Vain vettä

Lasi vettä, kiitos!

Useimmat tuntenevat Alaksandra Kollontain nimiin pannun ”vesilasiteorian”, joka lyhyesti sanoen tarkoittaa sitä, että tietoiselle bolševikkinaiselle seksi on samaa, kuin joisi lasin vettä. Aina välillä sitä on saatava ja sitä otetaan sieltä, missä sitä on.

Tämän ”teorian” autenttisuuden on ainakin Richard Stites haastanut, mutta ei se niinkään huonosti anekdoottitasolla kuvaa sitä suhtautumista, joka radikaaleilla kommunisteilla oli seksuaalisuuteen 1920-luvun Neuvostoliitossa.

Talonpojat pelkäsivät kommuuneja, joissa kuulemma oli yksi pitkä peitto, jonka alla koko kylä sai vapaasti pelehtiä. Se tarkoitti, ettei talonpojalle jäänyt mitään omaa: ei taloa, ei hevosta eikä enää edes eukkoakaan.

Kirjanen nimeltä ”Naisten sosialisointi” ilmestyi tosiaan Pietarissa vuonna 1918 ja lienee ollut yksi syy siihen, että ulkomainen lehdistö repi pitkään otsikoita tuosta asiasta muka tosiasiana.

Kirjan mukaan ”yksityinen omistusoikeus” naisiin nähden todellakin oli lopetettu useammallakin paikkakunnalla ja jokainen lisääntymisikäinen nainen velvoitettiin rekisteröitymään ”vapaan rakkauden taloihin”, joista miehet saivat valita yhä uusia partnereita vuoron perään.

Tämä uutinen meni läpi myös meillä ja talvisodan aikana piispa Eino Sormunen pohdiskeli asemaamme idän ja lännen rajalla juuri tästä näkökulmasta. Oli jotakin syvästi symbolista siinä, että Suomen vanhin säilynyt dokumentti oli turvakirje Karjalan naisille: sinne, missä tänäkään päivänä naisilla ei tuollaista turvaa ollut…

Todellisuus oli tietysti karumpaa kuin lööppiteollisuuden luomat fantasiat. Kuitenkin seksuaalinen vapaus bolševikkien Venäjällä oli aivan omaa luokkaansa. Suotta ei meilläkin laulettu: ”Rakkaus on Venäjällä vapaa, lempiä saa, tyttöjä kun tapaa, /Siell’ on Pietari, bolšoi kaupunki, siellä asui devotška Katinka…”

Häveliäisyyttä pidettiin edistyspiireissä porvarillisena ennakkoluulona ja ainakin Moskovassa kuuluu toimineen yhdistys nimeltä ”Alas häpeä!” Se jäsenet kuuluvat ajelleen alasti kaupungin raitiovaunuissa, mutta sitten liike lopahti. Historiallinen mielikuvitukseni kysyy, eikö syynä voinut olla esimerkiksi syksyn saapuminen ja sittemmin talvi? En tunne vastausta.

Kommuuneissa ei tiettävästi oikeasti pakotettu naisia yhteiskäyttöön eikä miehiäkään, sikäli kuin asia koskee seksuaalisuutta. Joka tapauksessa nuorisopiireissä paineet olivat silloinkin kovat ja kohdistuivat siihen ikuisesti niukkaan tavaraan, jonka nimeä on tässä turha erikseen mainita.

Komsomolin piirissä alettiin sitten keskustella aiheesta, oliko tytön ilman muuta luovuttava sovinnaisennakkoluuloistaan ja lopetettava seksuaalinen monopolinsa, joka kuului porvarilliseen järjestykseen.

Mikäli tyttö oli moiseen haluton, hän sai kuulla olevansa pikkuporvari, mikä oli haukkumasanoista ehkä kauhein.

Pikkuporvarillisuus oli siitä pirullinen asia, ettei se välttämättä mennyt varsinaisen luokka-aseman mukaisesti. Myös sukutaustaltaan ja luokka-asemaltaan aivan moitteettomat ihmiset saattoivat käyttäytyä pikkuporvarillisesti.

Miten tämä oli mahdollista, oli pakko kysyä, mutta sosialismin isät selittivät asian kulttuurin vitkalla. Olemukseltaan porvarillinen tietoisuus säilyisi vielä jonkin aikaa myös sosialismiin siirtymisen jälkeen. 1920-luvulla ei sitä paitsi edes ollut vielä siirrytty sosialismiin.

Se tapahtui vasta 1937, toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen ja silloinkin havaittiin vielä paljon menneisyyden jäänteitä, vaikka niitä vastaan käytiin suorastaan aseellista taistelua.

Joka tapauksessa tietoiselle etujoukon toveri jäsenelle ei pikkuporvarillisuus ollut missään tapauksessa sallittua. Niinpä tyttörukat joutuivat pirulliseen ristipaineeseen ja niin sanoakseni yhteiskuntajärjestelmän sijaiskärsijöiksi.

Asiat muuttuivat sitten, ainakin virallisesti, kun saavuttiin sosialismiin. Seksuaalisella alalla muutoksesta ilmoittivat vuoden 1936 perhelait, joista oli helposti luettavissa, ettei seksi ollut mikään itseilmaisun muoto, vaan välttämätön keino uusien ihmisten tuottamiseksi.

Pornografia, seksuaaliset luonnottomuudet ja muu vastaava kuului kuolevaan porvarilliseen, kulttuuriin. Neuvostoliitossa riuska työläinen ja pulska talonpoikaisnainen synnyttivät hyvinvoivaa sukupolvea uutta onnen aikaa varten. Seksi oli vakava yhteiskunnallinen velvollisuus eikä rappeutuneen luokan mielihyvän ja leikkien alue.

Länteen seksuaalinen vallankumous tuli melkoisella viiveellä ja itse asiassa se tapahtui juuri samaan aikaan kuin Neuvostoliitossa oli puolestaan päästy aivan uudelle virallisen siveyden tasolle, joka huolehti mustasukkaisesti siitä, ettei mitään tarpeettomasti kiihottavaa tavaraa ollut saatavilla, ehkäisyvälineistä puhumatta.

Käytännössähän tämäkin asia oli aivan toisin kuin teoriassa ja kaksoisstandardit johtivat lukemattomiin tragedioihin, joissa abortit tappoivat ja haavoittivat henkisesti ja fyysisesti lukemattomia ihmisiä.

Mutta nyt näyttää vihdoin suuri konvergenssi tapahtuneen Venäjän ja lännen välillä tälläkin alalla. Internet huolehtii siitä, että kaiken maailman Kim Kardashianit ja Miley Cyrusit ovat yhtä tuttuja Venäjällä kuin kaikkialla muuallakin.

Ehkäpä siis puolin ja toisin on viimeinkin saavuttu sille yleisinhimillisen kulttuurin normaalille tasolle, jolta bolševikkivallankumous kerran suisti Venäjän?

Uusimmassa New York Review’n numerossa Zoe Heller-niminen henkilö arvostelee pari kirjaa, joiden tekijät ovat hyvin huolissaan tyttöjen asemasta nykyisessä internetin läpäisemässä kulttuurissa.

Tyttöihin kuulemma kohdistuu kova paine päästä sellaisiksi ”jota kaikki haluavat panna” ja asiaa koetetaan testata vaikkapa panemalla nettiin alastonkuvia.

Tällainen, ennakkoluuloton toiminta ei kuitenkaan, tutkimusten mukaan, ole tyydyttävää, vaan lähinnä ahdistavaa. Sen sijaan, että pikkuporvarillisista ennakkoluuloista luopuminen voimaannuttaisi, käykin aivan päinvastoin. Myös kaikenlaista, aikoinaan pervona pidettyä touhua on pakko harrastaa, vaikka siitä ei pitäisi.

Kyseessä on niin sanottu ”hookup culture”, jossa ei paljon romantiikkaa tarvita. Mutta eihän sitä liity vesilasillisen juomiseenkaan.

Sekä arvosteltujen kirjojen tekijät että niiden arvostelija ovat tietenkin feministejä ja ehdotetut rohdot ovat sen mukaisia. Sukupuoliopetuksen koulussa pitäisi panostaa enemmän naisen tyydytyksen selostamiseen. Myös päätöksentekoa pitäisi opettaa tytöille.

Artikkelin johtopäätökset eivät juuri anna aihetta ajatella, että kirjoittaja ansaitsisi mitalin innovatiivisuudestaan.

Epäilemättä tässä puhutaan aidosta ongelmasta, joka ei ehkä sittenkään ole niin uusi ja ainutlaatuinen kuin joskus kuvitellaan. Lapsilla ja nuorilla, herkässä iässään, on tällä alueella usein aivan erityisen vaikeita ja tärkeitä ongelmia, joita vanhemmat eivät enää ymmärrä. Tämä koskee muuten molempia sukupuolia.

On aivan mahdollista, että ongelmien ratkaisua todella helpotetaan valistuksella ja itsetehostuskursseilla vai mitä ne taas olivatkaan. Osa ongelmaa joka tapauksessa ovat ne tyhjänpäiväisyydet, joiden jonninjoutavaa elämää joukkoviestimet herpaantumatta seuraavat ja joita viattomat lapsiraukat sitten ottavat ”roolimalleikseen”.

Siellä se aikamme todellinen sairaus taitaa paljaimmillaan esiintyä.

Suomalaista ruokaa

Suomalaista ruokaa etsimässä

Kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia ja ehkä vielä muitakin itämaalaisia (lieneekö sallittu nimitys?) on nykyään tämäkin maailmankolkka täynnänsä.

Muuan matkatoimistoihminen kertoi hiljan, että Pietarissa ovat hotellit, erityisesti suuret, yllättävän kovissa hinnoissa, koska kiinalaisten valtava määrä lisää kysyntää, vaikka länsisuhteiden viileneminen on vähentänyt liikennettä tältä suunnalta.

Käväistyäni hiljattain Tukholmassa, totesin, että laivalla näytti olevan hyvinkin toinen puoli kiinalaisia. Myös Tukholman katukuvassa he olivat hyvin näkyvä elementti ja jopa eräässä vanhan kaupungin ravintolassa oli vessojen sijainti ilmaistu myös kiinaksi. Tosin hieman väärin ja pinyinillä, mutta varmaankin aivan ymmärrettävästi.

Laivalla oli parikin itämaista pöytää, joista sopi ottaa tuttua ruokaa, mikäli Keskuksen valtakunnasta saapuvat eivät kyenneet saamaan kurkustaan alas paikallista ravintoa tai muusta syystä kokivat asian vastenmielisenä.

Niistäkin ruokaa otettiin, mutta valtaosa kiinalaisturisteista oli kiinnostuneempi siitä tarjonnasta, jota edusti noutopöytä. Sellaisethan ovat Kiinassakin suosittuja, ainakin hotellien aamiaisella.

Kiinalaiset ovat syystäkin todellisten kulinaristien maineessa. Tuskin mikään on heille pätevä syy jättää syömättä herkullinen ateria, joka usein katetaan pyörivälle levylle, josta kaikki seurueen jäsenet saavat mahdollisuuden maistaa jokaista ruokalajia. Ne kyllä sulavat länsimaalaisenkin suussa.

Joskus on hieman huumorimielessä sanottu, että kiinalainen keittotaito on hyvin yksinkertainen: otetaan raaka-aine, vaikkapa kasvi tai eläin, ja leikellään se sormenpään kokoisiksi paloiksi ja sen jälkeen paistetaan ne wokkipannussa. Hyvää tulee ja nopeasti.

Kuitenkin kiinalainen lähestymistapa, joka liittynee pitkälti puikkojen käyttöön syömävälineinä, asettaa omat rajoituksensa. Ruoka on erilaista kuin meillä.

Erilaisuutta korostaa vielä meikäläisen leivän ja voin puuttuminen ruokalistalta. Sekö lienee syynä siihen, että kiinalaiset keskimäärin ovat hoikkia ja sopusuhtaisia.

Mutta ruoka heille maistuu. Kiinalaista ruokaa syödään pitopöydissä uskomattomia määriä ja lopuksi otetaan vielä pala vesimelonia tai hunajamelonia ja kas kummaa: ähky on tipotiessään, vaikka tietää syöneensä hirmuisen määrän herkkuja.

Muistan, että Pohjois-Karjala-projektin vuosina suunniteltiin sellaista vaihtokauppaa, että ryhmä karjalaisia olisi siirtynyt vuodeksi italialaiseen ravintoon ja päinvastoin. Sitten olisi tutkittu, mitä sydämelle kuuluu kummassakin ryhmässä.

Ymmärrettävää kyllä, tutkimusta pidettiin epäeettisenä ja se jäi tekemättä. Molemmat puolet ovat sen jälkeen saaneet syödä sitä, mitä haluavat.

Italialaisten ravintoloiden määrästä päätellen suomalaiset ovat joka tapauksessa muuttaneet ruokailutottumuksiaan saapasmaan (sit venia verbo!) suuntaan.

Nykyään yleensä katsottaneenkin, että tämä on edistystä. Vielä 1950-luvulla ei italialaista ruokaa Italian ulkopuolella tainnut arvostaa juuri kukaan. Nyt se sen sijaan noteerataan yhdeksi suureksi keittiöksi, jota itse kunkin kuuluu ihastella.

Itse en erityisemmin arvosta italialaista keittiötä, joka mielestäni näyttää paremmalta kuin maistuu. Toki kunnon reilu makarooni- tai muu pasta-annos on nälkään yhtä hyvä lääke kuin mikä tahansa muu. Kuitenkaan en oikein jaksa ihastua Parman kinkkuun, balsamicoetikkaan tai paikalliseen extra vergine-oliiviöljyyn.

Kyllä ne ihan hyviä ovat, mutta en näe mitään syytä nostaa niitä suomalaisten tai muiden eurooppalaisten ruoka-aineiden yläpuolelle.

Myös hyvin tehty osso buco tai saltimbocca alla romana ovat herkkua. Tosin italialaiset ravintolat eivät useinkaan osaa tehdä niitä sellaisiksi, että ne ainakaan minun suussani erityisesti maistuisivat, joten pidän parempana luottaa omaan apuun tässäkin asiassa.

On mielestäni kuitenkin edistysaskel, että niin italialainen, japanilainen kuin vaikkapa espanjalainen keittiö nykyään tunnustetaan täysiarvoisiksi. Ei kulinarismi ole pelkkää ranskaa.

Vielä 1950-luvulla ja myöhemminkin oli yleisesti totuttu katsomaan pitkin nenänvartta oikeastaan kaikkia muita paitsi ranskalaista keittiötä. Espanjalaista muistan suorastaan pilkatun. Vain venäläistä -joka edusti vallankumousta edeltävää nostalgiaa- kehdattiin myös pitää hyvänä.

Ruotsi, sivumennen sanoen, on myös ravintolakulttuurin osalta hyvin edistynyt maa, jossa harvoin saa kehnoa ruokaa, ellei itse tahallaan änkeä luokattomaan paikkaan.

Järntorgetin varrella nauttimani pyttipannu oli kieltämättä alkeellinen ja lähinnä rasvaisuutensa vuoksi merkittävä. Se olikin tarpeen pitkän kävelyn päätteeksi, mutta maistellessani ns. sattumia, jotka olivat ruskistamatonta falukorvia, muistelin kyllä haikeana niitä pyttipannuja, joita Hangon Itämeren portti joskus tarjosi pitkän ja nälkiinnyttävän purjehduksen päätteeksi.

Pyttipannun esiaste taitaa olla saksalainen Labskaus- esimerkiksi Hampurista saatava merimiesten perinneruoka, jonka kanssa kuuluu syödä punajuurta ja suolakurkkua. Sitä pyttipannussakin oli ja jääköön nyt tuokin annos haukkumatta, kyllä sillä nälkä lähti.

Kuten tuli mainittua: vielä puoli vuosisataa sitten vain ranskalainen keittiö, tuo hovikeittiö, oli jotakin niin arvokasta, että siitä kannatti mennä ravintolaan nauttimaan.

Omat kotimaiset ruokamme olivat sen sijaan jotakin niin rahvaanomaista, että niistä voi korkeintaan tehdä pilaa.

Mutta ajat muuttuvat. Nyt melkein jokaisen maan keittiöön ymmärretään kuuluvan myös omaleimaisia herkkuja. Jopa ruotsalaiset myyvät näkkileipäänsä ja lihapulliaan ympäri maailmaa Ikea-myymälöistään.

Mutta missäpä näemmekään suomalaisen keittiön herkut? Nuo lukemattomat laatikot, pääruuiksi kelpaavat keitot, tuoreen ruisleivän ja hiivaleivän, maalaisvoin, silakat, muikut ja lukemattomat muut herkut, joita ei mistään muualta saa?

Suomalainen keittiö on yhä Tuhkimo, joka piiloutuu syrjäkaduille. Sen sisarpuoli, joka pöyhkeilee konstikkailla resepteillä ja lappilaisilla raaka-aineilla on falski prinsessa Superba, jonka teennäisyyden näkee jo kauas.

Kuljen usein erään -nimestään huolimatta konstailemattoman- ravintolan ohi. Yhä useammin se näyttää olevan täynnä itämaisia turisteja, joista monet ottavat itsestään selfieitä ravintolan edustalla. Ainakin Japanissa paikka kuuluu saaneen jossakin turistioppaassa kiitosta.

Pidän itsekin sen tarjonnasta. Ruokalaijit ovat yleensä tavallista suomalaista perusruokaa, poikkeuksena ehkä lähinnä Vorschmack. Se on kuitenkin huolella valmistettua ja hyvää.

Paikka on hieman ahdas ja soveltuu paremmin ruokailuun kuin pitempään istumiseen, mutta pidän merkittävänä ja arvokkaana asiana, että joku ravintola meilläkin uskaltaa avoimesti panostaa tavalliseen, hyvään suomalaiseen ruokaan.

Eivät kiinalaiset tai japanilaiset tule tänne syömään italialaista tai ranskalaista ruokaa ja tekevät siinä aivan viisaasti. Emme mekään sellaista halua noissa maissa käydessämme.

Nyt olisi jo viimeinkin aika herättää kokeissa kunnioitus ja intohimo suomalaisten ruokien hyvää valmistamista kohtaan. Kyseessä ovat useinkin ainutlaatuiset ja yli vertaiset herkut, jotka on vain osattava valmistaa taidolla ja -kuten kulunut sanonta asian ilmaisee -sydämellä.

Kun me kerran joka päivä joudumme syömään, niin kunnioittakaamme ruokaa valmistamalla se sillä rakkaudella ja pieteetillä, jonka se ansaitsee!

Suomalainen keittiö on yksi maailman parhaista ja on jo aika korottaa se sille kuuluvaan asemaan.

Demokratuurin ongelmia

Epäliberaali demokratia

Demokratia on aina ollut vaarallinen poliittinen järjestelmä. Onhan päätösten tekeminen siinä periaatteessa alttiina kansajoukkojen mielen ailahduksille. Joukot, joissa tyhmyys tunnetusti tiivistyy, saattavat saada päähänsä mitä absurdeimpia ajatuksia ja ryhtyä niitä ajamaan, huutaen ja rähisten tai sitten vain äänestäen.

Nykyään demokratia, järjestelmä, jonka kautta johtajia vaihdetaan, on jo kauan ollut tapana sekoittaa ja samaistaa milloin mihinkin aivan toiseen asiaan, kuka luulee sen tarkoittavat tasa-arvoa, kuka suvaitsevuutta, kuka mitäkin. Tutkimusten mukaan monet Venäjällä arvelivat sen tarkoittavan aineellista hyvinvointia.

Tavaksi on joka tapauksessa tullut lähteä siitä aksioomasta, että demokratia on poliittinen järjestelmä, joka toimii kansan enemmistön hyväksi, kun se kerran saa siltä ainakin jonkinlaisen mandaatin. Tässä se eroaa tyranniasta, jossa kaikki perustuu yhden henkilön tahtoon ja yksi henkilöhän voi olla paha tai muuten huono. Kokonaista kansaa ei oikein kukaan uskalla epäillä moisesta.

Voiko kokonainen kansa olla edes tyhmä? Tyhmyyttä, kuten viisautta ja muitakin ominaisuuksia kansassa on normaalijakautuman verran kutakin. Edellä viitattu tiivistymisilmiö kuitenkin toimii yleisen käsityksen ja arkihavainnon mukaan vain huonontavaan suuntaan. Periaatteessa kai parlamentit oli tarkoitettu tiivistämään nimenomaan positiivisia ominaisuuksia, mutta näyttää siltä, ettei kokemus ole juuri vastannut odotuksiin.

Diktaattorit muinaisessa Roomassa nimettiin kansan toimesta määräajaksi hoitamaan poikkeustilanteita. Siten tämä instituutio ei alun perin suinkaan ollut demokratian vastakohta tai edes sen vastainen, toisin kuin nykyään usein kuvitellaan.

Tosin aikamme diktaattorit eivät ole tyytyneet määräaikaisuuteen ja sen johdosta ovat tavallaan mitätöineet koko vanhan diktatuurin idean. Cincinnatusta, joka valtion johtajan paikalta palaisi takaisin auran kurkeen, pidettäisiin nykyään kai höyrähtäneenä. Onhan tavaksi tullut olettaa, että jokainen on velvollinen ajamaan maksimaalisesti omia etujaan. muuten hän ei herätä luottamusta.

Mutta diktatuuri on nykyään tullut kirosanaksi eikä se leima siitä enää ilmeisesti lähde millään. Turhapa siis on kenenkään enää yrittää ratsastaa antiikin vanhalla instituutiolla ja selittää olevansa kansan tarvitsema diktaattori.

Suomen historiassahan diktaattoreita on ollut tasan yksi kappale: Kullervo Manner keväällä 1918, jolloin valtaa ei ollut enää paljon käytettävänä, vaikka sitä olisi kuinka keskittänyt yksiin käsiin.

Tilanne oli paljon huonompi kuin vuonna 1930, jolloin puolustusministeri Niukkasta, ellen väärin muista, peloteltiin vallankaappauksella. ”Kuapatkoot mitä kuappoovat, ei tässä oo paljon kuapattavvoo” tokaisi turhautunut ministeri.

Itse asiassa tilanne ei ollut niinkään huono. Lapualaishuliganismi ei suinkaan ollut edes upseeriston ehdottomassa suosiossa, mutta tämä on taas jo toinen juttu.

Suomi kesti kuin kestikin demokratian kriisin, joka 1930-luvulla kukisti miltei jokaisen Euroopan uusista demokratioista.

Meillä irtautuminen demokratian pelisäännöistä ja lähteminen väkivallan tielle oli yhä tuoreessa muistissa vuodelta 1918 ja vain harvat halusivat toistaa kokemansa.

Niinpä Suomi sinnitteli demokratiallaan, jopa läpi sotavuosien. Valtion tiedotuslaitoksen piirissä oltiin huolestuneita siitä, että niin Moskovasta kuin Berliinistä syydettiin häpeämätöntä propagandaa omien diktatuurikomentojen hyväksi.

Tyhmimmälle kansanosalle saattoi tulla se käsitys, että vain näissä maissa hallitukset olivat todella tehneet jotakin kansan hyväksi.

Johtopäätöksenä oli, etteivät ainoastaan diktatuurit tarvinneet propagandaa oman järjestelmänsä hyväksi, vaan demokratia sitä vasta tarvitsikin.

Tilanne oli erityisen katala siksi, että Englanti, jota Suomen sivistyneistö oli oppinut ihailemaan demokratian klassisena mallimaana, syyti Suomeen häikäilemätöntä propagandaa, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa Suomen sotaponnisteluja ja saattaa se Neuvostoliiton armoille.

Asiaa hoiti käytännössä toimisto nimeltä Political Warfare Executive (PWE), jonka direktiivejä mm. BBC:n lähettämälle propagandalle on hyvin valaisevaa lukea. Eipä siinä Suomen kansan edut paljon painaneet ja totuudenkin arvo punnittiin sen mukaan, mitä asiaa se palveli.

Tässä suhteessa tämän laitoksen toimintaperiaatteet muistuttivat siis nykyisen valtalehdistön touhuja. Mutta kuten armeijamme, myös valtiollinen järjestelmämme kesti hyökkäykset.

Tietenkin sota-ajan demokratia oli jotakin muuta kuin se meno, kota voitiin sallia rauhan auvoisina päivinä. Maassa vallitsi sensuuri ja lehtien kirjoittelua pyrittiin keskitetysti ohjailemaan isänmaan edun mukaisesti. Myöskään eduskunta ei katsonut mahdolliseksi ruveta rakentamaan avointa riitaa aikana, jolloin koko maan kohtalo oli vaakalaudalla.

Puhuttiin ”demokratuurista” ja tiedotuksen suhteen ”puntilismista”. Karuna aikana demokratia ei voinut olla samalla tavalla liberaalia, kuin sitten myöhemmin.

Mutta silti” korkealta johdetun maan” poliittinen järjestelmä oli nimenomaan demokratia eikä esimerkiksi diktatuuri. Myöskään ”kansandemokratiaa” siitä ei koskaan tullut, monen suureksi harmiksi ja vielä useampien tyytyväisyydeksi.

Joka tapauksessa myös sodan jälkeinen demokratia tarkoitti sitä, että lainsäätäjät ja hallitus olivat vastuussa kansalle ja se seikka mitattiin määräajoin vaaleissa.

Se, että vahva presidenttivalta pääsi joissakin suhteissa rapauttamaan järjestelmän puhtautta, voi pitää kauneusvirheenä. Sen vastapainona on kuitenkin muistettava koko järjestelmän pelastuminen tilanteessa, joka oli varsin vaarallinen.

Sen jälkeen kun suuri osa maassamme käytettyä valtiollista valtaa on siirretty Brysseliin, osaksi pakosta, osaksi tuottamuksellisesti, ei demokratia enää kuulosta samalta kuin ennen.

Kuka voisikaan, etenkään tuon kuuluisan jytkyn ja sen seurausten jälkeen kuvitella, että hallituksen politiikka todella on riippuvaista kansan tahdosta.

Tarvitsee vai katsoa, mitä mieltä ajan suurista kysymyksistä kansa ilmoittaa olevansa ja toisaalta seurata sitä, mitä hallitus tekee ja julistaa.

En halua tässä kannattaa halpaa populismia. Hallituksella ei todellakaan ole paljoa liikkumatilaa, ellei se uskalla käydä avoimesti vastustamaan niitä mahteja, jotka pitävät sitä pakkoraossa. Mitä ne ovat, ei kannata ehkä tässä toistaa, niistä on tullut ennenkin kirjoitettua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että kansalainen, joka ymmärtää voimattomuutensa tässä poliittisessa järjestelmässä, niin demokratian nimellä kuin se kulkee, saattaa jutua pahasti tuhrautumaan.

Onko demokratia nyt siis kriisissä, vai missä ne vaihtoehdot ovat? Vai onko kyse nyt jälleen demokratuurista, eräänlaisesta liberaalien tunnusten alla esiintyvästä vaihtoehdottomasta järjestelmästä, joka meidän on ollut pakko hyväksyä?

Onko se kenties nyt välttämätön vaihtoehto huonommalle tilanteelle, joka syntyisi silloin, jos vihapuhuvan kansan asenteet otettaisiin vakavasti? Silloin astuisimme Unkarin ja Visegrad-maiden tielle ja kukaties kansa hankkisi päälleen koko sivistyneen maailman kirouksen?

Aika monta lämmintä tuolia tärkeissä pöydissä voisi jäädä meidän osaltamme täyttämättä sellaisessa demokratiassa.