Niin sanottu paha

Niin sanottu paha

1960-luvulla etologi  Konraz Lorenz julkaisi kirjan Sogenannte Böse –niin sanottu paha. Tässä epäilemättömän ansiokkaassa kirjassa inhimilliseen kulttuuriin kuuluvaa teemaa käsiteltiin eläintieteelliseltä kannalta, mikä oli vielä uutta.

Näkökulma alkaa tulla nykyään jo vallitsevaksi. Kaiken inhimillisen käyttäytymisen selittämisessä ylivertaiseksi perusteeksi on tullut asian luonnonmukaisuus. Kyse ei ole enää luonnonoikeudesta, joka kerran nosti ylpeästi kapinalipun Jumalaa vastaan ja katsoi, ettei edes Jumala voinut rikkoa oikeudenmukaisuutta vastaan, siihen ei voinut olla oikeutta.

Nykyinen selitysmalli unohtaa sen sijaan jo nämä abstraktit periaatteet ja tarkastelee, miten geenit ovat käytännössä pärjänneet olemassaolon taistelun totaalisessa sodassa. Geenien viisaus on lopultakin absoluuttista ja perimmäistä totuutta, josta ei ole valitusoikeutta. Miehen y-kromosomi panee liikkeelle kylväjän, joka pyrkii maksimoimaan saaliinsa ja eliminoimaan kilpailijat, naisen vastaava ruumiin viisaus etsii parhaat siementäjät. Pariutuminen ja elinkykyisten jälkeläisten tuottaminen ovat kaiken keskipisteessä. Kuoleman punakynä korjaa pois elinkyvyttömät ja siis tarpeettomat, joita luonto tuottaa valtavasti tuhlaillen.

Hedelmällisyytensä menettäneet yksilöt joutavat tuhoutumaan, jokainen sukupolvi on vain vuorollaan geeniensä kantajana. Optimismiin on toki syytä, sillä kehitys vie aina eteenpäin, koska muu ei ole mahdollista. Eteenpäin meno tarkoittaa muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista ja eilispäivän taantumus voi olla nykypäivän edistystä.

No, näin primitiivistä mallia inhimilliselle sivistykselle ei tainnut edes Hitler esittää. Sen vaikutus kulttuurissamme on kuitenkin epäilemätön.

Merkillisesti kukoistaa samaan aikaan monissa korkean elintason maissa yksilön kultti, jossa hänestä eikä lajista tehdään kaiken keskipiste. Nämä kaksi täydentävätkin toisiaan yllättävän hyvin. Maailman keskipisteenä olevan yksilön, kuten myös lajin näkökulmasta hyvä ja paha kuuluvat tarkoituksenmukaisuuden piiriin. Itse asiassa ne ovat tarpeettomia käsitteitä, jotka voidaan jäännöksettömästi korvata muilla.

Niinpä lähdemme ajattelussamme jo luontevasti siitä, että hyvä ja paha ovat yhteismitallisia. Tietty määrä toista korvaa tietyn määrän toista. Miten muuten voisimme verrata toisiinsa esimerkiksi Stalinin ansioita ja tihutöitä? Molempia hänellä todistettavasti oli.

Mielihyvän ja kärsimyksen yhteen- ja vähennyslasku on ehkä sentään nykyistäkin ihmistä epätyydyttävä tapa hyvän ja pahan selvittämiseksi. Se on kuitenkin vallitseva tapa ja sopii hyvinvointivaltion poliittisiin tarpeisiin.

Tämä aika ei enää ihaile pyhimysten kilvoittelua, vaan pitää heitä yleensä naurettavina. Liioin ei rikollisia kauhistuta, vaan ymmärretään. Danten helvetin alimmassa piirissä, Saatanan hampaissa olivat Juudas, Brutus ja Muhammed, hengellisen ja maallisen esivallan kavaltajat. Pienemmistä synneistä jokaista rankaistiin syntiensä mukaan. Ylensyönti, irstaus ja muut vastaavat asiat, joita oma aikamme arvostaa, olivat kovan ja päättymättömän rangaistuksen alaisia.

Jo uuden ajan luonnonoikeus valistuneessa muodossaan lähti siitä, että ikuinen eli ääretön rangaistus äärellisestä rikoksesta oli kohtuuton. Oikeudenmukaisuus sitoi niin Jumalaa kuin ihmisiä. Itse asiassa raamattua lukeva saattoi havaita, että Jumala oli usein mitä suurimmassa määrin epäoikeudenmukainen.  Miksi Jahve suosi Israelin kansaa ja määräsi sen sijaan kokonaan hävitettäviksi kokonaisia kansakuntia vanhuksista imeväisiin? Yksin Joosua hävitti kolmekymmentäyksi kansaa ja kun Saul yritti säästää edes yhden tuhottavaksi määrätyn kansan kuninkaan, luki Herra sen hänelle synniksi, eikä hän enää päässyt armoon. Jahvelle otollista oli vain ehdoton alistuminen hänen tahtoonsa. Se oli myös hyvää, koska Herra oli niin sanonut.

Nykyiselle kulttuurillemme lienee mahdotonta palauttaa uskoa tällaisiin periaatteisiin. Islam tunnustaa niitä yhä, mutta emme voi olla pitämättä sitä barbariana, sanottiinpa asiaa ääneen tai ei. Pahuus ja hyvyys ovat meille kerta kaikkiaan tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä, eivät Jumalan ilmoituksen mukaan määrättyjä.

Mutta barbaria vaanii meitä yhä koko ajan, ei enää siksi, että seuraamme sokeasti pyhiä kirjoituksia, vaan juuri siksi, että olemme kokonaan luopuneet pyhästä ja olemme vaarassa tulla täysin rationaalisiksi.

Millä järkevällä perusteella voisimme vastustaa abortteja tai eutanasiaa, jos ne kerran ovat tarkoituksenmukaisia? Emme millään. Entä millä järkevällä perusteella voisimme vastustaa ihmisruumiiden teollista kierrätystä? Tuskinpa millään. Ellei ihmisen pyhyyttä ainakin jollakin tavalla oleteta, voimme tuskin myöskään vastustaa tarpeettomien vanhusten ja epämuodostuneiden vastasyntyneiden likvidointia.  Eivät geenimme pyydä meitä niitä säästämään. Jos pysymme johdonmukaisesti eläiminä ja vain eläiminä, vain mielikuvitus asettaa rajat sille, mitä kaikkia julmuuksia voimme tehdä. Objektiivisesti niissä ei ole mitään pahaa, sillä objektiivisesti pahaa ei ole.

Kuolema näyttää kuitenkin herättävän nykyihmisessä usein vielä kauhua, jota voisi kai nimittää irrationaaliseksi. Mitä pahaa siinä on? Bertrand Russell pohti aikoinaan asiaa ja totesi, että se lopettaa halujen tyydytyksen. Hyvä näin, mutta ehkä voisimme siinä tapauksessa ynnätä erilaisia halujen tyydytyksiä ja pyrkiä yksinkertaisesti maksimoimaan tuon arvon toteutumisen riippumatta siitä, miten paljon ihmisiä kuolee ja keitä he ovat?

Russell, joka oli valistuksen aito perillinen, uskoi vielä inhimillisen viisauden kaikkivaltaan eikä tainnut ottaa huomioon, että lopullinen järki löytyy geeneistä, joilla on vain etuja eikä periaatteita.

Jokainen ihminen kuolee. Kekkosen presidenttikaudella Suomessa kuoli noin puolitoista miljoonaa ihmistä, eri syistä. Tämä määrä on kauhistuttava ja hyvin monet noista kuolemantapauksista todella saavat ihmisen kauhistumaan, säälimään tai suuttumaan.

Voimme tutkia noita tapahtumia, voimme tuntea niiden takia mitä tunnemme, mutta muuksi ne eivät muutu. Tiedämme myös, että näin tulee aina jatkumaan. Syöpä, sydän- ja verisuonitaudit, halvaukset ja keuhkokuume ovat niittäneet väkeä kuin heinää. Lukemattomat ovat ne, joiden ennenaikaiseen kuolemaan on ollut syynä tupakointi, alkoholi, voi ja maito, sanomalehtien käyttäminen vessapaperina ja niin edelleen. Auto-onnettomuuksissa on kuollut kymmeniä tuhansia, sadat tuhannet ovat kaatuneet, hukkuneet, palaneet tai tulleet murhatuiksi, kuka puukolla, kuka kirveellä, kuka köydellä, haulikolla, jotkut jopa pistoolilla. Vain suhteellisen harvat ovat nukkuneet pois onnellisina ja elämästä kyllänsä saaneina.

Koko tämä makaaberi kulkue on itse asiassa geeniemme kannalta yleisesti ottaen yhdentekevä. Ikäviä negatiivisia tapahtumia ovat vain hedelmällisyysikäisten ennenaikaisen kuolemat.

Ja siitä huolimatta me jaksamme joka kerta kauhistua, kun joku ihminen leikkii elämän ja kuoleman herraa ja vakain tuumin surmaa kaltaisensa, vaikka tämä olisi jo hieman vanhempikin. Onko syynä pahuuden mielettömyys? Vaiko sittenkin sen mielekkyys?  Mielettömiä eli siis tarpeettomia verityöt ovat yleensä biologiselta kannalta, koska luonto tekisi työn joka tapauksessa, mutta niin ovat myös monet muut paljon lukuisammat kuolemat.

Ehkä meitä sentään loukkaa eniten juuri tekojen mielekkyys, se että ne tapahtuvat ehdoin tahdoin. Ehkäpä se julkinen kauhu ja neuvottomuus, joka seuraa jokaisen joukkomurhan jälkeen, on kuitenkin viime kädessä asia, joka herättää toivoa.  Ipso facto me sittenkin tunnustamme pyhyyden, vaikka emme Jumalaa suvaitsekaan. Ellei näin olisi, voisi yhteiskuntamme nopeasti tulla aivan liian rationaaliseksi.

Sivilisaation väkivaltaiset oireilut

Sivilisaation väkivaltaiset oireilut

Sivilisaatiomme on ehkä jo saavuttanut äärimmäisen rajan yleisessä hellämielisyydessä, joka koskee tasa-arvoisesti melkein kaikkia, imeväisistä massamurhaajiin.
Koska emme pysty kuvittelemaan mitään pahempaa kuin yhdenkään ihmisen kuolema, yritämme tehdä kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ettei tuota kauhistusta tapahtuisi. Käytännössä joudumme kuitenkin kohtaamaan sen tosiasian, että elämämme käy mahdottomaksi, ellei hyväksytä varsin huomattavaakin määrää ylimääräisiä kuolemantapauksia.
Ajatekaamme autoilua. Sadat ihmisen saavat joka vuosi tarpeettomasti surmansa sen takia, että heidät tappaa amatööriautoilija, jonka taidot ja henkinen tasapaino, elämäntavat ja yleinen elämänfilosofia eivät tue turvallista siirtyistä paikasta toiseen. Tilastot todistavat, että mikäli yksityisautoilu kiellettäsiin muissa kuin ehdottoman pakottavissa tapauksissa  ja jätettäisiin ihmisten kujetus turvallisempiin ajoneuvoihin ja ammattikuljettajien käsiin, säästettäisiin muutamssa vuodessa satoja ja jopa tuhansia ihmishenkiä.
Jokainen autoilija toi luulee olevansa turvallinen, taitava ja vastuullinen, mutta tämä subjektiivinen tunne ei muuta millään tavalla sitä tosiasiaa, että käydessään rattiin jokainen yksityisautoilija ryhtyy tietyllä todennäköisyydellä viattomien ihmisten murhaajaksi.
Hyvinkään joukkomurha tai sellaisen alku kirvoitti ennustettavasti esiin kauhistelun yksityisten aseiden hallusaspidon johdosta. Huolimatta siitä, että luvallisilla aseilla tehdään tavattoman vähän henkirikoksia ja että aseluvan omistaja on tilastollisesti kaksi kertaa "turvallisempi" kansalainen kuin sellainen, jolla lupaa ei ole, halutaan aseet joka tapauksessa kieltää.
Muuan täti-ihminen intoutui internetissä huipentamaan  viisautensa siihen tosiasialausesseen, ettei täysin turvallista aseiden haltijaa ole olemassakaan. Voihan itse kukin seota ja saada päähänsä, että pitäisi ruveta ampumaan kanssaihmisiä.
Logiikka on epäilemättä erehtymätöntä ja myös emotionaalisesti vetoavaa: jos mamma olisi niin hyvä ja ottaisi meiltä pois ne sellaiset esineet, joilla voimme vahingoittaa itseämme ja muita.
Joskus maailmassa tällaiselle oli tapana nauraa. Ranskalainen laulu kertoo hyvästä kuningas Dagobertista, jolla oli rautainen miekka. Kun hänelle huomautettiin, että sillä voisi loukata itseään, hän kehotti vaihtamaan sen puiseen. Ja taas  kaikki olivat onnellisia ja tunsivat turvallisuutta.
Mutta niin viattomien sivullisten ammuskelu kuin se kulttuuri, joka tämän ilmiön ympärillä rehottaa, on jotakin ajallemme hyvin tyypillistä.
Ajatelkaamme, että tämä hyvinkääläinen nuorimies olisi tehnyt tekosensa jossakin Lähi-idän maassa tai tropiikin valtiossa. Niin pian kuin hänet olisi saatu kiinni, olisi raivostunut väkijoukko ottanut hänet käsiinsä ja repinyt kappaleiksi. Myös hänen sukunsa olisi saanut kärsiä ja verivelkaa kostettaisiin aivan viattomille suvun jäsenille kenties vielä sukupolvia.
Yksilön ja suvun ylle lankeavan häpeän lisäksi ja kiinni ottaneiden poliisien suorittaman vähemmän hellävaraisen epävirallisen käsittelyn lisäksi tuo roisto olisi vielä joutunut ottamaan huomioon sen, että hän tiettävästi joutuisi ikuisesti kärventymään helvetin tulessa. Mikäli hän olisi muslimi olisi laki selvä niin maan päällä kuin sen jälkeen. Kristityllä puolestaan olisi pieni toivo anteeksiantamuksesta, mutta täysin Jumalasta riippuvainen, ei mikään luvattu läpihuutojuttu.
Lyhyesti sanoen, kaikki tekijät esimodernissa yhteiskunnassa puhuvat tuollaista yhteiskunnan vastaista hyökkäystä vastaan. Sellaisten paineiden voittaminen kysyy jo todella vakavaa piittaamattomuutta omalle itselle koutuvista kärsimyksistä.
Meillä ovat asiat toisin. Me jaksamme hymistellä uhrin-siis tekijän-  onnettomuutta ja sitä, että hän joutui tekemään "ratkaisunsa" kiusaamisen, "naksahduksen", suuttumuksen tai ikävystymisen takia. Syyllisyys löytyy meistä kaikista, ei vähiten siitä, että sallimme ampuma-aseiden pitämisen yksityisten hallussa.
Harvalla näyttää tulevan mieleen, että kulttuurissa, jossa ihmisen pyhyyttä ei tunnusteta eikä häpeä enää toimi yhteiskunnallisen kontrollin välineenä, suvun solidaarisuudesta puhumatta, vatn yksilön raakalaismaisuudelle avautuneet aivan uudet mahdollisuudet aivan riippumatta siitä, että osaamme kauhistella paljon enemmän kuin kosakaan ennen.
Mikäli kukaan ei edes uskalla mennä tuomitsemaan lurjusmaista käytöstä, vaan katsoo, että jokaisella on oikeus saada kiksinsä omalla tavallaan, miten voisimme ihmetellä niiden esiinmarssia, jotka nauttivat näyttäväatä tloisten ihmisten tappamisesta?
Kun tiedotusvälineet vielä kailottavat mehevää sensaatiota ja puristavat viimeisenkin pisaran ympäristön surusta ja kylänmiesten sentimentaalisista reaktioista, olemme jo lähellä makaaberia murhapornoa, samaa, jota niin sanottu huviteollisuus on tulvillaan.
Kulttuurimme on saavuttanut absurdin täydellisyytensä ihmiehengen periaatteellisessa äärettömässä arvostamisessa ja sen samanaikaisessa käytännön halveksinnassa. Aseita kauhistellaan kuin ruttobasillia samaan aikaan kun keskimääräinen televisionkatsoja joutuu seuraamaan kymmeniä hengenriistoja joka ainoa ilta. Olemme elukoita ja hyväksymme sen, ottakaamme siis asiasta kaikki irti.
Me emme tosiaankaan ole "Kaikki syyllisiä" niiden lurjusten tihutöihin, jotka saavat kiksinsä viattomien sivullisten tappamisesta. Syyllisyys ei myöskään piile yksityisten aseiden sallimisessa, jonkin mystisen "äärioikeistolaisuuden" salakavalassa vaikutuksessa keskuudessamme ja tuskin edes perussuomalaisten vaalivoitossa.
Välttämättömät edellytykset noille ampumisriekkujaisille, jotka hiljattain ovat tulleet uudeksi maan tavaksi, löytyvät kulttuurin muutoksesta. Me olemme näennäisesti niin tavattoman sivistyneitä, että saatamme kärsiä hirvittävästi jo sen takia, että joku käyttää puheessaan väärää sanaa. Me itkemme, kauhistumme ja masennumme jokaisen turhan kuoleman takia ja nautimme niiden takia ammattiapua. Samaan aikaan tiedotusvälineemme nostavat roistot ja rikolliset eräänlaisiksi suuriksi ja merkittäviksi poikkeusihmisiksi, joita koko maa ihmettelee ja näköjään myös jollakin tavalla ihailee.
Seuraamukset monen himoitsemasta kuuluisuudesta eivätmeillä nykyään  ole välttämättä kovin pelottavat. Niihin kuuluu, että ymmärtäväisetja huolestuneet tädit ja sedät vatvovat yhdessä sankarin kanssa yhä uudelleen niitä kuolemanvakaviksi muuttuneita henkilöhistorian tapahtumia, joita muuten olisi voitu pitää vaikkapa naurettavina, lapsellisina tai typerinä, ohimenevinä ja jonninjoutavina.
Sankariehdokas voi luottaa siihen yhteiskuntaan, joka on valmis häntä tukemaan. Poliisi tuskin uskaltaa ampua ja ei varmasti sitä tee, mikäli sankari antautuu vapaaehtoisesti. Uhrit ovat aseettomia ja taatusti vaarattomia sankarin kannalta. Kipua tai puutetta ei ole teon jälkeen lähivuosina odotettavissa.
Huomattavaksi henkilöksi muuttunut sankari tietää saavansa istua muutaman vuoden täysihoidossa, josta ei virikkeitä puutu. Rikosreportterit kärkkyvät ovella ja tyydyttävät yhä uudelleen sankarin ja hänen kauhistelijoidensa julkisuuden janoa. Kun sankari joskus kuolla kupsahtaa, hän voi tehdä sen tietäen, ettei hän ollut suinkaan merkityksetön henkilö. Hänen kuuluisa nimensä herättää rivikansalaisessa ajasta aikaan tunnetta, jota voisimme sanoa kunnioitukseksi, ellei tämä menneen maailman käsite tuntuisi tässä yhteydessä erityisen irvokkaalta.

Casus belli

Present Danger

Centrum Balticumni julkaisemassa "Pullopostissa" on Markku Salomaa hiljattain soitellut hätäkelloja Suomen turvattoman aseman takia, ei tosin ensimmäistä kertaa.
Salomaan mukaan Itämeri on geopolitiikan "musta aukko", minkä hän selittää tarkoittavan sitä, että siellä vallitseva sotilaallinen tyhjiö vetää puoleensa vieraiden valtojen sotilaallista voimaa. Eritoten Ahvenanmaa on tällainen magneetti.
Vielä tarkemmin sanoen Venäjän johto pitää kirjoittajan mielestä Suomea sotilaallisena tyhjiönä, "koska emme kuulu blokkeihin".  Blokkejakin on vain yksi eli NATO, joten kirjoituksen sanoma ei jää epäselväksi.
Paljon muuta jää sitäkin epäselvemmäksi. En nyt puutu siihen hyvin kummalliseen ja perin epäsovinnaiseen historiantulkintaan, jonka kirjoittaja ohimennen hahmottelee lukijan viihdykkeeksi, en liioin siihen, että artikkelissa ei lainkaan kerrota, mikä venäläinen taho pitää Suomea sotilaallisena tyhjiönä. Salomaan mainitsema Sergei Solovjov, joka kuoli jo puolitoista vuosisataa sitten, ei kuulu nykyisen Venäjän päättäjiin.
Minua kiinnostaa ja kummastuttaa ennen muuta yksi seikka, johon nykyään törmää monissa muissakin kirjoituksissa. Aivan yleisenä oletuksena nimittäin näyttää olevan, että Venäjä hautoo hyökkäystä Suomeen. Sen takia tarvitaan risteilyohjuksia, henkilömiinoja, koko reservin kouluttamista ja varuskuntien oikeata sijoittelua ja niin edelleen. Monien mielestä Suomen olisi ehdottomasti liityttävä NATOon. Muussa tapauksessa tulevasta taistelusta ei ole mahdollisuutta selviytyä voittajana, kuten Salomaa asian muotoilee.
Huolestuneet kansalaiset ovat varmaankin oikeassa. Vaikeaa on Suomen kokoisen maan selvitä voittajana sodassa suurvaltaa vastaan, mikäli jälkimmäinen pääsee tosissaan yrittämään eikä meillä ole samankokoista tai isompaa tukijaa. Tämän ymmärtämiseksi tustkin tarvitaan paljon strategista koulutusta tai muita vastaavia opintoja.
Sodat kuitenkin yleensä syttyvät jostakin syystä. Aivan huvikseen ei suurvallallakaan ole varaa tapattaa miehiään naisista puhumattakaan. Tästä tulemmekin koko problematiikan keskeiseen kysymykseen: miksi Venäjä yleensä missään oloissa saattaisi hyökätä Suomeen?
Tähän voidaan vastata, ettei Neuvostoliitollakaan vuonna 1939 ollut mitään hyväksyttävää syytä hyökkäykseensä. Syy tekaistiin, kun se näytti tarpeelliselta.
Tämä on totta, mutta tuolloin skenaario uudesta maailmansodasta oli aivan reaalinen ja sen mukana myös valmistauduttiin suuriin maa-armeijoiden operaatioihin, joiden kannalta pidettiin tärkeänä strategisten tukikohtien hankkimista muun muassa Suomesta. Ahvenanmaa oli hyvinkin kiinnostava laivaston tukialueena, kun aseistus oli vielä sellaista kuin oli.
Sen sijaan koko Suomen haltuunottamiselle tuskin oli muita painavia syitä kuin strategiset. Pohjanlahti olisi Stalinillekin ollut strategiseslta kannalta mieluisa raja, mutta neljä miljoonaa itsepäistä ja vastahakoista suomalaista kaupan päällisiksi ei innostanut viemään asiaa loppuun saakka. Maamme luonnonrikkaudetkin oli parempi rahastaa kapitalistisen teollisuuden tuottamina sotakorvauksina kuin roskaväen hallitseman neuvosto-Suomen luokattomina tuotteina.
Mistä Venäjä nyt, meidän aikanamme, voisi saada syyn hyökkäykseensä? Mitä sellaista hyvää se voisi kuvitella saavuttavansa sodalla, jota se ei voi turvata normaalin rauhanomaisen kanssakäymisen puitteissa?
Maidemme välillä ei ole ratkaisemattomia alueellisia kysymyksiä, ei ideologisia ristiriitoja,  ei riitoja luonnonvaroista, pyhistä paikoista ei veloista eikä saatavista. Joskus on sotia syttynyt shakkipelistä ja jalkapallosta. Englannin ja Espanjan välinen sota kapteeni Jenkinsin  korvasta tunnetaan myös historiassa. Voitaisiinko nyt sitten paremman puutteessa sotia naapurin kanssa vaikkapa pikkulasten huoltajuudesta, kuten lunatic fringe on esittänyt?
Tämä kuulostaa kovin fantastiselta. Ainoa kuviteltavissa oleva syy Suomen ja Venäjän väliseen aseelliseen konfliktiin on jonkin kolmannen tahon vaikutus, nimenomaan Suomen kautta tuleva jonkin suurvallan muodostama uhka Venäjälle. Vain sellaisen johdosta voitaisiin ajatella edes jonkinlaista aseellista konfliktia. Tuskinpa edes silloin tarvitsisi pelätä, että naapuri ryöstää meiltä alueemme ja ajaa kansan Siperiaan pakkötyöhön. Miksi se niin tekisi?
Niin kauan kuin Venäjän hyökkäyksellä pelottelevat henkilöt eivät pysty esittämään mitään uskottavaa skenaariota kyseisen hyökkäyksen motiiveiksi, ei heitä voi ottaa vakavasti. Itämeren öljyn- ja kaasun kujetuksiin meillä ei ole mitään intressiä puuttua, joten voimme rauhassa jäädä hoitamaan omaa maatamme ja rajoittua huolehtimaan siitä, ettei sinne rankaisematta tulla, jos kielletään. Ei siihen tarvita kilpavarustelua ja varmistautumista siitä, että konfliktista selvitään "voittajana".
Jos nykyaikana päästetään asiat siihen, että valtioiden välillä ruvetaan selvittämään asioita sodalla, ei kukaan siitä selviä voittajana. Kyllä tämä Venäjälläkin ymmärretään.

Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?

Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?

Joskus parikymmentä vuotta sitten suomenkieleen pesiytyi sana ”luuseri”. Samaan aikaan alkoi anglosaksinen sanasto muutoinkin vyöryä kieleemme ja maahamme, jonka ”kansainvälinen” väestönosa lisääntyi geometrisessä sarjassa, mikä ilahdutti useimpia.

Tämä tapahtui yhtä jalkaa globalisaation kehittymisen kanssa. Kannattaa muistaa, ettei globalisaatio ole ollut pelkästään taloudellista yhdentymistä, vaan myös ideologia, joka on kehittänyt ja meille tarjonnut uusia versioita sellaisista käsitteistä kuin ”hyvä”, ”arvokas”, ”etu”, ”oikeus” ja niin edelleen.

Kieleemme pesiytynyt termi ”luuseri” on todellinen uutuus. Se sisältää ajatuksen, että ihmiselämä on formaatti, jossa joidenkin on pakko hävitä, kun taas toiset voittavat. Jälkimmäisille kuuluvat kaikki palkinnot, edellisille ei mitään. Tämä on luonnon laki, toteavat melkoisella hartaudella monet sellaisetkin, joiden mielestä esimerkiksi sukupuolten välisistä luonnosta johtuvista eroista ei seuraa, että niitä olisi kunnioitettava, vaan että ne olisi voitettava kaikin keinoin.

Ikävä trendi on, että ”luusereiden” määrä ns. kehittyneissä maissa on nopeassa kasvussa. Tilanne saattaa pian muuttua kestämättömäksi, jos kyllin suuri osa entisestä keskiluokasta ymmärtää, ettei se halua elää tämän uuden uskonnon karuilla ehdoilla. Syrjäytyneiden määrä etenkin nuorten keskuudessa on erityisen hälyttävä. Se on tulevaisuudessa ehkä suurin vaaramme.

Kun helppoon elämään tottunut nuori, joka tuntee ”oikeutensa”, mutta ei velvollisuuksiaan, putoaa normaalin poroporvarillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, hän todennäköisesti etsii jonkinlaista sisältöä elämäänsä huumeista ja alkoholista, koska muut tiet ovat tukossa. Matka rikokseen on sen jälkeen lyhyt ja edessä häämöttää se alaluokkainen elämäntapa, jota Theodore Dalrymple on Ranskassa ja Englannissa kuvannut. Sitten elämäntapa alkaa periytyä.

Leipä ja sirkushuvit eivät korvaa työtä. Ihminen näet ei elä pelkästään leivästä. Kunnioitus, itsekunnioitus, ihmisarvo olivat avainsanoja myös työväenliikkeellä aikoinaan. Tieto työn arvosta antoi eväitä elämään myös riistetyille. Taidamme olla tulossa uudenlaiseen tilanteeseen. Tai ehkäpä vanha historia toistuu.

Rooman valtakunnan rappiokaudella ilmaisen leivän ja sirkushuvien parissa vegetoinut proletariaatti joutui historian roskakoriin, kun Länsi-Rooman talous ei enää kestänyt sen ylläpitämistä. Tottuneena ”oikeuksiinsa” se ei lainkaan ymmärtänyt ajatusta siitä, että olisi velvollinen tekemään uhrauksia ”yhteisen” Rooman puolesta. Sellaista ei enää ollut.

Se, jolla ei ole mitään käsitystä ihmisen tai minkään muunkaan asian pyhyydestä, voi luontevasti vajota eläimen asteelle ja hyväksyä saman muidenkin kohdalla. Itse asiassa hänen voi olla mahdotonta ymmärtää, että hän olisi jonkinlainen periaatteellinen poikkeus muuhun eläinkuntaan verrattuna.

Ihminen, joka elää irrallaan yhteisöstä, suvusta, kansasta ja uskonnosta, omassa postmodernissa järjettömyydessään, on vapaa tekemään sellaisia ”ratkaisuja” kuin itse haluaa. Jos hän päättää ajaa kahtasataa moottoritietä väärään suuntaan ja tappaa jonkun satunnaisen vastaantulijan, niin so fucking what? Tai jos hän saa päähänsä julistaa itsensä korkeimmaksi olennoksi ja yrittää tässä ominaisuudessa tappaa mahdollisimman monta lajitoveriaan, niin asiassa ei ole muilla paljon sanomista. Tietenkin sitä voi loukkaantua, mikäli teko on kohdistettu johonkin erityisryhmään. Loukkaantuminen lienee tunteista ylevin, mutta sekin on vain aivan tietyissä tapauksissa oikeutettu.

Kun tällainen olento kuolee, niin hänen jälkeensä ei jää mitään. Hän ei häpäise perhettään, sukuaan, maataan tai uskontoaan, koska hänellä ei ole sellaisia. Häpeän aika on ohi. Itse asiassa herostraattinen sankaruus saattaa nykyään olla arvostetuin ja käytännössä useimmille mahdollinen sankaruuden laji. Viidentoista minuutin kuuluisuus tarkoituksettoman elämän vaihtoehtona näyttää yhä useammin olevan houkutteleva ja reaalinen päämäärä. Vain luuserit ripustautuvat oman murjunsa orteen ilman publicityä.

On erinomaista, että presidentti Niinistö on kiinnittänyt erityistä huomiota nuorison syrjäytymiseen. Saattaa olla, että siihen voidaan vielä panostaa niin paljon, että Euroopan eteläisempien maiden kohtalolta vältytään.

Tiettyjä ryhmiä edustavilla maahanmuuttajilla ja huostaan otetuilla on moninkertainen vaara syrjäytyä. Mikäli lähdemme siitä, että jokaiselle ihmiselle olisi kyettävä takaamaan ihmisarvoinen elämä, täytyy ensimmäisen johtopäätöksen olla, että näin huonoja tuloksia tuottavaa politiikkaa on kavahdettava. Tämän sanoo jo taloudellinenkin laskelmointi. Hiljattain väitettiin julkisuudessa, että yhden huostaan otetun lapsen laitoshoito maksaa vuodessa kahdeksankymmentätuhatta euroa. Ilmeisesti hänelle siis kustannetaan uudet kokopäivätoimiset vanhemmat?

Koska ennuste joka tapauksessa on niin tavattoman huono, on tällaiset toimet syytä hyväksyä vasta kun siihen kussakin tapauksessa löytyy erityisen painavia perusteita. Muussa tapauksessahan toimitaan räikeästi vastoin noiden ihmisten omaa etua. On vaikea käsittää, että esimerkiksi holtittoman maahanmuuton kritisointia demonisoidaan leimaamalla se äärioikeistolaisuudeksi, ihmisvihaksi tai peräti luonnollisten ihmisoikeuksien loukkaukseksi.

Hyvin tärkeää olisi myös syrjäseutujen kehittäminen. Jossakin vaiheessa se saattaa jopa olla ainut mahdollisuutemme. Yhä useammalla taholla aletaan näköjään huomata, että pelkkä BKT:n kasvattaminen ei ole hyväksyttävä politiikan tavoite sinänsä, vaan väline, johon on suhtauduttava sen mukaisesti. Amerikassa tästä alkaa tulla yhä hyväksytympi näkemys ja varsin merkittäviä puheenvuoroja on jo kuulunut.  Asialla on ollut muiden muassa Francis Fukuyama.

Meillä puolueet ovat nyt ilmeisen hämmentyneitä, vaikka ehkä inertian voimasta jatketaan vanhaan tapaan, ikään kuin kaikki olisi menossa oikeaan suuntaan. Vanhat teesit eivät kuitenkaan enää vedä kannattajia, päänsä nostanut populismi osataan kuitenkin vain leimata äärioikeistolaisuudeksi ja halutaan kuitata vaientamalla, demonisoimalla ja nauramalla. Ongelmat eivät tällä suinkaan häviä.

Myös vallankumouksia on 1700-luvulta lähtien kuviteltu ratkaisuksi ongelmiin, vaikka niitä historian valossa on pikemminkin syytä pitää sairauskohtauksina, komplikaatioina, jotka pikemminkin jättävät yhteiskuntaan pahoja traumoja kuin niitä parantavat.

Entiset vallankumoukselliset ovatkin nykyään yleensä pysytelleet noloina syrjässä yhteiskunnallisesta keskustelusta tai tyytyneet vain hokemaan ”ihmisoikeuksia” tai muita vastaavia mantroja. Tällaiset harrastukset ovat kaukana päivän ongelmista. Onko jotakin uutta kuitenkin tulossa? Filosofi Tere Vadén, jota Aamulehti on haastatellut 25.4., on vakuuttanut, että suuri muutos on jo muutaman vuoden asia. Hän puhuu jopa ”vallankumouksesta” ja samaan hengenvetoon oikeistodiktatuureista. Lehden artikkelia ei voi kiittää erityisestä selkeydestä.

Valitettavasti kyseisen vallankumouksen tekijöitä tai seurauksia enempää kuin metodiakaan ei kerrota. Uutinen saattaa siis olla ennenaikainen. Siitä huolimatta voi olla syytä suhtautua vakavasti puheisiin, joiden mukaan elämme murroskautta ja nykyinen globalismiuskonto on jo nyt kriisissä myös meillä. Meillä se tuskin on asennetasolla koskaan edes todella ehtinyt juurtua ennakkoluulottomien poliitikkojen ponnisteluista huolimatta.

 ”Luuserit” eivät kuulu meidän kieleemme eivätkä kulttuuriimme. Tulevaisuuden suurimpia haasteita on taistelu tällaisen ryhmän syntymistä vastaan ja siinä ei todella tepsiviä ihmelääkkeitä taida olla kellään. Mutta yritettävä on.

 Markkinoiden valta on ylisuurina annoksina ilmeistä myrkkyä, kuten kaikki lääkkeet, joilla on tehoa. Markkinoista sinänsä emme pääse eroon edes minkäänlaisella vallankumouksella. Mutta jo asenteiden muutos on tärkeä asia. Niiden tulee koskea oman kansakunnan jäsenten etuja. Niihin edes voimme vielä hiukan vaikuttaa. Markkinoiden valtaa on edes yritettävä rajoittaa, mikäli se näitä etuja vahingoittaa. Ihmiskunnan BKT:n kasvu saattaa tästä käsiä, mutta so f** what?