Mahdollisen taiteesta

 

Valtioiden suhteet ja moraali

 

Maailmanhistoria on ollut täynnä moraalin suurvaltoja eli maita, jotka ovat esiintyneet moraalin vartijoina ja sen periaatteiden auktoriteetteina.

Pienemmästä päästä muistamme Ruotsin, jonka politiikka sai monen mielestä jo hullukurisiakin sävyjä Olof Palmesta lähtien, mutta toki maailma myös tarvitsi sitä, että joku riippumaton taho uskaltaisi sanoa poikkipuolisen sanan supervaltojen politiikasta.

Itse asiassa noita sitoutuneita sanojia kyllä riitti. Vanhan kaskun mukaan amerikkalainen kehuskeli joskus venäläiselle maansa suurella poliittisella vapaudella: hän voisi kosoka tahansa mennä Washingtonin Mallille kantamaan kylttiä, jossa lukee että Nixon on idiootti.

Eipä tuo mitään, vastasi venäläinen, ihan saman minäkin voin Moskovassa tehdä missä tahansa.

Venäläinen taisi kyllä vähän luvata liikoja. Muistan, miten aikoinaan Moskovassa olin hieman hämmästynyt siitä, kun muuan ystäväni sanoi, ettei siellä voinut tuoda esille mitään henkilökohtaista mielipidettä. Jos olisi mennyt Punaiselle torille mukanaan kyltti, jossa olisi lukenut että Brežnev on nero, olisi miliisi heti korjannut putkaan, josta ei heti olisi pois päässyt.

Tietenkin Brežnev oli nero, mutta hän oli sitä sellaisella tavalla, joka vaati virallisen teorian mukaista ymmärtämistä. Kenenkään yksilön päästä ei sellaista lähtenyt ja kaikki joka tapauksessa ajattelisivat, että tuossa tehdään nyt härskiä pilaa pääsihteerin seniiliydestä.

Moraalin suurvaltoja olivat silloin sekä USA että Neuvostoliitto. Pienemmille maille riitti, että ne kannattivat oman oman ryhmänsä politiikkaa ja tarvittaessa esittivät kaiken parhain päin.

Aina välillä tapahtui asioita, jotka olivat päivänpolitiikan ja yksilöpsykologian perspektiivistä katsoen sallimattomia ja moraalittomia. Kyseessä olivat kuitenkin asiat, joiden oli arvioitu edistävän parhaiten pyhää asiaa. Ei tavallisen tallaajan mielipidettä siinä kaivattu ellei se puolestaan myös tuonut lisäarvoa tuolle politiikalle.

Kyse ei ollut moraalisesta nihilismistä ja avoimesta voimapolitiikasta. Toki sen perustelut saattoivat olla valheellisia, mutta viime kädessä ne perustuivat uskoon, jonka mukaan oma puoli edusti maailmanhistorian voittoisaa prinsiippiä, joka lopulta toisi kaikille onnen. Vastapuolen menestys taas oli askel kohti orjuutta. Usko tähän ei välttämättä olut aina vahva, mutta se oli periaatteessa välttämätön.

Kadunmies ja vallankin -nainen uskoi tuota puhetta joskus laimeasti ja epäröiden, mutta joskus hyvinkin kiivaasti ja kaikella sielullaan ja sydämellään. Kaikkien hyvien asioiden edistäminen on aina ollut osalle kansaa ja etenkin nuorisolle omaa elämäkin kalliimpaa.

Antiikin aikana tuollaista asennetta nimitettiin hyveeksi, mutta moni hyve klassisen määritelmän mukaan saattaa olla myös epätäydellistä ja muuttua jopa vastakohdakseen, mikäli puuttuu hyveistä suurin eli viisaus.

Silloin, kun liikutaan valtakuntien tasolla, hyve ei hallitsijalle voi olla identtinen kansalaisen hyveen kanssa, mikä on monille ollut aina vaikea ymmärtää. Toisaalta on aina riittänyt niitä, joiden mielestä valtioetu antaa oikeuden tehdä mitä tahansa sen edistämiseksi.

Hyökkääminen naapurimaahan ja sen kansan murhaaminen, ryöstäminen ja orjuuttaminen ovat aina olleet valtioiden klassisia harrastuksia ja näin on yhä. Kansalaisten saaminen oman valtion politiikan taakse ei näytä koskaan olleen erityisen vaikeaa. Tekipä oma valtio mitä tahansa, se muuttuu monen patriootin silmissä automaattisesti oikeaksi.

Maailmassa taitaakin olla kovin vähän esimerkkejä siitä, että oman valtion ulkopolitiikan moraalittomuus olisi saanut kansan nousemaan sitä vastaan ja kukistamaan kelvottoman hallinnon. Oma sota on monien mielestä aina oikeutettu ja mitä enemmän siinä annetaan uhreja, sitä pyhemmäksi se muuttuu.

Machiavelli tunsi aikoinaan hyvin tämän problematiikan, joka on tänään taas mitä ajankohtaisinta. Hänen valtioviisauttaan, joka ammensi antiikin historiasta, ei kannata vähätellä.

Tähän tapaan kirjoitin tuosta valtio-opin klassikosta kahdeksan vuotta sitten:

auantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

 

Machiavellin moraali

 

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja ykslöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

 

Pukki paratiisissa

 

Naiset, kaikki heidän naisellisuutensa

 

Arto Paasilinna, Kymmenen riivinrautaa. Eroottinen farssi. Romaani. WSOY 2001, 247 s.

 

Arto Paasilinna (1942-2018) oli Suomen merkittävimpiä kirjailijoita, kuten WSOY:n kotisivu toteaa. Kun hengen maailmassa liikutaan, pitää sama itse asiassa sanoa preensissä: hän on yksi merkittävimpiä kirjailijoitamme.

Merkittävyyden osoittaa jo suosio. Paasilinna kirjoitti kolmekymmentäviisi romaania ja lukuisia muita teoksia. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Jopa Sariolan saavutukset jäävät varjoon tämän rinnalla.

Paasilinna on suosittu eli populaari, mikä usein mielletään vähäarvoisuudeksi. Kuitenkin Ranskassa häntä on pidetty nimenomaan vakavana kirjailijana. Toki hänen teoksistaan puuttuu se usein pyhää kunnioitusta herättävä puoli, jota kutsutaan nimellä soul searching, eikä niistä tulisi emieleen etsiä sitä, mitä Eino Kaila nimitti syvähenkisyydeksi, mutta koko käsitehän on unohdettu jo vuosia sitten.

Lukutapa määrää sen, miten kirja ymmärretään. Toiselle jokin teos saattaa merkitä jännityskirjaa ja toiselle elämänarvojen pohdintaa. Dostojevskikin kirjoitti myös jatkokertomuksena salapoliisiromaanin, Karamazovin veljekset, joka varmastikin sai myös tästä alasta kiinnostuneita lukijoita, vaikka paljon muitakin.

Ainakaan Paasilinna ei ole poliittisesti korrekti, mikä luultavasti myös takaa suosion. Paasilinnan populaarisuus ja voisi sanoa populismi, näkyy tässä kirjassa harvinaisen selvästi. Päähenkilö on rasvanahkaisen rahvaan joukosta ponnistanut mies, joka on menestynyt teolllisuudessa, tuotteiden valmistajana eikä huijarina, ja on nyt upporikas.

Hän laukoo aina välillä valittuja mielipiteitään, muun muassa herranketkuista, jotka ovat pelkällä koulutuksella hankkineet itselleen leveän leivän, mutta eivät itse asiassa osaa mitään eivätkä saa mitään aikaan. Suorittajaporras se tässä maailmassa lopulta kaiken suorittaa.

Joka tapauksessa 60-vuotispäiviään viettävällä miehellä on nyt millä mällätä ja merkkipäivän johdosta käteen on jäänyt valtava määrä kukkia ja erilaisia herkkuja kaviaarista hanhenmaksaan ja samppanjaan.

Kukat on vietävä jonnekin, kun vaimo on allerginen, eikä kukaan pysty kaiken maailman herkkujakaan syömään ja juomaan. Niinpä niitä ruvetaan jakamaan sympaattisille tuttaville, jotka kaikki jostakin syystä ovat naisia.

Kiertue venyy päiviksi ja siitä tulee suuri keihäsmatka. Kaikkien kymmenen kanssa päästään sänkyyn ja kohtaukset ovat toinen toistaan miellyttävämpiä molemmille osapuolille. Kateellinen nuorempi mies, taksikuski kysyy sentään: entäs kun tulee se yhdestoista?

Viagran voimalla koko joukon loppupääkin hoidellaan kunniakkaasti ja paluu rakkaan vaimon luo sujuu sekin mallikkaasti. Hurjien seikkailujen jäljet on saatu peitellyksi.

Kuusikymppinen kirjailija varmaankin tunsi myös omakohtaisesti ne tunnot, joita tuo ikävaihe herätti. Ennen puhuttiin viidenkympin villityksestä, mutta vanha viisikympinenhän on uusi kuusikymmentä.

Moinen alan atleettisuoritus on tietenkin pelkkää fantasiaa, mutta epäilemättä juuri tässä fantasiassa näkyy jotakin todellisuudesta.

Mies pyrkii levittämään geenejään mahdollisimman laajalle ja kaikki naiset kiehtovat häntä, ani harvoin poikkeuksin. Kyseessä on tuo kuuluisa Goethen esittämä ikinaisellisuus, Das Ewig-Weibliche, jonka miehet kokevat vastustamattomana voimana.

Mies voi ihan oikeasti rakastaa samanaikaisesti monia naisia ja olla mielessään kaikille uskollinen. Naisen laita on toisin.

Nainen etsii biologisen tehtävänsä mukaan lapsilleen parasta isää, joka huolehtii hänestä ja lapsista. Miehet yleensä ja sellaisenaan eivät ole kiinnostavia, mutta tietyt erityiset miehet sitäkin enemmän. Näistä alfauroksista on kova kilpailu toisten naisten kanssa ja niinpä uskollisuuden vaatiminen mieheltä on syvällä naisen luonnossa.

Kun naisen biologinen tehtävä lajinkehityksessä on myös olla portinvartija, joka päästää miehiä luokseen vain hyvin valikoidusti, painottuu hänen psykologiansa yksilöitä luotaavaksi. Argumentum ad hominem on naisellisen ajattelun keskiössä ja edustaa sen korkeinta astetta. Naisen silmissähän miehet ovat keskenään hyvin eriarvoisia, kuka sika, kuka aivan ihana.

 Mies taas on taipuvainen niin sanoakseni seksuaaliseen ymmärtäväisyyteen ja antaa naiselle anteeksi melkein mitä tahansa. Olennaista on vain tuo mystinen vetovoima, joka vie kohti naisellista lämpöä ja läheisyyttä, joka huipentuu yhdynnässä.

Tässä tietenkin yleistetään ja niin on tarkoituskin. Ilman yleistämistä ajattelu jää konkreettiselle eli primitiivisele tasolle, mikä on erityisen ominaista juuri naisille ja lisää heidän hurmaavuuttaan miesten silmissä.

Tässä kirjassa ainakin näyttää toteutuvan tuo yllä luonnosteltu kuvio. Päähenkilön kymmenen tai oikeastaan, vaimo mukaan lukien yksitoista naista ovat hyvin heterogeeninen galleria: nuoresta äidistä 70-vuotiaaseen entiseen seurapiirikaunottareen, siivoojasta ja hitsarista kenttäpiispan leskeen ja juoppoon toimittajaan.

Yhteiset hetket on kuvattu ilman joutavia detaljeja, jollaiset kiinnostavat murrosikäisiä. Coituksestahan ei edes juuri jää muistijälkiä, joten kirjoittajan kannattaa keskittyä psyykkiseen puoleen. Toki fyysinen tyydytys käy henkisen kanssa käsi kädessä.

Kohtaamiset ovat hyvin nopeita, mutta asiaan mennään luontevasti ja harmonisesti. Kaikenlaiset häirintähöpinät jäävät tämän idealisoidun maailman ulkopuolelle ainakin siihen saakka, kun naiset saavat tietää toisistaan.

Tämä uusi informaatio asettaa kaiken uuteen perspektiiviin ja muuttaa rakastetun sankarin naisten silmissä siaksi, jolle janotaan kostoa. Tosiasiassa, kun sitten taas tavataan, vanha suola janottaa, eikä kukaan todella toivo pahaa anteliaalle ja ihanan mieskuntoiselle huoripukille.

Mitä opimme tästä? Mene ja tiedä. Ainakin sen, että tässä on esitetty hyvin myyvä fantasia, joka on myös innoittanut elokuvantekijöitä. Luulen, että sen suosio perustuu ainakin osittain sen suorasukaiseen rahvaanomaisuuteen, jossa rehellisyys edes fantasioita kohtaan nousee falskin uusmoralismin yläpuolelle.

 

Moraalinen hirviö

 

Urhoolliset lurjukset

 

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

 

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne.

Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa.

Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskonattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui, kertoo Sallustius.

Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute.

Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli  milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.

 

Jatkosodan esitys

 

Nuoren miehen sota

 

Mauri Sariola, Jatkosodan kapteeni. Gummerus 1980, 284 s.

 

En ole juuri harrastanut sotakirjoja enää ripille pääsyn jälkeen. Niillä on oma suuri yleisönsä, joka on nii n laaja, että pystyy hyvin elättämään muutaman vakituisen yrittäjän, vaikka vähintään puolet kirjoja lukevastakaan kansasta ei viitsi koskaan avata heidän kirjojaan.

Joppe Karhunen, Reino Lehväslaiho, Niilo Lauttamus ja moni muu toivat takavuosina aina joulumarkkinoille oman sotakirjansa ja hyviä alan eksperttejä he olivatkin, sotansa käyneitä veteraaneja.

Sariola kuului myös sotaveteraaneihin, mutta ei erityisemmin harrastanut tämän aihepiirin kuvaamista. Osallistui sentään hänkin näihin talkoisiin parilla kirjalla, joista tämä on jatkoa Talvisodan vänrikki-nimiselle kirjalle.

Pahaksi onneksi jätin Sariolan muistelmat kaupunkiin, kun läksin tänne maalle, enkä nyt muista enempää kirjan valmistumisprosessista. Nopeahan se aina oli ja kirjan otsikko oli aina tärkeä osa koko asiaa: se antoi inspiraation ja siihen sitten sopi kirjoittaa kirja.

Kirjan ainekset olivat kirjoittajan päässä valmiina, muutenhan ei koko Sariolan tuotantoa voisi selittää. Hän kuvailee aluksi hyvin tuntemaansa ympäristöä, nuoren lakimiehen elämää välirauhan aikana, sitten sodan syttymistä ja sen tunnelmia, hyökkäysvaihetta ja lopuksi perääntymistä ja rauhan tuloa.

Matkan varrella jonkin verran ryypätään, käydään pari kertaa naisissa ja pelataan hurjaa uhkapeliä. Kyllähän Sariola nämä kuviot tunsi hyvin omasta kokemuksestaan ja taistelujakin oli varmasti tullut nähtyä. Upseerien ja miehistön suhde oli muuan ajan kirjallinen kiistakapula ja tässä sitä kuvattiin erityisesti vastuunkantajan näkökulmasta.

Sodan absurdius tulee myös esille, kun päähenkilö ampuu tankista ulos yrittävän vihollisen. Hullu sota oli tämänkin saanut aikaan. Toisissa oloissa tuo mies kenties olisi voinut olla vaikkapa kuuluisa orkesterinjohtaja, jolle ampuja puolestaan olisi innokkaasti aplodeerannut. Nyt piti käydä näin.

Mitään kansallisuusvihaa tai sotahulluutta kirjassa ei esiinny ja jälkimmäinen tuomitaankin erityisesti. Sen sijaan kyllä kuvataan tarkoin niiden hetkien tunnelmia, kun kävi ilmi, että hurjan maineen saanut Saksan armeija oli nyt hyökkäämässä Venäjälle ja suomalaisille tarjottiin tilaisuus ottaa omansa takaisin.

Lukija ymmärtää kyllä hyvin, miten mahdotonta olisi ollut kieltäytyä kunniasta ja ehkä saman tein peräti ruveta aseellisesti vastustamaan takuumiestä, joka jo oli oman maan kamaralla.

Hurjaltahan sotaan lähtö sentään tuntui ja epäilyksiäkin historian valossa tunki mieleen. Kaivautuminen Syvärin taa oli sitten syksyllä ankeaa ja aloitti uuden todellisuuden. Eihän sen niin pitänyt mennä.

Oudon vaikutelman tekee kirjan loppu. Siinä nimittäin molemmat osapuolet lopettavat tulen sovitusti samaan aikaan. Tunnettuahan on, että venäläiset tekivät sen yhtä vuorokautta myöhemmin kuin suomalaiset. Se oli aivan ilmeinen kosto voitetuille ja ne kolmisenkymmentä suomalaista, jotka siinä kuolivat, olivat yksinkertaisesti murhan uhreja.

Miksei Sariola kerro tästä asiasta, minkä hän varmasti tunsi, vai eikö niin käynytkään tuolla U-asemassa, jota hän kuvaa? Kuuluiko vain aikakauden henkeen pyrkimys olla mainitsematta tuollaista venäläisille epäedullista asiaa, eli oliko Sariolakin niin sanotusti suomettunut?

En tiedä enkä ikein viitsi asialla spekuloidakaan. Laiskottaa sen verran, etten rupea kaivamaan ajan lehtien julkaisemia arvosteluja. Varmaan niitäkin oli. Ei Sariola niin tärkeä aikansa vaikuttaja ollut.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, vaan jonkinlainen historiallinen romaani, nimenomaan ajanvieteromaani. Silti sitä on syynä pitää myös puheenvuorona aikakauden keskusteluun jatkosodasta. Ei se mikään merkittävä puheenvuoro ole, mutta kannattaa panna merkille myös, mitä muutakaan se ei ole.

Kyseessä ei ole mikään ksenofobinen tai militaristinen purkaus, vaikka kirjoittaja on aikansa tunnettu oikeistohahmo. Sotaa ei ihannoida eikä saavutuksilla kerskailla. Kaikenlaisia miehiäkin rintamalta löytyy, ei se mikään sankarigalleria ollut, mutta ei myöskään kelmien kerho.

Minusta on huomionarvoista, että tämäkin vaatimaton ajanvieteromaani on hengeltään, voisi sanoa, terve ja sen esittämä kuvaus jatkosodan syttymisvaiheen tunnelmista on uskottava, vaikka se aikanaan luultavasti raivostutti nuorison tyhmempää eli radikaalimpaa osaa, koska se kajosi yhteen sen lempiajatukseen: jatkosota oli rikollinen hyökkäyssota, johon olisi pitänyt kieltäytyä lähtemästä, kuten muutama kommunisti Suomessakin teki.

 

Sivistäjän ponnisteluja

 

Kulttuurikanavan arkea ja pyhää

 

Kun tulin jossakin seurassa ihmetelleeksi sitä, ettei Suomen televisio esitä mitään kulttuuriohjelmia, minua kehotettiin kattomaan Teema-nimistä kanavaa.

Tuumasta toimeen. Eilinen, joka oli sunnuntai, sisälsi seuraavanlaista:

1.   

1.    08:00Sunnuntai Sofian seurassa

2.    08:11Elämäni eläimet: Eläinsairaalassa

3.    08:40Pinteessä pahin

2.   

1.    09:00Luonto ja mieli - Kruununprinsessa Mary Pohjanmeren rannalla

2.    10:00Tusina tavaraa Suomesta

3.    10:30Vanhasta uudeksi - kierrätysvinkkejä

4.    11:00Riistametsällä

3.   

1.    12:00Fabian - Moralistin tarina

IMDb 7,1

2.    15:00Haave Välimerestä

3.    15:43Weinbergiä ja Elgaria Lontoon Promseissa

4.   

1.    17:25Strömsö

2.    17:55Yle Nyheter TV-nytt 17.55

3.    18:00Vesta-Linnea

4.    18:13Ruso ja rihmalat (svensk version)

5.    18:25Hupsut eläinvideot

6.    18:31Ötökkätalli

7.    18:35Näin Norjassa

8.    18:45Tulevaisuuden unelmapuutarhat

9.    19:29Yle Nyheter TV-nytt 19.30

10. 19:39Sportnytt

11. 19:48Sportliv

12. 20:00Drottningholmin linna - kuninkaan koti

5.   

1.    21:00Hankala perintö

2.    21:50The Monk - Into the Jungle

3.    23:20Osta mun pikkarit

 

Kaikki, mihin ihminen kajoaa, muuttuu kulttuuriksi sanan laajassa mielessä, joten olisi mieletöntä sanoa, ettei sitä tällä kanavalla olisi.

Käsitettä käytetään myös ahtaammassa mielessä merkitsemään sellaista toimintaa, joka liittyy ihmisen henkisten kykyjen ja tarpeiden kehittämiseen, sivistämiseen, kuten ennen sanottiin ja niiden korkeimpiin saavutuksiin. Sivistäminen on myös muuan Yleisradion keskeinen tehtävä.

Tässä yllä esitetyssä pyhäpäivän tarjonnasta voidaan havaita voimakas ruotsinkielen ja muiden pohjoismaisten kielten läsnäolo.

Kohtaamme esimerkiksi Tanskan kruununprinsessa Maryn, norjalaisen rannikkolaivan ja sen miehistöä, tanskalaisen puutarhaohjelman, ohjelman Drottningholmin linnasta Ruotsin kuninkaan kotina ja suomenruotsalaisen ohjelman Suomen historiaan vaikuttavista tavaroista. Norjalainen pikku pätkä kertoo hyönteisistä ja Göran Schildtin Välimeren-purjehduksestakin on ohjelma.

Lastenohjelmaa on runsaasti ja se on ruotsinkielistä samoin kuin uutiset ja urheilu. Kanava siis itse asiassa vastaa koko ruotsinkielisestä ohjelmatarjonnasta ja tarjoaa kaupan päälle runsaasti skandinaavista ainesta.

Onhan ruotsinkielinen tarjontakin hoidettava, vaikka ihmetyttää, miksi se kaikkine urheilu- ja lastenohjelmineen on juuri kulttuurikanavalla.

Englanninkielistä ohjelmaa näyttää olevan vain vähän, mikä jo sinänsä tietysti on lupaavaa. The Monk -into the Jungle-niminen ohjelmakin on tanskalaisten tekemä. Päivän elokuva Fabian -moralistin tarina on peräti saksalainen.

Suomalaisia esineitä ja niiden historiallista merkitystä koskevaa puolen tunnin pätkää voi aidosti kutsua kulttuuriohjelmaksi. Se pyrkii historian analyyttiseen ymmärtämiseen ja on myös Suomessa tehty. Niitä on näköjää useampiakin tehty. Hurratahan tässä kai jo pitää!

Ilta huipentuu sitten Helsingborgiin sijoittuvaan ohjelmaan Osta mun pikkarit, jossa näemmä tutkitaan ns. sokerisetä-deittailua, joka taitaa haiskahtaa suorastaan prostituutiolle.

Aihe vaikuttaa nimensä perusteella kiinnostavalta ja mieleen tulee, että samantyyppisen, mutta tasa-arvoisemman voisi kyllä tehdä Suomestakin, vaikkapa otsikolla Myy mun kalsarit. Miten tämä liittyy sivistykseen, jää arvoitukseksi.

Leikki sikseen. Tämän satunnaisen sunnuntain perusteella lienee syytä todeta, että onhan kanavalla hieman varsinaista kulttuuritarjontaakin, josta yllä jäi vielä mainitsematta Birminghamin sinfoniaorkesterin konsertti.

Kun nyt kuitenkin puhutaan kulttuurikanavasta, täytyy sanoa, että kyllä varsinainen kulttuuriohjelma ja erityisesti suomalainen kulttuuriohjelma on kovin heikosti esillä. Ei tietenkään haittaa, että se on ruotsinkielistä, mutta mieleen tulee kaamea epäilys siitä, ettei vastaavaa suomenkielistä ilmeisesti ole edes olemassa eikä yritetä tehdäkään.

 Ilahduttavana seikkana on toki sentään ei-anglosaksisen aineksien suhteellinen runsaus, mutta ei skandinaavinen kulttuuri nyt sentään aivan maailman huippua enää nykyisellään edusta. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun akussa asia oli hieman toisin, mutta niistähän ei mitään sanotakaan.

Mutta jatketaanpa. Tänään Teeman ohjelma näyttää seuraavanlaiselta:

1.   

1.    07:50Kesätorppa kuntoon

2.    08:18Adampourin perhe

3.    08:40Elämää meren armoilla

2.   

1.    09:10Kasper Strömman ja Suomen saunat

2.    09:40Näin Norjassa

3.    09:50Tulevaisuuden unelmapuutarhat

4.    10:35Från jord till bord

5.    11:05Koiraperheet käytöskoulussa

6.    11:49Sportliv

3.   

1.    12:00Tehtävänä paratiisi

2.    13:15Aalto

IMDb 7,0

3.    14:54Strömsöstä poimittua

4.    15:00La Promesa - Salaisuuksien kartano

5.    16:02Milanon naisten paratiisi

6.    16:45Strömsö

7.    16:54Vanhasta uudeksi - kierrätysvinkkejä

4.   

1.    17:00Tiettömän taipaleen takana

2.    17:39Käytä ääntäsi (ruotsinkielinen versio)

3.    17:45Livet - suomenruotsalaisia tarinoita

4.    17:55Yle Nyheter TV-nytt 17.55

5.    18:00Nälkäiset nallet

6.    18:06Kuviomaa

7.    18:17Leirille!

8.    18:30Hyvissä käsissä

9.    19:05Kohtalonvuodet

10. 19:29Yle Nyheter TV-nytt 19.30

11. 19:55Bornholm - kylmän sodan eturintama

12. 20:22Bornholm - kylmän sodan eturintama

13. 20:53Rikosten jäljillä

5.   

1.    21:00Efter Nio

2.    22:00Kipupiste

3.    23:00Häähuumaa

4.    23:30Baest - pedon perhe

 

Voimme todeta, että koko tarjonta on käytännössä ruotsinkielistä, sisältäen normaalit lasten- ja urheiluohjelmat sekä uutiset. Skandinaavinen aines on myös hyvin huomattavaa ja jopa espanjalainen ja italialainen saippuasarja löytyvät.

Hömppää riittää häähuumasta pedon perheeseen ja toki myös rikollisuus kaikkia tietenkin aina kiehtovana teemana on esillä parissakin ohjelmassa. Tullako raskaaksi vain ei on koko maalappomme kohtalonkysymys ja sitä ratkoo pari naista nyt ruotsiksi. Bornholm oli kylmän sodan eturintamassa ja siitäkin puhutaan.

Aivan oikea kulttuuriohjelma lienee Aalto, joka kertoo Alvarista ja ohjelma Tehtävänä paratiisi  kertoo kokonaisen kaupungin suunnittelusta Nepaliin. Kai sekin voidaan lukea kulttuuriin.

Ajanvietettä löytyy koiraperheiden käytöskoulusta Suomen saunojen esittelyyn ja kaiken kaikkiaan kanava näyttää suunnilleen yhtä viihdekeskeiseltä kuin kaikki muutkin. Selkeä ero on, että anglosaksisen aineksen sijasta tarjolla on nyt skandinaavista ja myös hieman mannereurooppalaista.

Vilkaisu tiistain ohjelmaan vain vahvistaa yleiskuvaa. Varsinaista kulttuuriohjelmaa on nimeksi. Kaikenlaista sekalaista päivittäistavaraa ruotsiksi ja skandinaavisilla kielillä on joka tarpeeseen ja edellisen päivän ohjelmia muotihömpästä lähtien toistetaan vielä varmuuden vuoksi.

Myös yksi aidosti suomenkielistä merkittävää (?) ongelmaa pohtiva ohjelma on: neljä Urpoa pohtii nimen merkitystä elämässään. Näin ennakolta jännittää jo, pahoittuuko jonkun mieli ja löytyykö turvallinen tila. Aihe kai nyt sitten ainakin on suomenkielisen kulttuurimme keskeisiä, kun ei siitä muutakaan ole.

Tämän kevyen pikavilkaisun perusteella uskaltaisin jo sanoa, että puheet Teemasta kulttuurikanavana ovat pelkkää roskaa. Se lähettää toki enimmäkseen muunlaista ainesta kuin kilpailevat(?) kanavat, mutta pääsääntöisesti kyse on päivittäisviihteestä, uutisista ja lastenohjelmista. Saippuahömppääkin on tarjolla.

Varsinaista kulttuuriohjelmaahan voi kyllä löytää National Geographic-kanavalta, etenkin historian alalta, vaikka viihteellisyys on myös sen tunnussana. Ei välttämättä ole katastrofi, mikäli myös kulttuuriohjelmat on mitoitettu 11-vuotiaille, joten myös kulttuurista kiinnostunut suomalainen katsoja löytää aina joskus kiinnostavaa ainesta TV:n valtavasta tarjonnasta, kunhan jaksaa selata.

Yksi asia kuitenkin puuttuu. Suomalaista suomenkielistä kulttuuriohjelmaa tarjoavaa kanavaa ei ole. Ruotsinkieliset ovat omat ohjelmansa ansainneet ja paljolti tehneetkin, mutta miten verorahoilla toimiva YLE selittää sen, ettei se ole edes yrittänyt luoda sellaista kanavaa, jolla nimenomaan suomenkilisen kulttuurin kysymykset nousisivat esille?

Miksei mitään edes yritetä? Missä ovat TV-teatteri, syvähaastattelut tyyliin Itse asiasta kuultuna, missä kirjallisuus, missä museot, missä edes maailmankirjallisuuden ja -taiteen klassikot, missä eurooppalaisen kulttuurin keskeiset teemat teologiasta, filosofiasta, humanismista ja perimmäisten kysymysten merkityksestä?

Eikö nuorisoa kiinnosta? Luulenpa, että voisi kiinnostaakin, mikäli asioita käsitetäisiin kunnianhimoisesesti. Jos ei sittenkään kiinnosta, niin mitäpä siitä? Eikö jo tuhat seuraajaa hyvälle ohjelmalle ole paljon, jos sitä verrataan suurimpien luentosalien yleisöön? eikö YLE elä verorahoilla juuri siksi, että se voisi tuottaa laatua sen sijaan, että haalisi katsojia kosiskelemalla heitä?