orgiaan. Suuri humanisti Kianto muistetaan nykyään lähinnä yhdestä lauseestaan, jossa puhuttiin naarassusista. Santeri Alkio, tuo puhdasmielisyyden perikuva oli punaisten petoksesta suunniltaan ja halusi lähettää heidät vuosiksi Saksan kaivoksiin…

Saako väkivaltaista vallankumousta olla? Aatelismies Uljanovin mielestä ei pelkästään saanut, vaan myös välttämättä piti olla. Kerenski ei suotta nimittänyt Leniniä hulluksi fanaatikoksi, mutta Iljitshin ei tarvinnut tehdä paljoakaan saadakseen kansan huonoimman aineksen saalistamaan ja riehumaan. Sen jälkeen tapahtumat sitten ”ryöstäytyivät”.

Tuloksena Venäjällä ei ollut ”reaalisosialismi”, joka kerran tuotti 1930-luvun talousihmeen ja maailman suurimman mekanisoidun armeijan. Leninin toiminta johti taloudelliseen ja poliittiseen katastrofiin, joka oli Venäjän historiassa vertaansa vailla sitten 1600-luvun alun. ”Reaalisosialismiksi” nimitetyn poliittisen järjestelmän loi vasta Stalin, joka antoi aivan uudet ja ankarat vastaukset kidutetun kansan tuskaiselle kysymykselle (крик души) ”mitä saa olla?”

Stalinin ja hänen seuraajiensa Neuvostoliitto olikin todellinen intellektuellien valtio Platonin mielessä. Kokonainen oppineiden armeija valjastettiin selittämään ja todistamaan, miksi järjestelmä oli maailmanhistorian koko kehityksen lainomainen tulos, ja miksi sen täytyi olla juuri sellainen kuin se oli.

Hyvin monenlaiset asiat eivät sopineet yhteen tämän tarinan kanssa ja siksi ne eivät saaneet olla. Periaatteessa tätä ei määrännyt Jumala eikä maailmanhenki, koska niitä ei ollut eikä saanutkaan olla. Sen sijaan kyseessä oli itse Aine ja sen kehityslait, jotka olivat Puolueen politbyroon hallinnassa.

Nykyään on jo melkein mahdotonta kuvitella, että koko tuo ”tieteellisen sosialismin” maailma on meistä vain parin vuosikymmenen päässä. Sen uskottavuus on nyt niin vähäinen, että ajattelemme vaistomaisesti ihmisten todellisuudessa ymmärtäneen, miten falskia kaikki oli.

Eivät ne ymmärtäneet. Keskivertokansalaisen maailma pysyy koossa vain, jos hän tarkoin tietää, mitä saa olla ja mitä ei. Bertrand Russell sanoi aikanaan, että mikäli hänellä olisi käytössään nykyaikaisen valtion välineet tiedemiehistä opettajiin ja journalisteista poliiseihin, hän saisi hyvin nopeasti ihmiset uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä. Ihmiset eivät tosin laittaisi teepannuaan jääkaappiin kiehumaan eikä jääpalapussia uuniin jäätymään. Kuitenkin he uskoisivat tuon ilmoitetun asian ”korkeampana totuutena”. Koska se kuuluisi maailmanjärjestykseen, se olisi yksinkertaisesti hyväksyttävä. Epäilijöille voitaisiin nauraa, heihin voitaisiin suuttua ja kohdistaa sanktioita ja ellei muu auttaisi, heidät voitaisiin poistaa koko historiasta. Näinhän kävi Trotskille, joka väitti, ettei Neuvostoliitossa ollut mitään sosialismia. Niinpä virallinen Neuvostoliitto ei tuntenut Trotskia, vaikka siellä tiedettiinkin ”trotskilaisuudesta”, jota kai voitiin verrata jonkinlaiseen kuolleen kissan irvistykseen.

Kun kioskinpitäjä nyt kysyy meiltä ”mitä saa olla?”, meillä on intellektuelleina valtava vastuu siitä, mitä sanomme. Jos luettelemme kaikki kauniit asiat, voi miestä tuntua, ettei meitä myöhemmin voida mistään syyttää. Mutta entäpä, jos sanomme, ettei pahoja asioita saa olla ja ne siitä huolimatta ovat? Jääkö meille jonkinlainen vastuu siitä, että ne jonakin päivänä pakottavat tunnustamaan olemassaolonsa?

Koska maailmamme hajoaa, mikäli annamme väärille asioille luvan olla, ehdotan, että otamme käyttöön eräänlaisen imaginäärimaailman. Matematiikassahan se jo on. Miinus yhdelle ei oikeasti ole olemassa neliöjuurta, mutta matemaatikot siitä viis veisaavat ja kokeilevat, mitä syntyy, jos oletetaan sen sittenkin olevan. Saisiko sellainen ”olla”?

Tasa-arvo ja perhemallit

Hupenevan tasa-arvon haasteet

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella. Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä. Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla. Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi. Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja. Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät. Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus. Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella

Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua. Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa arvioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä. Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?

Julkisuus ihmelääkkeenä

Julkkikseksi uhkailemalla

Kansanedustaja Tom Packalén on ammatiltaan poliisi. Hän on urallaan saanut asiakkaikseen kaikenlaisia hörhöjä, joista eräiden suurena päämääränä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta. Se on narsistin paras palkinto niin lain väärällä puolella kuin myös aivan laillisissa ammateissa, esimerkiksi toimittajan.

Maamme suurin päivälehti on nykyään profiloitunut julkaisemaan toimittajakuntansa emotionaalisia vuodatuksia, jotka enimmäkseen tai ainakin suurelta osalta liittyvät aivan hyviin ja kannatettaviin asioihin. Yksi tällainen on ilman muuta se, ettei kenellekään saa lähettää tappouhkauksia.

Asia on kyllä yleisesti tiedossa ja kaikkien normaalien ihmisten hyväksymä. Sitä paitsi laki määrittelee sen yksiselitteisesti rikokseksi. Tässä mielessä ei siis kannata järjestää erityistä kampanjaa asian paheksumiseksi saati kriminalisoimiseksi. Homma on jo hoidossa.

Mutta saattaahan uhkailulla olla myös uutisarvoa. Mikäli sellaisia alkaa ilmaantua tavallista enemmän, pitää hälytyskellojen soida: tässä on jotakin epätavallista! Silloin tiedotusvälineiden kannattaa kertoa, että tällaista on havaittu ja että poliisi tutkii asiaa laittomana uhkailuna. Lisäksi voi mainita, millaisen rangaistuksen laki sellaisesta määrää.

Typerintä, mitä lehti voi tehdä, on selostaa laajasti, millaisia uhkailuja kukin on saanut, miten paljon kutakin on pelottanut ja niin edelleen. Täysin vinksahtanutta on todistella, että tällaista ei saa sallia, että me tuomitsemme sen moraalisesti ja niin edelleen. Ikään kuin kilpaileva taho voisikin todistaa, että kaikki on ihan OK ja että se edustaa kilpailevaa mielipidettä, jollainen on demokratiassa sallittu.

Miksi ihmeessä tällaista gonzoilevaa emootiojournalismia sitten harjoitetaan yhä uudelleen? Olipa kyseessä kouluampuja, lastenmurhaaja, vaimonkiduttaja, koiranrääkkääjä tai mikä tahansa muu tunteita nostattava tapaus, sitä varmemmin sijaisitkijät repivät asiasta kokosivun uutisia. Ikuisena häpeäpilkkuna suomalaisen journalismin historiassa on koko sivun valokuva kouluampujasta. Ja silloin elettiin foliokoon aikaa.

Selityksiä tarjotaan: ”Puhe on ainoa keinomme kertoa kaikille mitä me sallimme, mitä emme… Lakiin ei voi kirjata jokaista yksittäistapausta, esimerkiksi pykälää ”älä hauku Helsingin Sanomien päätoimittajaa pakkoruotsihuoraksi ja uhkaa hänen perhettään”. Näin HS 14.6.2013.

Eipä tarvitsekaan. Ei laki tee hänen kohdallaan poikkeusta. Asia on täysin selvä.

Uhkailijat eivät saman kirjoituksen mukaan myöskään ”parane vaikenemalla”. Puhumattomuudessa sen sijaan ”menestyvät toivottomuus ja pelko” ja jostain sieltä kumpuaa myös uhkailijoiden tarve tulla huomioiduiksi.

Suomen naisten ikiaikaisen kyökkipsykologian mukaan kaikki maailman asiat ovat hoidettavissa paljolla puhumisella. Puhumattomat miehet ovat se kauhistus, joka yleensä kaiken pahan matkaan saattaa ja ehkä heidän ”huomioimisensa” jotenkin, tarkemmin selittämättömällä tavalla parantaisi tilanteen, koska ”toivottomuus ja pelko menestyvät puhumattomuudessa”.

Toimittajan kolumni päättyy paradoksiin, jollaiset ovatkin niin nykytaiteen kuin journalismin sine qua non: ”On meillä kuulkaa turhempiakin julkkiksia kuin ne, jotka pelottavat ja ahdistavat meitä!”

No eipä kuulkaa ole. Non sequitur. (Puolustelen latinan käyttöä tässä sillä, että anglosaksisessa maailmassa tämä ilmaus on yleisessä käytössä ja velvollisuutemme on lähestyä sen käytäntöjä).

Tämänkertainen uhkailujen paisuttelu näyttää liittyvän pyrkimykseen vierittää vastuu asiasta jollekin poliittiselle taholle, jonka oletetaan ”ruokkineen” vihaa ja vihapuhetta (joka muuten ehkä sittenkin on parempi vaihtoehto kuin vihavaikeneminen?). Voihan kyseessä olla myös puhtaasta ja vilpittömästä tunteen palosta kasvanut tarve tuoda esille omia ja lämpöisiä emootioita, jotka vihapuheen kontrastina pääsevät aivan erityisesti oikeuksiinsa.

Mutta jospa nyt ei paapottaisi sitä nimetöntä uhkailijaa eikä toteutettaisi hänen toiveitaan. Jos näin tehdään, on se varma keino saada tätä tavaraa yhä enemmän ja enemmän. Tällaisen toiminnan tukemisen voisi jo rinnastaa rikoksen suosimiseen. Se ei sovi laatulehdelle.

Miksi normaali säädyllisyys on perusteltava?

Aikamme papistojen haasteet ja tehtäväkenttä

Lueskelin hämmästyneenä taannoisia Suomen lehtiä, joissa toinen toistaan korkeammat tahot esittivät juhlallisesti kantanaan, ettei ole hyväksyttävää uhkailla toisia hengenmenolla poliittisten mielipiteiden takia saati sen vuoksi, että he puhuvat omaa äidinkieltään.

En ole tästä asiasta eri mieltä, en suinkaan. Sen sijaan kyllä ihmettelen sitä, miksi asiaa pitää ikään kuin voimallisesti todistella ja kutsua kokoon sitä puolustavia henkilöitä. Eikö se ole itsestään selvä asia? Eihän meillä myöskään kerätä adresseja sen puolesta, ettei toisten laillista omaisuutta saa tulla yöllä hänen kodistaan varastamaan. Jos joku niin tekee, niin se on poliisiasia. Soitto konstaapelille, haaste käräjille ja rapsut.

Mutta onko meidän aikanamme mikään itsestään selvää? Minä konservatiivina olen aina lähtenyt siitä, että niin kauan kuin maailma seisoo, tulevat mies ja nainen saamaan toisensa, siittämään lapsia ja keräämään syksyisin marjoja ja sieniä, rakentamaan kotiaan ja kasvattamaan lapsiaan nuhteettomaan elämään eläen kunniallisesti ja lakeja noudattaen. Jos jonkun mieleen juolahtaa aivan erilaisia hankkeita ja hän keksii ruveta kuluttamaan aikaansa juopottelemalla, ryöstelemällä toisten omaisuutta ja tappamalla lähimmäisiään, niin hänet pannaan ilman muuta kuriin ja pidetään lukkojen takana väkivalloin. Näin tehdään, koska suuren enemmistön etu sitä vaatii ja on aina vaatinut.

Mutta tarkemmin ajatellen, lehdistön etummaisimman osan vaahtoaminen aivan normaalin asiantilan puolesta ei taida olla sattumaa. Elämme postmodernia aikaa eikä mikään ole enää normaalia. Jos joku saa päähänsä, että hänellä on oikeus vaikkapa poltella toisten autoja, ei häntä sovi asiasta syyllistää, ennen kuin on selvitetty, millä tavoin yhteiskunnan paineet ovat saaneet hänet tekemään tuollaisen ratkaisun. Kuten demokratia on jatkuva kansanäänestys, on postmoderni elämä jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä ei saa keneltäkään vaatia ja miksi näin ei saa tehdä.

Dostojevski arveli, että jos Jumala on kuollut, on kaikki luvallista. Niinpä ihmisen vaikeana osana on luoda itselleen lait ja määräykset ihan itse. Ongelmaksi muodostuu jo heti sellainenkin asia kuin sukupuoli. Ennen maailmassa niitä oli vain kaksi ja oli äärimmäisen harvinaista, että asiasta syntyi epäselvyyttä. Nyt niitä on toistatuhatta ja jokainen joutuu itse valitsemaan omansa. Ehtiikö tässä enää muuta tekemäänkään?

Kirkkokaan ei tarjoa turvaa säikähtäneelle ihmiselle, joka haluaisi vain elää rauhassa ja luottaa siihen, että sellaista meininkiä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä asiana. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin mieleen tulee, että itse luterilaisessa kirkossa on suorastaan sisäänrakennettuna ajatus, ettei mitään väitettä saa hyväksyä ilman sen omakohtaista pohdiskelua pyhän raamatun valossa. Jopa kirkolliskokousten suuret päätökset ovat vailla apriorista todistusvoimaa. Niinpä hyvä luterilainen ei saa uskoa, että naisella on sielu, ennen kuin hän on asian itselleen todistanut. Muistaakseni Nikean kirkolliskokous oli kyllä aikanaan tehnyt asiassa myönteisen päätöksen, mutta se velvoittaa vain katolilaisia, ei meitä…

Kirkko herättää muutenkin jo lähinnä kauhua turvallisuutta tavoittelevassa ihmisessä. Raamattu ei puhu mitään naispapeista, mutta tuntee sen sijaan papittaret. Nämä ovatkin nyt enemmistönä kirkossamme, ja pukeutuvat siellä virantoimituksessa toinen toistaan riemunkirjavampiin vaatteisiin. Laulettavat virret eivät enää muistuta vanhoja enempää melodialtaan kuin sisällykseltään. Kirkossa ollaan nyt viihtymässä eikä kuulemassa saarnaa synnin ja turmion kauhistuksesta.

Itse asiassa tämä on luonnollista. Martti-tohtorin henki siellä taas heräilee. Ei ollut lainkaan protestantismin hengen mukaista, että Lutherin näkemyksistä tehtiin kaanon, jota kaikkien tuli noudattaa. Herätysliikkeissä asia aikanaan huomattiinkin ja tehtiin johtopäätökset. Tosin on kummallista, että nämä nykyiset lutherukset erottavat surutta keskuudestaan kaikki ne, jotka tekevät toisenlaisia johtopäätöksiä asioista.

Mutta jääköön, kirkko. Se on tyystin marginalisoinut itsensä, eikä kukaan voi enää ottaa sitä vakavasti. Jos haluaisin jostakin varmuuden sille vakaalle käsitykselleni, ettei ihmisen sovi toista tappaa eikä edes uhkailla, niin suotta minä sitä postmodernista kirkosta hakisin. Siellä, jos missä tiedetään, että ihmisen ei oikeasti tarvitse pelätä Jumalaa eikä hävetä toisia ihmisiä. Papit antavat tästä todistuksia omilla valinnoillaan ja puheillaan. Esimerkkejä ei tarvitse luetella.

Mutta takaisin politiikkaan. Jos meillä nyt ihan aikuisten oikeasti aletaan olettaa, etteivät ihmiset käy toistensa kimppuun murhaten ja polttaen vain siitä syystä, että intellektuellit, tuo aikamme papisto, on heitä manipuloinut olemaan niin tekemättä, niin onpa tämä kauhun paikka!

Kuka sittenkin tietää, mitä jotkut toiset intellektuellit keksivät heille huomenna syöttää? Vai ovatko ne rikolliset tyypit, jotka uhkailevat kanssaihmisiään siitä, että he käyttävät tuhatvuotista oikeuttaa puhua täällä äidinkieltään, vain toteuttamassa jonkin puolueen salaista agendaa? Onko meidän tosiaan äänestettävä siitä, kuka on tässä asiassa oikeassa?

Hui kauhistus!

Mieleeni tulee Nummisuutareiden Esko, joka viinaa saatuaan huutaa: ”Herran jestas, Antres! Juostaanko päämme mäntyyn!”

Selväpäinen reaktio taitaa tähän olla se, jonka Antres kiteytti: ”Rupeenpa häntä pelkäämään. Kovin irstasluotoinen mies ja vahva. Hirmuisen vahva!”