Hullunkurista väkeä

Hullunkuriset henkilöt ja kalvi-Suomi

Arto Luukkanen, Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut. Atrain&Nord 2018, 287 s.

Vaimo sai taas syytä torumiseen, kun oli vähän väliä pakko hohotella täyttä kurkkua. Meinasi välillä henkikin loppua, mutta löytyi sentään. Onneksi ei kylkiluita murtunut.

Syynä oli Arto Luukkasen Merja Virkki -sarjan kolmas osa, jossa vanhaan tapaan suomalaisen ja eurooppalaisen politiikan ja kulttuurin viattoman kuoren alta löytyykin hirmuinen mielikuvitusmaailma, jonka hahmot kasvavat gargantuamaisiin mittoihin.

Tyylilajia voisi muodikkaasti nimittää burleskiksi. Kirjan henkilöt ovat aikamme julkkiksia Suomesta ja Euroopasta, useimmat esiintyvät uudella nimellä, mutta heidän esikuvansa on helppo tunnistaa.

 Tai paremminkin voisi sanoa, että ne muistuttavat suuresti olemassa olevia henkilöitä, vaikka heistä on muokattu hurjia karikatyyrejä.

Nimet ovat oma lukunsa. Kirjassa huseeraavat niin pääministeri Iso Örjäke kuin arkkimandriitta Nektariaanus ja skeema-igumeeni Skumppariaanus. Minä-puolueen tähdet ovat nimeltään Claudio Sylvesteri Utriainen ja Lampsuhuuli Karuna Alakannel. Kirjamessujen uusi johtaja on 14-vuotias suurkirjailija Yve Volkswagen. Euroopan komission suurkomissaari taas on nimeltään Krank aus der Wunderbar.

Luukkanen on parhaimmillaan kuvatessaan henkilögalleriaansa, jonka touhut repeävät välillä hurjaksi tappeluksi tai irstailuksi, niin valtioneuvoston linnassa tai Uudessa Valamossa kuin ollaankin.

Erikoisia nämä hahmot ovat habitukseltaankin. Yksi on eltaantuneen mikkihiiren näköinen, suuri kirjailija on pukeutunut fantasia-asuun, jossa on sekoittuneena Juudean ylipappia ja gaalaisäntää. Jollakin on lehmänlannalla kovetettu hiuslaite ja toinen taas on pukeutunut roomalaiseen toogaan ja vaeltaa kantotuolissa kirjamessujen halki.

Epäilemättä näitä karikatyyrejä voi pitää mauttominakin ja joitakin ne saattavat jopa loukata, mutta tokihan kirjailijalla on oikeus päästää mielikuvituksensa valloilleen hahmoja luodessaan. Mieleen tulevat tässä niin Gogol kuin Ilmari Kianto. Toki Luukkanen on vähän villimpi.

Mitä tulee itse kirjan juoneen, se on parodia agenttitarinasta, jossa jamesbondin roolia hoitaa riuska tyttö tai nuori nainen. Eikös tämä itse asiassa tarkoitakin sitä, että romaania on pidettävä feministisenä? Ai ei vai? No, voisi ainakin yrittää.

Joka tapauksessa riuskaotteinen sankaritar saapuu aina tarvittaessa paikalle kuin deus ex machina ja tekee selvää jälkeä konnista, olivatpa kyseessä tavalliset agentit ja torpedot tai itse suurkomisaari. Viime mainittu muuten ottaa nettipoliisi Hujasen vastaan valtavassa huvijahdissa, jonka varusteisiin kuuluvat muun muassa vuorikiipeilyseinä ja kaksi helikopteritasannetta.

Huvijahti kuitenkin upotetaan armotta, mutta enpä ryhdy tässä paljastamaan juonta sen enempää. Ehkäpä juonen rooli koko kirjassa on vain se, että se on tehty, kun lukijat sellaista yleensä odottavat. Kirjan varsinainen anti on muualla.

Minun mielestäni parasta ja aidointa on se, mitä Luukkanen löytää ruotiessaan nykykulttuuria, sanan laajassa merkityksessä.

Kirjoittaja kuvaa poliisivaltion perustamista ja kansalaisten valvonnan lisäämistä muun muassa urkkijajärjestelmän avulla. Suuren agenttiverkoston kovan ytimen muodostavat ikääntyvät kotirouvat, jotka omaavat syväpöyristymisen taidon ja joiden elämään tuo sisältöä naapurien ja muidenkin asioiden sorkkiminen ja kurkistelu.

Hansu Hujasesta, joka aloitti tavallisena nettipoliisina, kasvaa lopulta koko uuden, uljaan maailman symboli, sillä hänen johdollaan on kehitetty myös algoritmi, joka paljastaa ihmisten epäkorrekteja ajatuksia ja siis mahdollistaa viharikosten torjunnan jo ennen niiden suorittamista tai suunnitteluakaan.

Koska uudella ihmisellä tekojen on vastattava sanoja, tulee kalvikulttuurista koko uuden ja uljaan yhteiskunnan perusta ja sen laskijaan aletaan kohdistaa suoranaista henkilönpalvontaa. On siis päästy Neuvostoliiton 1930-luvun tapaiseen tilanteeseen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole ohjelmoitu ja itse asiassa juuri poliisit, Lapin turmeltumattomat poliisit, pettävät Hansun luottamuksen ja siitä alkaakin alamäki, joka viimein johtaa onnelliseen loppuun eli niin sanottujen Hansu-lakien kumoamiseen.

Myös itse Hansun, samoin kuin pääministerin eli ison Örjäkkeen kohtalo on lohdullinen. Dystopiasta on kuin onkin paluutie.

Mutta miksi kaikki kirjassa kerrotut hurjat seikkailut oikein tapahtuvat? Tässä on mielestäni kirjan heikoin kohta, sillä siinä on jouduttu kehittelemään fantasioita myös nykyisistä politiikan vaikuttajista ja instituutioista.

Eiväthän kyseessä tietenkään ole mitkään vakavasti otettavat salaliittoteoriat ja toki on sallittua kirjoittaa myös parodiaa aiheesta kuin aiheesta. Kirjoittajan kunniaksi on myös sanottava, ettei tässä niteessä ole mainittavsti nimenomaan puoluepoliittista ainesta.

Periaatteessahan sitä ei ole yhtään, sillä toki kirjoittaja lähtee siitä, että kaikki on mielikuvitusta, jota se onkin.

 Todellisuus on kuitenkin yhä useammin muuttunut sellaiseksi, että se on jo valmista parodiaa. Niinpä esimerkiksi minä-puolueella ja sen touhuilla on aivan ilmeisiä vastaavuuksia erääseen olemassa olevaan puolueeseen.

Mutta ilman tällaisia vastaavuuksia ei olisi sitä hauskuuttakaan, jota kirjasta löytyy roppakaupalla. Tilanne on vähän kuin Kekkosen aikana: ellei Kekkonen olisi ollut juuri sellainen kuin oli, olisi pilapiirtäjä Kari jäänyt vaille loistavia aiheita ja koko kansamme vaille makeita nauruja.

Karjalan starinat

Karjalan starinat

Arvo Tuominen, Karjala. Koko tarina. Readme, 2018, 328 s.

Arvo Tuominen tunnetaan Karjalaa käsittelevistä ja muistakin TV-ohjelmistaan, jotka Ville Haapasalon ohjelmien ohella lienevät monelle tärkein kurkistusaukko Venäjälle.

Molemmilla onkin ansionsa, eikä katsojien suuri suosio ole tullut tyhjästä.

Kuten tästäkin kirjasta käy ilmi, Karjaloita on itse asiassa useita ja mikäli ruvetaan yhtä niistä pitämään ainoana oikeana ja varsinaisena Karjalana, mennään helposti metsään.

Esimerkiksi Karjalan kannaksen, saatikka nyt nykyisen Etelä- tai Pohjois-Karjalan asettaminen koko Karjalan eli siis kaikkien Karjaloiden äidiksi vie heti ongelmiin. Meikäläinen karjalan murrehan on yksi suomen itämurteista, kun taas karjalan kielet, livvin, lyydin, Vienan ja Tverin karjalat ovat jo eri kieliä, vaikka viena onkin varsin lähellä suomea.

Savolaiset ovat rajan tällä puolen tehokkaasti asettuneet sinne, mistä ortodoksikarjalaiset aikoinaan poistuivat. Sanotaanko heitä sitten karjalaisiksi vai ei on asia, josta voisi jopa kiistelläkin.

Kieli, pitkät etäisyydet, valtarajat ja etenkin uskontoraja ovat tehokkaasti erottaneet toisistaan eri Karjaloiden ihmisiä ja erottavat yhä. Sanoisinpa, että jos joku, vaikkapa luterilainen kivennapalainen julistaa olevansa prääsäläisen ortodoksin kanssa yksiä ja samoja karjalaisia, niin aika falskilta se kuulostaa.

Samaa voi sanoa myös vaikkapa säkkijärveläisen ja salmilaisen suhteesta. Salmin ja Suojärven karjalaisten suhde jonnekin Vieljärvelle tai Kolatselkään on taas eri juttu ja sama koskee esimerkiksi Suomussalmen ja Uhtuan suhteita.

Nämä suhteet siis on ajateltu ennen sotia vallinneen tilanteen mukaan. Suuret väestönsiirrot ja liikkeethän ovat noiden Karjaloiden historialle myös erittäin tärkeä ilmiö satojen vuosien ajan ja ne ovat entisestään jauhaneet Karjaloiden heimoja, joiden lopullinen kohtalo näyttää ilmeiseltä.

Kyllähän Tuominen näistä kertoo ja viihdyttävästi kertookin ja ymmärrän, että kirjan nimi on ironiaa. Yhtä hyvinhän se voisi olla Karjalat ja niiden tarinat. Sana tarinahan tulee venäjästä ja tarkoittaa siellä vanhoihin aikoihin liittyvää juttua (starina).

Tekijä korostaa, ettei ole halunnut kirjoittaa matkaopasta, sillä sellaisista löytyvät tiedot saa nykyään kännykästä. Siinä hän on oikeassa ja kirja sisältääkin etupäässä asioita, joita matkaoppaista ei yleensä löydy.

Sellaisia ovat tarinat, sekä laajemmin johonkin paikkakuntaan tai alueeseen tai suorastaan vain yhden henkilön seikkailuihin liittyvät.

Tarinat ovatkin mielestäni koko matkailun tärkeä ja oppaista usein puuttuva suola. Paikkoja katsoo ja asioita ymmärtää toisin silmin kuultuaan, mitä sillä tai tällä, sinänsä ehkä aika tavanomaiselta näyttäneellä paikalla on joskus tapahtunut.

Muistan lapsuudestani muutaman suuren tarinankertojan. Kun sellainen tuli taloon ja pääsi kahvin ääreen, alkoi todellinen mielikuvituksen juhla, joka jatkui tuntitolkulla, aina jonnekin hämärän nousemiseen saakka ja jossa niin kertoja kuin kuulijat saivat eläytyä niin huimiin seikkailuihin kuin koomisiin näkyihin, joissa ihmiselämän koko hullunkurisuus nousi korkeimpaan asteeseensa, jos näin saa sanoa.

Hyvä tarinankertoja ei koskaan ruvennut muistelemaan, sattuiko kerrottu asia täsmälleen kolme tai viisikymmentä vuotta sitten, vai oliko se nyt Jäppisen naimavuonna tai heti sen jälkeen tai satoiko silloin.

Parhaat maalasivat taustan isolla pensselillä ja sen jälkeen taiturimaisesti piirsivät nopein siveltimenvedoin karikatyyrejä ja yksityiskohtia. Äänenkäytön mestarit osasivat painottaa asioiden arvot ja merkitykset kohdalleen.

Tämä on nyt tässä sivuseikka, mutta mikäli joku kysyy esimerkkiä tällaisesta tarinoinnin mestarista, voin epäröimättä sanoa: Kutsetin Huugohan se oli sellainen Sulkavan pitäjässä. Oli niitä kyllä muitakin, Tuuvan Erkkoa nyt esimerkiksi unohtamatta. Naisnäkökulman tarjosi Alma Virta.

Mutta nyt joka tapauksessa on puhe Arvo Tuomisesta ja hänen kirjastaan. Mielestäni kirjan suuri vahvuus on juuri se, että se tavallaan kirjallisessa muodossa jatkaa itäsuomalaisen tarinoinnin suurta perinnettä. Kirjoittajalle ominaisen hymynvirneen tuntee suorastaan näkevänsä monien kirjan aivan asiallistenkin lauseiden takaa.

Kirja on siis hyvin viihdyttävää lukemista ja sitä paitsi se antaa keskeistä asiatietoa aihepiiristä, joka käsittääkseni on meikäläiselle keskivertolukijalle varsin hatarasti tunnettua.

Mielenkiintoa Itä-Karjalaan tuntuu olevan paljonkin liikkeellä, kiitos ylenpalttiseksi paisuneen sotamatkailun, mutta taustatiedot eivät ehkä aina ole kovinkaan laajat.

Hyvät tarinat ovat siis tärkeitä, mutta ne eivät sellaisinaan pitkälle riitä, mikäli tuo kuuluisa iso kuva ei ole kohdallaan. Tuomisen kirjasta löytyy sekin, vaikka itse olisin rakentanut ja painottanut sitä hieman toisin. Mutta eihän tässä nyt minun olematonta kirjaani käsitelläkään.

Pikkumainen kriitikko voisi viitata erinäisiin oikeinkirjoituksen tai käännöksen ongelmiin, mutta kun ymmärrämme kirjan nimenomaan Karjalan tarinana tai siis tarinoina, voisi sellaisiin puuttumista pitää suorastaan sopimattomana.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan loistelias kuva-aineisto, joka tekee siitä todellisen koruteoksen.  Tämän kyllä kehtaa panna pukinkonttiin kaikille ja ehkä aivan erityisesti niille nykyisille Karjalan kävijöille, joiden mielenkiinto saattaisi muuten rajoittua liikaakin siihen, mikä rykmentti kulloinkin  kulki mistä mihin ja millä tarkoituksella.

Toki sotahistorialla oma mielenkiitonsa on ja sitäkin Tuomisen kirjasta löytyy, ainakin minun mielestäni juuri sopivassa suhteessa.

Jos vielä palataan siihen, mitä itse olisin voinut tässä olevaan aineistoon lisätä, se olisi voinut liittyä karjalan ja suomen kielen tarinan perusteellisempaan pohdintaan ja siihen kulttuuriin, jota nykyisen Karjalan tasavallan alueella maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeen luotiin. Mutta on tässä niistäkin juttua.

Ja löytyyhän sitä aina jotakin aihetta uusillekin kirjoille. Koko tarina tai ei, hieno saavutus ja suuri työhän tämä on näinkin. Onnittelut siitä!

Miten pullistutaan euroopaksi?

Pulleuden ilmentymiä

Sattuipa tässä eilen Moskovassa Valko-Venäjän asemalla taas silmiin patsas, jossa on kuvattu muutamia valkovenäläisiä partisaaneja. Ihan asiallinen taideteos kaameiden kärsimysten ja tiukkojen taisteluiden muistoksi.

Joka tapauksessa minun mieleeni siitä juolahti, että isovenäläiset kutsuvat valkovenäläisiä nimellä bulbaš eli peruna. Tässä kohden ehkä parempi suomennos on pottu. Vastannee suunnilleen ukrainalaisten hoholia tai isovenäläisten moskalia.

Sanan bulbaš ideana näyttää olevan kuvata pyöreyttä, mukulamaisuutta. Gogolin Taras Bulbakin lienee ollut myös fyysisesti massiivinen hahmo, en nyt muista, mitä hänestä tässä suhteessa sanottiin.

Joka tapauksessa sana bulba on lähellä suomen sanaa pulla ja on ilmeistä, että ne ovat samaa indoeurooppalaista kantaa -meillehän pulla on ruotsalaista lainaa. Mutta senkin sanan olemme omaksuneet perusteellisesti ja niinpä esimerkiksi pulleus ja pullistuminen on aivan normaalia suomea ja sitä paitsi nykyään valitettavankin yleistä.

Venäjässä leipä, vaalea leipä on bulka tai bulotška ja neuvostoaikana olivat sangen yleisiä leipäkaupat, bulotšnajat. Nyt taitaa löytyä enää vain eurooppalaistyyppisiä konditorioita. Ei tämä kehitys eli siirtyminen supermarketeihin ole leivän laatua parantanut missään.

Ranskassa boulangerie on sentään, luojan kiitos säilynyt. Espanjassa vehnäleipä on bollo ja pallo taas bola. Italialaisten pallo on pallone.

Muistan hieman hätkähtäneeni, kun sisilialainen nuoriso yömyöhällä potki palloaan ja huusi aina välillä selvällä suomella: ”pallo!”

Mutta pallon tarina on vielä pitempi kuin sen erityistapauksen, pullan. Jokainen tietää, mitä tarkoittaa englannin balls ja sehän siis on siirtynyt merkitsemään sisäistä voimaa.

Paavin bulla tarkoittaa puolestaan pulleaa lyijysinettiä. Sellaisella ne hänen viralliset kirjeensä varustettiin. Italiassa on yhä käytössä käsite carta bollata, joka tarkoittaa ns. virallista paperia, jollaisessa aikoinaan oli sinetti virallisuuden takeena.

Koska myös englanti on saman indoeurooppalaisen pulleuden lapsia, näemme ja kuulemme bulbeista siellä sun täällä: isoissa laivoissa on pyöreä mokkula keulassa ja se kantaa nimeä bulb. Sama nimihän on myös vaikkapa sähkölampuilla, jotka pannaan heijastimen sisään, siis polttimoilla. Sipuliin viitataan samalla sanalla.

Itse lyhdyt, vaikkapa autoissa taas ovat ranskassa nimeltään phares ja venäjässä samoin (фары). Sana juontuu Faroksen majakasta, jokia oli kaikkien majakoiden äiti. Sielläkin tietysti paloi valo, mutta ei siinä pelkkä bulb riittänyt, eikä antiikin aikana sellaisia ollutkaan. Tarvittiin kunnon rovio. Sitä syötti katkeamaton aasikaravaani, joka saapui majakan huipulle kierreportaita.

Meidän majakkammehan on venäjää ja tulee häämöttämistä merkitsevästä sanasta majatšit. Ruotsalaisilla on pookinsa ja fyyrinsä, virolaisilla taas tuletorn, engelsmannien lighthousen tapaan.

Mutta tämä vie jo pois aiheesta. Minusta kiinnostavaa on, että ranskassa boulet tarkoittaa sekä tykinkuulaa että lihapyörykkää ja jostakin syystä myös tuhmuutta.

Venäjäksihän kuula on pulja ja luotia nimitetään samoin. Meillähän kai ainakin pitäisi käyttää luoti-sanaa niistä pitkulaisista projektiileista, jotka muistuttavat syvyyden mittauksessa käytettyjä vehkeitä. Kuula taas on pyöreä ja sen kantana on tietenkin indoeurooppalainen sana, joka on ruotsissa muodossa kula ja saksassa Kugel.

Miksei se muuten ole bulla tai bolla? Espanjaksi se onkin bola ja ranskaksi siis boule tai balle. Tässä tullaan jo vaarallisen lähelle sanaa ballet, bal, siis baletti ja tanssiaiset, bileet. Pyörimisestä kai se niidenkin nimi tulee: ballare, bailar…?

Olisiko EU:n aika pyrkiä yhtenäistämään tätä eurooppalaista kielten baabelia ja palauttamaan hajonneet merkitykset takaisin, yksiin läjiin.

Meillä, niin omalaatuista kieltä kuin puhummekin, olisi tällöin myös paljon tilaisuuksia standardisoida uudelleen sanojamme ja vaikkapa pullauttaa muutama liian omaperäinen ja vanhentunut pois tykkänään.

Miksi emme voisi esimerkiksi potkia ja ampua pullia siinä, kuin niitä syödäkin? Väärinkäsitysten välttämiseksi erilaisiin palloihin eli siis pulliin voisi määrätä liitettäväksi omat prepositionsa tai suffiksinsa.  Joka tapauksessa näin voitaisiin vähitellen kehittää eurooppalaisen newspeakin, muoto-oppia ja viimein yhdistää koko tämä kaamea disiecta membra, jota Euroopaksi sanotaan.

Nythän meillä on äärimmäisen vaarallinen tilanne, jossa samat sanat saatetaan eri kielissä ymmärtää aivan eri tavoin. Uudessa Euroopassa ei tällainen voi olla mahdollista.