Vanhan Euroopan viimeisiltä päiviltä

 

Ennen romahdusta

 

Thomas Mann, Taikavuori. Suomentanut Kai Kaila. WSOY 1982, 725 s. (Der Zauberberg 1924)

 

Thomas Mann on merkittävin sen kirjallisen klaanin jäsen, jonka kantaisä hän oli (ks. Vihavainen: Haun thomas mann tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Hän oli nobelisti, jolla palkintoa ehdotettiin vielä toisenkin kerran, mikä tietenkin liittyy hänen poliittiseen merkitykseensä, joka aikojen kuluessa sai erilaisia sävyjä.

Tilitysteoksessaan Betrachtungen eines Unpolitischen, jonka hän kirjoitti ensimmäisen maailmansodan aikana, kirjailija tuki Saksan sotapolitiikkaa. Natsien tultua valtaan hän sen sijaan muutti maasta ja toimi sitten sodan aikana Amerikasta käsin natsismin vastaisena propagandistina.

Henkilönä saksalais-portugalilais-brasilialaista juurta oleva Mann oli ristiriitainen ja seksuaalisuus oli demoni, jonka kanssa hän ei koskaan päässyt sopuun. Homoeroottisuus, joka ilmenee hänen monista romaaneistaan ei tässä ilmeisestikään ollut pääasia.

Koko Mannien perheelle oli ominaista paitsi suuri lahjakkuus, myös tietty sairaalloisuus, joka tässäkin romaanissa kuvataan omalla tavallaan hyväksi ja hedelmälliseksi voimaksi.

Taikavuori on parantola Sveitsissä, vuoriston korkeuksissa ja jo sen ohut ilma erottaa sen koko alisesta maailmasta, jossa asiat ovat aivan toisessa järjestyksessä.

Vuorella elämän keskiössä on yhä uudelleen samanlaisena toistuva päiväjärjestys, joka hävittää ennen pitkää ajan merkityksen. Kaiken taustalla on tauti, tuberkuloosi, joka aika ajoin niittää potilaan toisensa jälkeen. Toki jotkut paranevat ja lähtevät alamaahan.

Joutilaisuus on luonnollinen ja ainoa mahdollinen olotila vuorella, jonka ohut ilma nostaa pientä kuumetta ja kiihottaa niin henkeä kuin ruumista.

 Seksuaalisuus on kuoleman likeinen kumppani ja hengen taiteellinen vapautuminen koskee monia potilaita. Tässä voi huomioida senkin, että suomalainen runous nousi huippuunsa aikana, jolloin tuberkuloosia ei vielä ollut kukistettu.

Hengen maailman suuret peruskysymykset nousevat esille kahden parantolavieraan, vapaamuurari Settembrinin ja jesuiitta Naphtan välisissä kiistoissa.

Vastakkain eivät kuitenkaan ole vain vapaa-ajattelu ja katolisuus, vaan paljon syvemmät, eudaimonistisen valistuksen hengen ja mystisen, kärsimyskeskeisen maailmakäsityksen ristiriidat.

Kirjan tapahtuma-aikana, viimeisinä ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä vuosina olivat toki katolinen fundamentalismi ja ultramontanismikin yhä voimissaan ja toisaalta englantilainen ja etenkin ranskalaistyyppinen antiklerikaalinen liberalismi oli vielä koko maailman mitassa harvinainen ideologia.

 Mutta tässä ne eivät ole aiheena. Galitsian juutalaisista lähtöisin oleva Naphta halveksii syvästi koko valistuksen henkeä ja sen myöstä myös englantilaisten keksimää taloususkontoa, kun taas italialainen Settembrini uskoo järkeen ja valistukseen.

Muuten, parantola on täynnä eri kansallisuuksien tyyppejä, kiinalaisesta ja malaijista meksikolaisiin ja kaikkiin siltä väliltä. Kirjan lopussa ilmestyy paikalle myös kaksi suomalaista, jotka istuvat niin sanotussa huonossa venäläispöydässä yhdessä yhden buharalaisen ja yhden kurdin kanssa.

Kaikkien kansallisuuksien edustajilla on jotakin oman kansakuntansa piirteistä. Saksalaisten oletetaan olevan runottomia (vrt. Land der Dichter und Denker) ja säntillisiä ja se kyllä näkyy vaikkapa siitä huomiosta, jonka he osoittavat muodollisille käytöstavoille. Ne ovat arvo sinänsä ja osoittavat itse kunkin sivistystason. Ihmiset ovat muotoja varten.

Venäläiset sen sijaan ovat huolettomia ja viis veisaavat säännöistä, jotka saksalaisille ovat kaikki kaikessa. Sivumennen sanoen, tämän vastakohtaisuuden voi todeta monessakin aikalaiskuvauksessa ja se vallitsi myös seuraelämässä. Ruotsalaiset ovat tässä samaa maata saksalaisten kanssa.

Aika omituisesti kuvataan venäläisiä ja yleisemminkin slaavilaisia kasvoja myös vinosilmäisiksi. Asia ei koske vain venäläistä rouvaa, johon kirjan keskushenkilö päätä pahkaa rakastuu.

Rakkaus leimahtelee tämän tästä potilaiden keskuudessa, mutta jää lähes aina pelkästään henkiselle tasolla tavalla, mikä nykyihmistä jo oudostuttaa ja hieman pitkästyttääkin. Toki vielä 1920-luvulla saimme yhä uudelleen lukea romaaneja, joissa seksiä kartetaan kuin ruttoa (vrt. Vihavainen: Haun punainen mies tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joka tapauksessa Venäjä on liberalin Settembrinin mielestä sarmaattilainen, latinaa taitamaton, puoliksi aasialainen maailma, solmuruoskan ja Pähkinälinnan maa -mutta eikä sekin voi edistää liberalsmia asiaa -johon sivumennen sanoen kuuluu myös Itävallan ja Italian rajan siirtäminen Brennerin solan luo?

Kirjan lopussa tapaamme sitten yllättäen nuoren keskushenkilön, Hans Castorpin ryömimässä länsirintaman kuraisilla kentillä yhtenä siitä joukosta, jota tarvitaan, jotta oma puoli saisi haltuunsa kukkulan, jonka valtaaminen laskelmien mukaan vie tuhatkunta omaa miestä.

Jääkö Hans Castorp henkiin vai ei, jättää kirjailija sanomatta eikä asiaa edes arvaile. Se ei ole kiinnostavaa. Oleellista on, että tämä alemman maailman eläimellinen olotila on nyt imaissut myös hänet mukaansa.

Nyt ollaan poissa taikavuoren huipulta, jossa kuolema myös oli koko ajan läsnä, mutta aivan toisessa roolissa, toki vääjäämättömänä ja säälimättömänä, mutta sentään jossakin mielessä ylevässä roolissa ihmisyyden merkityksen kirkastajana.

Saastaisen sotakokemuksen palvojia Saksasta löytyi maailmansotien välillä riittävästi ja yhä useampi etenkin nuorisosta huusi röyhkeän mahtipontisesti, että koko homma voitiin ottaa uusiksikin (ven. можем повторить).

Tämä kirja lienee ollut merkittävä syy antaa Mannille Nobel-palkinto, jonka hän sai vuonna 1929. Siitä huolimatta, ellei peräti sen takia natsit ottivat myös Mannin silmätikukseen ja polttivat hänenkin kirjojaan. Hänestä tuliin sitten natsisimin vastainen ulkomainen agitaattori, kuten mainittiin.

Bolševismia Mann ei toki kannattanut, mutta suhtautui siihen armeliaammin kuin natsismiin. MacCcarthyismin vuosina hän korosti, että sillä oli sentään edes humanistinen perusidea, kun taas jälkimmäisessä oli pelkkää pimeyttä. Kuitenkin Settembrinin ja Naphtan väittelyiden perusteella sopii olettaa, ettei asia suinkaan ollut hänenkään mielestään yksinkertainen.

Mann kuoli vuonna 1955 eikä saanut vielä tietää edes niistä paljastuksista, joita Nikita Hruštšov seuraavana vuonna teki Stalinin ajan tapatumista ns. salaisessa puheessaan, joka tietenkin heti vuoti maailmalle.

 

 

Ratsuväen henki

 

Hevosmiesten maailmasta

 

Hevosmiesten imago taisi kärsiä siinä 1950-60-luvuilla, kun hevoset lopullisesti hävisivät autoille ja traktoreille modernin yhteiskunnan voimakoneina. Muistan hyvin, miten hevosia pilkattiin ”karva-Opeleiksi” ja hevosella kyntävästä pientilallisesta alkoi tulla lähes koominen hahmo, vaikka hevoset vielä metsätöissä näyttivät korvaamattomilta.

Kuitenkin hevonen oli perinteisesti ollut se, mikä erotti herrat rahvaasta. Raamatussakin esitettiin luonnottomana sellainen järjestys, jossa palvelijat olivat hevosten selässä ja herrat kulkivat jalan. Se kuului apokalyptiikan maailmaan, jossa kaikki oli muuttuva ja viimeiset tulisivat ensimmäisiksi.

Ranskaksihan hevonen on cheval ja sen mukaisesti hevosmies on chevalier -kavaljeeri, kuten se meillä sanottiin. Espanjassa ovat vastaavasti caballo ja caballero. Hienoa väkeä siis juuri tuon hevosen perusteella ja ansiosta.

Toisaalta tiedämme, että sota oli ja on yhäkin julmaa ja ratsuväki raakaa. Tuota raakuutta pehmensi hieman se ritarillisuus (sanasta rida, ratsastaa, ryttare, ratsumies), jota hevosmiehet kollegiaalisesti osoittivat sodassakin vertaisilleen, jotka olivat sitten velvollisia maksamaan potut pottuina.

Denis Davydov, venäläinen husaari, joka vuoden 1812 sodassa komensi partisaaniosastoja ja jonka hahmo ikuistettiin Tolstoin Sodan ja rauhan Denisov-nimisessä arkkityyppisessä hummaajassa ja rämäpäässä, taisteli myös Suomen sodassa 1808-1809.

Muistelmissaan Davydov kertoo, miten hänen esimiehensä Jakov Perovitš Kulnev oli suosittu ja arvostettu myös ruotsalaisten puolella, kuten Runebergkin esittää. Kerran kaksi ruotsalaista upseeria oli joutunut kasakoiden saartamaksi ja nämä perinteidensä mukaisesti aikoivat tappaa nämä ja ryöstää heidän omaisuutensa.

Silloin upseerit huusivat ranskaksi: Koulneff, Koulneff -sauvez-nous la vie (Kulnev, pelasta henkemme), mikä sitten tapahtuikin.

Kulnev ei muuten ollut Donin kasakoita, kuten Runeberg erheellisesti kertoo, vaan kotoisin Liivinmaalta, nykyisestä Latviasta (Ludza).

Kulnev kohosi Suomen sodassa kenraalimajuriksi ja johti hyökkäystä Ahvenanmeren yli Grisslehamniin. Hän oli Napoleonin sotien konkari, joka tuli myös ranskalaisten puolella hyvin tunnetuksi. Väitetään, että hänen kuoltuaan Napoleon kirjoitti Josephinelle: Eilen kuoli Kulnev, joka oli venäläisten paras ratsumies.

 Kulnev kaatui jo vuonna 1812, Venäjän armeijan perääntymisvaiheessa, mutta hänen maineensa jäi elämään ja hänen kuvansakin on helppo löytää Talvipalatsin sotilaiden galleriasta. Hänen muistokseen on nimetty kirkkokin.

Kun Runeberg loi vänrikkinsä, oli runo Kulnevista sensuurin suuntaan oivallinen osoitus siitä, että runoilija osasi arvostaa myös entisiä vihollisia. Viittauksia Kulneviin käytettiin myöhemminkin todisteena siitä, ettei Runeberg ollut mikään russofobi. Tuo sanahan keksittiin 1800-luvu jälkipuoliskolla.

Itse asiassa Runebergin vänrikeistä tuli suomalaisen nationalismin keskeinen tukijalka, kuten venäläisellä puolella sitten jo ennen sortokausia ja etenkin niiden aikana alettiin valittaa. Pelkästään merkittävänä vuonna 1899 vänrikeitä myytiin 75000 nidettä, mikä oli ajan oloissa valtava määrä (ks. Vihavainen: Haun runeberg venäläisin silmin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Palataksemme Kulneviin, Runebergin hänestä antama kuva ei tietenkään ole nykyisen poliittisen korrektiuden mukainen. Erityisesti huomiota tässä suhteesa kiinnittää hänen niin sanoakseni räikeä heteroseksuaalisuutensa:

Ma Kulnevista juttelen,

Lie sulle tuttu tuo.

Sep’ oli oikein kansan mies,

Hän elää ja hän kuolla ties,

Mies parhain missä taisteltiin,

Tai maljaa maisteltiin.

Yöt, päivät yhä taistella,

Sit’ ilonansa piti hän,

Ja kaatumista kukkana

Vaan sankar-elämän.

Mi aseheksi puuttuikaan

Ol’ yhtä, kunhan kaatui vaan,

Jos miekka taikka pikari,

Jos joi tai tappeli.

Hän harras myös ol’ lempimään,

Nopeesti kullan valitsi,

Sodasta tuskin pääsikään,

Niin tanssit toimitti.

Yön sitten armasteltuaan,

Hän kengän riisui kullaltaan,

Sen viinaa täydellänsä toi

Ja lähtömaljan joi.

 

Tällaistahan todella tapahtui. Kun Suomen säädyt olivat Porvoon valtiopäivillä vannoneet uskollisuutta Venäjän keisarille, voitiin valloitetetuilla alueilla kaikin mokomin, vaikka sitten salaa hammasta kiristellen järjestää tanssiaisia, joihin venäläiset upseerit osallistuivat. Näinhän tehtiin esimerkiksi Oulussa.

Samaan aikaan Ruotsin kuninkaalle uskolliset Suomen armeijan rippeet jatkoivat raskasta marssiaan, nälän, vilun, sairauksien ja vihollisen ahdistamina. Noista tansseista Runeberg ei sen enempää puhu, mutta kyllä sen sijaan esimeriksi tunnettu muistelija Sara Wacklin.

Hurjuus taistelussa, ryyppäämisessä ja naisten kaatamisessa nostettiin ratsumiesten ja erityisesti husaarien keskuudessa ihanteeksi. Kulnevin alaisen, jo mainitun Denis Davydovin runoissa löydämme tämän arvomaailman ja siihenhän Runebergkin viittaa.

Näinä metoo-aikoina saattaa joka tapauksessa tuntua hieman yllättävältä, että vihollisarmeijan upseerien naisseikkailut oman väestön keskuudessa esitettiin romanttisessa valossa ilman moitteen häivääkään.

Ehkä tässä voisi ajatella, että naisten ajateltiin tuohon aikaan jokaisen vastaavan itsestään eikä kyse näissä seikkailuissa ainakaan aina ollut mistään raiskauksesta. Paljon naisia ovat miehitysarmeijat aina vetäneet puoleensa.

Joka tapauksessa Runebergin maalaama kuva mustakuontaloisesta Kulnevista juomassa vodkaryyppyään aamulla koko yön kestäneen ”armastelun” jälkeen naisen kengästä on merkille pantava. Tuo kengästä juominen ei sellaisenaan ole ainutlaatuinen juuri tämän runon aihe, sellaista toki tapahtui näinä galanttien kavaljeerien aikoina.

Historiaan siirtyneenä asiat joka tapauksessa saattavat saada romantiikan hohdetta, vaikka niitä aikoinaan olisikin paheksuttu.

Joka tapauksessa syntyi tarina, todenperäinen tai ei, että Kulnev olisi kerran toimittanut tanssit jollakin selustan paikkakunnalla ja juonut siellä maljan tytön kengästä.

Tyttö oli tiettävästi sulkavalaisen Tiittalan kartanon tytär ja tuo hänen kenkänsä, joka oli saanut palvella maljana, säästettiin jälkipolville. Kuva siitä julkaistiin Hakkapeliitta- lehdessä vuonna 1930 ( ks. 15.04.1930 Hakkapeliitta no 16-17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ).

Woke-piirit puhukoot, mitä puhuvat, mutta jotenkin tuntuu sitä, että kaikesta huolimatta sodassa vielä 1800-alun oloissa saattoi sentään olla joitakin absurdin ritarillisia piirteitä ainakin noiden hevosmiesten eli kavaljeerien keskuudessa.

 

Pahoillaan olosta

 

Onpas ikävää

 

Näin vanhaksi ukoksi tultua on yöelämään alkanut kuulua erilaisten sanojen poukkoilu mielessä ja jopa niiden vertailu, mikä tietenkin jää pakosta pinnalliseksi ja epätäydelliseksi ja monia asioita tulee myös ymmärrettyä enemmän tai vähemmän väärin.

Mutta siinähän se aika kuluu, mitä jostakin syystä pidetään yleensä myönteisenä asiana, vaikka ei aina. Siltä varalta, että asia tuottaisi jollekin huvia, panen (enkä pistä tai laita) pari huomiota paperillekin.

Kun jollekin toiselle sattuu epätoivottavia tai suorastaan pahoja asioita, sanoo myötätuntoinen suomalainen: Onpas ikävää!

Itse asiassa hän ei lainkaan viittaa siihen, että kokemus jotenkin liittyisi pitkäveteisyyteen tai tylsyyteen. Ikävä/ikävyyskin vain on epätoivottava asia, kuten etenkin teinit tietävät. Toki parhaimmillaan ikävässä/ikävyydessä on nostalgian suloisia sävyjä: Mi ikävyys, mi hämäryys mun sieluni ympär’, kuin syksy-iltanen autioll’ maalla…

Saksalainen sen sijaan sanoo Schade, eli vahinko, eikä tarkoita sitä, että asiaan ei liittyisi tarkoituksellisuutta, vaan sitä, että on aiheutettu/aiheutunut jonkinlainen vaurio.

Englanniksi kyseessä on tietenkin shame eli häpeä, vaikka siinä ei viitatakaan vahingon kärsineen häpeälliseksi leimattuun toimintaan. Itse asiassa lähellä on rienaava ajatus, että itse Jumala olisi saattanut toimia väärin, epäreilusti eli häpeällisesti.

Ellei pakkoruotsini minua petä, saattaa ruotsalainen tässä yhteydessä puhua synnistä -synd. Jokin asia meni siis väärin, vaikka syyllistä ei tässä suinkaan osoiteta, itse tapahtuma vain nyt on jotenkin väärä.

Venäläinen puhuu säälistä: Otšen žal. Espanjalainen voi sanoa osanottavasti vaikkapa que rabie! tai que barbaridad! ja ranskalainen tokaisee tant pis, mikä ei liity virtsaamiseen, vaan huonouteen, latinaksi peor, pessimus.

Toki on olemassa myötätuntomanauksia, jotka yleensä ovat mietoja, ainakin silloin kun niitä käytetään korrektia kieltä edellyttävissä yhteyksissä. Esimerkiksi Martti Ahtisaari käytti usein kevytmanausta Peijakas!

Naiset ja intellektuellit käyttävät mielellään sievää kieltä, joten sellaiset ilmaukset kuin hitto, peeveli (pyöveli), helkkari (jo siinä rajoilla), samperi ja vastaavat saattavat särvittää sisarellista myötäkärsimystä toiselle tapahtuneen vahingon johdosta.

Mikäli asia on kyllin suuri, saatetaan myötätuntoa osoittaa myös höystämällä osanotto kaikkein karkeimmillakin kirouksilla, mutta tämä on tyylikysymys. Monessa kielessä sellainen taitaa olla aina paheksuttavaa.

Kevytmanausta kuten shit! käyttävät anglosaksit ja romaanisissa kielissä on vastaava Merde!, Merda! jne. Suomessa Voi paska! taitaa olla tulossa salonkikelpoiseksi englannin vaikutuksesta. Saksan Scheisse on tuttu niillekin, joille kieli muuten on outo.

Venäläiset eivät eritysesti manaile ulosteiden nimeen, vaan käyttävät govno-sanaa pikemminkin laadun puutetta osoittamassa.

Ja mihin unohtukaan Sorry! Mehän sanomme suomessakin nykyään olevamme pahoillamme, emmekä enää valita asiaa (Valitan!). Jos sivullinenkin henkilö on pahoillaan siitä, mitä toiselle tapahtui, osoittaa hän olevansa sivistynyt henkilö eikä villi-ihminen.

Venäjässä on sananparsikin net tšužoj boli -vierasta kipua ei ole. Lapsilla ja muilla helposti suggeroitavilla henkilöillä tämä on sananmukaisesti totta, aikuiseksi varttuessa riippuvuus ympäristöstä vähenee.

Venäjässä muuten sanotaan oivaltavasti myös fanittajien sairastavan fanitustaan. He ovat bolelštšiki (bolet -sairastaa). Mutta tämä menee jo toiseen asiaan.

Valitettavasti asiat eivät aina mene niin kuin toivoisimme. Me suomalaiset tavallaan siis ainakin hengessä ääntelemme surkeasti, kun asiat menevät huonosti.

Ruotsissa on kevytilmaus tyvärr, johon ei näyttäisi liittyvän mitään erityisiä emootioita. Siinä vain todetaan, etteivät asiat niin menneet, kuin olisi ollut suotavaa. Venäläinen sanoo samassa yhteydessä k sožaleniju, eli viittaa myötätuntoon asian johdosta.

Ranskassa viitataan syntyneeseen vahinkoon: dommage quand même, espanjassa rangaistukseen tai syntiin: que peña, que lastima!

Meillä siis yleensä valitetaan, mikä hyvin sopineekin runonlaulajien kansalle. Voidaanhan sitä myös sanoa Mikä vahinko! tai Olipas ikävää!

Sen sijaan pahoillaan olemisessa, kun kyse on myötätunnosta, on jotakin suomalaisuudelle vierasta ja lainattua. Suomalaisen elämäntyyliin sopii kyllä ihan yleisesti olla alla päin, pahoilla mielin, murtaen mustoa haventa, kääntäen päätä käiväräistä.

Mutta onko se nyt samaa asennetta kuin on asiallista vaikkapa tuntea sen takia, että on vahingossa astunut jonkun varpaille? Sori siitä, mutta anteeks’ tai ihan ranskalaistyyppinen oho! olisi ehkä luontevampi.

Toki aivan kurjaa käytöstä olisi vahingonilo, joka on saksaksi Schadenfreude. Anglosaksit taitavat hieman ylpeillä siitä, ettei heidän kielessään edes ole vastaavaa käsitettä ja he käyttävät sitten tarvittaessa tuota saksalaista.

Joskus käytettiin useinkin ilmausta Ähä!, joka äänensävystä riippuen saattaisi olla myös tahallisuuden osoitus. Se onkin jo käynyt harvinaiseksi.

Meillä kyllä osataan olla myös vahingoniloisia ja ehkä juuri sen takia on erityisen välttämätöntä aina asianmukaisissa tilanteissa kertoa, että asia on nimenomaan ikävä tai kirottu tai ainakin tarkoittamaton. Sääliin viittaaminen sen sijaan saattaisi tuntua sen kohteesta alentavalta.

Syvällä ollaan

 

Barbaria ilman naamiota

 

1800-luku uskoi Euroopassa inhimilliseen edistykseen ja yleensä alettiin jo valveutuneissa piireissä ymmärtää myös sodan mielettömyys. Sehän ei ollut mikään toimiva tapa rikastua ja siihen varautumisen vaatimia valtavia kustannuksia saattoi pitää korkeintaan välttämättömänä tai ainakin valitettavana pahana.

Niinpä vakavia yrityksiä yleisen ja peruuttamattoman rauhantilan aikaansaamiseksi ja ainakin varustelukustannusten jonkinlaiseksi rajoittamiseksi alettiin tehdä. Tulokset olivat vaatimattomia, mutta ainakin Haagiin saatiin rakennettua asialle omistettu palatsi ja avoimesta väkivallan saarnaamisesta alkoi tulla seurapiirikelvotonta.

Jo Boksarikapinan kukistamisessa pidetyt puheet ja tehdyt teot osoittivat, ettei suurta muutosta ollut tapahtunut ja ensimmäinen maailmansota hävitti sitten loputkin illuusiot.

Silti sotaa katsottiin aina tarpeelliseksi perustella jollakin ylevällä asialla, eihän ihmisiä noin vain voinut uhrata ilman elämää suurempaa perustelua.

Tuossa uhraamisessa taitaa kuitenkin piillä jo sen itsensä oikeuttaminen. Seppo Oikkonen on usein tälläkin palstalla muistuttanut siitä, miten sota taannuttaa ihmisten ja kansojen psyyken yhä primitiivisemmälle tasolle ja rakentaa hyökkääjästäkin kuvan uhrina, joka tarvitsee suojelua ja vaatii sitä kansalaisiltaan.

Edes natsi-Saksa ei propagandassaan halunnut olla avoimesti ylimielinen saalistaja ja hyökkääjä, vaan kuulutti maailman oikeudenmukaisempaa jakoa ja uutta Eurooppaa, jossa kansoille annettaisiin se, mitä ne oikeudenmukaisesti ansaitsivat ja tarvitsivat.

Neuvostoliitto taas kävi suurta isänmaallista sotaa, jossa virallisen version mukaan olennaista oli kansakunnan taistelu elämästä ja kuolemasta, eikä suinkaan suurvallan etupiiristä tai edes ideologiasta. Samaan aikaan taistelu toki käytiin edistyksen, oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolesta taantumusta, obskurantismia ja orjuuttamista vastaan (vrt. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Taistelussa ilmennyt ristiriita oli tietenkin aivan todellinen, vaikka tuossa edellä viitatussa laulussa esitetty osapuolten vastakohtaisuuden totaalisuus kuuluikin jo propagandan fiktiiviseen maailmaan. Joka tapauksessa myös Neuvostoliitossa vannottiin ainakin sanoissa inhimillisten perusarvojen nimiin.

Jopa toisen maailmansodan propagandassa oli harvinaista, että uhattiin vaikkapa kokonaista kansaa hävittämisellä, vaikka juuri sellaisia rikoksia oltiin itse asiassa tekemässä.

Kun Jemeljan Jaroslavski, toisen luokan suuruus, jonka johdossa oli nimikuulu Taistelevien jumalattomien liitto (Союз воинствующих безбожников), jatkosodan alussa ilmoitti julkisesti, että suuri neuvostokansa suuttumuksessaan pyyhkäisisi Suomen pois maan pinnalta, oli se Suomen propagandalle harvinainen herkkupala, jota sitten vielä aina silloin tällöin toisteltiin.

Asian sai suomalaisten korvissa kuulostamaan erityisen dramaattiselta se, että juuri sama herra johti noita taistelevia jumalattomia, joiden valtaa uskonnollinen Suomen kansa hyvästä syystä pelkäsi. Itse asiassa koko tuo Taistelevien jumalattomien liitto oli juuri tuossa vaiheessa Stalinille kiusallinen, hän kun kipeästi tarvitsi ja sai tukea Venäjän ortodoksiselta kirkolta.

Tarkkaan ottaen tuo Jaroslavskin uhkaus ei välttämättä ollut ihan niin paha, kuin miltä se kuulosti ja millaiseksi se voitiin tulkita. Ellen nyt ihan väärin muista, niin siinä käytettiin ilmaisua steret s litsa zemli, joka ei välttämättä tarkoita, että näin tulee tapahtumaan, vaan että näin voi tapahtua.

En nyt onnistu löytämään originaalia, mutta olennaista tässä on, että moisen uhkauksen esittäminen missä muodossa tahansa oli ennenkuulumatonta hävyttömyyttä ja myös hyvin harvinaista. Vaikka tuossa sodassa oltiin teoissa aivan tavattoman barbaarisia, haluttiin sentään edes sanoissa teeskennellä jonkinlaista säädyllisyyttä. Joskus lipsuttiin.

Vaan mitenkäs on nyt? Internetin kautta saamme nähdä toinen toistaan häpeämättömämpiä naamoja, jotka uhkaavat täydellisellä tuholla meidänkin maatamme. Niin mahtava on ylpeissä puheissaan tuo hyökkäyksen viaton uhri, oma synnyinmaa, jota vihollinen turhaan yrittää uhata.

Pidän ilmeisenä, että nykyaika on ainakin diskurssinsa tasolla jo taantunut kauemmas barbariaan kuin toisen maailmansodan ajan Eurooppa, jossa sentään yritettiin säilyttää edes jonkinlainen säädyllinen puhetapa. Nyt pelkkä valtion sotilaallinen mahti eli sen kyky pahantekoon näyttää riittävän ylpeilyn aiheeksi.

Se, että ydinpommin räjäyttäminen keskellä ihmisasutusta ei koskaan eikä missään oloissa voisi olla muuta kuin korkeimman luokan sotarikos, rikos ihmiskuntaa vastaan, ei enää säikäytä uhoajia.

Sota tietenkin kiihdyttää tällaista henkisen taantumisen prosessia, mutta onhan se jo kauan ollut käynnissä. Tällaista tuli kirjoitettua jo yli vuosikymmen sitten, jo ennen Krimin miehitystä, kun Venäjällä jotkut innostuneet nuorisopiirit laskivat leikkiä Washingtonin hävittämisestä uusilla ihmeellisillä ohjuksilla. Silloin sitä tosin laajasti paheksuttiin.

 

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Mahtailu kansallisena projektina

 

Mahtailu kansallisena projektina

 

Mihaili Bakunin kirjoitti aikoinaan kirjan ”Ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” (Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija). Aitosovinistisessa hengessä tämä anarkistien Grand Old Mad kuvaili saksalaista upseeria, joka hänen mielestään oli ”sivistynyt elukka, lakeija vakaumukseltaan ja pyöveli kutsumukseltaan”.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin Bakuninin kynästä on lähtöisin myös anekdootti, jossa eri Euroopan kansakunnat kehuivat kukin sillä, mitä hyvää heidän hallitsijansa pystyvät kansalleen antamaan. Vain saksalaista nämä maalliset hyvyydet eivät kiinnostaneet ja hän kehaisikin vain: ”Meidän hallitsijamme pystyy orjuuttamaan ja nöyryyttämään teidät ja kaikki muutkin!”

Kun mitään tavoiteltavaa eikä arvokasta siis ainakaan tämän skenaarion mukaan ollut tarjottavana, tarjottiin ihailun kohteeksi pelkkää valtion mahtia. Se taas oli asia, jota Bakunin vihasi enemmän kuin mitään muuta, vaikka hänen aivoissaan itse asiassa syntyi idea eräänlaisesta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa valtiovallan sijasta oli Zwangherrin roolissa kansalaisyhteiskunta.

Esimoderneissa yhteiskunnissa oli valtion mahdilla aina suuri merkitys. Sitä korostettiin ulkoisilla tunnuksilla, palatseilla, linnoituksilla, paraateilla ja loistolla. Pietariin saapuva talonpoika saattoi tuntea vain nöyrää hämmästystä nähdessään, Jumalan maanpäällisen voidellun asuinsijat ja hänen palvelijansa, joita oli leegio, hekin pukeutuneina loistavasti kuin serafit.

Talonpoika ei saanut valtiolta mitään aineellisia hyvyyksiä vaan päinvastoin maksoi koko lystin ja sai kaupan päälle ruoskaa palkakseen, jopa aivan syyttömänä. Vielä sen jälkeen kun maaorjuus ja ruumiin rangaistukset lakkautettiin, valtio sijoitti hyvin paljon mahdilla rehvastelemiseen. Japanin-sodassa tapahtunut lankeemus oli sitten sitäkin nolompi.

Mutta sovinismilla ratsastaminen tuotti tiettyjen ainesten kannatuksen. Mustasotnialaisten ja muiden varsinaisten lurjusten ohella joukkoon kuului myös aivan tavallisia poroporvarillisia sanomalehtien lukijoita. Kaikki eivät taputtaneet mustasotnialaisten murjaisulle, jonka mukaan ”Viipuri on Venäjälle vihamielisen mongolikansan hallussa” ja pitäisi palauttaa oikealla omistajalleen, joka oli sen jo vuonna 1710 valloittanut. Harvat sen sijaan ymmärsivät, että suomalaisilla pitäisi omalla alueellaan olla jonkinlaisia erioikeuksia venäläisiin nähden.

Korskea sovinismi vaati vähemmistöjen alistamista ja nautti valtion mahdista niin kauan kuin sitä riitti. Sitten kuitenkin tapahtui niin, että talonpoika, jolle oli annettu vain maksajan osa, alkoi itsekin kiinnostua saamaan vastinetta uhrauksilleen. Kun mahdin näyttäminen taas kerran floppasi pahasti, alkoi kultaisten kaluunoiden hohto himmentyä.

Kuka oikeastaan tarvitsi loputonta teurastusta ja hävitystä? Miksi Puolaa, Suomea ja muita reuna-alueita piti hallita väkivalloin? Ellei valtiolla ollut muuta tarjottavaa, niin se ei ansainnut muuta kuin tuhonsa.

Dardanellit saattoivat kiinnostaa niin oligarkkeja kuin sovinistisia visionäärejä, mutta tuskin talonpoikaa Kurskin kuvernementista. Hän pikemminkin halusi saada osansa paikallisen tilanherran maista. Vallankumous syntyi vuonna 1917 väriltään punaisena, mutta tämä ei ollut oleellista. Vallankumoukset syntyvät kautta aikojen silloin, kun valta menettää legitimiteettinsä. Pelkkä mahtailu, johon ei liity edes ajatusta maallisen hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta, on hutera perusta vallalle. Maksaja kyllästyy joskus.

Tässä ei ole mitään marxilaista. Jo raamatussa todetaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikäli ylpeillä halutaan, on oikea järjestys hankkia ensin jotakin ylpeilyn aihetta. ”Russofobisten” olkiukkojen rakentelu ja erilaisten marginaaliainesten haaliminen niiden tueksi ei ole kestävä pohja vakaalle kehitykselle.

 

Kaupungeilla on kohtalonsa

 

Habent oppida sua fata

 

Kaupunkien väestö ei ole riippuvaista maanviljelystä ja maanomistuksesta, vaan ainoastaan siitä maanviljelyksen tuottamasta ylijäämästä, jonka tämä joukko saattaa saada käyttöönsä ja kuluttaa osallistumatta itse maataloustyöhön. Kaupunki on siis ollut eräänlainen joutilasyhteisö kehittymättömän yhteiskunnan perspektiivistä katsoen.

Niinpä on aivan normaalia, että kaupunki vetää puoleensa aivan muuta väkeä kuin sen ympäristössä asuu. Yleensä kaupungit ovat hyvien liikenneväylien varrella ja jatkuvassa yhteydessä kaukaisiinkin seutuihin.

Kaupunkeja on tietenkin monta sorttia, mutta arkkityyppinen menestyvä kaupunki on yleensä toiminut ennen muuta kaupan palveluksessa. Hallinto, sota, opinkäynti ja muut sellaiset asiat tuottavat yleensä vähän pienempiä yksiköitä, kun taas kauppakaupungin kasvu ei näyttänyt tuntevan rajoja muinaisuudessakaan.

Miljoonankin väkiluku ylitettiin, vaikka ongelmat olivat valtavia. Nikolai Karamzin kertoi 1700-luvun lopulla, että Pariisissa sai haistella sekä kaikkein hienoimpia hajuja, mutta myös inhottavinta löyhkää. Lontoo haisi joskus sanoin kuvaamattomasti ja sitä ympäröi lähes loputon savusumu.

Teollisuudesta tuli toki suuri kaupunkien elinkeino ja kasvun lähde sitten, kun se varsinaisesti syntyi, mutta siedettäviä asuinpaikkoja suurkaupungeista tuli vasta vähän yli sata vuotta sitten, kunnollisten vesi- ja viemäröintiverkostojen synnyttyä. Pitkään suurkaupungit olivat kansakuntien hautoja: epäterveellisissä oloissa niiden kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempaa.

Kaupungeissa on kiinnostavaa niiden suhteellinen riippumattomuus välittömästä naapurustosta. Niiden huolto saatettiin jo kauan sitten perustaa kaukaisten alueiden ylituotantoon, kuten esimerkiksi Pietarissa, josta kaksi kolmasosaa asukkaista sitten joutui tavalla tai toisella lähtemään, kun huolto bolševikkivallan alkuaikoina romahti.

Kaupunkien erikoisuuksiin kuuluu myös niiden ympäristöstä poikkeava etninen koostumus. Monilla seuduin itäisessä Euroopassa kaupungeissa asui jo keskiajalla paljon sellaista väestöä, joka oli ympäristölle etnisesti aivan vierasta. Tallinna ja Riika ovat hyvä esimerkkejä tästä.

Vilna kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta sillä on ollut omat, voimakkaat erityispiirteensä. Nykyäänhän noin 600 000 asukkaan Vilnan väestö on voittopuolisesti liettualaista (vuonna 2021 67%), puolalaisia on 15,4% ja venäläisiä 9,7%.

Vielä vuonna 1931 liettualaisia väestöstä oli vain 0,8%! Samaan aikaan puolalaisia oli 65,2% ja enimmäkseen jiddišiä puhuvia juutalaisia 33,5%.

Vuoden 1897 (väestönlaskenta) luvut ovat hyvin kiinnostavia nekin. Tuon ajan 154 000 asukkaasta etnisiä liettualaisia oli vaivaiset 2%, puolalaisia 31%, venäläisiä 20% ja juutalaisia 40%. Suotta ei kaupunkia nimitetty Pohjolan Jerusalemiksi, joka oli juutalaisuuden kenties tärkein keskittymä tuohon aikaan.

On selvää, että natsien toimeen panema joukkomurha, Shoah oli ratkaiseva tekijä juutalaisten häviämisen taustalla. Se ei kuitenkaan ole ainoa. Vuonna 1959 juutalaisia oli yhä peräti 6,9%.

 Venäläisten lukumäärälläkin on ollut rajut vaihtelunsa: vuonna1897 se oli 20%, vuonna 1931 3,8% ja vuonna 1959 29%. Nykyinen luku on 9,7%. Muutokset eivät selity pelkillä luonnollisilla syntyvyys- ja kuolleisuusprosenteilla. Kaupungin väkiluvun lisääntyminen toki on merkittävä taustatekijä, joka nopeasti muuttaa suurenkin joukon suhteellisesti pieneksi, ellei se kasva muiden mukana.

Tässä voimme miettiä oman Helsinkimme väestönmuutoksia: vuonna 1815 väkiluku oli 4276 henkeä, joista ehkäpä vain noin 200 oli suomenkielisiä suomalaisia. Suomenkieliset olivat siis vähemmistö, joka kuitenkin koko ajan kasvoi. Puolet helsinkiläisistä oli suomenkielisiä vasta 1900-uvun alkuvuosina, jolloin väkiluku myös ylitti 100000 rajan.

Kun Helsingissä vuonna 1875 23000 asukkaasta suomenkielisiä oli noin 6000, merkitsi se noin neljäsosaa. Samaan aikaan venäjänkielisiä oli noin 3000 eli noin 12%. Loput olivat ruotsinkielisiä.

Väkiluvun kasvaessa puolen miljoonan Helsingissä suomenkielisiä oli 1970-luvun alussa yli 90%, loput olivat etupäässä ruotsinkielisiä ja venäläisten osuus oli enää vaivaiset 0.2%.

Nythän Helsingin metropolialueella asuu noin puolitoista miljoonaa henkeä ja sen nimisessä kunnassakin jo lähes 700 000 asukasta. Suomenkielisiä tästä pien-Helsingin asukasmäärästä on noin 75% ja ruotsinkielisiä 5,5%. Ennusteen mukaan ulkomaalaisen aineksen määrä on jo vuonna 2035 26%. Kehityksen suuntahan on selvä.

Asiassa ei tietenkään ole mitään ihmettelyn, saati pöyristymisen aihetta. Asukkaiden etnisenkin kokoonpanon muutokset kuuluvat kaupunkien olemukseen, ainakin kasvavien ja kehittyvien. Suomenkielisten kannattaa muistaa sekin, että he ovat Helsingissä olleet sinne muuttavaa vähemmistöä vielä 1800-luvulla. Vanhalla ruotsinkielisellä alueellahan tämä pääkaupunkiseutu sijaitsee.

Nykyaikana on toki normaalia, että jokaisen kansallisvaltion pääkaupungissa väestön enemmistö edustaa etnisestikin maan enemmistökansallisuutta. Aina ja kaikkialla näin ei ole ollut, kuten kai jo kävi selväksi. Muuan esimerkki vieraan kansallisuuden valta-asemasta toisen maan pääkaupungissa on Gruusian eli Georgian pääkaupunki Tbilisi, joka aikoinaan tunnettiin armenialaisella nimellä Tiflis.

Nyt tuossa 1,2 miljoonan asukkaan kaupungissa gruusialaisia on 89,9%, armenialaisia 4,8%, azereita 1,4% ja venäläisiä 1,2%. Yllättävän hyvin siellä joka tapauksessa tulee toimeen venäjällä, vaikka englantiakin jo väännetään.

Vuonna 1780 Tbilisissä arvioidaan olleen noin 50000 gruusialaista ja 10000 armenialaista. Venäläisten määrä oli mitätön.

Vuonna 1864 gruusialaisten määrä sen sijaan oli jo pudonnut 24,8 prosenttiin ja armenialaisia oli peräti 47,3%. Venäläisiäkin oli 20,7%.

Väestön nykyinen koostumus ei tietenkään ole syntynyt vasta Neuvostoliiton romahdettua. Armenialaisvoittoisessa kaupungissa gruusialaiset nousivat enemmistöksi jo bolševikkivallan vuosina ja venäläisten suhteellisen ja absoluuttisenkin määrän pieneneminen alkoi myös silloin.

Prosessi oli siis aivan päinvastainen kuin vaikkapa Tallinnassa ja Riiassa, jotka nopeasti venäläistyivät ns. neuvostovalan vuosina.

Kaupungeilla on kohtalonsa. Niiden väestökehitykseen vaikuttavat sekä taloudelliset tekijät, joista pienin ei nykyään ole maahanmuuttopolitiikka, että talouteen ja tekniikkaan liittyvät seikat, jotka ovat mahdollistaneen kaupunkien valtavan kasvun ja suosivat erityisesti tiettyjä kaupunkeja.

Kaupunki ei enää ole pelkkä kauppa- ja tuotantolaitos, vaan yhteisöjen summa, jossa syntyy sellaista vetovoimaa, joka parhaimmillaan houkuttelee kasvun ja kukoistuksen kannalta tärkeitä ihmisryhmiä.

Voihan siinä tietysti käydä niinkin, että se houkuttelee ihan toisenlaisia ryhmiä ja työntää keskuudestaan pois kehityksen kannalta arvokkaitakin aineksia.

Selvää ainakin on, että nyt menossa olevalla vuosisadalla kaupunkien kuva ja ilmapiiri tulee radikaalisti muuttumaan myös meidän suurkaupungeissamme. (suurkaupungeiksi luokitellaan yli 100 000 asukkaan taajamat).

Toivomme tietenkin, ettei muutos tuo mukanaan ainakaan kohtalokkaassa määrin irrationaalista radikalismia ja suhteiden kärjistymistä. Sellaisestakin on historiassa aivan liikaa esimerkkejä. Pelkällä maahanmuuttopolitiikallakaan näitä suuria prosesseja tuskin voidaan ratkaista, mutta täytyyhän sitä ainakin yrittää.

Miehityksen perintö

 

Epätoivoinen sota

 

Dalia Kuodyté and Rokas Tracevskis, The Unknown War. Armed Anti-Soviet resistance in Lithuania 1944-1953. Genocide and resistance research centre of Lithuania 2019, 50 s.

 

Liettuan väkiluku ennen toista maailmansotaa oli vähän yli 2,5 miljoonaa. 25000 miestä menehtyi sodan aikana Puna-armeijassa ja Saksan armeijassa, mikä oli normaalia itäeurooppalaista tasoa, mutta sen lisäksi menehtyi sodan aikana lähes 14% siviileistä.

Yhteensä menetykset siis olivat 375000 henkeä, mikä on valtava suonenisku pienelle maalle.

Monet kuolleista olivat juutalaisia. Liettuassa asuneesta juutalaisväestöstä kuoli noin 80%. Liettuahan oli jo vuosisatoja ollut suuri juutalaiskeskittymä ja erityisesti Vilnassa juutalaiset olivat ajoittain jopa enemmistönä, kun taas etnisiä liettualaisia oli eräinä vuosina aivan häviävän pieni määrä. Puolalaisten määrä sen sijaan oli aina melko suuri.

Vuonna 1939 Vilnan väkiluku oli noin 200000, joista juutalaisia yli 50000. Lisäksi oli Saksan miehittämästä Puolasta tullut noin 12000-15000 juutalaista. Vilnan venäläiset olivat irrottaneet Puolasta vuonna1940 ja antaneet Liettualle valloituksen myötäjäisinä.

Vilnan juutalaisten kohtalo on järkyttävä tarina, josta n puhuttava erikseen, nyt tuossa entisessä pohjolan Jerusalemissa heitä on jäljellä vain pari tuhatta, mikä noin 600000 väkiluvusta on mikroskooppinen osuus. Kaksi synagogaa kuitenkin toimii.

Liettuan sodan ajan historialla on toinenkin erikoisuus, nimittäin miehityksen vastaisen sissisodan intensiivisyys ja laajuus. Toki samanlaista toimintaa oli myös Virossa ja Latviassa ja muillakin Neuvostoliiton miehittämillä alueilla, kuten Valko-Venäjällä ja etenkin Länsi-Ukrainassa.

Liettuassa metsäveljien merkitys oli kuitenkin tämän kirjasen perusteella paljon suurempaa kuin muissa Baltian maissa ja verrattavissa vain Länsi-Ukrainaan, vanhaan Itävalta-Unkarin alueeseen, joka sodan aikana oli liitetty Neuvostoliittoon.

Vastarintataistelijat ymmärsivät, etteivät voineet voittaa aseellista taistelua. Sen sijaan he uskoivat Atlantin julistukseen, joka takasi kaikille kansoille oikeuden päättää asioistaan ja odottivat kolmen suureen välien katkeamista. Sissitoiminnalla todistettiin, ettei Liettuan kansa halunnut kuulua Neuvostoliittoon.

Vuonna 1945 metsäveljiin arvioidaan kuuluneen jopa 30000 henkeä, jotka toimivat aktiivisesti ja tekivät hyökkäyksiä miehittäjiä vastaan jopa parin sadan hengen voimalla. Jo ensimmäisenä vuonna arvioidaan noin 10000 partisaanin kaatuneen ja kaikkiaan heitä menehtyi noin 20000. Liikkeeseen osallistui kaikkiaan noin 50000 henkeä.

Partisaanit järjestäytyivät hyvin ja johtoon nousi Jonas Žemaitis, jonka patsas on nykyään Liettuan puolustusministerin edessä. Vuonna 2009 Liettuan parlamentti nimitti hänet kuoleman (vuonna 1954 Butyrkassa) jälkeen Liettuan neljänneksi presidentiksi.

Ensimmäisen kiivaan taisteluvaiheen jälkeen partisaanien toiminta keskittyi propagandaan ja heillä oli jopa omat kirjapainonsa, arvatenkin monistuskoneita, joilla painettiin jopa tuhansien kappaleiden painoksia.

Länsivallat eivät koskaan uskaltaneet nousta puolustamaan sissejä, mutta kirjoittajat katsovat, että liikkeen ansioksi jäi se, etteivät venäläiset juuri uskaltaneet muuttaa Liettuaan. Heidän osuutensa väkiluvusta on nyt vain noin kuusi prosenttia, kun se Latviassa on noin kolmasosa ja Virossa neljäsosa.

Vaikka Neuvostoliitto siis antoi liittämälleen Liettualle huomenlahjana historiallisesti tärkeän Vilnan alueen, ei kansa siitä leppynyt valloittajaa kohtaan. Vielä vuonna 1947 partisaanit suorittivat 1333 aseellista hyökkäystä, joissa menehtyi 1344 hyökkääjää. Länsi-Ukrainassa hyökkäyksiä oli samaan aikaan 1603 ja niissä menehtyi 4136 hyökkääjää.

Verrattuna Viroon ja Latviaan, joissa metsäveljien liike jo laimeni, nämä olivat suuria lukua: hyökkäyksiä oli samaan aikaan Virossa 39, Latviassa 106 ja Valko-Venäjällä 60.

Sissisota on aina raakaa ja armotonta eivätkä sissit ota vankeja. Sen merkityksenä ainakin oli tietyissä yhteiskuntapiireissä säilynyt leppymättömyyden traditio, joka sai suuren hetkensä Neuvostoliiton hajotessa.

Myös Ukrainan nykytilannetta arvioitaessa täytyy maanalaiselle neuvostovastaiselle liikkeelle antaa suuri merkitys. Kreml on nähnyt paljon vaivaa todistellessaan sen olleen ja yhä olevan saksalaismielistä ja natsilaista. Sen omien menetelmien vertaaminen natsismiin on sen sijaan nykyään julistettu rikolliseksi. Sekin on muuan tyypillinen totalitarismin tapa yrittää hallita menneisyyttä.

Epätoivoisella taistelulla on oma laahuksensa ja näyttää siltä, että juuri tällä hetkellä jo umpeutuneita haavoja, jota syntyi myös miehitettyjen maiden sisälle, oltaisiin taas repimässä auki.

Se ei tietenkään ole mikään normaali, saati toivottava olotila ja kaikilla osapuolilla on syytä toivoa, että niin sanotut hyvät naapuruussuhteet sanan aidossa mielessä voisivat taas mahdollisimman pian palata.

Kreml on tietenkin se, joka päästi helvetin valloilleen, mutta eihän se ainoa taho ole, joka on otettava huomioon, kun mieletön sota pitäisi lopettaa.

Vilnan perspektiivistä

 

Suomi ja Liettua

Näin Vilnassa taas oleskellessa pistää silmään, miten täällä on myös Suomi-yhteyksiä, ellei suoria, niin ainakin epäsuoria.

Vilnan kysymys osoittautui tuhoisaksi balttilaiselle yhteistyölle 1920-luvulla. Uusi Liettuan valtio ei hyväksynyt sitä, että uudelleen syntynyt Puola liitti vanhan suuriruhtinaskunnan pääkaupungin omiin maihinsa. Niinpä yhteistyötä puuhaavien reunavaltioiden oli hyväksyttävä joukkoonsa joko Puola tai Liettua, molemmat eivät tulleet.

Samaan aikaan Puolan ja Venäjän suhteet olivat tulehtuneet ja Venäjän liittolainen vuoden 1922 Rapallon sopimuksesta lähtien, Saksa oli myös Puolan, sanoisiko muodikkaasti geopoliittinen vihollinen Puolan käytävän (Danzig) takia.  Puolan suhteen molemmat olivat yhtä nuivia ja jakoivat sen sitten vuonna 1939, mutta se on jo juttu erikseen.

Puola-johtoinen liittoutuminen olisi ärsyttänyt myös Saksaa, joka nyt tosin oli 1920-uvulla alamaissa, mutta sentään yhä olemassa ja tulisi jonakin päivänä vielä nousemaan.

Niinpä etelästä ei oikein löytynyt varteenotettavia liittolaisia, vaikka kyllähän suhteita viriteltiin 20-luvulla, mutta liiallinen Puola-innostus (Varsovan sopimus 1922) kaatoi jopa hallituksenkin. Varsova-johtoinen liittouma olisi ollut myös Saksan vastainen.

Joka tapauksessa Vilna nousi 1900-luvulla näin taas pitkän tauon jälkeen merkittäväksi tekijäksi Suomen politiikassa. Oli se sellainen ollut ennenkin, mikäli siitä voitiin 1500-1600-luvuilla puhua Ruotsin politiikasta erillään.

 Kuten muistamme, Pentti Renvallin mukaan puhua voitiin ja Suomen herrathan kannattivat Puola-suuntausta, jota taas jo kuninkaaksi valitun Sigismundin kapinalliset vastustajat Kaarle herttuan johdolla vastustivat.

Uusi tuolloinen kuninkaamme Sigismundhan oli Suomen herttuan Juhanan, sittemmin kuningas Juhana III:n ja hänen puolisonsa, Milanon herttuan tyttären Bona Sforzan poika, joka oli erinäisistä syistä joutunut syntymään vankeudessa Gripsholmin linnassa.

Nuo Juhanan ja Bonan tyttären, Katariina Jacellonican Vilnassa pidetyt loisteliaat häät avasivat uuden aikakauden Puolan ja pohjoismaiden historiassa: Ruotsin ja Liettuan (vuodesta 1569 Puola-Liettuan rzeczpospolitan) suhteet tulivat nyt tärkeiksi, valitettavan usein kyllä hyvin sotaisiksi.

Uskonnon merkitys ajan poliittisissa taisteluissa oli tärkeä, jos ja kun niin haluttiin. Kirkkojen lähentämistä yritettiin tuon tuostakin ja se johti yleensä niiden entistä ankarampaan oikeaoppisuuteen.

 Aluksi ja etenkin Juhana III:n aikana näytti kuitenkin rauhanomainen rinnakkaiselo mahdolliselta. Suomestakin meni Vilnaan, Rzeczpospolitan toiseen pääkaupunkiin opiskelijoita, joista muuan, nimeltä Valentinus Thomae Lossius, Karjalohjalta lähtöisin oleva jesuiittakoulun opiskelija sepitti runoja Sigismundin Vilnaan saapumisen kunniaksi.

Runoista kaksi oli latinaksi ja yksi suomenkielinen. Runot jopa painettiin ja kyseessä on yksi harvinaisista ei-uskonnollisista suomenkielisestä 1500-luvun painetuista teksteistä.

Painotuotteen nimi oli Serenissimo ac potentissimo principi Sigismundo III, regi Poloniae, magno duci Litvaniae &c.,&c., faelicissimum Vilnam ingressum gratulantur…

Muuntelin tekstiä hieman nykyasuun:

 

Terve meille Sigismud tulee

Nyt kaikki kansa Vilnassa luulee

Jumala kuin kaikki hyvin loi

Kiitetty olkoon, jonka tänne toi

Sinua suuresti toivoi(mme) joka päivä ja yö

Niin kuin jokainen todistamme myö

Meidän menomme tahdomme että

Onnellisen ja terveellisen loppuun päättää

Sillä niinkuin aurinko kirkas

maa hedelmäänsä ei suinkaan kanna

jos ei paista ja tee hänen virkaans

pelto ja niitty ei myös mitään anna

peräti ottaa sen halla paha

ei löydä ruokaa ei juomaa ei rahaa

anna siis sinun virkas paistaa

eripuraiset polje ja anna heidän maistaa

ettäs Jagellonin suvult ulos tulit

sen kaikki maailma kyllä kuuli

tee oikeutta, ole hyvä, karta pahoi

elä hyvin, älä ota rahoi

samalmuotoo myös tämä lauma

ei kanna yhtään hyvää kaumaa

jos sinä heiltä menet kauas

ja et ole terveenä, vahva ja rauhas

elä kauan ja valtaas levitä

vihamiehelle pelkoo ja synnis kevitä

 

Itse asiassa Jagellon tyttärenpoika Sigismund aloitti uuden dynastian, Vaasat, jotka kauan menestyivät hyvin ja ulottivat valtansa kauan Venäjällekin ns. sekasorron aikana. Sigismundin poika Vladislav Vaasa jopa valittiin myös Venäjän tsaariksi ja pajarit vannoivat hänelle uskollisuutta, vaikka hän joutuikin pian lähtemään Kremlistä.

Vladislav käytti edelleen myös Ruotsin kuninkaan titteliä ja hänen sydämensä ja sisälmyksensä (cor et viscera) on haudattu Vilnan katedraaliin. Vilnaa kerrotaankin Vaasa-suvun kuninkaiden suosineen ja paljon käyttäneen pääkaupunkinaan.

 

 

 

Takaisin maaseudulle

 

Ympyrä sulkeutuu

 

A.H. Tammsaare, Kotiinpaluu. Totuus ja oikeus V. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 2013, 634 s.

 

Tammsaaren valtavan pentalogian viimeisessä osassa palataan taas Vargamäen tilalle ja sen soiden keskelle. Vanhat ja kovat isännät ovat pehmenneet ja joutuneet sivuraiteelle, ensimmäisen osan päähenkilö on jopa siirtynyt mökkiin, pois lastensa ja lastenlastensa tieltä.

Kaupungista palaa myös varsinaiseksi päähenkilöksi muuttunut Vargamäen poika Indrek ja asettuu synnyinkotiinsa setämieheksi.

Sana setämies ymmärretään nykyään valtakulttuurissamme ns. pissispiirien antamassa merkityksessä poikana, joka oikeasti on jo aikuinen, mutta yrittää vongata nuoria tyttöjä. Tämä on nykyisen diskurssimme keskeisiä aiheita ja kiintoisa osoitus oman kulttuurimme tasosta.

 Aikoinaan setämies kuitenkin tarkoitti perheen vanhaapoikaa, joka teki talon töitä palkatta. Sellainen setämies tulee myös latinakouluja käyneestä ja lapsensa hylänneestä Indrekistä, jonka saaman sivistyksenolisi oikeastaan pitänyt pätevöittää hänet virkamieheksi, mandariiniksi, jonka henkinen maailma oli irrotettu talonpoikaisesta elämänpiiristä.

Paluu synnyinkotiin ei ole mikään klassinen tuhlaajapojan paluu, kuten Juhani Salokannel huomauttaa, siitä puuttuu jopa se hohde, joka liittyy syntisen armahtamiseen. Lukumiehen palaaminen siihen miljööseen, josta hän oli yrittänyt ponnistaa ylös, oli yksinkertaisesti vain floppi, hukkainvestoinnin tunnustaminen, jossa tuskin on edes nostalgiaa.

Toki Indrek jatkaa isänsä elämäntyötä eli soiden ojitusta lapiopelillä. Virossa sillä välin toteutunut kansanvalta lähtee lopulta jopa auttamaan talonpoikien pyrintöjä laskemalla joen pintaa. Onhan sekin uuden ajan merkki.

Tammsaaren järkäle ei kuitenkaan ole mikään Linnan Pohjantähti. Muistakaamme, että Linna halusi ja sai nimenomaan tieteen akateemikon tittelin. Hänen intohimonaan oli kuvata maaseudun muutos sosiaalihistoriallisena prosessia ja inhimillisesti katsoen täytyy todeta hänen selvinneen urakastaan loistavasti. Pohjantähteä ei ole suotta sanottu Suomen kansallisromaaniksi.

Samanlaista statusta on sovitettu myös Tammsaaren romaanisarjalle, mutta sen näkökulmat ovat aivan toisenlaisia. Toki maaseudun muutos käy ilmi myös Totuuden ja oikeuden sivuilta ja sen ohella se kuvaa tietyissä osissaan siirtymistä kaupunkiin ja valistuksen ja urbanisaation prosesseja.

Maaseudun suuria muutoksia 1800-luvulla Tammsaare ei kuitenkaan kuvaa ja tuskinpa ne Virossa olivatkaan yhtä suuria ja äkillisiä kuin Suomessa, jossa talonpoika alkoi nousta ja jopa herrastella metsärahoillaan.

Viron suuret yhteiskunnalliset kysymykset ja prosessit, kuten saksalainen kartanotalous ja vapaussodan jälkeinen suuri maareformi ovat nekin kaukana Vargamäen puhtaasti talonpoikaisesta miljööstä, jossa isäntien valta on käytännössä se korkein instanssi. Toki isäntien keskinäistä nokkimisjärjestystä ruoditaan oikeudessa.

Joka tapauksessa esimerkiksi maaseudun koneellistuminen ja vaurastuminen jäävät varsin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Niittokoneitakaan ei mainita, vaan miehet niittävät kilpaa hullun lailla. Puimakone sentään toimii jossakin ja polkupyöriä on käytössä yleisesti.

Edellisessä osassa puhuttiin jonkin verran pirtukaupasta. Sen merkitys oli varmasti suuri myös kuvitteellisella Vargamäen alueella. Suomen kieltolaki ja vanhat seprakauppaperinteet tarjosivat helppoa rahaa sille, joka uskalsi riskeerata.

Vargamäen vanha isäntä viedäänkin viimeiseen lepoon komeasti automobiililla, jonka hankkimiseen tarvittavien rahojen alkuperä ihmetytti kansaa. Olisiko kanamunakaupalla voinut päästä moisiin summiin käsiksi?

Ehkäpä nykyään sentään jopa niillä, nythän maatalouskin oli bisnestä, ei enää pelkkä elämänmuoto. Virosta, kuten Suomesta vietiin elintarvikkeita muun muassa Englantiin.

 Ants Oras on tunnetussa kirjassaan Viron kohtalonvuodet, pyrkinyt osoittamaan, ettei Viron itsenäistyminen ollut mikään epäonnistuminen toisin, kuin bolševikit väittivät. Muuan selkeä osoitin, joka todisti elintason noususta, oli polkupyörien suuri lukumäärä.

Venäjällä ymmärrettiin myös polkupyörän statusarvo ja tunnetussa Sergei Gerasimovin taulussa Juhla kolhoosissa, on polkupyörä hyvin keskeisesti esillä. Käytännössä niitä sai vielä 1970-luvulla etsimällä etsiä. Vain harva neuvostoihminen osasi ajaa pyörällä.

Joka tapauksessa se, joka etsii kaunokirjallista kuvausta Viron modernisaatiosta ja sen sosiaalihistoriallisista murroksista, ei kannata odottaa liikoja tältä Tammsaaren valtavalta romaanilta. Se keskittyy ihmisiin ja heidän aivoituksiinsa ja pyrintöihinsä, jotka yleensä saavat aikaan päinvastaisia tuloksia kun oli tarkoitettu.

Ehkäpä tämä onkin jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Vastaavastihan tapahtuu Tammsaaren romaanissa Hornanperän uusi paholainen.

Eksklaaveja ja ekspansiota.

 

Hinku itään ja geopolitiikka

 

1800-luvun Englannissa sai niin sanottu poliittinen taloustiede ikävän leiman. Sillä näet haluttiin perustella se, ettei köyhiä tarvinnut auttaa eikä saanutkaan, sillä se olisi ollut epätieteellistä. Köyhyys nimittäin selittyi siitä lainomaisuudesta, että väestönkasvu pyrkii aina ylittämään käytettävissä olevan ravinnon määrän.

Parasta ja oikeinta politiikkaa oli tuon tieteen valossa antaa talouden lakien hoitaa tasapainon hakeminen, eikä yrittää mahdottomia, mikä vain pahentaisi tilannetta. Niinpä syntyi käsite Dismal science -synkkä tiede.

Mikäli halutaan etsiä oman aikamme synkkää tiedettä, olisi hyvä kandidaatti niin sanottu geopolitiikka, jota ei ole pidetty ainoastaan asioiden tilaa kuvaavana systemaattisena ajatteluna, vaan myös normatiivisena tieteenä. Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota, totesi nimikuulu šarlataani Aleksandr Dugin jo vuonna 2014. Valitettavasti hän osui oikeaan.

Vain vastuuttomat idiootit voivat katsoa, että poliittisen maantieteen tosiasioita pitää ja jopa täytyy jostain syystä muuttaa sodalla. Se on kuitenkin ollut se tavallisin tapa muuttaa valtioiden rajoja ja mikäli valtioiden vastakohtaisuuksia pidetään sovittamattomina, tulee juuri rajoista helposti sodan syy.

Itämeren etelärannan valtiorajat ovat hyvin erikoiset ja yritys niiden muuttamiseksi ns. Puolan käytävän kohdalla antoi aiheen toiseen maailmansotaan. Nytkin puhutaan paljon niiden ongelmallisuudesta erityisesti Venäjän ja samalla tietenkin sen vastustajien kannalta.

Polttopisteessä on taas, kuten vuonna 1939 Itä-Preussi, joka silloin oli leikattu irti emämaastaan Saksasta. Nyt se on irrallaan emämaastaan Venäjästä, vieläpä varsin kaukana siitä. Lähempänä on kuitenkin Valko-Venäjä, joka on enemmän tai vähemmän Moskovan taskussa.

Valko-Venäjästä Itä-Preussin eli Kaliningradin alueen erottaa sadan kilometrin pituinen Suwalkin käytävä, jota pidetään Naton heikoimpana lenkkinä. Mikäli Venäjä valtaisi sen, leikkautuisi Baltian maayhteys muhin Nato-maihin, ensi sijassa Puolaan.

Noilla mahdollisuuksilla spekuloivat päivittäin ne, jotka saavat siitä palkkansa ja lisäksi vielä monet muutkin. Täytyy vain toivoa, että järki voittaisi ns. geopolitiikan ja nykyisiä rajoja kunnioitettaisiin. Ehkä Ukrainan sota olisi voinut jo opettaa jotakin kaikkein höyrypäisimmillekin.

Joka tapauksessa Itämeren etelärannan rajojen ja valtapiirien muodostuminen on kiinnostava asia.

Saksalaiset, jotka kautta keskiajan tunkeutuivat kohti itää (Drang nach Osten), aloittivat kaukaa lännestä, Elben takaa. Tänäkin päivänä puhutaan Elben itäpuolisista alueista (Ostelbien) omana kokonaisuutenaan, jolle olivat ominaisia muulle Saksalle tuntemattomat instituutiot, kuten junkkerivaltainen kartanotalous.

Preussilaisuudesta tuli aikanaan koko Saksaa leimaava käsite, vaikka Preussi alun perin ei edes kuulunut Saksan keisarikuntaan ja Brandenburgin vaaliruhtinas, joka sitä hallitsi oli keisarikunnan termein vain kuningas Preussissa (König in Preussen) eikä Preussin kuningas (König von Preussen).

Alun perin slaavilaisten preussien asuttama maa antoi sittemmin nimensä suurvallalle, joka lopulta nielaisi koko Saksan. Saksalaisvalta levisi jo keskiajalla nopeasti itään ja sen moottoreita olivat hansakauppa ja Saksalaisen ritarikunnan miekkalähetys.

Lyypekki oli ensimmäinen saksalainen kaupunki Itämeren rannalla ja perustettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1143. Jo vuonna 1242 saksalaiset ritarit taistelivat Aleksanteri Nevskin joukkoja vastaan Peipsijärven jäällä.

Hinku itään (Drang nach Osten) vei saksalaisvallan tunnetusti aina Peipsijärvelle ja Narvajoelle saakka ja hieman kauemmaskin, mutta suoraa maayhteyttä Viron ja Liivinmaan ja Preussin välille ei kuitenkaan saatu syntymään. Kantona kaskessa oli Liettua.

Viron ja Liivinmaan valloitus oli erittäin veristä tuhoamissotaa (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Pakanalliset virolaiset ja lättiläiset taistelivat urhoollisesti ja kokosivat suuria armeijoita puolustamaan linnojaan ja kyliään, mutta kärsivät loputa tappion ja kastettiin väkisin kristinuskoon.

Liettuassa kävi toisin. Siellä paikalliset asukkaat säilyttivät oman yhteiskuntansa ja laitoksensa. Suomessakin kristinusko voitti jo 1100-luvulta lähtien, mutta Liettuassa pakanuus säilyi vielä pari sataa vuotta, aina 1300-luvun lopulle saakka ja kauemminkin.

Saksalaisilla oli kyllä hyvää halua vallata myös Liettua, mutta heidät peitottiin perin pohjin Tannenbergin taistelussa vuonna 1410 eikä ristiritarien puhti riittänyt enempään. Tappio jäi kuitenkin kaihertamaan vuosisadoiksi ja kun vuonna 1914 saksalaiset voittivat venäläiset Itä-Preussin alueella, he alkoivat kutsua taistelua Tannenbergin voitoksi.

Mutta vuoden 1410 Liettua ei ollut Venäjä eikä se ollut edes kristitty. Osaksi se kyllä oli molempia ja muodosti Euroopan laajimman valtakunnan, joka ulottui Itämereltä Mustalle merelle. Puola oli aluksi personaaliunionissa Liettuan kanssa ja vuoden 1569 Lublinin unionista lähtien ne olivat samaa valtakuntaa.

Suurin osa Liettuan valtakunnan kansoja oli slaaveja, puolalaisten ohella etenkin valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ja sen onkin ajateltu olleen itse asiassa eräänlainen läntinen vaihtoehto Moskovan Venäjälle, vaikka itse pakanallinen Liettuan kansa ei tainnutkaan loistaa läntisillä instituutioillaan.

Erikoista on, ettei myöskään liettuan kieli kohonnut suureen arvoon yhdessä poliittisen mahdin kanssa. Ensimmäinen liettuankielinen kirja, joka oli katolinen katekismus, ilmestyi vasta vuonna 1595.

Kulttuurisesti Liettua ei kuitenkaan ollut mikään takapajula, päinvastoin. Renessanssivaikutteita sinne tuli 1500-luvulla suoraan Italiasta erityisesti Katariina Jagellonican äidin, Bona Sforzan välityksellä.

Vuonna 1563 Vilnan raati (seimas) julisti kaupungin avoimeksi kaikille uskontunnustuksille ja ennen pitkää siitä tuli Euroopan ja luultavasti koko maailman suurin juutalaiskeskittymä, uusi Jerusalem monine kuuluisine oppineineen. Vuonna 1570 perustettiin jesuiittakoulu, joka sai akatemian (yliopiston) statuksen vuonna 1579, eli siis puoli vuosisataa ennen Turkua.

Kuten tunnettua, Sigismund Vaasa oli aikoinaan meidänkin kuninkaamme ja Ruotsin valtakunnan liittyminen personaaliunionilla Puolaan (rzeczpospolita) olisi voinut luoda mahtavan vastapainon länteen laajenevalle Moskovan Venäjälle.

Tästähän ei sitten mitään tullut ja Sigismundia vastaan nousivat myös suomalaiset nuijamiehet, joilla tuskin oli merkittävää ulkopoliittista ymmärrystä, kuten Pentti Renvall on huomauttanut. Linnaleirin rasitukset he kyllä ymmärsivät ja halusivat karistaa ne niskoiltaan.

Joka tapauksessa Liettuan historia on monessa suhteessa hyvin kiinnostava. Entäpä, jos saksalaiset olisi onnistuttu lyömään kunnolla myös Virossa ja Liivinmaalla? Ehkäpä pakanuus olisi voinut sielläkin säilyä vielä pari vuosisataa ja heimokuninkaat olisivat liittyneet yhteen maleva-armeijoineen?

Tai ehkä kristinusko olisi sielläkin vähitellen omaksuttu kaikessa sovussa?

Mutta miten olisi käynyt viron ja latvian kielten? Olisivatko ne säilyneet hallintokielinä vai olisiko eliitti omaksunut jonkin toisen kielen, kuten Liettuassakin kävi? Saksan sijasta olisi käyttöön voinut tulla puola, valkovenäjä, tanska, ruotsi tai venäjä.

Ei ole mahdollista todistaa, että Viron ja Liivinmaan kohtalo olisi ollut ennalta määrätty sellaiseksi tai tällaiseksi. Liivinmaan kronikan kuvaamat taistelut olivat usein tasaväkisiä ja loppujen lopuksi ratkaisevaa taisi olla kotimaisten voimien hajoaminen ja joidenkin liittoutuminen valoloittajan kanssa.

Nykyisessä maailmassa niin Viro ja Latvia kuin Luettuakin ovat uudelleen syntyneitä pikkuvaltioita, joilla on strateginen sijainti Itämeren ja Venäjän välissä.

Erään tunnetun dosentin keskeisiä ajatuksia on, ettei pikkuvaltioilla oikeastaan ole eikä voikaan olla omaa historiaa. Ne ovat vain suurempien käsissä olevia objekteja, pseudovaltioita. Suomi tietenkin kuuluu samaan joukkoon.

Tosiasiassa näin ei ole tai ainakaan näin ei ole aikoinaan ollut. Kehitys on satojen vuosien mittaan paisuttanut joitakin pieniä valtioita ja kuihduttanut toisia, suuriakin. Se ei suinkaan merkitse sitä, että suuremmat olisivat edes aina olleet olemassa, saati että niillä olisi joitakin luonnollisia oikeuksia pienempiin nähden.

 Terve järki toki suosittaa rauhanomaisia ratkaisuja ja ystävällisiä suhteita kaikkien välille. Vain siinä on kaiken valtioviisauden alku, ei suinkaan tämän tai tuon maapalan anastamisessa omaan käyttöön.

Villit ja kristityt

 

Pakanoiden keskellä

 

François-René de Chateaubriand, Atala. Suomentanut Hannu Salmi. Faros 2003, 128 s.

 

Kirjoittaja tunnetaan restauraation ajan poliitikkona ja virkamiehenä sekä herkullisen pihvin keksijänä tai ainakin sen nimen antajana. Hän oli myös Ranskan Akatemian jäsen ja tunnustettu ranskalaisen kirjallisuuden mestari.

Tuo manittu paksu, puolikypsänä syötävä pihvi oli kenties varakreivi Chateaubriandin keittiömestarin luomus tai sitten Amerikan intiaanien keksintöä. Amerikassa sen lanseerannut gourmet joka tapauksessa oleskeli ja tutustui kai ihan henkilökohtaisesti intiaaneihin.

Jalot villit ja muut kuvitellut olennot olivat valistuksen ajan kirjallisuuden vakiokalustoa. Niitä ei yleensä tarvinnut lainkaan tuntea, ne voitiin yhtä hyvin vain kuvitella järkiolennoiksi, joiden mielestä eurooppalainen sivilisaatio oli mieletöntä.

Chateaubriand joka tapauksessa myös tunsi intiaaneja ja kuvasi heitä tavalla, jossa oli romanttisen ihailtavuuden ohella paljon myös kauhistuttavia piirteitä.

Intiaaneilla näet oli outoja juhlia, joissa ihmisiä uhrattiin ja saatettiin mielikuvituksellisten kidutusten alaisiksi. Lähetyssaarnaajat, joita tässä kirjasessa edustaa pyhimysmäinen erakko, pyrkivät levittämään villien keskuuteen sivistystä, mutta edistys oli hidasta.

Villit eivät siis kuitenkaan olleet pelkästään raakoja, vaan monessa suhteessa myös ihailtavia omintakeisen sivilisaationsa edustajia. Muuan outo ja makaaberi tapa heillä oli esi-isien eli vainajien luiden kuljettaminen mukanaan uuteen asuinpaikkaan siirryttäessä.

Myös ranskalainen valta teki pahojaan Amerikassa tuhotessaan erään heimon, jonka jäljelle jääneet jäsenet olivat jaloja ja ystävällisiä sieluja. Ranskalaisilla joka tapauksessa oli omat syynsä, he kostivat tuon intiaaniheimon tihutöitä.

Valkoisten ranskalaisten ja espanjalaisten tunkeutuminen läntisen Pohjois-Amerikan erämaihin ei tietenkään tapahtunut pelkästään rauhallisesti, vaikka he yleensä olivatkin yhteistyössä tämän tai tuon alkuasukaskansan kanssa.

Joka tapauksessa suhteista tuli niinkin läheisiä, että syntyi lapsia maahanmuuttajamiesten ja alkuasukasnaisten välille. Tämähän onkin se yleinen kuvio, josta kovin monessa kirjassa kerrotaan. Sen sijaan perin harvoin, jos koskaan tapaamme sellaista asetelmaa, jossa esiintyisivät maahanmuuttajanainen ja alkuasukasmies. Asiaa selittää toki miesten suuri yliedustus muuttajissa, mutta myös naisen asema kansan geenivarannon lähteenä ja myös kulttuurinen ylpeys.

Ehkäpä joku muistaa, millaisen haloo aiheutti joku TV-sarja, jossa maahanmuuttajatyttö niin sanotusti styylasi kantasuomalaisen pojan kanssa.  Maahanhmuuttajaryhmän kiukkuinen reaktio näyttää olleen naiiveille ohjelman tekijöille suurikin yllätys.

Tässä kirjassa joka tapauksessa päähenkilönä on intiaanien piirissä kasvanut espanjalaisen maahanmuuttajan ja intiaaniäidin tytär, joka on kasvatettu kristityksi. Äidin käsitykset kristillisyydestä olivat hyvin epämääräiset ja hän päätti tytön puolesta, että tämän oli säilytettävä neitsyytensä uhrina äidin kuolemanjälkeisen elämän helpottamiseksi.

Tyttö otti asian tosissaan ja kieltäytyi läheisestä suhteesta pelastamansa miehen kanssa, vaikka oli tähän korviaan myöten rakastunut. Dilemman ratkaisemiseksi hän otti myrkkyä ja kuoli siihen.

Toki kristityt, joilla oli parempaa tietoa asioista, tuomitsivat äidin vääräoppisen teon ja tyttären itsemurhan, jonka syntisyydestä tämä ei viattomuuksissaan tiennytkään. Äärimmäinen ratkaisu hirvittävään ristiriitaan löytyi joka tapauksessa vain kuoleman kautta, kuten romanttisissa teoksissa tuli tavaksi.

Tämä pikku romaani on osa Chateaubriandin laajempaa teosta Kristinuskon henki (Génie du christianisme, 1802), jota pidetään yhtenä ranskalaisen romantiikan perusteoksista ja jossa on nähty voimallinen protesti valistuksen tyhjää hengettömyyttä vastaan.

Ainakin teoksen menestys oli valtava ja sen juonen toistumista näemme yhä uudelleen, milloin Alaskan erämaassa tapahtuvana kuten Jack Londonilla ja milloin kaukasialaisena draamana kuten useilla venäläisillä kirjailijoilla ja elokuvantekijöillä Puškinista ja Tolstoista lähtien ja aina nykypäiviin saakka.

Nykyaikaisen lukijan silmin kirja on aika tylsä ja ennalta arvattava, mutta sen ilmestyessä asia tietenkin oli toisin. Kristinuskon henkeä ei liene enemmälti käännetty suomeksi, joten edessä olisi pieni ranskan kielen harjoitus, mikäli siihen haluaa kunnolla ja laajemmin tutustua.

 Toki käännöksiä muille kielille riittää ja ystävällinen robottikin voi aina auttaa, jos kiinnostus koskee vain juonta eikä koko kirjaa sanataiteellisena luomuksena.