Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.

Venäjän kohtalo

 

Kansallisuuden erityispiirteitä. Vielä Duginin aivoituksista

 

Kuten edellisessä blogissa todettiin, Venäjän jylhä kohtalo on herra Duginin mukaan hallita Euraasian ”sydänaluetta” ja sen myötä lopulta muutakin maailmaa. Ukrainan tilanne on nyt kuitenkin saattanut Venäjän kriisiin jossa ratkaistaan eksistentiaalinen kysymys: ollako vai eikö olla?

Vaaniva katastrofi on torjuttava ja voidaan torjua vain ja ainoastaan aseellisella taistelulla vihollista vastaan. Sitähän historia juuri on. Vain juuri siten Venäjä palaa taas Venäjäksi. Sillä historia merkitsee aina sotaa (И она возвращается в Россию. Потому что история -это всегда война).

Tulee pakostakin kysyneeksi, millä lihaksilla Venäjä oikein voisi hallita koko valtavaa ”Turania” ja Euraasian sydänaluetta. Muuan ilmeisen heikko kohta on sen suhteellisen vähäinen väkimäärä, joka ei vain ota kasvaakseen. ”Passionaariseksi” julistettu kansakunta ei nyt vain hanki monia lapsia vaivoikseen eikä vaikuta kiinnostuneelta oman merkityksensä laajentamiseen lisääntymisen kautta.

Varsinaisesti isovenäläisiä ei Venäjän federaation 143 miljoonasta asukkaasta ole paljonkaan enempää kuin sata miljoonaa. Maassa puhutaan noin sataa kieltäkin.

Mutta onhan maailmassa ollut paljonkin valtioita, jotka ovat antaneet identiteetin sellaisillekin kansoille, jotka puhuvat muuta kuin valtakunnan pääkieltä. Ei Ruotsinkaan suurvalta ollut kansallisesti homogeeninen. Yksi kansa saattaa hyvinkin toimia eräänlaisena herrakansana, joka ulottaa vaikutusvaltansa muihin omalla prestiisillään ja kukaties peräti ”passionaarisuudellaan”, jos sellaisesta käsitteestä puhutaan.

”Geopolitiikassaan” Aleksandr Dugin puhuu ”suuresta kansasta” (bolšoj narod) ja ”pienistä kansoista (malyje narody), joiden kesken tulee vallita jonkinlainen tasapaino. Neuvostoliiton hajoaminen oli katastrofi, joka loi keinotekoisia ja viime kädessä fiktiivisiä pikkuvaltioita, jotka eivät perustuneet millekään muulle, kuin vihalle Venäjää kohtaan, lännen jäljittelylle ja šovinistiselle turhamaisuudelle, julistaa Dugin.

Vihaisena hän vielä selittää, että Suuren Venäjän (Neuvostoliiton) kriisistä ei ryöminyt pois valtioita, vaan pikemminkin romahduksen ja rappion, kuin luovan voiman tuotteita…

Nyt ne menivät sortavan saappaan alle, kun ne aiemmin olivat saaneet olla ”suuren kansan” veljellisessä ja ystävällisessä huomassa. Kun suuri kansa menetti voimansa ja tajuntansa, tuo yhteys alettiin uudelleentulkita koloniaaliseksi, imperialistiseksi diktatuuriksi.

Sodasta sitten pitää nyt jälleen syntymän uudelleen se oikea Venäjä, jonka on jollakin konstilla saatava taas ne muut kansat taas tunnustamaan oma veljellinen suuruutensa.

Tässä jää kyllä kysymään, mistä tuo mainittu viha Venäjää ja venäläisiä kohtaan sitten oikeastaan syntyi. Jos se on kokonaan keinotekoista, olisi joka tapauksessa sen syntymekanismi kyettävä selvittämään.

Toinen kysymys on sitten, miten esimerkiksi ukrainalaisten oletettu veljesrakkaus isovenäläisiä kohtaan saadaan jälleen kukoistamaan sodan, tuon mystisen ihmelääkkeen avulla. Asia on ainakin minulle kovin epäselvä.

Mutta puheet ”suuresta kansasta” ja sen erityislaadusta, joka täysin poikkeaa pienten kansojen vastaavista, ovat tuttuja jo vanhojen slavofiilien ajatuksista.

Nikolai Danilevski ajatteli, että vain tietyillä kansoilla, kuten venäläisillä, on kulttuuria luovaa kykyä, ne muodostavat omia kulttuurihistoriallisia tyyppejään. Pienillä kansoilla, kuten vaikkapa suomalaisilla ei sen sijaan tällaista kykyä ole, mutta ne voivat kyllä antaa panoksensa historiaan hyödyttämällä suuria kansoja, olemalla niiden apuna ja johdettavissa. Silloin ne toimivat venäläisyyden ns. etnografisena materiaalina. Niinpä venäläisyys kulttuurihistoriallisena entiteettinä itse asiassa voi levitä paljonkin laajemmalle kuin varsinaisesti venäläinen kansa.

Neuvostoaikana keksittiin, että Neuvostoliitto oli tuottanut aivan uudentyyppisen ja ennen tuntemattoman  inhimillisen yhteisön, joka oli yhtenäinen neuvostokansa (ks. https://www.booksite.ru/fulltext/1/001/008/103/879.htm ). Eri kansallisuuksien ihmisiä yhdisti nyt kansallisuutta korkeampi ja voimakkaampi yhteinen identiteetti, joka perustui muun muassa yhteiseen kommunismin rakentamisen projektiin. Kaikille oli yhteistä myös erityinen neuvosto-elämänmuoto (советский образ жизни: https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D0%B2%D0%B5%D1%82%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B9_%D0%BE%D0%B1%D1%80%D0%B0%D0%B7_%D0%B6%D0%B8%D0%B7%D0%BD%D0%B8 ).

Kyseessä oli tietenkin fiktio, joskaan ei ihan ilman perusteita. Neuvostosysteemi oli luonut samanlaisen mono-organisationaalisen yhteiskunnan ja samanlaisen pulatalouden kaikkialle, itse asiassa se ulottui Elbeltä Keltaiselle merelle. Tuo elämänmuoto poikkesi selvästi niin länsimaisesta kuin itämaisestakin traditiosta.

Länsimaisuus on toista. Siinä nähtiin jo vanhojen slavofiilien aikana kristillisyydestä luopumisen aiheuttamia vääristymiä ja syntejä: länsimainen kulttuuri perustui väkivallalle ja pakonomaisuudelle, kun taas ortodoksinen venäläisyys edusti vapauden valtakuntaa, joka perustui rakkaudelle ja totuuden kunnioittamiselle. -Samaahan väitettiin myös Neuvostoliitosta.

Itse asiassa jo demokratia ja nimenomaan se oli osoitus siitä, että palvottiin voimaa -enemmistöä ja sen omaa etua, joka sai sanella ehtonsa vähemmistölle. Venäjällä sen sijaan kunnioitettiin totuutta ja kaikkien oikeutta. Riippumaton itsevaltias kykeni sellaiseen hallintotapaan, parlamentarismi ei koskaan. Puola, joka periaatteessa oli slaavilainen veljeskansa, oli katolisuuden eli länsimaalaisuuden läpeensä turmelema ja kurja osoitus sen kirouksista. Puola oli slaavilaisten kansojen Juudas… (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=puolan+valtiop%C3%A4iv%C3%A4t ).

Kun sota tai sodat sitten kohta puoliin uudelleen luovat Duginin kuvitteleman Venäjän, on sen velvollisuutena ilmeisesti hallita myös muita slaavikansoja, kuten hän sanookin. Mutta miten saada ne, toisen sivilisaation turmelemat ainekset mukaan suureen Mantereen sivilisaatioon (Цивилизация Суши)?

Putinin joskus siteeraileman Leontjevin kaltaiset Euroopan vihaajatkin katsoivat 1800-luvulla, että katolisuuden pilaamat slaavikansat pitäisi jättää Venäjän imperiumin ulkopuolelle, etteivät ne levittäisi saastaansa venäläisyyteen.

Duginin kaltaisilla uusilla ”euraasialaisilla” ei tunnu olevan mitään estoja tässäkään suhteessa. Aluksi raja länteen kaiketi on vedettävä, mutta tokihan kaikki mantereiset kansat saavat lopulta kunnian tulla mukaan siihen maailmanlaajuiseen imperiumiin.

Näin puhuu Dugin: Venäjän ulottuvuus sivilisaationa on paljon laajempi, kuin Venäjän federaation rajat. Suur-Venäjä tarkoittaa koko jälkineuvostolaista aluetta ja etupiiriä Itä-Euroopassa. Se on Euraasian liitto, itäeurooppalainen ortodoksisten kansojen allianssi, slaavilaiset kansat. Sitä paitsi se on Moskovan ja aasialaisten maiden välisten akselien järjestelmä -New Delhi, Teheran, Peking jne. Se on BRICS, se on poistuminen dollarialueelta, se on kieltäytyminen ymmärtämästä demokratiaa vähemmistöjen vallaksi, se on konservatiivinen arvojen järjestelmä. Se merkitsee venäläisten olemista ”suurena kansana”, uutta meritokraattista venäläistä eliittiä, ortodoksista identiteettiä ja paluuta Traditioon (mukaan lukien meille ystävällisten maiden traditiot). Se merkitsee matalatasoisen viihdekulttuurin loppua ja paluuta henkisiin arvoihin. Ja keskeistä on, ettei kyse ole enää kapitalismista…

Onhan siinä yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kaikki on kuitenkin enemmän tai vähemmän kuvitteellista ja tyhjän päällä. Se on täysin fiktiivinen Suur-Venäjä, uskon asia.

Jos venäläisyys kykenee niin ihmeellisiin kulttuurisiin uudistuksiin, olisi kovin kiinnostavaa nähdä edes jotakin niistä jo nyt. Sodan sijasta Venäjän innostava esimerkki voisi toimia suurena yhdistäjänä niille, joita läntisen kulttuurin rappio tympäisee. Mitä Venäjällä siis nyt oikein on esitettävänä? -Ei vastausta, troikka jatkaa päätöntä ryntäystään… kaikenkarvaiset duginit ovat täpinöissään ja kuvittelevat kaikelle kohellukselle uljasta, metafyysistä oikeutusta…

Mutta miksi kaikki sitten oikein tapahtuu. Duginin mukaan globaalinen ekspansio on yksinkertaisesti Venäjän kohtalona ja kaikki johtuu mystisesti, ei enää marxilaisen dialektiikan tulkitsemasta taloudellisesta pakosta, vaan venäläisyyteen sisältyvästä erityisestä tilan kategoriasta, joka jo neuvostoaikana sai ulottamaan Euraasian keskuksen vaikutusvallan kaikkialle maailmaan: Именно этот вектор континентальной, а затем и глобальной экспансии, осуществлаемый от лица Heartland’a, теллурократии и цивилизации Суши, и является «пространственным смыслом” (Raumsinn) русской истории.

Eihän Venäjällä lopultakaan mitään luonnollisia rajoja ole, ainakaan lännessä ennen kuin Atlantilla. Suomen kohdalla lähin sitä muistuttava linja olisi Pohjanlahdella, ellei nyt vanha kolmen kannaksen raja mitenkään tulisi kysymykseen.

Niin, ja onhan se Pohjois-Amerikan Yhdysvalloillakin ollut oma ”kutsumuskohtalonsa”, saahan se olla muillakin, eikös niin…? Onko toinen nyt muka toista huonompi? Voiko niin edes olla…?

 

 

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisenyliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatioVenäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuritällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.