Natsismin vaara nyt?

 

Toisenlaiset vapaudet ja uudenlaiset oikeudet

 

On aika uskomatonta, että tässä maassa on jo pari kuukautta käyty kiivasta keskustelua aiheista, joita ei ole yritettykään määritellä. Kautta rantain on vain annettu ymmärtää, että kysymys on joistakin kauheista asioista, jollaiset ovat matkaan saattaneet jopa maailmanhistoriassa ainutlaatuisen rikoksen, jonka nimeä on tässä turha mainita.

Tämä on tietenkin demagogiaa, mutta aina välillä tuntuu siltä, että jotkut siihen osallistuvat tekevät niin silkkaa tyhmyyttään, kyvyttöminä suhteuttamaan asioita toisiinsa ja juosten oman joukon mukana, tekivätpä sen kellokkaat miten härskejä temppuja tahansa. Toiset taas ovat avoimen kyynisiä ja häikäilemättömiä.

Tuntuu siltä, että juuri nykyisessä poliittisessa konfliktissa ovat jälleen vastakkain toisaalta ne klassiset vapauden ja yhdenvertaisuuden arvot, jotka Ranskan suuri vallankumous nosti kunniaan ja toisaalta taas niiden deformoituneet johdannaiset, joita on tuotettu ennen muuta amerikkalaisissa yliopistopiireissä.

Vastaava arvojen konflikti oli maassamme sodan jälkeen, kun demokratialle tarjottiin parempaa vaihtoehtoa, kansandemokratiaa ja niin sanottujen negatiivisten vapauksien eli oikeuksien sijaan tyrkytettiin sellaisia ”positiivisia” oikeuksia, jotka eivät kuulemma olleet vain lupa tehdä jotakin, vaan jopa toteuttivat käytännössä nuo hienot asiat.

Sosialidemokraattinen puolue oli tuolloin eturivissä torjumassa tuota ideologista hyökkäystä. Hyvänä maalivahtina toimi Yrjö Kilpeläinen eli pakinoitsija ja sota-ajan radioääni Jahvetti, joka yhä uudelleen nosti esille sen tosiasian, ettei Ranskan vallankumouksen kannattamille vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle ollut keksitty parempia vastikkeita eikä korvikkeita. Se nyt vain oli tosiasia, jota demagogian ei saanut antaa hämätä.

Tuohon aikaan äärioikeistolla tarkoitettiin tiettyä totalitarismin muotoa, joka halusi hävittää vapauden ja tasa-arvoisuuden pohjalle rakentuvan poliittisen järjestelmän tiettyjen, erityisten ryhmien kansallis-rodullisten tunnusten alla. Vasemmistolaiseksi tunnustautuva ääripää taas pyrki samaan nostaen esille muka universaalisia yhteiskunnallisia tunnuksia ja julisti koko maailman sorrettujen yhteisten etujen olevan aina ja vain juuri niitä, joita tätä ideologiaa tunnustavat valtiot ajoivat.

Noilla periaatteilla oli muka koko ihmiskuntaa sitova pätevyys, eikä niiden kannattaminen ollut ainoastaan sorrettujen ja solvattujen oikeus, vaan viime kädessä koko ihmiskunnan velvollisuus. Kyseessähän oli niin sanottu tieteellinen sosialismi, jonka vastustaminen oli rikos ihmiskunnan edistyvää kehitystä vastaan ja sitä paitsi pitkällä aikavälillä toivotonta.

Kuten sanotaan, kaikkia voi huijata jonkin aikaa ja joitakin voi huijata aina, mutta kaikkien huijaaminen ei ole loputtomasti mahdollista. Neuvostoliitto ja sen edustama sosialismi muissakin maissa joutui ajan testiin eikä kestänyt sitä. Itse elämä osoitti sen kelvottomaksi. Pahimmillaan sen tunnusten alla oli saatu aikaan vain erilaisia rikoksia, niin yksilöitä, ryhmiä kuin kansakuntia vastaan.

Utopian väkivaltainen rakentaminen ei onnistunut, vaan ainoastaan hävitti paljon hyvää ja toimivaa. Sitä paitsi se perustui aivan oleellisesti valheelle ja kritiikin torjunnalle ja kammosi totuutta kuin piru pyhää vettä.

Aleksandr Solženitsyn, jonka giganttista moraalista urotyötä typerykset nyt vähättelevät ja pilkkaavat, nousi vastustamaan valheen valtaa ja sai systeemiltä sen mukaisen kohtelun. Valtava lokakampanja laukaistiin kirjailijan annettua julkaista lännessä magnum opuksensa Vankileirien saaristo.

Hyökkäys oli yleensä henkilöön käyvä, ad hominem. Solženitsyn selitettiin sairaalloisen egoistiseksi persoonaksi, jolle maailman työtätekevien ja raskautettujen kollektiiviset arvot olivat vieraita ja joka suhtautui vihamielisesti jopa omaan isänmaahansa, joka järkähtämättä edusti noita arvoja.

Herjaamalla kommunistista puoluetta ja sen historiaa Solženitsyn muka samalla häpäisi sota-ajan sankarien ja marttyyrien, kuten Zoja Kosmodemjanskajan muiston. Tuosta saksalaisten hirttämästä sabotööristä kirjailija ei tietenkään koskaan puhunut halaistua sanaa.

 Totalitaarinen logiikka kuitenkin edellytti, että koko kommunistinen puolue kaikkineen oli maailmanhistoriassa aina toisella puolella ja sen arvostelijat ja viholliset sitten aina väistämättä sillä toisella puolella. Niinpä kirjailija oli objektiivisesti häpäissyt sankarienkin muiston.

Sille, joka muistaa, mitä 1970-luvulla tehtiin ja miten älymystö silloin argumentoi, tämä on tietenkin ihan tuttua. Mikään poliittinen juoni tai julistus ei ollut liian ala-arvoinen, mikäli sillä saattoi vahingoittaa kommunismin vihollisia. Kantelujen tekeminen vääränlaisen vitsin laukaisseesta kirjailijasta ei ollut pelkästään todellisen kommunistin oikeus, vaan jopa velvollisuus.

Totalitaarinen psykologia oli ja on sellaista. On asioita, joista ei saa vitsailla. On sanoja, joita saa lausua vain hammasta purren. On sanoja, joita ei saa lausua, saati kirjoittaa ollenkaan. On symboleja, jotka saastuttavat ympäristönsä. On tervehdyksiä, jotka liittävät tekijänsä ihmiskunnan vihollisten joukkoon. Ja yli kaiken pätee se sääntö, ettei saa ajatella pahoja ajatuksia. Sieltähän ne teotkin sitten viimein lähtevät.

Myönnän hämmästyneeni aika tavalla, kun Sami Pihlström, uskonnonfilosofian professori, eilisessä hesarissa kirjoitti väittäen jo otsikossa eettisten arvojemme pohjautuvan natsismin tuomitsemiseen.

Omat filosofian opintoni eivät tue näin pitkälle menevää väitettä, vaan olen uskonut ja uskon yhä eettisten arvojemme olevan vanhemmalla, vakaammalla ja universaalisemmalla pohjalla. Tuota sinänsä kiinnostavaa aihetta kirjoittaja ei kuitenkaan kehitellyt sen pitemmälle, kuin sen julistamiseen, että koko arvoyhteisömme rakentuu holokaustia koskevan asennoitumisemme varaan ja että arvomme nojaavat natsismin pahuuden ehdottomaan torjumiseen.

Epäilemättä tuo holokausti onkin saanut valtavan merkityksen länsimaiden nykyisessä diskurssissa ja näyttää korvaavan aikoinaan merkittävän helvettiuskon. Asian ja sen kehityksen tarkempi tutkiminen olisi epäilemättä kiinnostavaa, mutta kirjoittaja ei nyt malta pysyä näissä akateemisissa ympyröissä, vaan sukeltaa äkkiä ajankohtaiseen politiikkaan.

Holokausti uhrien muisto on meille sekulaareille moderneille ihmisille pyhä, hän julistaa ja heti sen jälkeen laukaisee: Kyse on ministerien pätevyyttä ja Suomen kansainvälistä mainetta syvemmästä asiasta… se, joka loukkaa holokaustin uhreja, ei ole vain ajattelematon, vaan vaurioittaa eettisen ja poliittisen ajattelun mahdollisuuden välttämättömiä ehtoja. Loukkaajaa tukeva vahingoittaa niin ikään kykyään vastuulliseen toimintaan eettis-poliittisen yhteisömme jäsenenä…

Sitten seuraa maininta suomalaisten moraalihistoriaan kuuluvista aseveljeydestä natsi-Saksan kanssa ja jopa suomettumisesta… Mitään asiallista argumenttia tästä sekametelisopasta ei voi löytää ja koko vuodatus jää vain jonkinlaiseksi julistavaksi profetiaksi, johon sopii uskoa tai olla uskomatta.

Asian ydin ei ole nyt siinä, mistä kirjoittaja enimmäkseen puhuu, eli holokaustin käyttämisessä ajattelun tabujen oikeuttajana ja argumenttina järjen sijasta. Toki sekään ei ole asia, jonka voisi noin vain julistaa koko maailmaa tai edes koko omaa arvoyhteisöämme(?) sitovaksi tukipylvääksi.

Tämän artikkelin omituisuus on siinä, että se esittää yksilöimättömän väitteen holokaustin uhrien loukkaamisesta ja jopa nimenomaan nykyisen hallituksen ministerien toimesta. Päälle päätteeksi moiset rikolliset kuulemma vaurioittavat jo ajattelua sinänsä: eettisen ja poliittisen ajattelun mahdollisuuden välttämättömiä ehtoja. Noiden epäihmisten tukijatkin vahingoittavat kykyään vastuulliseen toimintaan eettis-poliittisen yhteisömme jäseninä…

Lutheruksen katekismuksen vanhana lukijana haluaisin tietenkin kysyä, mitä tämä nyt tässä oikein on ja kuinka se tapahtuu. Ymmärrän, että minäkin mitä todennäköisimmin kuulun tuonne eettis-poliittisen kadotuksen puolelle, koska en hyväksy mitään noita ajattelulle esitettyjä esteitä. Aion pysytellä Immanuel Kantin ja Ranskan vallankumouksen linjoilla.

Mutta aivan keskeinen kysymys on: kuka ministeri nyt oikein on loukannut holokaustin uhreja, missä, milloin ja miten? Löysillä yleisen tason sepustuksilla ei tässä vakavassa asiassa ole mitään arvoa. Siis vielä kerran: ketä on loukattu ja miten? Voiko asian saada anteeksi tässä elämässä tai mahdollisesti jossakin tulevassa? Mikä on loukkaajan palkka ja paikka maailmanhistoriassa?

Pelkään nyt pahoin, että tässä on käytetty samanlaista demagogiaa, kuin aikoinaan syytettäessä Solženitsyniä, jonka ainoa rikos oli totuudellisuuden vaatiminen ja valehtelun lopettaminen.

Kyse ei ole sen vähemmästä kuin totalitaarisesta ajattelusta, jota on meille etenkin akateemisissa piireissä tyrkytetty jo joitakin vuosikymmeniä.

Uudella tavalla määritellyt rasismi ja antirasismi ovat tämän ideologian avainkäsitteitä ja juuri niillähän tässä nykyisessäkin lokakampanjassa ratsastetaan.

Itse asiassa oli aikomukseni tässä ruveta käsittelemän juuri niitä, mutta se täytyy nyt -jättää johonkin  seuraavaan kertaan.

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.

 

 

Yksityinen on poliittista?

 

Arkipäivän totalitarismia

 

Motto:

“Tutto nello Stato,

 niente al di fuori dello Stato,

nulla contro lo Stato”

 

Mussolini

 

Klassisen liberalismin tavoitteena on ollut ja on vapaa yhteiskunta, jossa itse kullakin on oikeus ja mahdollisuudet elää omien arvojensa mukaan, kenenkään sitä estämättä. Ongelmana on tietenkin sovittaa erilaisten ihmisten erilaiset arvot toisiinsa siten, etteivät ne estä toisia toteuttamasta omia arvojaan vastaavalla tavalla.

Viimeistään Ranskan suuren vallankumouksen aikana jouduttiin havaitsemaan, että tällainen vapaa yhteiskunta ei kaikkia miellyttänyt. Monien mielestä ainoa oikea ja järjen vaatima kansanvalta edellytti sitä, että kaikkien toistenkin oli haluttava juuri heidän haluamiaan ratkaisuja.

Hirmuvalta jäi aikakirjoihin tämän kansanvallan aikaansaannoksena. J.L. Talmon nimitti sen aiheuttanutta poliittista suuntausta totalitaariseksi demokratiaksi, mikä tietenkin kuulostaa paradoksilta, mutta on mitä todellisin ja historiassa paljon vaikuttanut ilmiö (ks. Vihavainen: Haun lyon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Klassinen liberalismi erotti yhteiskunnan ja valtion toisistaan ja katsoi, että ne ovat enemmän tai vähemmän keskenään vihamielisiä. Valtio on pakotuskoneisto, jonka keinot ovat tarpeellisia, jotta yhteiskunnassa säilyisi vapaus, eivätkä sen ihmiset ja ryhmät pakottaisi toisia elämään omien mieltymystensä vastaisesti.

Ihanteellisessa demokratiassa itse kullakin oli ja on oikeus elää valtiossa, joka on mahdollisimman vapaa eikä turhaan astu oman roolinsa ulkopuolelle: valtiolla ei ole oikeutta määrätä ihmisten ajattelusta eikä edes heidän toiminnastaan sikäli kuin se ei merkitse estettä toisten vapaudelle. Valtion tehtävät ja oikeudet rajoittuvat julkiseen elämään eli poliittiseen alueeseen, jota taas erottaa yksityisyyden sfääristä jyrkkä raja.

Teoreettiset ihanteet toteutuvat käytännössä harvoin puhtaina. On paljonkin tilanteita, joissa valtion ja siis politiikan väliintulo yksityiselle alueelle on toivottavaa ja niin sanotusti pienempi paha. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jumalallisen vallan ja vastuun ajateltiin perheen tasolla kuuluvan sen päämiehelle, kuten esimerkiksi tunnetussa 1500-luvun venäläisessä Domostroi- käsikirjassa.

Raja yksityisyyden ja julkisen välillä ei ole kauttaaltaan itsestään selvä, mutta sen perusidea on liberaalissa demokratiassa aina pyhä ja sellaiseksi jää: kenelläkään ei ole normaalioloissa oikeutta tunkeutua ihmisten yksityiselle alueelle. Tämä koskee myös ihmisten oikeutta pitää ajatuksensa ja sanansa omana tietonaan, ellei hän nimenomaan toisin halua. Posti- ja puhelinsalaisuus kuuluvat usein perustuslain suojelemiin asioihin.

Toisten yksityiskirjeiden ja viestien luvaton lukeminen ovat siis rikollista toimintaa puhtaimmillaan, puhumattakaan nyt niiden tahallisesta levittämisestä asiaankuulumattomille. Ainoastaan sota-aikoina tai vakavan rikoksen tapahduttua voidaan oikeusvaltiossa myöntää viranomaisille lupa tämän kiellon rikkomiseen tietyissä, rajoitetuissa puitteissa.

Lainsäätäjältä on aikoinaan luonnollisista syistä jäänyt mainitsematta, että yksityisyyden suoja koskee myös sähköposteja ja tekstiviestejä, koska sellaisia ei lakia säädettäessä ollut olemassa. Periaate on kuitenkin aivan selvä: kenelläkään ulkopuolisella, edes valtiolla ei ole oikeutta rikkoa kansalaisen oikeutta yksityisyyteen, ellei tämä siihen anna nimenomaista lupaa.

Tunnemme tämän periaatteen jopa terveyden- ja sairaanhoidon alalta: sivullisten oikeutta tietää kansalaisten sairaushistoriaa on rajoitettu niin paljon, että siitä on uhannut tulla jopa terveydellisiä riskejä.

Nyt meneillään olevassa loanheittokampanjassa ovat nykyisen hallituksen vastustajat sen sijaan kilvan julkistaneet yksityisiä viestejä ja jopa esittäneet ne aivan harhaanjohtavasti ilman kontekstiaan tai sitä vielä nimenomaisesti vääristellen.

Sikäli kuin olen havainnut, on ylivoimaisesti suurin osa somessa ilmestyneistä reaktioista tähän rikosluontoiseen toimintaan ollut jyrkän paheksuvia, mikä kuulostaa lohdulliselta liberaalin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta.

Huolestuttavaa toki on, että tällaiseen on yleensä alennuttu, vieläpä suurten medioiden toimesta ja että asian kannattajat enimmäkseen näyttävät olevan akateemisesti koulutettuja ja itsensä älymystöön lukevia henkilöitä.

Tässä ilmene se sama taipumus totalitaariseen demokratiaan, joka vietti riemujuhliaan Ranskan vallankumouksen suuressa terrorissa, sen jälkeen Venäjän narodnikkien piirissä ja sittemmin Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Mussolinin Italiassa se näyttää jääneen lähinnä utopistiseksi tavoitteeksi.

Suomen historiasta tunnemme liiankin hyvin niitä ilmiöitä, joissa nimenomaan akateemisesti perusteltu epä-älyllisyys on saanut mukaansa ihmisiä, joille liberaali yhteiskunta ja valtio ovat liian vähäpätöisiä tavoitteita ja jotka sen sijaan ovat halunneet tehdä yksityisestä poliittista ja päästä määräämään toisten ihmisten ajattelua ja jopa tunteita.

Mitä Suomeen tulee, on terveen talonpoikaisjärjen laaja levinneisyys toistaiseksi aina estänyt suuria katastrofeja tapahtumasta sitten vuoden 1918 kapinan, joka toki syntyi poikkeusoloissa, joissa demagogialla oli erityisen hyvät mahdollisuudet.

Millaista on nykyajan totalitaarinen ideologia, on asia, jota on aivan liian vähän käsitelty julkisuudessa. Palaan siihen, kunhan kerkiän. Näin parhaan kesän aikana sitä tuntee kiusausta elellä enemmän tuolla yksityisessä elämänpiirissä, kun se vielä tuntuu mahdolliselta.

Mitä journalismille pitäisi tapahtua?

 

Hihamerkkijournalismin aika

 

Mikäli joku ei enää muista sitä suurta, kansainvälistä hihamerkkisensaatiota (ks. Vihavainen: Ei pidä elää valheessa (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jonka ns. laatulehdistömme aikoinaan järjesti, kannattaa se nyt palauttaa mieleen, kun ihmettelee, miten merkittävä osa mediaamme on sortunut aivan luokattomaan journalismiin.

Tuolloinhan kerrottiin äärioikeistomme vaatineen ihmisille hihamerkkejä, joista ilmenisi heidän kansallisuutensa. Joku venäläinen aviisi meni vielä pidemmälle ja uutisoi, että Suomessa suunnitellaan kaikille ulkomaalaisille pakollista ihonalaista mikrosirua.

Jokainen toimittajakin tiesi, että kyseessä oli erään eduskunta-avustajan (!) kirjoittama pakina, jonka aiheena oli julkisuudessa esitetty valitus siitä, että ihmisiltä saatettiin noina kiivaan maahanmuuton aikoina kysellä henkilöllisyyspapereita. Tuollaiseen saattoi tietenkin reagoida absurdilla huumorilla, olihan koko asiakin juuri sen arvoinen.

Tiedämme, että pakinaa seurasi laaduton lehtikirjoittelu, josta paisui nopeasti aivan uskomaton kansainvälinen sensaatio.

Metelin aiheuttajat eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Sen sijaan kehdattiin moralisoivassa sävyssä valittaa siitä, että oli miten oli, syyllinen oli pakinoitsija. Noin herkistä asioista ei koskaan eikä missään tapauksessa saisi vääntää huumoria. Toimittajat olivat vain tehneet työtään ja olivat ehdottomasti kaiken arvostelun yläpuolella.

Tehokasta tai mitään muutakaan katumusta ei ole kuuluut tähän päivään saakka, vaikka kyseessä oli mahdollisimman selkeästi törkeä ja systemaattinen perättömän tiedon levittäminen. Toimittajat olivat nimenomaan laiminlyöneet tärkeimmän velvollisuutensa eli levittämänsä tiedon tarkistamisen tai sitten valehdelleet tahallaan.

Hihamerkkijutussa oli koko uutisten käsittelemä asia täysin tyhjän päällä. Kukaan ei ollut vaatinut yhtään mitään, ei edes se pieni eduskunta-avustaja, joka oli luottanut yleisönsä normaaliin huumorintajuun. Sen sijaan oli täysin tahallisesti väännetty juttu mukamas tehdystä poliittisesta aloitteesta ja annettu sen paisua absurdeihin mittoihin.

Tarkoituksena oli tietenkin erään tietyn puolueen tahraaminen määrätietoisella disinformaatiolla. Tällainen nyt ei ole maailmassa tietenkään mitään uutta. Anglosaksisessa maailmassa se tunnetaan nimellä character assassination ja sen tutkimista varten on olemassa erityinen seurakin.

Tällaisen kampanjan tekniikkana on systemaattinen loanheitto, jossa aina jotakin tarttuu. Siinä voidaan havaita seuraavanlaisia yleisiä tekniikoita (lainattu wikipediasta hakusanalla smear campaign ):

A smear campaign is an intentional, premeditated effort to undermine an individual's or group's reputation, credibility, and character. Like negative campaigning, most often smear campaigns target government officials, politicians, political candidates, and other public figures. However, private persons or groups may also become targets of smear campaigns perpetrated in companies, institutions, the legal system, and other formal groups. Discrediting tactics are used to discourage people from believing in the figure or supporting their cause, such as the use of damaging quotations.

Smear tactics differ from normal discourse or debate in that they do not bear upon the issues or arguments in question. A smear is a simple attempt to malign a group or an individual with the aim of undermining their credibility.

Smears often consist of ad hominem attacks in the form of unverifiable rumors and distortions, half-truths, or even outright lies; smear campaigns are often propagated by gossip magazines. Even when the facts behind a smear campaign are demonstrated to lack proper foundation, the tactic is often effective because the target's reputation is tarnished before the truth is known.

Smear campaigns can also be used as a campaign tactic associated with tabloid journalism, which is a type of journalism that presents little well-researched news and instead uses eye-catching headlines, scandal-mongering and sensationalism. For example, during Gary Hart's 1988 presidential campaign (see below), the New York Post reported on its front page big, black block letters: "GARY: I'M NO WOMANIZER."^[4][5]

Smears are also effective in diverting attention away from the matter in question and onto a specific individual or group. The target of the smear typically must focus on correcting the false information rather than on the original issue.

Deflection has been described as a wrap-up smear: "You make up something. Then you have the press write about it. And then you say, everybody is writing about this charge".^[6]

 

Taitaa olla turha selittää, miten hyvin tämä kuvaus kohta kohdalta sopii nykyiseen mediakampanjaan. Niille, jotka tässä tyhmyyttään tai teeskennellen kauhistelevat mediaan kohdistettua kritiikkiä, kannattaa muistaa, ettei koko maailma tyhmä ole. Media, joka yhä uudelleen tavataan rysän päältä, menettää taatusti luottamuksensa. Luottamusta ei saada julistamalla omaa erinomaisuutta, se on ansaittava.

Koska haluaisin, että meillä tässä maassa olisi media, jota kehtaa kunnioittaa, olen koettanut miettiä, miten se voisi saada arvostuksensa takaisin.

Ensimmäinen ja paraas mieleen tuleva vaihtoehto olisi anteeksi pyytäminen ja syyllisten rankaiseminen. En kuitenkaan ole varannut vielä popcorneja sitä odotellessani.

Ehkä jotakin muutakin voisi yrittää? Muistan, että hihamerkkijutun jälkeen järjestettiin jonkinlainen mediaseminaari, jossa ainakin päästiin ihmettelemään, miten moinen skandaali oli oikein päässyt tapahtumaan. Sen sijaan en muista, että sen johdosta olisi kukaan esittänyt minkäänlaista anteeksipyyntöä.

Sellaisia lieneekin turha odottaa. Ehkä selvin tie ilman puhdistamiseksi olisi oikeusjutun nostaminen tietoisen valehtelun johdosta.

Tässä on se ongelma, että syylliset voivat aina tai melkein aina paeta väitetyn tyhmyytensä taa, eikä suinkaan aina voida osoittaa, ettei juuri siitä olisikin ollut kysymys. Ihmisen ei tarvitse olla varsinaisesti vajaakykyinen uskoakseen hänelle tarjottua vääristeltyä.

 Mikäli syyllinen todisteiden puutteessa onnistuisikin selviytymään tyhmän papereilla, hän voisi olla oikeuden mielestä jopa oikeutettu suuriin korvauksiin.

Sitä paitsi, tuollaiset riidathan olisi selvitettävä niin sanotussa Julkisen sanan neuvostossa, vai kuinka… Onkohan se ansainnut vaadittavan luottamuksen?

 

 

Poliittisen korrektiuden lähteillä

 

Kohti pluralismin loppua eli sallitun rajojen kiristyminen

 

Jokainen yhteisö on perinteisesti asettanut tiettyjä rajoja jäsentensä toiminnalle. Ennen muinoin, kun yhteisöjen legitimiteetti vielä perustui jonkin tietyn ylivallan tunnustamiseen, oli sen esittämän tarinan loukkaaminen tabu. Uskonnon, hallitsijan tai ideologian uhmaajaa odotti usein kaikkein suurin rangaistus.

Sosiologisessa syntymyytissä kerrotaan, että sitten kehityttiin: lisääntyneen yhteiskunnallisen vaihdon ja kohonneen elintason myötä siirryttiin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa kaikki yhteisön jäsenet joka tapauksessa halusivat pysyä sen jäseninä ilman pakkoakin.

 Silloin he tekivät sen oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa takia, ja niin syntyi pluralistinen yhteiskunta, joka oli niin sanotusti orgaanisesti solidaarinen. Se saattoi kaikin mokomin sallia kaikki mahdolliset mielipiteet, nehän nyt olivat pelkkää rikkautta. Näin saattoi itse kukin sanoa kaikkein hullunkurisimmistakin oppisuunnista. Jokin puolue saattoi ihan vapaasti vaatia ja puuhata vaikka väkivaltaista vallankumousta, jokainen tiesi, ettei kukaan tosissaan sellaiseen ryhtyisi.

1960-luvun sosiologiassa oppi niin sanotusta orgaanisesti solidaarisesta yhteiskunnasta eli vahvana ja uskottiin, että ennen pitkää ei kukaan enää kiinnittäisi huomiota siihen, minkä värinen tai tapainen oli se henkilö, jonka kanssa he yhdessä loivat ja vaihtoivat aineellisia ja aineettomia sosiaalisia hyödykkeitä.

Sanan ja ajatuksenvapaus oli orgaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa rajoittamaton ja jokainen sai tulla autuaaksi omalla uskollaan. Sitä nyt ei vain ollut lupa pakottaa toisille. Ajatusta ei kenelläkään ollut tietysti oikeutta yrittääkään kahlita. Ihmisellä oli oikeus ja velvollisuuskin käyttää järkeään, uskaltaa tehdä se. Kantin lausuma sapere aude! oli tämän asian ylpeä tunnus.

Jokainen antoi tässä uudessa uljaassa yhteiskunnassa muille kykyjensä mukaan ja sai itselleen, ellei nyt tarpeidensa mukaan, niin joka tapauksessa niin paljon, kuin hänelle voitiin kohtuudella yhteisestä hyvästä luovuttaa. Tämä ei nyt ihan ollut sitä Marxin ja Engelsin ajattelemaa kommunismia, mutta ei se siitä mahdottoman kaukanakaan ollut.

Ammoisesta kasarmiyhteiskunnasta, joka vaati kaikilta yhdenmukaisuutta, oltiin joka tapauksessa yhtä kaukana kuin tuon ajan kommunismin nimeen vannovista yhteiskunnista. Juuri nehän ne käytännössä elivät menneiden vuosisatojen tapaan ja pyrkivät valvomaan kansalaistensa elämää kaikkialla, myös ajatusten ja sanojen tasolla.

Tällaista se ajattelu oli vielä jokunen vuosikymmen sitten. Jos vapaassa yhteiskunnassa oli tabuja, täytin sallimattomia asioita, niin ne koskivat sensuuria ja mielipidevainoa.

Mutta nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, kuten jokainen voi päivittäin todeta. Tuolla muutoksella takaisin yhä laajemmalle ulottuvaan sensuuriin ja puhumisen ja ajattelun tabuihin on enemmän tai vähemmän selvä korrelaatio tietokoneistumiseen ja internetin ja somen yleistymiseen, mutta eiväthän ne sitä selitä. Muutos oli alkanut jo ennen netin tuloa ja sen juuret ovat luultavasti hyvinkin kaukana.

Poliittinen korrektius, PC on yhtä amerikkalainen kuin omenapiirakka. Se on syntynyt sen maan olosuhteista ja tarpeista, se alkoi rajoittamattoman sanan- ja ajatuksenvapauden oloissa ja on nopeasti edennyt yhä kauemmas kohti orwellilaista totalitarismia.

Asiasta alettiin puhua 1980-luvulla ja silloin se näytti merkitsevän lähinnä hienotunteisuutta, jota kohteliaasti käyttäytyvän oli syytä osoittaa tiettyjä ryhmiä kohtaan. Ennen pitkää se kuitenkin muuttui ortodoksiaksi, jolla oli selkeät käskynsä ja kieltonsa ja joka häpeilemättä pyrki kahlehtimaan sanan- ja jopa ajattelun vapautta. Julkinen puhe vaadittiin sopeutettavaksi kaikkein tyhmimpien tasolle.

Ajatuksen sisäistäneet -ja sehän on jo kauan kuulunut ns. älymystön nykyisiin pääsyvaatimuksiin- ovat oppineet tarkoin rajoittamaan ajattelunsakin noiden sääntöjen mukaan.

On liioittelua sanoa, että ilmiö olisi Amerikassakaan laadullisesti aivan uusi ja ennen tuntematon. Jo Tocqueville havaitsi USA:ssa vallitsevan sellaisen mielipidediktatuurin, jollaista eivät vanhan mantereen tyrannit voineet toivoakaan pysyvänsä perustamaan (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)  ).

Kuitenkin myös Amerikassa vallitsi sangen merkittävä henkinen vapaus vielä pari vuosikymmentä sitten. Miksi nyt on painuttu yhä syvemmälle epä-älylliseen sensuurimentaliteettiin ja jopa sen karikatyyrimuotoon, woketukseen, on kiinnostava kysymys. Ainakin ilmiön kehitys näyttää liittyvän amerikkalaisen yhteiskunnan yleiseen rappioon myös sosioekonomisella tasolla.

Nykyisellä roskajournalismin tuottamalla kansallisella kriisillä on joka tapauksessa myös meillä vahvat juurensa nimenomaan poliittisessa korrektiudessa, jonka olemme saaneet tuontitavarana. Kun asia tuli taas päivänpolttavaksi, päätin vilkaista mitä olen siitä aiemmin tullut sanoneeksi.

Tässä pari näytettä siitä, jos kiinnostaa:

 

 

torstai 8. tammikuuta 2015

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Amerikassa keksittiin takavuosina uusi käsite täyttämään ajankohtaista tarvetta. Kyseessä oli poliittinen korrektius.

Kun USA tunnetusti koostuu erilaisista etnisistä ryhmistä, joilla on merkittävä sisäinen koheesio ja joiden suosiota kaikki poliitikot joutuvat kalastelemaan, tuli siellä välttämättömäksi karttaa julkisessa puheessa sanomasta mitään sellaista, joka olisi antanut jollekin ryhmälle aihetta älähtää.

Tässä ei tietenkään asian totuusarvolla ollut mitään tekemistä ainakaan siinä mielessä, että toden puhuminen olisi ilman muuta ollut sallittua. Vanha kasku kertoo miehestä, jolle hänen kaverinsa tuli sanomaan: ”Tiedätkö, että tuo Kankkunen kiertelee kylillä kertomassa sinusta kaikenlaisia valheita”? Tähän puhuteltu vastasi, että valheita sai hänen mielestään kertoa mielin määrin, mutta jos Kankkunen rupeaisi tosia kertomaan, niin saisi kyllä turpaansa…

Näinhän asia juuri on myös poliittisen korrektiuden kanssa. Ei kysymys ole mistään kohteliaisuudesta ja käytöstavoista, vaan siitä, että jotkut asiat ovat kiusallisen tosia ja siksi niistä ei saa sanoa mitään. Korkeintaan sopii valehdella, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muuan klassinen esimerkki on roturyhmien väliset älykkyyserot. Tieteellinen ajattelu edellyttää, että kaikki hyväksyttävästi suoritettujen tutkimusten tulokset on hyväksyttävä. On toinen asia, miten ne selitetään ja esimerkiksi älykkyystutkimusten kohdalla voidaan ilman muuta lähteä siitä, etteivät ne sellaisenaan kuvaa esimerkiksi perinnöllisiä ominaisuuksia. Siitä huolimatta ne kuvaavat kyllä tilannetta mittaushetkellä.

Koska yleinen normaali säädyllisyys, jolla ei ole poliittisen korrektiuden kanssa mitään tekemistä, edellyttää, ettei ihmisen arvo mitenkään voi riippua hänen älykkyydestään, voisi kuvitella, että tässäkin asiassa voitaisiin dataan suhtautua yhtä kylmästi kuin kaikkiin muihinkin tutkimustuloksiin.

Tämä olisi kuitenkin paha virhe Amerikassa ja koska se on virhe siellä, on se sitä myös kaikkien Amerikkaa apinoivien keskuudessa. Siksi se on sitä myös meillä täällä Suomessa.

Yhteiskunnassa on tietenkin paljon erilaisia ryhmiä ja aineksia ja meilläkin on jostakin syytä viime aikoina syntynyt yhä suurempia ja tiiviimpiä ryhmäkuntia, joilla on omat uskomuksensa ja tabunsa. Toisin kuin vielä jokunen vuosikymmen sitten, nämä ryhmät eivät suinkaan keskity vaalimaan omia arvojaan omassa keskuudessaan, vaan vaativat, että koko muun yhteiskunnan on niitä kunnioitettava.

Tämä on aika kummallinen vaatimus sellaiselta ainekselta, joka on vapaaehtoisesti ja tyhjin käsin saapunut toiseen maahan ja nauttii täysin määrin niistä antimista, jotka siellä on rakennettu sukupolvien työllä. Yleisen säädyllisyyden katsottiin vielä takavuosina estävän moisten vaatimusten esittämisen. Eihän vieraaseen taloon sovi mennä elämään omilla säännöillään. Poliittinen korrektius kuitenkin näkee asiat aivan toisin. Sen ilmaantuminen Eurooppaan onkin erittäin kummallinen ilmiö, joka vaatii selitystä ja uskon, että jäljet on helppo löytää.

Itse ideahan on peräisin Amerikasta, jossa koko yhteiskunta on alusta saakka perustunut erilaisten ryhmien ja ryhmäetujen huomioimiseen eikä mikään ryhmä ole voinut perustellusti vaatia itselleen isännän asemaa lukuun ottamatta intiaaneja, joiden kohtalon tunnemme. Sitä paitsi neekeriorjuuden perintö painaa amerikkalaisten omaatuntoa syystä tai syyttä ja sen pohjalta on ollut helppo konstruoida näkemyksiä rakenteellisesta sorrosta, jonka alaisia mustat yhäkin ovat. Koska yksi sosiaalinen konstruktio ei ole tolista huonompi ja kaikki ne ovat viime kädessä imaginäärisiä, olisi asian totuusarvon penääminen yhtä tyhjän kanssa, ellei pahempaa.

 Vähemmistöistä on siis tehty uhreja ja uhriuteen liitetään nykyään aina erioikeuksia, hyveellisyyttä ja muuta vastaavaa. Se näyttää edellyttävän, että itse asiassa mustien pitäisi Amerikassa olla johtavassa asemassa ja kun näin on vain poikkeustapauksissa, syyllistetään siitä kaikkia muita paitsi mustia itseään.

Meillä tällä ajattelulla ei pitäisi olla minkäänlaista pohjaa, mutta irrationaalisia latujaan kulkeva radical chic on toki aina löytänyt tiensä myös tänne ja saanut täällä karikatyyrisiä muotoja. Mitenkäs se Eino Leino siitä kyltyyristä sanoikaan…

Mutta näin on käynyt ja kun älymystön valittu aines on nähnyt paljon vaivaa välittääkseen näkemyksensä myös maahanmuuttajille, ei ole ihme, että nämä ovat ottaneet viestin vastaan. Muutamien vuosien takaisessa pilakuvajupakassa aktivoituivat myös meidän muslimimme, jotka osoittivat mieltään Suomessa suomalaisille sen johdosta, että tanskalaisessa, tanskalaisille suunnatussa lehdessä oli esitetty pilakuva heidän profeetastaan. Valtiovalta ymmärsi asian ja pyysi tapahtunutta anteeksi.

Näin oli meilläkin julkisesti ja arvovaltaisesti avattu pitkä tie, jota siis ei kuljeta suomalaisen kulttuurin ehdoilla, vaan lähdetään siitä, että se on sovitettava pienen vähemmistön omiin tabuihin ja myytteihin.

Tämä ei toki ole ainut esimerkki. Meillä, kuten muuallakin Euroopassa on taannuttu siihen tilanteeseen, että kohti loistavaa tulevaisuutta kuljetaan nimenomaan maamme tyhmimmän ja primitiivisimmän eikä sen etevimmän ja pystyvimmän aineksen ehdoilla. Tämä ei koske vain kansallisia ryhmiä, poliittisessa korrektiudessa tyhmyys on kaikilla aloilla suosituimmuusasemassa.

Julkisuudessa ei sovi esittää näkemyksiä, kuvallisesti tai sanallisesti, jotka voisivat esimerkiksi loukata niitä, joiden maailmassa vallitsee maagis-keskiaikainen näkemys siitä, että jotkut kuvat tai sanat sellaisenaan voisivat loukata jumaluutta. Tämä siitä huolimatta, että kukaan ei pakottaisi uskovaisia niitä katsomaan tai kuulemaan.

Hyväuskoiset mahtanevat kuvitella, että tämä uusi, korrekti kulttuuri on tie kansanryhmien harmoniseen yhteiseloon tai vähintäänkin rinnakkaiseloon. Juuri tällä ja vain tällä tavalla rakennamme onnellisen tulevaisuuden, jossa vallitsee orgaaninen solidaarisuus ja keskinäinen kunnioitus ja rakkaus, jossa hyvä palkitaan hyvällä ja moninaiset arvot kukoistavat limittäin ja lomittain.

Mutta näinhän meillä ajateltiin myös ns. reaalisosialismista eikä älymystö korviaan lotkauttanut, kun sille sanottiin, että sitähän on jo kokeiltu. Mutta myös monikulttuurisuutta on jo kokeiltu ja kokemuksista kannattaa ottaa oppia ja vakavasti keskustella.

Aina uudelleen kannattaa tietenkin esittää itse peruskysymys: milloin hallitus teettää selvityksen siitä, millä tavalla maahanmuuttoa olisi rajoitettava, että vältyttäisiin sen Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa ja muissa maissa aiheuttamilta lieveilmiöiltä. Entä millaisia muita toimenpiteitä voitaisiin tehdä ei-toivottavan kehityksen estämiseksi, mitä ne maksavat ja milloin ne aiotaan tehdä? Vastaamatta ei voida jättää sillä perusteella, ettei koko kysymystä muka ole.

Mutta tietysti meidän on nyt ja tästä eteenpäin elettävä siinä monikansallisessa yhteisössä, joka tänne on jo syntynyt ja kannattaa miettiä, miten kaikki osapuolet parhaiten pystyvät ajan mittaan selviytymään yhdessä ja rakentamaan täällä suomalaista kulttuuria.

 On selvää ettei onnelliseen tulevaisuuteen voida päästä laput silmillä ja vain luottaen siihen, että kaikki käy varmasti hyvin, kun toimitaan hyvässä uskossa, primitiivisyyttä kumarrellen ja tyhmimpien ehdoilla. Anteeksipyytelyä on jo kokeiltu monessa maassa ja nollatoleranssi tuskin toimii. Ei se ole toiminut Ranskassakaan. Luulenpa, että meillä on hautumassa tulevaisuuden haaste, josta kunnialla selviytyminen on suurimpia kansallisia tehtäviämme kautta aikojen.

 

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 9.33 23 kommenttia:   

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

 

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

Korrektisuus eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia.  Lujuuslaskelmat voivat olla oikeita eli korrekteja, samoin oikeinkirjoitus. Näissä asioissa korrektisuus on luonteeltaan absoluuttista ja se on riidattomasti todettavissa. Korrekti käytös on vaikeampi asia, puhumatta siitä, että kenelläkään ei edellytetä olevan korrektia makua, vaikka hyvästä mausta puhutaankin. Korrekti käytös on sopusoinnussa vallitsevien käytöstapojen kanssa. Sana viittaa tässä yhteydessä myös muodollisuuteen, jopa onttouteen. Jos ollaan hyvin korrekteja, pysytään myös läheisyyden piirin ulkopuolella.

Entä poliittinen korrektisuus? Se tietenkin tarkoittaa, että asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta. Koska politiikassa ei voida olla samassa mielessä korrekteja kuin matematiikassa, on myös poliittinen korrektius moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä. Olisi peräti typerää etsiä poliittisesta korrektisuudesta totuutta, hyvyyttä,  kauneutta tai yleensä mitään pysyvää. Se on politiikan funktio.

Tämä ei tarkoita, että poliittinen korrektisuus olisi sinänsä pahaa tai vahingollista, sillä voi hyvinkin olla myönteinen tehtävä omassa rajallisessa ajassaan. Muiden aikakausien kannalta se kiinnostaa vain tutkimuskohteena. Kun poliittinen korrektisuus on aikansa elänyt, on sen arvo mennyt täydellisesti ja kokonaan. Se kelpaa vain historiaa ymmärtämättömien harjoitusmaaliksi, osoittamaan heidän oletettua älyllistä ja moraalista erinomaisuuttaan, he kun pystyvät nousemaan sen yläpuolelle post festum. Tämä ei tosin ole erityisen vaativa tehtävä. Jo Paasikivi pilkkasi asiaa kabareelaulun sanoin:

Jag fattar inte just så snart, men det är underbart

hur efteråt blir mig allt så klart!

 

Suomettuminen oli tyypillistä poliittista korrektisuutta. Suomi oli menettänyt noin satatuhatta ihmishenkeä kahdessa sodassa, joiden ainoa syypää oli sangen uskottavan selityksen mukaan Neuvostoliitto. Neuvostoliiton täytyi sitä paitsi katsoa yrittäneen noissa sodissa valloittaa Suomen ja alistaa se pakkovaltaan, jonka vallitessa olisi tuhottu kansallisen kulttuurin ja sitä kantavan eliitin lisäksi niin poliittiset ja juridiset vapaudet kuin myös uskonto ja jopa koti sen perinteisessä mielessä. Kaiken kukkuraksi naapuri saarnasi ehdottomana totuutena ilmiselviä valheita ja julisti mielettömästi olevansa maailman vapain, kehittynein ja ainakin pian myös vaurain valtio.

Tämän hölynpölyn uskominen onnistui aikanaan vain henkisesti takapajuisille tai muutoin tasapainottomille aineksille, muun muassa osalle älymystöä. Se suomalaisen älymystön valtaosa, jolla oli omakohtaista kokemusta itäisestä naapurista, pysyi sen sijaan sen houkutuksille immuunina ja sama koski myös valtaosaa muita kansankerroksia. Näin oli asia 1960-luvulle saakka.

Sodan jälkeen Suomi joka tapauksessa oli yhä vaarassa. Muiden samassa asemassa olleiden maiden kohtalolta sen pelasti reaalipolitiikka. Talvisota oli ollut kova reaalipolitiikan oppitunti ja jatkosodan aikana siitä oli tullut politiikan peruskauraa..

Niinpä kaukonäköinen Paasikivi ja hänen hyvä oppilaansa Kekkonen saattoivat jatkaa totuttua tietä nähdessään pelastuksen siinä, että heitettäisiin syrjään moraaliset näkökohdat ja lainausmerkeissä ”liittouduttaisiin” sen kanssa, mitä ei voitu voittaa.  Paasikivi valitteli sitä, että Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen ja otettava vastaan moitteita, joita se ei suinkaan ansainnut. Neuvostoliitosta ja sen politiikasta ei sen sijaan saanut sanoa totuutta. Tällainen totuudesta erkaneminen voisi pitemmän päälle tappaa kansan sielun, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä ja sitä paitsi sodanaikainen rokotus kommunismia vastaan toimi toistaiseksi varsin hyvin. Vasta uuden, sotaa näkemättömän sukupolven maailmassa poliittinen korrektisuus ja totuus kävivät mahdollisiksi sovittaa keskenään.

Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Tapahtunut mullistus oli erittäin merkittävä.  Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine. Niitä ilmoittautuikin vain pari. Luultavasti oli hyvä, etteivät ainakaan olleet enemmistönä.

Mikäli ihminen kannatti molemminpuolisesti edullisia hyviä naapuruussuhteita, hän pysyi hiljaa asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokainen tiesi, ettei neuvostopropaganda varsinaisesti ollut totta, mutta monien mielestä se oli totuuteen verrattavaa ja suuren enemmistön mielestä sen kritisointi oli sopimatonta, epäkorrektia. Tylsä totuudenmukaisuudesta jankkaaminen ei ollut suosiossa. Jokainen tiesi, että Neuvostoliitossa oli ns. ongelmia ja monet olivat varmoja, etteivät heidän näkemänsä asiat olleet merkityksettömiä yksittäistapauksia. Mutta typerä totuuden vaatiminen oli epäsuosiossa sekä moraaliseksi että älylliseksi alamittaisuudeksi leimattuna.

Kummallista kyllä, ”neuvostovastaisuuden” vastustamisesta tuli meillä miltei kansalaisuskonto, vaikka maamme ei kuulunut Neuvostoliittoon. Puolivirallisen valtioideologian mukaan julkinen neuvostovastaisuus merkitsi asettumista niiden rintamaan, jota halusivat vaalia sodan ja verenvuodatuksen perinteitä, jotka juoksuhaudoissaan hautoivat vihaa ja kukaties vaikkapa revanssia tulevassa suursodassa. Se merkitsi kaiken sen myönteisen halventamista ja torjumista, jonka ystävälliset naapurisuhteet ja rauhanomainen rinnakkaiselo tarjosivat. Neuvostokansan valtavat kärsimykset ja urotyö fasismin lyömisessä olivat objektiivisesti ottaen tällaisen henkilön pilkan ja panettelun kohteena, vaikka hän ei mitään niistä sanoisikaan, sillä asiat kytkeytyivät toisiinsa aivan tietyllä logiikalla, joka ei ollut neuvostovastaisten rienaajien määriteltävissä. Kaikki tämä oli tietenkin poliittisesti virtaviivaistettua totuuden tulkintaa, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Neuvostoliittoa kritisoivan henkilön ajattelun kanssa. Mutta sen omaksuivat melkein kaikki, sitä noudattivat melkein kaikki ja, mikä hulluinta, melkein kaikki myös melkein uskoivat, että totuuden sanominen oli itse asiassa moraalitonta. Siitähän kärsivät Suomen etu ja kansojen keskinäinen luottamus. Ja luottamuksen puute oli sentään maksanut pelkästään suomalaisille satatuhatta ihmishenkeä ja naapureille vieläkin enemmän.

No, sapienti sat, jokainen ymmärtää, että myös nykyisen poliittisen korrektisuuden voi nähdä suomettumisen analogiana. Suomettuminen ei ollut pelkästään negatiivinen ilmiö, se ei ollut pelkkää valehtelua, kuten typerästi kuvitellaan. Se oli paljon enemmän: miellyttävien ja hyvien asioiden varjolla siinä korotettiin epätotuus totuudeksi ja viekkaus viisaudeksi. Häiriköitä paheksuttiin oikeasti. Poliittinen korrektisuus ei perustu tyhmyyteen, vaikka se auttaakin sen omaksumisessa. Myös älyllisesti merkittäviä suorituksia saatiin  nähdä sen puolustamisessa. Omana aikanaan poliittinen korrektius eli valtavirran poliittinen kulttuuri on merkittävä voima, joka matkaan saattaa historiallisia muutoksia. Ryssäviha oli aikanaan huomattava virtaus, jolla saattoi historian viekkaassa suunnitelmassa olla myönteinenkin antinsa ja sama koskee suomettumista, jonka huomassa vapauduttiin tuosta moraalisesti arveluttavasta perinnöstä älykkään reaalipolitiikan ja aidon hyväntahtoisuuden, mutta myös likinäköisen typeryyden ja alhaisen opportunismin myötävaikutuksella. Suomettuminen, jonka ytimessä oli sovinto Neuvostoliiton kanssa, oli joka tapauksessa kansallinen saavutuksemme, josta aidosti ylpeiltiin.

Ja nyt. parinkymmenen vuoden jälkeen, kaikesta tästä ei ole mitään jäljellä, sikäli kuin asia koskee Neuvostoliittoa. Tämä tietenkin johtuu siitä, ettei Neuvostoliittoakaan ole ja sen hyysäämistä on helppo pilkata.  Mutta ellei historia ole loppunut, saa kansamme vielä uuden näkökulman myös nykyiseen poliittiseen korrektisuuteemme. Sillä se ei ole moraalista korrektisuutta eikä se etsi totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan poliittista tulosta tietyn kaavan mukaan ja tämä kaava on aikaansa sidottu uskomusten järjestelmä, jolla todennäköisesti on oma elinkaarensa, Sen jälkeen on sen vuoro menettää arvonsa. Pilkkaajat saattavat jo teroitella kirveitään.

Lähettänyt Timo Vihavaine