Salaperäisiä uutisia

Mitä sinä tänään lehdestä opit?

Hesarista opin muun muassa sen, että poliisiammattikorkeakoulu selvittää uusia häirintäepäilyjä.

Mahdollinen häirintä on tapahtunut ilmoitusten mukaan kuluvan lukukauden aikana.

Tarkemman kuvauksen mukaan kyseessä on miesopiskelijan epäasiallinen käytös. Kyse on lähinnä sellaisesta käyttäytymisestä, jonka naisopiskelijat ovat kokeneet tungettelevaksi ja siinä mielessä häiritseväksi.

No luoja paratkoon, mikäli epäasiallisuudesta yleensä voidaan rangaista, kannattaa hesarin toimittajien kyllä hiljentyä hetkeksi miettimään omia kirjoituksiaan. Kun kerran lähdetään sille linjalle, ettei rangaistuksen antamiseen tarvita rikosta, vaan pelkkä asiallisuuden puute riittää, on monen toimittajan oma pää tai sanotaan nyt palli kyllä vaarassa, mikäli loogisia ollaan.

Oliko tässä suuresti uutisoidussa tapauksessa kyseessä sitten esimerkiksi auktoriteettiaseman väärinkäyttäminen, kiristys tai jokin vastaava?

No eipä ollut. Kyseessä on opiskelutoveri, joka näyttää paitsi vapaa-ajallaan, myös jopa opiskelujen aikana osoittaneen ei-toivottua kiinnostusta vastakkaista (!) sukupuolta edustaviin opiskelijatovereihinsa. Siis ilmeinen heterotapaus.

 Kenties käytös on muistuttanut Jouko Turkan taannoisessa TV-sarjassa esiintyneiden poliisien käytöstä tai sitten ei. Lukijalle annetaan vain äärimmäisen epämääräisiä vihjeitä siitä, mistä tässä ilmeisen sensaatiomaisessa asiassa varsinaisesti on kysymys:

Miesopiskelijan epäasialliseen käytökseen liittyvät ilmoitukset koskevat sekä miehen sanallista että fyysistä toimintaa. Osa ilmoitetuista tapauksista on koulutuksen ajalta ja osa vapaa-ajalta.

No, mitä sanoakaan, kyllähän nykyisen poliittisen korrektiuden ja nollatoleranssin perspektiivistä on hälyttävää, että joku opiskelija ilmeisesti on päästellyt suustaan ei-toivottuja kommentteja ja sellaisethan saattavat olla myös esimerkiksi imartelua. Jos se tulee väärältä henkilöltä, on se ilman muuta häiritsevää, jos asia kerran niin koetaan.

Mutta mikä tässä nyt oikein ylittää uutiskynnyksen? Tätä aihetta käsittelevä juttu on yli puolen sivun laajuinen. Jos koira puree miestä, ei asia yleensä vielä ole yleisesti kiinnostava ja sama pätee siihen, että mies liehakoi naista.

Mutta ehkä nimenomaan Poliisiammattikorkeakoulu on kaikkien oppilaitosten joukossa jotakin ainutlaatuista? Miehet ja naiset ovat siellä molemmat edustettuina ja naisia on yli puolet oppilaista. Miten tehdään häiritsevä sukupuolinen kiihottuminen tässä seurassa mahdottomaksi?

En tunne asiaa, mutta kukaties käytössä on samanlainen systeemi kuin birgittalaisluostarissa: molemmat sukupuolet ovat läsnä, mutta erillään. Laulakoot koiraat sitten kanarialinnun tavoin keskenään, kunhan pysyvät kaukana naaraista ja varovat puheitaan.

Tapahtuneen kauhistuksen laatua voimme vain arvailla, mutta loukkaantuminen (siis henkinen) näyttää tapahtuneen ja sitä voidaan pitää toteennäytettynäkin, koska asiaan ei tarvita muuta kuin kärsineen osapuolen ilmoitus.

Mutta millaisia seurauksia itse pahantekijälle saattaa tästä sensaatiomaisesta asiasta koitua? Artikkelissa todetaan, että kyseeseen voi tulla joko varoitus tai erottaminen korkeintaan vuodeksi. Sen jälkeen rangaistu voi tulla jatkamaan opintojaan.

Opiskelijaa ei voida pysyvästi erottaa ilman, että hänen todistetaan syyllistyneen rikokseen ja sen tunnusmerkkejä tuo häirintä ei täytä. Tämä vaikuttaisi olevan epäkohta toimittajan mielestä, joka tiukkaa rehtorilta tietoja havaitun ilmiön laajuudesta ja siihen suhtautumisesta.

Kuitenkin poliisikoulutukseen valituilta edellytetään nuhteettomuutta ja luotettavuutta, jutussa todetaan. Itse asiassa tämä on nykyajan perspektiivistä kovin yleinen ja löperö vaatimus.

En tiedä, pyritäänkö meillä ainakaan vielä valitsemaan poliisikoulutukseen tietty kiintiö opiskelijoita myös viiteryhmän mukaan. Tietty määrä miehiä, naisia, heteroita, homoja ja erilaisia väriyhdistelmiä. Tällaisia pyrkimyksiähän näyttää Atlantin takana olevan. Tämä tunnetaan myös nimellä affirmative action.

Mutta siinäkin saattaa olla vaaransa. Myös Neuvostoliitossa tätä ideaa kansallisuuksien suhteen sovellettiin ja sen mukaisesti esimerkiksi juutalaisia hyväksyttiin korkeakouluihin vain tietty prosenttiosuus, vaikka he menestyivät valintakokeissa paljon paremmin.

 Juutalaisille tämä oli ongelma ja puhuttiin viidennen pykälän invaliditeetista, viitaten passin viidenteen, kansallisuutta osoittavaan kohtaan.

Eipä meillä vielä ole kaikkia maailman hulluuksia ehditty omaksua, mutta se, että tämän luokan tapahtumasta tehdään suuria uutisia, osoittaa kyllä, miten ihmisten halutaan suhtautuvan ilmiöihin, joita sentään on viime kädessä pidettävä ihan normaaleina, vaikka ne kukaties ovatkin esiintyneet paheksuttavassa muodossa.

Mutta kyllähän meillä toisaalta kiinnitetään valtavati huomiota myös epänormaaleihin ilmiöihin, joiden normaalistaminen näyttää olevan muuan kunnianhimoisten would-be älykköjen suuri harrastus.

Ja yllä sanottu ei sitten tarkoita sitä, että sen kirjoittaja hyväksyisi kaiken maailman törkeydet. Se tarkoittaa vain sitä, että ellei asioita kyetä asettamaan omaan, niille kuuluvaan arvoonsa, on uutistenvälityksestä tullut jotakin muuta kuin uutisten välitystä.

Mutta eihän tämä nyt enää taida olla mikään uutinen.

Suomalaisten historiallinen vastuu

Vastuu ja katumus

Erkki Vettenniemi, Suomi terrorin tukikohtana. Kuinka Lenin tovereineen tuhosi Venäjän suomalaisten suosiollisella avustuksella. SKS 2019, 304 s.

Vai auttoivat suomalaiset aikoinaan Leniniä? No, kokeilkoot nyt sitten myös leninismiä… Näin sarkastisesti kommentoi Ivan Solonevitš, Itä-Karjalan vankileiriltä Suomeen paennut merkittävä toisinajattelija, suomalaisten suunnittelemaa talvisodan propagandaa, jossa olisi korostettu suomalaisten bolševikeille aikoinaan tekemiä suuria palveluksia.

Sivumennen sanottuna, juuri ennen sotaa pitämässään puheessa pääministeri Cajander nosti esille Aleksanteri-keisarit, joiden aikana suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan suhteet olivat olleet erinomaiset. Tätä Pravda käytti hyväkseen leimatakseen koko tuon ”variksenpelättimen” (шут гороховый) synkäksi taantumukselliseksi. Miten hävytöntä olikaan verrata bolševikkeja inhottavaan tsarismiin!

Mikään ei siis kelvannut, koska niin oli päätetty. Kuten Saarnaaja sanoo, kaikella on aikansa. Nyt ei ollut keisarien kunnioittamisen aika eikä suomalaisten kannattanut myöskään vedota siihen, miten he aikoinaan olivat edesauttaneet tsarismin tuhoa. Kontekstihan oli aivan toinen.

Erkki Vettenniemen kirja on saanut ilmeisiä vaikutteita Solženitsyniltä, joka tunnetusti kehotti venäläisiä kansalliseen katumukseen ja itserajoitukseen. Bolševismi ei ollut ulkoa päin tuotu vitsaus, vaan venäläiset olivat sen aikoinaan itse vetäneet päälleen.

Mutta kyllä heillä innokkaita apulaisiakin oli. Kaikkein tunnetuimpia ovat, kiinalaisten ohella, latvialaiset tarkk’ampujat, joiden laakerit antoivat neuvostokaudella paljon kansallista ylpeyden aihetta. Nyt noita lakastuneita lehtiä yritetään kaikin mokomin karistella kansakunnan niskasta, mutta tehtyähän ei saa tekemättömäksi.

Suomalaiset auttoivat myös varsin merkittävästi Venäjän vallankumousta, kuten tiedetään. Vettenniemi selostaa erityisesti sitä venäläistä terrorismia, jonka tukikohdat olivat suuriruhtinaskunnan alueella, erityisesti Kannaksella. Varsinaisesti kotimaiset aktivistien touhut hän jättää huomiotta.

Aikoinaan oli tapana naureskella venäläisten Suomi-syöjien huimasti liioiteltuja käsityksiä hampaisiin asti aseistautuneesta Suomesta, joka muka uhkasi Pietaria. Toista sortokautta on usein pyritty tarkastelemaan suhteettomana hyökkäyksenä Suomea ja sen oikeuksia vastaan, yleisen mielipiteen kosiskeluna pienen kansan kustannuksella, kuten Paasikivi sitä luonnehti.

Vettenniemi on ottanut asiaan niin sanoakseni yleisvaltakunnallisen näkökulman ja ymmärtää erinomaisesti pääministeri Stolypinin huolen Suomesta terrorin tukialueena. Kyse oli Venäjän kannalta siitä, ettei suuriruhtinaskunnan virkamiesten lojaalisuuteen emämaata kohtaan voinut luottaa.

Tästä perspektiivistä katsoen koko puhe sorrosta on perusteetonta. Pääasia, koko Venäjän kannalta oli kuin olikin Suomi, kuten Stolypin kuolinvuoteellaan sanoi.

Kun maamme tuntuu ottaneen vastuuta holokaustista siksi, että kaksi virkamiestä aikoinaan, normaalien kansainvälisten säädösten mukaisesti, luovutti Saksalle muutamia sen kansalaisia, olisi kai kohtuullista ottaa vastuuta myös siitä avusta, jota meiltä käsin annettiin kommunistisen terrorihallinnon synnylle. Sehän sentään oli vielä holokaustiakin, siis juutalaisten shoahia paljon suurimittaisempi ja tuhoisampi ilmiö.

Näin järkeilee kirjoittaja ja hänen ajatuksenjuoksunsa ovat aivan ymmärrettäviä. Jos kansallista katumusta kerran ruvetaan harjoittamaan, niin ollaan nyt sitten edes johdonmukaisia.

Toki aina silloin, kun puhumme rikoksista, meidän on syytä pohtia, toteutuvatko rikoksen tunnusmerkit. Niihin kuuluu myös se, että syntyneeseen lopputulokseen on pyritty. Muussa tapauksessa kyse on jostakin muusta, mahdollisesti tuottamuksellisuudesta tai avunannosta tai rikoksen suosimisesta ja niin edespäin.

Nämä asiathan herättävätkin maailmassa suuria intohimoja. Muuan esimerkki on ns. holodomor, jonka intentionaalisuus ja motiivit ovat mitä kiivaimman poliittisen kiistelyn kohteena.

Mitäpä meidän olisi syytä tehdä tässä terroristien suosimista koskevassa asiassa? Luulen, että itse syyllisyyskysymys jää sanan ankarassa mielessä mahdottomaksi selvittää ja ilmeistä on, etteivät terroristeja auttaneet voineet mitenkään tietää edesauttavansa miljoonien ihmisten tuhoa.

Venäjää ja nimenomaan sen hallintoa vastaan kyllä sen sijaan toimittiin tietoisestikin. Vastoin aikakauden yleistä käsitystä, Suomessa oli kuin olikin systemaattista terroristien tukemiseen ja piilotteluun tähtäävää toimintaa, pommipajoista majoitusliikkeisiin. Poliisi oli usein juonessa mukana. Kyse ei ollut ohranan provokaatioista.

Mutta toki tuo niin sanottu tsarismi myös toimi tavalla, jota meillä pidettiin laittomana. Omat lakimme ja oikeusistuimemme kyllä olivat hyvin helläkätisiä vallankumouksellisia kohtaan, mutta eivät sen sijaan katsoneet läpi sormien mustasotnialaisten mellastelua, kuten vaikkapa Herzensteinin murha Terijoella osoitti. Kyseessä oli ilmeinen valikoiva puolueettomuus, etten sanoisi puolueellisuus.

Miksei sitten oltu lojaaleja ja eikö olisi pitänyt olla?

Ensimmäisen sortokauden tapahtumat olivat virittäneet suomalaiset tai ainakin merkittävän osan niin sanoakseni vastarintamoodiin. Yleistä mielipidettä aina hallitsevan sopuli-ilmiön mukaisesti kaikki, mitä Venäjä teki tukittiin vääryydeksi.

On kiinnostavaa, miten tuo Venäjä-suhde saattoi sitten hyvin lyhyessä ajassa muuttua aivan totaalisesti. Tunnettua on, miten Maila Talvion kaltaiset kiihkeät russofiilit äkkiä saattoivat muuttua yhtä kiivaiksi russofobeiksi.

Suuri vedenjakaja oli kansalaissota ja useassa tapauksessa jo sitä edeltänyt epäjärjestyksen ja murhien orgia. Das Blut ist ein ganz besonderer Saft, sanoi aikoinaan Mefistofeles ja syystä sanoikin.

Terroristit ovat aina ymmärtäneet, miten tärkeää veren vuodattaminen on. Paitsi, että se herättää pelkoa, se jo sinänsä todistaa, että asia on tärkeä, kuolemanvakava. Pelkään pahoin, että sitä lajia saamme vielä nähdä enemmänkin.

Vettenniemi kuvaa ansiokkaasti monien tunnettujen terroristien toimintaa Suomessa. Niitä olivat niin Savinkov kuin Azef tai Traubergs, niin Krasin kuin Malmberg, siis tuo Aino Malmberg, suojeluskuntakenraali Lauri Malmbergin äiti.

Kaikki heistä eivät tappaneet henkilökohtaisesti, mutta maaninen viehtymys väkivaltaan ja usko sen voimaan yhdisti noita ihmisiä, jotka riskeerasivat elämänsä taistellessaan Venäjän laillista hallitusta vastaan.

Paradoksaalisesti he saivat aikaan monin verroin tuhoisamman komennon kuin se, joka kukistui. Ja oliko tsarismilla muuta mahdollisuutta, kuin vastata samalla mitalla?

Tämän terroristit ymmärsivät ja pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua. Myös suomalaiset aktivistit pyrkivät samaan ja onnistuivatkin. Vettenniemi katsoo, että sana sortokausi on väärä ja liioitteleva termi. Kaikki on toki suhteellista, mutta aivan varmasti tuota sortoa ja sen merkitystä myös haluttiin meidän puolellamme liioitella.

 Kyseessä oli ennen muuta kansallisen mobilisoinnin yritys ja toki kansallinen vaara kasvoi Stolypinin kaudella ja sen jälkeen valtavasti. Mutta siinä vaiheessa myös terrorismi lopahti.

Myöhemmin aktivistit saivat ylleen vapaustaistelijoiden gloorian. Heidän dilemmansa kiteytti myöhemmin alan merkittävä edustaja Elmo E. Kaila pohtiessaan, että suomalaisten suuri ongelma oli se, etteivät he osanneet vihata venäläisiä. Suomalaisia kohtaan kaikkein parhaat keisarit olivat samalla kaikkein vaarallisimpia. Jotta kansakunta lakkaisi mielistelemästä venäläisiä, tarvittiin sitä verta, joka sitten vuonna 1918 vuodatettiin.

Ideahan on ikiaikainen. Sitä hyödynsi Stalin vuonna 1944 patistellessaan suomalaisia verenvuodatukseen saksalaisia vastaan. Vasta sillä tavoin voitiin -mahdollisesti- murtaa aseveljeyden paradigmaa. Huonoin vaihtoehto olisi ollut, että venäläiset olisivat ajaneet saksalaiset pois Lapista.

Vettenniemen kirja on varsin kiintoisa kooste nykyään jo varsin unohdettuja tosiasioita. Kirjallisuusluettelo on valtava, mutta arkistolähteitä on hyvin vähän. Käytettävissä olisi kyllä ollut kopioita Stolypinin Suomea koskevista papereista ja nykyään myös noista kirjavista vuosiin 1917-1920 sijoittuvista suomalaisten puna-armeijalaisten vaiheista on saatavilla paljon uutta materiaalia.

Mutta eipä vaadita mahottomia yhden kirjan tekijältä. Tämän opuksen merkittävänä ansiona ovat sen esille nostamat näkökulmat. En osta tältä istumalta ajatusta Suomen syyllisyydestä bolševismiin, mutta on hyvin hyödyllistä pysähtyä miettimään historiallisten oikeaoppisuuksiemme sidonnaisuutta aikaansa. Niin se vielä muuttuu tämä nykyinenkin tilanne.

Pikku huomautuksena totean, että Azef (Азеф)kirjoitetaan suomeksi Azef ja Tšheidze (Чхеидзе) kirjoitetaan Tšheidze. Kyseessä ovat gruusialaiset eivätkä venäläiset nimet.

Kohti luomukulttuuria

Isä luonto 

Kun tässä joutuu nykyään kuulemaan toinen toistaan äitelämpää synnyttävän ja ravitsevan luontoäidin ylistystä, lienee aika noin leikillisesti puhua myös isä luonnosta. Ei tässä maailmassa pelkillä äideillä pitkälle pötkitä, niin välttämättömiä kuin ne ovatkin. Isät ovat myös synnyttäjiä, joskin vain alullepanijan mielessä.

Syntymän jälkeen ihminenkin pitää vielä elättää ja mitä lähempää luontoa ollaan, sitä välttämättömämpi on siinä isän rooli.

Tämä isän synnyttäjäroolin idea muuten on nähtävissä venäjän vanhempia tarkoittavassa sanassa roditeli (suoraan käännettynähän se tarkoittaa synnyttäjiä). Sekä mies että nainen kuuluvat käsitteen alaan. Meikäläisittäin synnyttäjä on -harhaanjohtavasti- vain nainen, vaikka molempien antama panos on yhtä tärkeä ja välttämätön.

Ehkä meilläkin voitaisiin ottaa käyttöön yhteistermi, jossa siittäminen ja hedelmöityminen kohtaavat tasa-arvoisina. Miten olisi sana suvunjatkajat?

Toki luonto, natura on latinassa feminiini ja taitaa olla kaikissa indoeurooppalaisissa kielissä. Oma kielemme on kuitenkin niin kehittynyt, ettei se tarvitse tuollaisia antropomorfismeja. Luonto ei meillä ole myöskään edes neutri (ne utrum -ei kumpikaan eli siis vaikkapa hermafrodiitti), sillä ei meillä ole sitäkään, tuota neutriutta. Jos olisi, olisivat kaikki meillä neutreja, missä taas ei ole järkeä.

Tosin sukupuolistamista käytetään mainituissa indoeurooppalaisissa kielissä jopa itse Jumalastakin, mikä on tietenkin inspiroinut feminismistä kärsiviä heikompia henkiä ponnistamaan hengenvoimansa äärimmilleen ja kiivailemaan Jumalan oikeasta ja todellisesta sukupuolesta…

Mutta toki jo jokunen vuosisata sitten deistit käyttivät sanontaa deus sive natura. Jumala eli luonto. Tässä siis kohtaavat molemmat suvut, jotka nykyään varsin paradoksaalisesti jo meilläkin tungetaan olemaan kaikessa läsnä. Odotan vain, milloin korrektina uuslatinassakin ruvetaan pitämään vain muotoa dea… divastahan jo puhutaankin.

Nykyään tuota luontoa jumalallistavaa juhlallista sanontaa harvemmin kuulee, mutta itse asiasta on tainnut tulla sitäkin useammalle sitäkin pahempi, kieroontunut päähänpinttymä.

Luonto on tietenkin silkkaa ihmettä, mikäli asiaa tarkastellaan asianmukaisesta eli siis mystisestä näkökulmasta. Tässä yhteydessä ei kukaties ole edes mahdollista erottaa toisistaan ihmeellisyyden eri asteita. Onko tarkastelija ihmeellisempi kuin tarkasteltava tai onko itse tarkastelutapahtuma se varsinainen ihme. Se saattaa olla jopa makuasia.

Tai sitten, kuten useimmat kai tekevät, voidaan katsoa, ettei asiassa mitään kummallista ole. Onko maailman luominen sen oudompi asia kuin omenamunkin leipominen tai päinvastoin? Ja itse asiassa: miten ihmeessä täyte voidaan saada tuollaisen munkin sisään? Sitä paitsi, mitä maailmaan tulee, on yleistä tietoa, että se syntyi välttämättömyydestä, toisin kuin munkit ja pullat.

Jäämättä pohtimaan tuota asiaa, jota joskus nimitettiin sanalla Welträtsel, rajoitun tilasyistä vain luonnolle nykyään usein annettavaan merkitykseen eräänlaisena arkipäivän jumaluutena, johon kaikki hyvä ja oikea tiivistyy.

Kaikki, mitä luonto on saanut aikaan, on lajissaan täydellistä, väitti jo vanha sananlasku: quidquid natura genuit, in suo genere perfectum est.

Siispä voimme kaikin mokomin palvoa luontoa ja ihastella sen täydellisyyttä. Ei siinä mitään uutta ole.

Tämän johdosta kai me nykyään annamme puiden ja pusikoiden kaupungeissakin kasvaa niin paljon kuin ikinä on mahdollista, koska vain ne lopultakin ovat arvokkaita.  Verratkaapa vain kaupunkien vanhoja valokuvia nykyisiin.

Luonnon mahdollinen täydellisyys ei sulje pois sen käsittämätöntä tuhlaavaisuutta. Yhdessä ainoassa miehen siemensyöksyssä on satoja miljoonia sukusoluja, joista jokainen voisi hedelmöittää munasolun.

Kuitenkin sen tekee vain yksi ja kaikki loput kuolevat ilman sen kummempia seremonioita. Kuinka moni on muistanut edes hiljentyä niiden haudalla?

Myös eliöiden sukupolvet seuraavat toisiaan kiivasta tahtia. Luonnolla ei ole mitään taipumusta pitää niitä hengissä sen jälkeen, kun ne ovat saaneet aikaan seuraajansa. Itse asiassa luonto nimenomaan siittää tolkuttomasti ja tappaa sitten armotta.

Ihminen sen sijaan edustaa merkillistä ja arvoituksellista ei-luontoa tai antiluontoa, joka on sen todellisen ja oikean luonnon vastavoima ja vihollinen, mistä se sellainen sitten lienee tullutkin ja mihin mahtaa mennä.

Hiljattain kuulin eräältä viisaalta mieheltä kuvitellun poliittisen tunnuksen vaalikampanjaan: ”N.N. - ihmisen puolesta -luontoa vastaan!”

En ole ihan varma siitä, paljonko tuolla tunnuksella nykyään saisi ääniä vaikkapa eduskuntavaaleissa. Joka tapauksessa taistelu isä-äiti luontoa vastaan on aina ollut ankaraa ja ihmiselle välttämätöntä ja itse asia siis on tärkeä.

Luontoon kuuluu, paitsi sen tarjoama tai siltä vaivalla kiskottu ravinto, sukuvietiltään luonnollisten lajitoverien mahdollistama suvun jatkaminen, lämpö ja lauman turva, myös tyly kuolema. Luonto tekee meistä kaikista ennen pitkää lopun. Ellemme yritä mitä tarmokkaimmin asiaa pitkittää, se tapahtuu hyvin nopeasti ja seremonioitta.

Kylmä, nälkä, myrkyllinen tai alamittainen, luonnon valmiina tarjoama ravinto (heinät lihansyöjälle!), taudit ja vihamieliset lajit tuhoavat pikavauhtia jokaisen ihmisen, joka jää luonnon armoille, tarkemmin sanoen sen koko luonnollisen armottomuuden kohteeksi ilman lajimme vuosituhansien kuluessa hankkimia ja rakentamia apuneuvoja.

Eiväthän nekään elämää pysty montakaan vuosikymmentä pitkittämään, mutta nykyään jo kuitenkin aivan riittävästi siihen, että uusi sukupolvi saadaan pärjäämään omillaan ja tuo tehtävänsä tehnyt ja siis tarpeettomaksi käynyt sukupolvi pääsee pariksi vuodeksi nauttimaan eläkettä ja vaikka kiertämään vähän mualimmoo. Tai mitä nyt kukin tekee.  Luonnotontahan se on eli siis vastoin luontoa.

Hengen saa joka tapauksessa nykyään pidettyä ruumiin yhteydessä jo paljon pitempään kuin oikeastaan olisi tarviskaan. Siis lajin ja ympäristön kannalta. Niinpä pohjoiset maapallon alueet ovat nykyään -toisin kuin ennen-  täynnänsä ihmisiä, joiden tarpeettomuudesta lisääntymistapahtumassa luonto muistuttaa muovailemalla heistä pikkuhiljaa aika hupaisia karikatyyrejä, jotka sitten tepastelevat aurinkorannoilla.

Lyhyen elämänsä aikana kunkin lajin edustajat tekevät, mitä heidän on tehtävä. Olennaista kuitenkin on aina suvun (lajin) jatkaminen, joka suotuisissa oloissa merkitsee suorastaan lajin eli rodun (ks. ihmisrotu) lisääntymistä. Se voi mennä kohtuuttomuuksiinkin, jolloin toinen laji syö pois ylijäämät.

Jokainen olio pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan lisääntymään rajattomasti. Asia koskee niin poliobakteereita, meduusoita ja torakoita kuin rottia ja ihmisiä. Se on se eliöiden luonnollinen taipumus.

En oikein tiedä, miksi juuri ihmisten pitäisi loputtomasti menestyä tässä maailmassa. Pakostihan jokainen laji menestyy vain toisten kustannuksella. Ellei meillä olisi rokotusta ja antibiootteja (mikä kauhea sana!), olisi meitä paljon vähemmän.

Lisääntymisen ohella näyttäisivät useimmat oliot myös mahdollisuuksiensa mukaan hakevan nautintoa, kuka mistäkin.

Kissojen, koirien, hevosten, formulakuskien ja urheilijoiden nautintona näyttäisi olevan liikkuminen. Venäläisten ilo on juominen, kuten jo Vladimir Pyhä totesi. Suomalaisten ilo on sauna ja saunaan ja ryyppäämiseen yhdistyy usein lenkkimakkaran tai jonkin liharuuan nauttiminen ja niin edelleen ja niin edelleen.

 Yleensäkin syömistä tässä murheen alhossa pidetään nautinnollisena, mikäli sapuska on sen väärttiä ja näihin asti sellaista on ollut tarjolla joka makuun. Trendi saattaa kyllä olla muuttumassa.

Kaikki tämä on perin luonnollista eli eliöiden taipumusten mukaista ja kaiketi siis myös oikein, mikäli asiaa katsellaan niin sanoakseni metafyysisestä perspektiivistä, sub specie aeternitatis.

Yhden asian suhteen nykyinen ihmislaji suurimmaksi osaksi kuitenkin näyttää rikkovan luonnon tärkeintä määräystä vastaan. Se ei enää jatka sukua, ei edes uusiinnu, saati lisäänny. Se siis kuihtuu ja kuolee. Häviää ainakin tietyltä osaltaan.

Tarkemmin sanoen tällainen trendi koskee suurinta osaa Afrikan ulkopuolella asuvasta populaatiosta. Näyttää olevan yleinen lainomaisuus, että ihmisryhmien lisääntyminen lakkaa tietyn älyllisen kehitysvaiheen saavuttamisen jälkeen.

Yltäkylläisyydessä elävä, koulutettu ihminen muuttuu uudessa tilanteessaan sanan syvimmässä mielessä luonnottomaksi ja tajuaa sen myös itse. Siitäpä kai juuri juontuu tämä luonnon ja siihen palaamisen ihastelu, joka kuitenkaan ei ole muuta kuin selvä kuolemanvietin ilmaus.

No, eipä aikaakaan, kun luonto muiden lajien edustamana valtaa sen tilan, joka jää jäljelle veltolta ihmissukuiselta lihalta ja sen vielä veltommalta hengeltä. Voiman lakatessa saapuu aina kuolema luonnon lähettinä.

Tokihan loppujen lopuksi kaikki kehitys koko maailmassa ja siis luonnossa pitkän päälle vie fyysisestikin kohti entropian kasvua. Tämän maailman lopputulos ei voine muuta olla, kuin absoluuttinen kylmyys ja kaiken liikkeen pysähtyminen. Tai sitten termodynamiikka on erehdystä.

Myös kaikki se järjestys eli kulttuuri, henkinen ja aineellinen rakennustyö, jonka ihminen on pystyttänyt taistellessaan vastahakoista ainetta eli luontoa ja siis myös itseään ja omaa luonnollista vetelyyttään vastaan, näyttää sentään olevan tuomittu häviämään jo paljon ennen tuota lopullista, absoluuttista tuhoa. Voidaan näköjään puhua myös kulttuurin entropiasta, joka tietyssä vaiheessa saa ylivallan.

Ihmisten ruumiit hajoavat ajallaan ja varsin nopeasti. Siinä auttavat ja siitä nauttivat muut eliöt ja bakteerit.  Myös eräät muut lajit, kuten kotieläimet nämä ihmissuvun uudemmat sukupolvet pyrkivät näköjään tyystin hävittämään. Niiden sijasta sitten aletaan syödä ruohoja ja olkia, höysteenä ehkä sontiaisia ja matoja, ellei syvästi luonnoton, uuden uljaan maailman vegaaninen omatunto sitäkin kiellä.

Mitä älylliseen eli tietoiseen toimintaan tulee, voidaan todeta, etteivät vuosisatojen ja jopa vuosituhansien inhimillisen nerouden ja ponnistusten mahdollistamat kulttuurin tuotteet enää nauti kunnioitusta.

Visuaaliset mestariteokset tuhritaan yhä uudelleen apinan tasolla olevien spreijaajien toimesta, musiikin sijasta kaiutetaan valtavalla volyymillä koneella tuotettuja häly- ja mölyääniä, laulamisen sijasta raakutaan vähämielisiä, hävittämiseen liittyviä iskulauseita ontuvin riimein…

Paluu luontoon, pois kulttuurista ilmenee yhä selvemmin ja yhä useammassa muodossa. Se on toki surkea näytelmä sille, joka kerran oppi kulttuuria ymmärtämään ja kunnioittamaan. Isä luonnon kannalta siinä kuitenkin tapahtuu vain normaali lahoaminen. Siinäkin on kyse siitä suuresta tasauksesta, joka yhä täydellistyy ja jonka airuet ovat nyt suurimassa äänessä, koska aikakausi kuuluu heille ja luonnon paluulle.

Milläpä perusteella postmoderni filosofi uskaltaisi väittää esimerkiksi torakoiden tai kolibakteerien hallitseman maailman olevan jotenkin huonompi kuin tämä ihmisiä täynnä oleva telluksemme?

Luulen, että olemme henkisesti yhä valmiimpia jo palaamaan tuohon ylistettyyn luontoon. Se henkisen tason organismi, joka kerran tunnettiin kulttuurina, ei enää tee vastarintaa tuhon voimille. Miksipä kukaan enää kiinnostuisi vaikkapa valtalehden kulttuurisivuista tai mistään kulttuurista ylipäätään? Onko sitä enää edes olemassa sanan aiemmassa merkityksessä?

Sanahan tarkoittaa viljelyä eli muokkausta, joka ei tyydy pelkään luontoon vaan pyrkii sen yläpuolelle. Kerran sanalla tarkoitettiin nousemista yhä ylemmäs apinamaisen olemassaolon tasolta. Kuka enää uskaltaa edes väittää, että eriarvoisia tasoja on olemassa?

Vai uskaltaako sittenkin? Eikö nykyään tunnuksena olekin paluu talaisin, mahdollisimman kauas, kohti sitä tilaa, josta kulttuuri kerran ihmisen erotti?

Millaisen reaktion mahtaisikaan nyt herättää nyt tunnus: ”Ihmisen puolesta -luontoa vastaan!”?

Aivan, se koetaan pyhäinhäväistyksenä. Yhteiskunnan etujoukolle se on täysin mahdoton ajatus.