Pietarin iltoja

Pietarin iltoja

Taantumuksellisena suuresti arvostamani Joseph de Maistre kirjoitti kerran tunnetun teoksen Soirées de Saint Petersbourg, jossa kuvasi iltojaan ja hieman päiviäänkin palatsien kaupungissa. Tarkkaan ottaen hänen teoksensa nimi tarkoittaa Pietarin iltamia tai illatsuja, mutta käännös ”Pietarin iltoja” on oikeastaan parempi ja sisältää jo kaiken. Kuka voisikaan kuvitella iltaa Pietarissa ilman minkäänlaista juhlintaa tai ainakin juhlamieltä? Toki sellaista sattuu jokaiselle, mutta ne eivät oikeastaan jää muistiin eikä ole tarviskaan. Ihmiselle juhla on joka tapauksessa lähempänä elämän tarkoitusta kuin pelkkä vegetointi tai edes uuras lukeminen, laskeminen tai muu sinänsä ansiokas ja palkitseva toiminta. Muistettakoon, että myös Nietzsche arveli nykyisen ihmislajin edustajien saattavan päästä juuri juhlissa sellaiseen korkeampaan mielentilaan, jossa tulevaisuuden korkeammat ihmiset ovat jatkuvasti. Kannattaa siis yrittää tätäkin kautta kurkistaa valoisaan tulevaisuuteen.
Sikäli kuin asia koskee Pietaria, kannattaa myös muistaa, että itse asiassa koko kaupunki aikoinaan perustettiin illanviettoja varten. Pietari Suuri määräsi assembléet pakollisiksi. Niissä tuli vallita uudenlainen vapaa henki vailla seremonioita ja vanhavenäläisiä kohteliaisuuksia. Naisten oli tultava mukaan ja tämä oli määräys eikä pyyntö. Tämä Pietarin ajan tusovka oli osa hänen vallankumoustaan ja merkitsi niskalenkkiä Moskovasta ja sen tyhmänylpeistä pajareista. Assembléessa kohtasivat toisensa niin ruhtinas kuin laivuri, käsityöläismestari kuin kenraali. Sinne mentiin ja tultiin omia aikojaan kuin majataloon ja isäntää oli rangaistuksen uhalla kielletty ottamasta vieraita seremoniallisesti vastaan tai heitä hyvästelemästä. Mikä tärkeää, siellä ei vain pidetty hauskaa, vaan myös hoidettiin asioita, kuten Pietarin ukaasi nimenomaan määräsi. Kenttä oli vapaa myös verkostojen syntyä.
Taivaan esikartanoiden riemuja ihmiset pääsevät nauttimaan monia teitä. Lempi, joka on nykyajan suosituin ja ilmeisesti myös rahalliselta arvoltaan merkittävin toimiala, jääköön tässä rauhaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lukea toisten selostuksia seikkailuistaan Venusvuorella tai sen lähiympäristössä. Poikkeuksena mainittakoon esimerkiksi gynekologi Mies Reenkolan muistelmat, mutta hän olikin ammattimies sanan täydessä merkityksessä ja harvat meistä ovat kykeneviä lisäämään olennaista hänen tutkimuksiinsa. Jatkakoot teemaa ne, jotka arvelevat pystyvänsä tässä asiassa ns. panemaan paremmaksi.
Yhtäkaikki, ravintolan tuoli, kuten Englannin historian ehkä merkittävin intellektuelli, tri Johnson sanoi, on inhimillisen onnen valtaistuin ja näyttää hyvin vielä sopivan niillekin, jotka tuskin enää pysyvät satulassa. Ljubvi vse vozrasti pokorny, väitti Pushkin, joka kuoli keski-ikäisenä. Siis kaikki ikäkaudet joutuvat nöyrtymään lemmen edessä eli eivät ole siltä turvassa. Näin se toki on, mutta ehkä vieläkin suuremmassa määrin asia pätee ruokaan, nimenomaan juhlaillallisiin, joissa ruoka ja viini ovat tärkeässä roolissa, vaikka eivät välttämättä yksinvaltiaita. Näet hyvät illanistujaiset ovat kyllä ajateltavissa myös huonon ruoan ja kurjan juoman kera, mutta loistavakaan ruoka synkässä yksinäisyydessä ei riitä luomaan iltaa, joka muistetaan, Pietarin iltaa…

Nimeä kaksi kaunista
Alla ja Nataša,
Ne säilyy ainaisesti
Poikien muistoissa…

(sävel: On lautalla pienoinen kahvila)

Pietarissa iltojani sulostutti kahden vuoden ajan kaksi viehättävää nuorta rouvaa, Alla ja Nataša. Heistä Natašaa voi pitää kauniimpana sanan tavanomaisessa mielessä ja hänessä oli aimo annos aitovenäläistä naisellista oveluutta, joka on muuan merkittävä viehättämisen väline. Alla sen sijaan oli täysverisen kokin mainio prototyyppi. Hän laittoi ruokaa rakkaudella, etsi Kužnetšnyi-torilta parhaat raaka-aineet (niitä siellä todella oli ja on!), hän suorastaan säteili katsoessaan, miten hänen luomansa mestariteokset tuottivat taivaallisia hetkiä vieraille, joita oli sankoin joukoin kuin Puškinin nuoruudenrunoissa. Alla johti tiimiä ja kun ovelta asian tarkistanut Nataša tuli ilmoittamaan kaiken olevan valmista, pukeutuivat nämä daamit tarjoiluasuihin ja kantoivat pöytään toinen toistaan hurmaavampia ruokia, joiden tuoksut kertoivat, että illan kohokohta oli vasta tulossa.
Kaikki oli tehty mitä suurimmalla huolella ja jokainen yksityiskohta toimi. Leipä joka oli taatusti tuoretta ja hyvälaatuista, leikattiin vasta välittömästi ennen tarjoilua ja antoi oman vienon, mutta viehättävän lisänsä myös tuoksujen sinfoniaan. Kaikki raaka-aineet olivat tuoreita ja ruuat vasta valmistettuja. Ruoka ei elä kauan, se kuolee, selitti Alla minulle kerran vakavana. Vain tietyssä lyhyen elinkaarensa vaiheessa saattoivat nauttimamme karitsatkin antaa parastaan. Lammas oli ehdoton suosikkini ja Alla, joka tiesi tämän ilahdutti minua joskus sillä vielä myöhemminkin. Kun joskus voipuneena edellisen illan työstä ja taistelusta keräilin voimia alakerran seslongilla, toivat hyvät hengettäret sinnekin pyytämättä tervehdyksensä: marinoituja valkosipuleita, suolakurkkuja, vähäsuolaisia tomaatteja… kaikkea sitä ruokakokonaisuutta, jota saa kun tilaa ”miesten lautasen”, mužskaja tarelka. Vodkaa toki varoin tässä vaiheessa nauttimasta
Suomalaisen ruuan suurena ystävänä ja virkani puolesta sen propagoijana minun olisi ehkä pitänyt enemmänkin panostaa juuri meikäläisiin ruokalajeihin. Tätä en paljoakaan tehnyt ja syy oli yksinkertaisesti se, että Allan ja Natašan taide oli omassa lajissaan viety niin pitkälle, ettei siihen oikeastaan ollut mitään lisäämistä eikä siitä pois ottamista. Ymmärsin, että todellinen Pietarin ilta, soirée, edellytti, että kaiken oli oltava parasta. Tyydyin tähän, mikä ei ollut vähän. Joskus kyllä teetin esimerkiksi ”Marskin menun” ja hyväähän sekin oli. Yleensä ruualla kuitenkin oli funktionsa ennen muuta tunnelman luojana, yhtenä niistä tekijöistä, jotka yhdessä tekivät illasta muistelun arvoisen. Sillä ei ollut kansallisuutta, vaan yleisinhimillinen ulottuvuutensa.
Intellektuaalinen puoli soiréessa on ja oli hyvin tärkeä. Teemat pyrin valitsemaan pietarilaisen intelligentsijan mielenkiinnon kohteiden mukaan, oma isänmaani aina mukana. Aiheina Suomi ja sen kulttuuri ja yhteiskunta, sodat, seksi, meri, kieli, kirjallisuus, kiinnostavat ihmiset ja kirjat vetivät pienen salin aina täyteen yhä uudelleen. Porukka vaihteli aiheen mukaan, mutta mukana oli aina myös kunkin alan todellisia tuntijoita. Vähintäänkin gastronomia kiehtoi kaikkia ja myös tehosi heihin. Mukana oli joskus myös poliitikkoja, tunnettujakin.
Keskustelut olivat usein vilkkaita, eloisia, jopa intohimoisia. En koskaan kiduttanut yleisöä liian pitkällä henkisellä annilla, sillä Alla ja Nataša vaativat oikeutetusti oman vuoronsa kun aika oli kypsä. Mielestäni jokainen tilaisuus oli kokonaistaideteos, jossa henkinen anti yhdistyi aistien ja esteettisen kaipuun tyydyttämiseen hyvässä seurassa. Jos joku ei ymmärtänyt, että hänen aikansa oli täyttynyt, saatoin esimerkiksi poksautella pullojen korkkeja auki paikassa, josta ääni hyvin kuului yleisön joukkoon ja puhujallekin.
Viini oli oma lukunsa. Tuohon aikaan kunnon viinin ostaminen säädylliseen hintaan oli Pietarissa miltei mahdotonta. Satuin kuitenkin bongaamaan paikallisella Stockmannilla erikoistarjouksen ja tilasin heti sata pulloa. Se osoittautui loisto-ostokseksi ja uusin saman vielä pari kertaa. Myymälän johtajarouva rupesikin pian muistamaan minut ja suhtautui tavatessamme tai soittaessani aina hyvin rakastettavasti kuten vain venäläiset naiset osaavat, silloin kun he näkevät siihen syytä. Sitä ei tavallisen asiakkaan kohdalla tuolloin vielä oletettu olevan.
Kokonaistaideteokseen kuuli mielestäni myös tanssi ja musiikki ja yhä uudelleen kutsuin tuttuja musikantteja, jotka soittivat mustalais- ja juutalaismusiikkia. Se oli uskomattoman mukaansatempaavaa ja siitä lähtien olen aina verrannut alan yhtyeitä noihin loistaviin pietarilaisiin. En ole vielä huomannut parempia, kiitos vain taas kerran Sergei ja Tanja.
Miksi vieraita nyt noin hyysättiin? Eikö olisi voinut rajoittua korkeintaan tarjoamaan pikkuvoileipiä tai naksuja ja vettä tai ehkä moldavialaista viiniä? Miksi vielä kutsuttiin musikantit, joiden ohjelma ei ollut lähelläkään illan teemaa?
Olisipa hyvinkin. Olisi voitu myös laittaa kilpi, jossa käsketään riisumaan kengät sisälle tullessa, kuten oli Pohjoismaiden neuvoston instituutissa. Olisi voitu myös maksaa viimeisen päälle alennettuja palkkioita venäläisille sillä perusteella, että vaihtokurssi sattui olemaan kovin hyvä. Näin tehtiin jopa Helsingin yliopistossa, vaikkakaan ei koskaan minun toimestani.
Ja kaikki tämä niuhotus olisi saatu takaisin korkojen kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ei-vähäpätöisenä tavoitteenani oli joka kerta luoda todellinen Pietarin ilta, josta ihmiset poistuisivat ehkä ylentyneinä, ehkä huumaantuneina (mutta eivät änkyrässä), mutta joka tapauksessa tyytyväisinä kokemaansa, eivät nälkäisinä, vihaisina ja loukkaantuneina. Venäläiseen symposiumiin kuuluu, kuten sen kreikkalaiseen (symposion) ja roomalaiseen (convivium) alkumuotoonkin, olennaisena osana yhdessä juominen ja syöminen. Mikäli tilaisuus on lyhyt, sen kruunaa pelkkä furset (fourchette) ilman maljapuheita ja seremonioita. Jos se on pitkä, tarvitaan banketti, jossa alan mestarit saavat tilaisuuden esittää taitojaan kohteliaisuuksien ja sukkeluuksien alalla.
Fursetinkin puitteissa kollegat ja kylänmiehet saivat tilaisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin oman alansa ammattilaisia. Muistan ikuisesti kuvanveistäjä Sivakovin hurjan kasakkatanssin viinipikarien keskellä. Myös mustalaisten esimerkki innosti monia oppineita merkittäviin laulu- ja tanssisuorituksiin. Sadat pietarilaisintellektuellit rikastuttivat parin vuoden mittaan pienen ullakkosalin luovaa ilmapiiriä myös erikoistaidoillaan, jotka olivat merkittävät.
Ymmärsin, ettei tehtäväni voinut olla vain levittää informaatiota ja hyvää sanomaa Suomesta tiedollisella tasolla. Yhtä hyvin olisin silloin voinut laatia lehti-ilmoituksia tai kirjoittaa internetiin, joka silloin otti ensi askeleitaan. Tehtävänä oli mielestäni yhdistää ihmisiä, luoda verkostoja, antaa pietarilaisille ja suomalaisille intelligenteille mahdollisuus tutustua ja ystävystyä tilaisuudessa, joka oli sitä varten paras mahdollinen.
Tämä taisi onnistua. Kaiken perustana oli tietenkin ruplan uskomattoman edullinen vaihtokurssi, minkä merkitystä ja sen avaamia mahdollisuuksia Suomessa ei yleensä lainkaan ymmärretty. Valtion kukkaroon ei lovea juuri syntynyt, sillä Pietarissa saattoi saada aikaan saman tuloksen jopa kymmenen kertaa halvemmalla kuin Suomessa. Typerä nuukailu olisi vain vahingoittanut maamme mainetta. Hyvän tarjoilun mukana yleisö, joka tunsi että sitä arvostettiin, oli valmis kuuntelemaan myös epämiellyttäviä totuuksia ja ajattelemaan hankaliakin asioita hyvässä ilmapiirissä.

Sellainen olit, Pietari, viime vuosituhannen lopulla, kaksisataa vuotta de Maistren jälkeen, bolševikkien kuristusotteen hellittäessä. Nyt taidat olla senaikaista raaempi, pöyhkeämpi ja vulgaarimpi, siltä minusta ainakin näyttää. Intellektuellit olivat tuohon aikaan vielä kaiken keskiössä, tai niin ainakin saattoi kuvitella. Nyt siellä ovat varkaat. Toki paljon hyvääkin on tapahtunut. Ihmiset elävät nyt paremmin, Putinin ansiosta tai siitä huolimatta, jääköön tässä arvioimatta. Pietarin ravintolat tarjoavat joka tapauksessa nyt entistä vielä monin verroin rikkaamman maailman, jossa asioivan on tosin myös syytä varautua siihen, että hinnat on tarkoitettu rikkaille. Varmaan sieltä jostakin vielä löytyy myös se vanha mukava seremoniaton tusovka, jossa kaupungin perustajan parhaat pyrkimykset saavat kauneimman toteutuksensa.

Rakkaus ei tunne rajoja

Rakkaus ei tunne rajoja

Ihastuttava venäläinen kansanlaulu sanoo sen tunteikkaasti:

Kullannuppusein, pikku kultasein,

kanssas haaveillaan, rantaa kuljetaan

…

väki kuiskii vaan, kummastella saa,

mikä pari tuo, keitä lienee nuo?

Tuskin siskoaan vie, vaimo eihän se lie,

urho uljas on, armas verraton

Alkukieli sointuu paremmin:

АХ ТЫ, ДУШЕЧКА

Ах ты, душечка, красна девица,
Мы пойдем с тобой, разгуляемся.

Мы пойдем с тобой, разгуляемся
Вдоль по бережку Волги-матушки.

Эх, пускай на нас люди зарятся:
«Ну и что ж это, что за парочка!

То не брат с сестрой, то не муж с женой,
Добрый молодец с красной девицей!»

…

Laulun pari saattoi olla niin sanotusti tasasuhtainen, siitä ei kuulija pääse varmuuteen. Ehkä tässä kummasteltiin vain pariskunnan uhkeutta, mitä ei liene saavutettu karppaamalla eikä anoreksialla.

Joka tapauksessa sivullisilla on useinkin tapana töllistellä ja pohdiskella asioita, jotka eivät heille kuulu. Tällaisia ovat muun muassa rakastavaisten ikäerot. On pidetty sopimattomana, jos mies seurustelee sellaisen naisen kanssa, joka voisi olla hänen tyttärensä. Ns. puumien mielenkiinto nuoruutta kohtaan herättää tietenkin aivan toisenlaisia tunteita, eikä kuulu tässä asiaan.

Asiaan kuuluu sen sijaan, että on hyvin ansiokasta toteuttaa avoimesti synnynnäistä vähemmistötaipumustaan, yhteisön paineesta välittämättä. Tämä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi nykyisen vaalikampanjan aikana. Saattaa jopa olla niin, että tällainen taipumus ja sen demonstroiminen on sitäkin arvokkaampaa, mikäli siihen liittyy huomattava ikäero, eli juuri edellä mainittu vanhemman ja lapsen suhteen potentiaalinen asetelma. Jos varttunut nelikymppinen vähemmistöhenkilö bongaa puolta nuoremman samanmielisen partnerin, arvostus vain lisääntyy.

Tasan eivät käy onnen lahjat: jos lihaasyövä suomalainen heteromies kävisi jossakin kehitysmaassa poimimassa parikymppisen, hädin tuskin lukutaitoisen tytön vakiseuralaisekseen, niin hänen päivänsä edistyksellisissä piireissä olisivat luetut. Mahdollinen kristillinen avioliitto vain pahentaisi asiaa. Siinähän heteronormatiivisuuden kautta tehtäisiin pilkkaa todellisista arvoista, jotka liittyvät ruumiillisuuden omaehtoiseen toteuttamiseen.

Mutta maailma nyt on näin rakennettu ja olkoon minun puolestani. Toteuttakaamme kaikki synnynnäisiä taipumuksiamme lakien puitteissa. Tässä tapauksessa presidenttiehdokkaamme näyttävät täyttävän kriteerit. Jos Jenni olisi ollut kaksikymmentä vuotta nuorempi tai Antonio kolme vuotta nuorempi, olisikin häkki heilahtanut.

Voi kyllä miettiä, olisiko tämäkään ollut oikein. Olemme päässeet edistyksellisyydessä pitkälle, mutta ei loppuun saakka.

Vielä muutama vuosikymmen sitten oltiin Suomessa varsin suvaitsemattomia monissa asioissa. Olimme suunnilleen yhtä suvaitsemattomia kuin amerikkalaiset. Homoseksuaalisuus oli sekä tautiluokituksessa että rikoslaissa julistettu yhteiskuntakelvottomaksi. Ei ollut puhettakaan rekisteröidyistä parisuhteista tai adoptio-oikeudesta saatikka nyt homojen kirkkohäistä.

Tilanne on sen jälkeen muuttunut jotakuinkin yhtä jalkaa Amerikan edistyksellisimpien valtioiden kanssa. Nyt homous on pelkästään ylpeyden aihe ja yhäkin varsin muodikas, joskin ehkä menettänyt uutuudenviehätystään. Mutta vielä sentään näyttää olevan erityisen hienoa ja renessanssihenkisen avaramielistä, mikäli varttunut mieshenkilö yhyttää partnerikseen yhden tai useampia nuorukaisia eikä esim. nuoria neitosia. Viimemainitusta hän saisikin aika höykytyksen. Mutta niinhän se on, että jos ihmisellä on jokin synnynnäinen ominaisuus, jota hän ei voi muuttaa (tyydyttämättömään heterokiimaan ei kukaan ole kuollut), ei asiaa voi enää pitää paheena, saati sairautena vaan yksinkertaisesti vain yhtenä synnynnäisenä ominaisuutena. Meitähän on moneksi ja kuuluu ollakin. Jo pelkkä ajatus jonkin tällaisen asian rankaisemisesta rikoksena saa nykyään kylmiä väreitä kenen tahansa liberaalin ihmisystävän selkäpiihin ja sellaisen ehdottaminenkin panee pian liikettä oikeusviranomaisiin. Kaiken kukkuraksi tiedämme nykyään, ettei rangaistus ketään paranna, vaan päinvastoin. Kosto puolestaan on primitiivisen persoonallisuuden tunnusmerkkejä ja kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle. Tämä ei tietenkään koske raiskauksia.

Kuitenkin meillä näyttäisi vielä olevan ryhmiä, jotka eivät ole saaneet tasa-arvoista kohtelua. Mieleeni tulevat ainakin himomurhaajat, nekrofiilit, eläimiin sekaantujat ja pedofiilit. Näistä ainakin pedofilian on todettu olevan synnynnäinen ja parantumaton taipumus. Niinpä sen tasa-arvoisuutta muiden taipumusten kanssa on vaikea kiistää, niin kauan kuin kyseinen yksilö ei vahingoita toiminnallaan muita. Yleinen ja luultavasti oikea käsitys lienee, että lapsiin sekaantuminen on nimenomaan vahingoittavaa toimintaa ja siksipä se on tietenkin kiellettävä. Mitäpä sen sijaan on sanottava taipumuksen toteuttamisesta sellaisissa olosuhteissa, joissa se ei ketään vahingoita? Himomurhaajilla ja nekrofiileillä näyttäisi tässä suhteessa olevan parempi asema, sillä heille aivan ilmeisesti suunnattua ohjelmaa voi saada televisiosta joka päivä.  Lehdissä näkee silloin tällöin uutisia lapsipornorinkien paljastumisesta ja rangaistukset ovat olleet kovia, sillä tuo porno on tehty oikeita lapsia hyväksi käyttäen. Myös moraalinen närkästys on suurta ja aitoa.

Mutta entäpä jos tuotettaisiin tuollaista aineistoa virtuaalisesti? Siinä tapauksessa ympäröivällä yhteiskunnalla tuskin olisi oikeutta inhon ja vihan ilmauksiin saati rankaisuoikeutta. Toteuttaisivathan kyseiset ihmiset vain itseään ja synnynnäisiä taipumuksiaan tuottamatta vahinkoa kenellekään. Eikö tämän kieltäminen tai paheksuminen olisi nimenomaan vastoin yhteiskuntamme perusperiaatteita? Pedofiilit siis ulos kaapista ja supporting groupeihin. Pinssillä voisi kertoa olevansa ominaisuudestaan ylpeä.

Bertrand Russell päätteli aikoinaan, että ihmiskunnan kokonaisedun kannalta ihanteellista olisi, mikäli murhaajat ja muut suuret lurjukset lähetettäisiin kaikessa salaisuudessa mukaviin oloihin syrjäiselle saarelle samaan aikaan, kun muu yhteiskunta luulisi heidän kärsivän pelottavaa ja julmaa rangaistusta. Ongelmana ovat tietovuodot, ei etiikka, ainakaan Russellin mielestä.

Mutta jokin meissä on, joka panee useinkin kammoksumaan ja jopa vihaamaan tiettyä erilaisuutta. Ehkä se on pelkoa. Voin vain kuvitella, millainen kohtalo olisi pedofiilillä, jonka joukko äitejä yllättäisi yksinäisellä paikalla niin sanotusti savuava ase kourassaan tai vaikkapa vain väärästä ylpeydestä todistava pinssi rinnassaan. Tämä aivan siitä huolimatta, ettei asianomainen taipumukselleen mitään mahda eikä kovakaan käsittely häntä paranna. ”Eheyttämisyritykset” ovat tiettävästi toivottomia.

Jotenkin ymmärrän noita kuviteltuja vanhempia, vaikka luulen, ettei heidän reaktiotaan saisi hyväksyä. Olisiko yhteiskunnan ponnistukset suunnattava suvaitsemattomuuden kitkemiseen tässäkin asiassa? Onko kulttuurimme kehitys siis vielä kesken? Tähän ei kannata vastata viittaamalla lasten kärsimyksiin, ne on nimenomaan rajattu pois tästä periaatteellisesta eettisestä kysymyksestä.

Kulttuuriperintömme ja suhteemme Venäjän kansaan

Kulttuuriperintömme ja suhteemme Venäjän kansaan

Venäläinen keittiö on maailmankuulu. Kaikkialla maailmassa on mahdollista mennä venäläiseen ravintolaan ja tilata rasvaista borssia, seljankaa, silliä venäläisittäin, blinejä, pelmenejä ja niin edelleen. Hyvässä venäläisessä keittiössä yhdistyvät tuhti maalaisruoka ja hienostunut hovikruusailu. Rasvaa ei säästetä, smetana, majoneesi ja öljy tiukkuvat niin paistoksista kuin salaateista. Ja kunnon sianlihaa ei säästetä.

Ruoka on isänmaallisen venäläisen sydäntä lähellä ja kaikkien kansojen isänmaattomat lurjukset sivuutammekin tässä huomiotta. Venäjällä sitä, jonka isänmaallinen innostus hipoo jo kohtuuden rajoja, nimitetään kaljapatriootiksi (kvasnoj patriot). Suuresta ja voittamattomasta Suvorovista (melkein Sulkavan poikia) tiedettiin, että hän oli venäläinen, koska söi kaalisoppaa ja puuroa ja hörppäsi päälle kvassikaljaa ja vodkaa (byl rusak, jel štši da kašu, russkij kvas i vodku pil!).

Suomalaisilla ja venäläisillä on asuinoloissansa ollut paljon yhteistä. Kylmällä vyöhykkeellä on uuni pirtissä ollut aina lämpimänä. Siihen on ollut hyvä panna uuniin sekä uunin kielelle hautumaan erilaisia paisteja, puuroja, kaikkea muuta mahdollista, piirakoista keittoihin, juureksista rieskoihin. Olennainen osa jokapäiväistä ravintoa on molemmilla naapurikansoilla ollut leipä. Hyvä, tuore ruisleipä on se side, joka yhdistää kaikki asujamet hamalta Pohjanlahden itärannalta aina Ohotan merelle saakka. Läntinen Suomi jää tässä hiukan lapsipuolen asemaan, mutta ruista sielläkin haukataan, vaikka leivän oikeaa valmistusta ei ole vuosisatojen saatossa löytynyt. Mutta hyvähän on yritys ja oikeilla jäljillä olette!

Nykyään käsitys oikeasta ja väärästä on milteipä kaikkialla hiipumassa, kuten mummovainaani tapasi alinomaa muistuttaa. On noussut sukupolvi, jonka omakohtaiset kokemukset aidosta suomalaisesta ruuasta ovat olemattomia tai perustuvat väärinkäsityksiin. Jo nuorempana ymmärsin, että naissukupuolta, joka silloin yksioikeudella huolehti keittiöasioista, oli osattava arvioida monelta kannalta. Nuoret naiset voivat olla ihania katsella, mutta vain vanhojen ja vakaiden emäntien keittiöstä löysi erehtymättä sitä elävää vettä, jota kasvavan nuoren miehen sydänala kovin halasi.

Sanaa vesi on tässä käytetty kuvaannollisesti. Kyseessä oli loppujen lopuksi, niin kuin nyt ymmärrän, rasva, se nopeasti energiaa tuottava aine, joka antoi potkua niin pellolle kuin kentälle, pihalle ja järvelle. Tuoreet karjalanpiirakat ja karjalanpaisti siivittivät yöjuoksujakin aina aamutunneille saakka, kunnes suolamuikkujen ja kylmän piimän yhdistelmä kesäauringon noustessa alkoi tuntua maallisen elämän antimista parhaalta. muuten: muikut on suolattava hyvin kohtuullisesti (ei tönkkösuolausta!) ja jo siinä vaiheessa pantava hiukan sipulia päälle (tärkeää!). Myös pippuri sallitaan. Tarjota voi mielestäni myös smetanan kanssa, vaikka vanhat eivät näin tehneet.

Itseäni voin onnitella siitä, että olen saanut syödä oikeata ruokaa, jonka maun voin vieläkin erehtymättä muistaa ja tunnistaa, kuin Proust leivoksensa. Altruismiin taipuvaisena haluaisin jakaa tämän onnen muillekin, esimerkiksi veljillemme venäläisille, jotka ovat hiukan taipuvaisia tyhmänylpeyteen, kun keittiöasioista on kysymys. Asia on nimittäin niin, että hyvä venäläinen keittiö on todella erinomainen, mutta niin on kyllä suomalainenkin. Ja erityisesti itäsuomalainen keittiö saattaa olla jopa hieman erinomaisempikin. Venäläiset eivät tätä usko, ennen kuin kokeilevat ja tähän heille kannattaisi antaa tilaisuus.  Tässä ei kyseessä ole ainoastaan kansakunnan ja heimon kunnia, vaan myös jopa taloudelliset arvot, jotka sinänsä ovat vähäpätöisiä, mutta tarpeen aitojen asioiden edesauttamiseksi.

Thaimaan Phuketissa olin kokkauskurssilla. Meille annettiin valkeat vaatteet kuin mummoni laulussa aikoinaan Mustalle Saaralle (ei harppuja) ja johdatettiin keittiöön, jossa ruoka paloiteltiin ja kypsytettiin kaasuliekillä. Ei ollut uunia, ei hellaa. Hyväähän siitäkin tuli ja vaivan palkaksi saimme komeat diplomit, joten nyt siis hallitsen tämänkin alan.

Mutta, vakavasti puhuen, vastaavia kursseja kannattaisi myydä turisteille myös Suomessa ja aivan erityisesti Savossa. Kurssilaisten päälle pantakoon komeat kokinvaatteet ja korkea hattu päähän. Suorittaneille annettakoon kolmikielinen diplomi (myös savoksi), esille oikeat raaka-aineet, käyttöön kunnon kiviarinauuni ja päätteeksi juhlapäivällinen riittävien vodkaryyppyjen ja asianmukaisten seremonioiden kanssa. Että minkä seremonioiden? Se on köyhä ihminen, joka ei seremonioita keksi. Kansatieteellisten teosten selailu antaa kyllä vihjeitä.

Kokkikurssi yhdistettynä ehkä jopa vielä savusaunaan tai johonkin vastaavaan elämykseen olisi jotakin, mitä ei ole missään muualla. Pelkästään sitä varten kannattaisi jo lennättää ihmisiä vaikka Uralin takaa. Venäläisillä on samantapaisia ruokia ja valmius nauttia niistä, mutta he ovat kovin kaavoihin kangistuneita. Siellä naiset hoitavat kokkauksen ja luulevat jo osaavansa kaiken. Kyllä he osaavatkin, mutta eivät kaikkea.

Niinpä ruoka on ensin myytävä heille. Se tapahtuu tietenkin häpeämättömällä hypetyksellä, mikä ei yleensä ole ollut suomalaisten taitolaji. Tässä tapauksessa sen voi kuitenkin tehdä hyvällä omallatunnolla, jos ruokaan todella panostetaan eikä yritetä myydä yhdessä kunnon perinneruokaa ja ylikansallista paastomössöä. Niitä ei voi yhdistää enempää kuin on mahdollista yhdistää tulta ja vettä tai syödä ja säästää kakkua samaan aikaan. Parasta mainosta on hyvä pitopöytä, jossa on vain perinneruokia hyvin ja rakkaudella tehtynä.

Entä mitä voitaisiin tarjota ja miten kaikki olisi tehtävä? Jos olisin maallikkosaarnaaja, niin sanoisin, että minulla on työnäky. Sieluni silmillä näen innokkaan seurueen ilmoittautuneena muikkukurssille, leipä- ja rieskakurssille, paistikurssille sekä kurssien kuninkaalle, kukkokurssille, jossa syntyvät hitaassa ja hartaassa lämmössä muikku- ahven- lohi- ja lanttukukot. Kuulen iloisia huutoja, miehet vähän kiroilevatkin innoissaan, ellei naisia ole porukassa. Ilo loistaa kasvoilta kuin lapsilla jouluaattona. Kohta odottaa pitopöytä vodkan, zakuskojen, pöytäpuheiden ja laulujen kera!

Pari konkreettista esimerkkiä kursseista ja niiden korkeammasta tarkoituksesta: leipä-, piirakka- ja rieskakurssi. Tehdään oikeata ruisleipää, ohrarieskaa ja karjalanpiirakoita. Näiden kanssa nautitaan maalaisvoita. Maalaisvoi on nykyään harvinaista herkkua, Helsingissä sitä saa esimerkiksi ravintola Nokasta, kovaan hintaan. Mutta pikkutilojen kannattaisi ruveta sitä yleisemminkin tekemään, sillä meijerivoihin verrattuna se on jotakin aivan muuta. Muistan, miten onneton olin, kun meillä ruvettiin syömään meijerivoita. Sitä ei edes suola parantanut. Olen myöhemmin tehnyt itse kotivoita, mutta kunnon raaka-aineita ei ole saatavilla. Kirnut pyörimään!

Piirakoista huomattakoon, että kuoret on tehtävä pelkästä ruisjauhosta, fuskaamatta. Sormet tarttuvat ja aikaa menee, mutta nyt ei tehdäkään sälää logistiikkaketjua varten, vaan herkkuja syömistä varten. Ruisleivän tulee myös olla pelkästä ruisjauhosta. Aivan vähän voi hyväksyä muuta sekaan( vrt. Marskin arinaruisleipä). Tärkeintä on kunnon hapatus ja taikinan nostaminen. Ja olennaista on, että leipä syödään lämpimänä. Pakastettu leipä voidaan päivittäin lämmittää uunissa (ei mikrossa, se on kauhistus!) ja tuoda tuoksuvana pöytään. Miksi tyytyä vähempään? Arinahiivaleipä tulee leikata vasta juuri ennen tarjoilua. Sekin antaa huumaavan tuoksun! Ja kunnon savolainen ohrarieska on lyömätön lajissaan! Munavoi ei ole sen päällä välttämätöntä, vaikka hyvää, jos on kylliksi suolattua. Kotivoi on parasta kaikista!

Tämä kurssi voi, niin uskon, avata venäläisille sielunveljillemme oven aivan uuteen maailmaan. Leipä on heille pyhä ja keskeinen pöydän anti, joten ajatus siitä, että savolaisilla on parempaa, saattaa aluksi herättää isänmaallisia vastarinnan tunteita. Mutta kaikkeen tottuu ja nöyryys on hyveistä suurin, kuten jo Dostojevski ymmärsi.

Laatikot ovat luku sinänsä ja suomalaisen keittiön ylpeys, jota ei ole osattu eikä osata arvostaa ja joita väärinkäytetään ja runnellaan armotta. Silakkalaatikko ja sen muunnelmat vaativat kunnon läskikerroksen päällensä ja riittävän lämmön sen sulattamiseksi. Rapean ruskea pinta takaa laadun eikä laatikkoa saa turmella munamaidolla, vaan käytettäköön lihalientä, jolloin perunan ja sipulin maku pääsee oikeuksiinsa. Maksalaatikko oikein tehtynä on niin tavattoman hyvää ja suomalaiselle keittiölle niin omintakeista, että sen turmelemisesta olisi kaupallisille yrityksille määrättävä uhkasakko. Hyvä maksalaatikko ei maistu liikaa sialle (joka on tässä syytön) eikä liikaa mausteille saati riisille. Se muistuttaa parhaimmillaan jotakin jaloa Vorschmackin kaltaista ainesta, jonka pöydässä kruunaa aito kotivoi, myös voisula käy. Etenkin arkisin puolukat voidaan hyväksyä. Kaalilaatikko, josta ei nyt enempää, on myös taivaallinen ruoka, jonka kanssa voidaan käyttää soijakastiketta, ellei puristeja ole paikalla.

Keitoissa venäläiset ovat mestareita ja asiaan kannatta suhtautua kunnioituksella. Maitoon keitetty haukikeitto, johon lisätään näyttäviä voikimpaleita, on heille kuitenkin tuntematon herkku, jota kannattaa kokeilla. Toinen on kermainen lohikeitto, se sama, joka sai nääntyneen purjehtijan melkein kosimaan keittäjätärtä joskus Suomenlahden rantamilla. Hernekeitto, joka on kunnolla haudutettu ja sisältää huomattavan määrän savupotkaa ja hienoksi hakattua sipulia (lisätään loppuvaiheessa) on ylpeimpiä saavutuksiamme. Suuri määrä valkosipulia ja sinappia saattavat tehdä myös purkkikeitosta syötävää, vaikka asia ei ole varma ja riippunee nälän määrästä.

Kalat Suomessa ovat maailman parhaita, kuten vaatimattomasti sanomme. Jos kala on aivan tuore, ei se tarvitse muuta kuin (oikeaa!) tilliä ja voita sekä suolaa. Jos se ei ole tuore, voi sen syöttää esimerkiksi kissoille tai koirille, kunhan ruodot poistetaan. Jalo teema sinänsä ovat muikut, nuo sisävesien herkut, joita ennen muinoin mentiin hakemaan suoraan nuotanvetäjiltä. Entä nyt? Missä ovat nuotat? Vetonäytökset? Rantakalat? Muikkujen kanssa tarvitaan vain suuri kimpale voita, ei lainkaan vettä! Lisäksi voi panna vähän tuoretta sipulia ja tilliä ja tietenkin suolaa. Ja kuka tahansa oppii syömään muikkuja ruotimatta. Mutta myös ruotokaloista tulee loistavia säilykkeitä ja patakukkoja. Viisi tuntia haudutusta rasvan kera (sian asemesta voidaan sallia myös esimerkiksi öljyn rajoitettu käyttö) tekee ruodoista rapeita ja harmittomia. Ja mikä ihanuus onkaan särki! Vanhempani tekivät siitä sekä säilykettä että fileetä: ensin suolaveteen, sitten fileet irti ja pakkaseen. Loistava kala! Ne, jotka puhuvat roskalaoista, pitäisi haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta. Tätä nimitystä on käytetty jopa lahnasta! Mikä häpeä! Savustettu lahna, kylmä olut tai kotikalja…ilta järven rannalla, köäen kukunta ja lintujen liverrys. Tätäkö halveksitte, kunnottomat?

No, uunissa voidaan tehdä mitä vain. Uunipuuro. Ohraa ja maitoa. Puurojen aatelia! Entä uunijuusto: juustomaitoa ja vähän suolaa. Sen kanssa sokeria, kanelia tai vaikkapa hilloa. Maistuu kylmänäkin.

Savolainen keittiö on loputon aarreaitta. On häpeä (Schade, shame, synd, žal, barbaridad), että sen arvoja ei ole ymmärretty. Sen kaupallinen hyödyntäminen ei voi olla sen arvon määrääjä enempää kuin Savon kansan aikaansaama kansantuote voisi olla sen arvon mitta. Mikäli kuitenkin tuokin asia voisi palvella oikean ja väärentämättömän kansallisen perintömme säilymistä ja kehittämistä, ei se turhaan tapahtuisi.

Mutta kukas osaisi kaiken tehdä? Katseeni kohdistuu teihin, arvoisat paikalliset maatalousnaiset ja martat.

Ystävämme sika

Ystävämme sika

Omistan ranskalaisen pikku kirjasen Notre ami, le vin. Se kertoo viinin herttaisuudesta ja lämpimästä ystävyydestä, johon se meitä kutsuu. Jos ihminen sen sijaan horii viiniä kitaansa pullotolkulla ja sitten naama turvoksissa ihmettelee, kun ei jano lähtenytkään, ei vika ole viinissä.

Sama on asia sian kanssa. Päinvastoin kuin muhamettilaiset ja juutalaiset kuvittelevat, sika on eläimistä jaloimpia ja viisaimpia. Koska se on myös herkullinen, on sen kohtaloksi tullut uhrautua korkeamman olennon hyväksi.  Tämä on tietenkin sian näkökulmasta kauhistuttavaa, mutta kuolemahan on kaiken lihan osa. Jos sioilla olisi uskonto, se ehkä korostaisi kohtalon väistämättömyyttä ja siihen alistumista. Ukrainalaiset, joiden tärkeänä prioriteettina on aikojen saatossa ollut pitää muhamettilaiset rosvojoukot poissa pihoiltaan, pitävät sikaa lähes pyhänä. Uskollinen, joskaan ei varsinaisesti uskonnollinen, sika hoiti karkottamisen jo omalla viattomalla röhkinällään.

Setäni Väinö kertoi aikanaan rakastavansa sikaa. Tämä intohimo matkaan saattoi sen ajan lääkärien tulkinnan mukaan maksakirroosin, jonka hän, lähes raitis mies, onnettomuudekseen sai. Mutta monet meistä tulevat joka tapauksessa elämään kyllin vanhoiksi saadakseen jonkin aivan ansaitsemattoman taudin, johon sitten kuolevat. Yleensä kyseessä on keuhkokuume, joka lopulta armahtaa sen, jonka sydän vain kestää ja kestää.

Tuskin Väinö-sedän kirroosi sittenkään oli sian syytä tai edes sikaan kohdistuneen liiallisen intohimon seurausta. Pohjois-Karjalassa havaittiin aikanaan, että läskin ja maitorasvan kulutus oli päässyt paisumaan suoranaisen sikailun asteelle. Noita tyydytettyjä rasvoja ruokavaliosta vähentämällä onnistuttiin vähentämään myös sydän- ja verisuonisairauksia. Sianvastainen propaganda, johon liittyi voin demonisointi, aiheutti nopeasti sen, että sian herkullisinta antia, sen läskiä, alettiin suorastaan karttaa kuin muhamettilaiset ikään. Uskomattoman nopeasti jalostettiin pitkäselkäisiä sikoja, jota näyttivät ja maistuivat vinttikoirilta. Niiden lihan syöminen oli melko epäkiitollinen tehtävä, mutta ajan hurmosuskovaisten mielestä juuri se oli oleva ihmiskunnan pelastus.

Noista ajoista lähtien on hiukan palattu takaisin kohti läskin rehabilitointia. Onhan puhdas läski sentään kevyt vaihtoehto esimerkiksi margariinille ja monin verroin maukkaampi, oikein käsiteltynä myös leivän päällä. Tarkoitan sitä herkkua, joka meilläkin oli joskus saatavana silavan nimellä ja jota venäläiset kutsuvat nimellä salo. Salo po-domašnemu, salo po-vengerski, koptšenoje salo… silavaa paprikan kera, silavaa valkosipulilla kyllästettynä, savusilavaa… Kun siihen lisätään pala hyvää ruisleipää ja pieni tujaus vodkaa, niin luuleepa ihminen olevansa taivaan ilossa!

Nykyään siis todella on jälleen jalostettu hiukan läskisempiä sikoja, koska karu totuus oli, että sian jaloa aromia kantaa nimenomaan rasva, joka on myös ruoanlaitossa välttämätöntä. Jos yrittää tehdä vaikkapa hyvän karjalanpaistin vähärasvaisesta siasta, on työ yhtä turhaa kuin jos yrittäisi paistaa pihviä 100-asteisessa uunissa. Kunnon tulos edellyttää korkeata lämpötilaa ja rasvan tunkeutumista siihen lehmävainaan korkeasti kunnioitettavaan jäämistöön, joka on ihmiselle annettu, että hän käyttäisi sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Vain ystävämme sika takaa herkullisimman mahdollisen lopputuloksen. Öljy on hyvää joissakin asioissa ja sama koskee voita. Sialla tulee kuitenkin aina olemaan oma paikkansa keittiön ja sen antimista nauttivien sydänten oikeassa kammiossa.

Mannerheimia on joskus maassamme ihmetelty ja jopa ylenkatsottu hänen gastronomisten harrastustensa takia. Kysymys ei kuitenkaan ollut snobbailusta, vaan kunnioituksesta niitä luojan antimia kohtaan, joita meidän on joka tapauksessa elääksemme määrä nauttia. Mikäli teemme tämän raa’asti ja vailla kunnioitusta, olemme yksinkertaisesti barbaareja. Huomatkoot esimerkiksi kevytlevitteiden käyttäjät tämän seikan ja kätkekööt sydämeensä.

Kunnon sikaa on vaikea saada. Se alkaa nykyään jo olla erikoisherkkua, kuten kaikki muukin todella laadukas ja maistuva ruoka. Voin löytäminen rasvatiskeiltä on jo kauan ollut ponnistelujen takana, tilliä ei enää löydä, vain jotakin hiukan sitä muistuttavaa lajiketta, jossa ei ole makua. Tomaatit eivät enää maistu millekään, ne eivät edes koskaan kypsy, vain mätänevät. Leipä on kurjaa höttöä, usein valmiiksi leikattua ja muoviin pakattua, mikä takuuvarmasti tekee siitä täysin kelvotonta. Lihassa ei ole luuta, vain lähes mautonta fileetä on joka paikka pullollaan. Ja kuluttaja nielee kakistelematta kaiken tämän.

Mutta se, joka jostakin syystä onnistuu saamaan käsiinsä oikeata sikaa, ristiköön itsensä ja ryhtyköön saaliiseensa mitä toiveikkaimmin mielin. Suomalaisen pirtin sydän, uuni, on paikka, jossa sialle on aina valmistettu kunniasija. Sian kanssa on mahdollista tehdä kaikkia niitä ruokia, jotka vaativat tuntien kypsytystä ja joita esi-isämme ovat vuosisadasta toiseen nauttineet silloin, kun on ollut juhlan ja yltäkylläisyyden aika. Sotien ja pulan aikana suurimpana unelmien kohteena ovat olleet sian särvittämät paistit, laatikot, kukot, padat ja soossit. Ankaran ruumiillisen työn palkkana oli ennen vahva ja rasvainen ruoka, jonka kaikkensa antanut elimistö vastaanotti kiitollisella riemulla.

Se, joka nykyään liikkuu vain kuntosalilla, ei ansaitse kunnon raavaan miehen ateriaa, mutta kylliksi paastottuaan myös hän voi hyvällä omallatunnolla muistaa ystävänsä sian uhrautuneen myös hänen puolestaan ja rauhallisella mielellä nauttia kohtuullisen osuutensa. Jo Aristoteles tiesi, että kohtuus on kaikista asioista vaikeimpia. Tämä koskee myös suhdettamme sikaan. Sikojen tuottaminen halvalla massatuotantolaitoksissa ei ole reilua. Niiden muuntaminen mauttomaksi fileemassaksi ja sen älytön puputtaminen aamusta iltaan on pelkkää rienausta. Mutta ehkäpä maailma vielä menee siihen, että meistä itse kukin paimentaa takapihalla omaa sikaansa ja syö sitä sitten aikanaan, kohtuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella. Nykyisissä oloissa voisi sen sijaan olla kohtuullista suorastaan pidättäytyä syömästä kelvottomasti tuotettua sikaa tai ainakin pyytää aina siltä anteeksi, kuten karhulle aikoinaan oli tapana sanoa.

Muuten, sikaan sekoitettu karhusäilyke maistuu sekin varsin hyvältä.

Lehtien hyvässä seurassa

Menneisyyteni ja tulevaisuuteni lehtien parissa

Täksi vuodeksi en uudistanut New York Review’n tilausta. Olo on vähän haikea, olin sentään jo parinkymmenen vuoden ajan tottunut siihen, että New Yorkin juutalaisten terävimmän pään aivoitukset tulivat pöydälleni muoviin käärityssä paketissa, sopivina annospaloina. Uusimmat kirjat, intellektuaaliset muodit, politiikan jyrkät käänteet ja yleensä koko noosfäärin menneisyyttä tulevaisuudeksi leikkaava terä tuntui tulevan silmieni eteen noissa hyvin kirjoitetuissa, kohtuullisen pituisissa ja usein briljanteissa esseissä. Ian Buruma. Mark Lilla, Tony Judt ja monet muut pitivät aina lupauksensa. Tarjolla oli tuoreita näkökulmia, joiden kiinnostavuus ei perustunut keikailuun vaan argumentointiin. Vuoden, kuukauden ja vuosisadan tärkeimmät kirjat kaikilta aloilta löysivät melko varmasti arvostelijansa tässä lehdessä. Tarvittiinko muita oikeastaan lainkaan? Ehkä olisi riittänyt osata kokonaan, kuten koraani, tämä yksi lehti. Siinähän oli kaikki, ainakin melkein.

Romanssini tämän tyypin lehtien kanssa alkoi Times Literary Supplementista, joka tuli instituuttiimme aikana, jolloin sivistystä arvostettiin. 1970-80-luvuilla lehti olikin sekä erittäin monipuolinen että tyylillisesti loistava. Samuel Johnsonin ja Oscar Wilden perintö oli voimissaan ja poliittinen korrektius tunnettiin vain amerikkalaisena omituisuutena, jota Orwellinsa lukeneet englantilaiset eivät voineet kuvitellakaan omaan maahansa.

Ajat muuttuivat ja kun havaittiin sopimattomaksi tilata yliopiston työntekijöille muita kuin taatusti työn kannalta välttämättömiä julkaisuja, lakkasi TLS tulemasta kahvipöytäämme. Tilasin itselleni sen korvikkeeksi NYR:n, jonka amerikkalaisuutta ei usein edes huomannut. Kirjoittajatkin olivat usein samoja kuin TLS:ssä, arvostellut kirjat ainakin. Rupesin tuomaan lehteä kahvihuoneeseen, kunnes kyllästyin siihen, ettei sitä koskaan löytynyt, kun halusin tarkistaa joitakin lukemiani asioita. Kirjoitin seinälle lapun, joka ilmoitti, että lehti ei ollut tarkoitettu kenenkään kotiin, vaan yhteiseen käyttöön. Besorkkausta harjoittava huligaani ei ollut tästä moksiskaan, vaan katsoi vanhaan lapualaiseen tapaan oikeudekseen tehdä mitä tahtoi. Koska tätä voi jo pitää henkilökohtaisena loukkauksena, olin pakotettu lopettamaan lehden sosialisoinnin. Tästä valitettavasti kärsi kahvihuoneen älyllinen taso, joka pian eri syistä kävi niin matalaksi, että lopetin kahvin juomisen päiväsaikaan. Piipunpoltto oli myös pian lopetettava valtion pakkotoimista johtuen, joten kahvin poisjäänti ei tuntunut enää kovin pahalta.

Tämä oli muuten sitä aikaa, 1980-lukua, jolloin akateemisessa kirjakaupassa, jonka valikoimista ylpeilimme, ei voinut ostaa yhtään ulkomaista kulttuurilehteä, ellei sellaisiksi lueta Die Zeitin tai Frankfurter Allgemeinen viikonloppunumeroita. Ymmärsin, että tilanne oli nolo. Henkilöni vähäpätöisyydestä huolimatta yritin kiinnittää asiaan huomiota, jopa Helsingin Sanomien palstoilla. Vähäksi aikaa NYR ilmestyi myyntiin, ja taisi tulla myös TLS, mutta sitten tilanne normalisoitui. Vasta 1990-luvun kansainvälistyminen on saanut aikaan sen, että Akateemisen lehtiosastolle kehtaa viedä ulkomaisen vieraan. Suomalaisen kirjakaupan osalta tilanne tosin on romahdusmaisesti heikentynyt, mutta hyvä näinkin.

TLS, jota myös jossakin vaiheessa tilasin ennen kuin ymmärsin etteivät rahani riitä, huononi vuosi vuodelta. Siirryin välillä London Review’hun, joka pian kuitenkin sukelsi niin syvälle postmodernismiin, että sen anti kirjallisuuden ulkopuolisen elämän kannalta oli tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi. Sitä paitsi he lähettivät lehtensä minulle osoitteella Helsinki, Poland ja se tuli Varsovan kautta melkoisesti myöhässä. Yritin huomauttaa asiasta, mutta brittiläinen arroganssi ei ilmeisesti voinut edes vakavasti harkita ajatusta, että joku itäeurooppalainen tilaaja olisi tuntenut tällaisen asian heitä paremmin. Niinpä jäi sekin lehti.

Olen aina sympatisoinut saksalaisten vilpitöntä, joskin usein huonosti menestynyttä pyrkimystä totuuteen. Asioiden selvittäminen juurta jaksain ja faktojen huolellinen tarkistus ovat asioita, joiden vuoksi voi antaa anteeksi myös sen, että saksalainen saituus tai tehokkuuspyrkimys, mikä on tässä sama asia, saa heidät ahtamaan sivut täyteen pientä pränttiä ja mikäli mahdollista jättämään marginaalit pois kokonaan. Der Spiegel ei kuitenkaan yleensä suistunut saksalaisiin perisynteihin, mutta sen sijaan kyllä edusti ansiokkaasti runoilijoiden ja ajattelijoiden kansan parhaita pyrkimyksiä. Niinpä siirryin Spiegeliin. Aikani tilasin lehteä, mutta huomasin asian melko epätaloudelliseksi ja rupesin ostelemaan irtonumeroita. Tätä teen vieläkin ja junamatka Pietariin tai lentomatka mihin tahansa tuntuu jotenkin vajaalta ilman tuoretta Spiegeliä. Lehti ei nyt ihan ole NYR eikä TLS, mutta ainakin se on parempi kuin Time tai Newsweek, jotka nekin ovat joskus ihan kiinnostavia. Niitä saakin lukea kahvihuoneessa ilmaiseksi, joskin hieman satunnaisesti. Pari tuntia Spiegelin parissa on aina palkitsevaa ja Saksan pitkäpiimäiset sisäpoliittiset kiemurat voi ohittaa ilman sitä tunnetta, että olisi jättänyt jotain tärkeätä väliin, kun sijoittaa lehden välivarastoonsa odottamaan tulevia lukijoita.

Me suomalaiset olemme joskus ylpeilleet siitä, että meillä, toisin kuin rakastamillamme ja ihailemillamme ruotsalaisilla, on Suomen Kuvalehden kaltainen kulttuurijulkaisu. Minäkin tilaan sitä lähinnä juuri tämän takia, siis jotta se pysyisi hengissä ja saisi vielä tilaisuuden parantua. Sen jälkeen kun edellinen päätoimittaja skandaalimaisesti potkittiin palliltaan, sananvapautta karkeasti loukaten, on lehdestä tullut melkeinpä säälittävä. Sen sijaan että se ottaisi pohdittavaksi suuria kysymyksiä Spiegelin tapaan tai edes ostaisi muilta tällaisia juttuja, ellei niitä itse osata kirjoittaa, se on keskittynyt supisuomalaisten kotikutoisten hengen ja aineen jättiläisten potretteihin, poliittiseen juoruiluun ja muuhun tympeään.  Edes Risto Lindstedtin pakinat eivät voi pelastaa lehden yleiskuvaa, jonka määrää keski-ikäisten naistoimittajien maailmankuva, joka on lattea kuin aasialainen aro ja henkevä kuin vähemmistövaltuutetun laatima virallinen poliittisen korrektiuden sanakirja. Olen kuitenkin maksanut tilauslaskuni hammasta purren ja odotan aikaa parempaa. Toisin kuin Spiegelit, SK:t eivät kuitenkaan seuraa minua kesälaitumille vaan pääsevät nopeasti siihen käyttöön, jossa ne ovat parhaimmillaan.

Tietenkin meillä on myös Kanava, joka on oikeasti hyvä lehti. Lisäksi löytyy Finsk Tidskrift ja Nya Argus, mutta ne eivät taida enää täyttää mitään aukkoa tämän maan julkisessa sanassa, toisin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, jolloin luin FT:tä varsin aktiivisestikin. Kanava on, kuten sanottu, tasoltaan hyvä, vaikka nykyinen supistamis- ja tiivistämismania taitaa vaikuttaa siihenkin. On joka tapauksessa kunnia saada siihen kirjoitella, vaikka lehteen ilmestynyt sarjakuva aiheuttaa vanhalle amatööririimittelijälle myötähäpeää.

Venäläisiä lehtiä olen seurannut säännöllisesti jo vuosikymmeniä. Neuvostoaikoina suosikkini oli Literaturnaja gazeta, jota tilasin vuosikausia, kunnes mielenkiintoisia artikkeleita alkoi ilmestyä muuallakin. Argumenty i fakty oli jonkin aikaa sensaatiomainen julkaisu eikä pelkästään sanan huonossa mielessä kuten nykyisin. Moskovskije novosti hämmästytti myös perestroikan aikana ja on yhä seuraamisen arvoinen. Nyt olen jo useamman vuoden saanut nauttia niin sanotuista toorapalveluista. Sana ei viittaa juutalaisuuteen, vaikka monet älykkäimmistä venäläisistä ystävistäni kuuluvat tuohon kansallisuuteen. Tooraksi kutsuttuja rullia toimittaa minulle ystäväni Anatoli, jonka sukujuuret lienevät vakaasti slaavilaiset. Rullassa, joka saattaa tulla laatikkooni parikin kertaa viikossa, on aina kymmeniä kopioita eri lehtien kiinnostavista artikkeleista: Novaja gazeta, Kommersant, Moskovski komsomolets, Izvestija, Pravda, Zavtra ja niin edespäin. Artikkelit käsittelevät politiikkaa, historiaa, Suomea Venäjän lehdistössä, opetuslaitosta ja niin edespäin. Lukemista riittää ja vanhat toorat on pinottu maaseudulle vinttikomeroon, jossa ne täyttävät valtavan tilan. Joku kaunis päivä saattaa saapua innokas tutkija, joka järjestää ne aihepiireittäin ja saattaa näin päätökseen työn, jonka vuosia siten aloitin.

Venäjän tutkimuksen piirissä ilmestyy tietenkin korvaamattomia ammattilehtiä, joiden kirjallisuusarvostelut on käytävä läpi ainakin pari kertaa vuodessa. ASEEES:in Slavic Review on alansa koraani, mutta sen lukeminen ei vielä korvaa muita. On syytä käydä läpi myös Russian Review, Jahbücher für die Geschichte Osteuropas, Slavonic and East European Review, Cahiers du monde Russe ja mielellään vielä muutamia muitakin, unohtamatta American Historical Review’tä. Onhan näitä. Voprosy istorii, Otetšestvennaja istorija, Novaja i novejšaja istorija, Sotsis, Vojenno-istoritšeski žurnal ja muutama muu ammattilehti on pakko tsekata ja mielelläni sen teenkin. Sen jälkeen voi syventyä venäläisten maanmainioihin ”paksuihin lehtiin” (tolstyje žurnaly), kuten Znamja, Neva, Moskva, Novyi mir ja miksei samantein myös änkyröiden lehtiin, jotka ovat usein aika hätkähdyttäviä. Naš sovremennikiä pari vuotta tilasinkin, enkä turhaan. Nykyään sitten on myös pakko lukea sellaisia nettilähteitä kuin polit.ru ja gazeta.ru. On niitä muitakin, toinen toistaan kiinnostavampia, jos hurjempiakin. Onhan se maa, jossa Aleksandr Duginin kaltaisella hahmolla on merkittävä julkinen asema. Hui!

Ranskalaista lehdistöä ei kannata unohtaa, jos sattuu kieltä osaamaan. Ellei osaa, on syytä opetella. Ranskalaisten perisynti on sisäänlämpiävyys, eli hexagonalité, kuten he itse sanovat. Silti gallialaisen hengen lento on niin kevyttä, että siinä maalaispojalta henki salpautuu, ja siitähän jo kannattaa maksaa, kuten kaikki tietävät. Le Débat, joka tosin ilmestyy harvakseltaan, edustaa ranskalaisen intelligentsian parhaita perinteitä, Pierre Nora ja kumppanit takaavat laadun. Olen myös ryhtynyt ostelemaan lehteä nimeltä La Revue. Se on frankofoninen, kuten sanotaan, mutta nimenomaan korostaa ulkoeurooppalaista näkökulmaa, kuten myös Jeune Afrique, jota joskus harrastin. Muhamettilaisen maailman syvätuntemus näyttää olevan La Revuen hanskassa, eikä se kirjoita aiheistaan äitelän korrektisti, kuten jotkut muut, vaikka hehkuttaakin kasvavien maiden tulevaisuuden valoisuutta aina uskottavuuden rajoille.

Ja jenkkejä ei kannata kuitata pelkällä NYR:llä. The Atlantic syväluotaa niin superrikkaiden nykyöykkärien elämäntyylejä kuin kasvatuksen ja yliopistojen ongelmia, tiikeriäiti Amy Chuasta Suomen loistavaan koululaitokseen, joka on uusin antimme maailman kulttuurin kärjelle. Se, joka on kiinnostunut ulkopolitiikasta, ja vain tomppelit eivät ole, on pakotettu noteeraamaan myös Foreign Affairs-lehden, jossa arvovaltaiset ja myös asioita tuntevat kirjoittajat panevat parastaan tai ainakin antavat niin ymmärtää. Poliitikoista ei voi koskaan olla varma. Foreign Policy, suuresti arvostamani Samuel Huntingtonin perustama julkaisu yhdistää lattesukupolven henkisen keveyden Seitsemän päivää-lehden nasevuuteen. Lehden ohjeet kirjoittajille ovat lukemisen arvoiset. Sen luettavuus on huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta siitä luulee aina jotenkin viisastuvansa.

Ja kukapa ei tuntisi ja arvostaisi The Economist-lehteä. se kannattaa lukea jo pelkästään Charlemagnen pakinoiden takia. Sen graafit ovat havainnollisia, kysymyksenasettelut kiinnostavia ja arviot tiukkoja. Sitä voi vain ihmetellä, miten saman lehden liepeillä tai kintereillä ilmestyy Intelligent Life- niminen julkaisu, joka näyttää oleva tarkoitettu rikkaille tomppeleille, joiden elämänsisältönä on postmoderni näyttöarvo sellaisena kuin Zygmunt Bauman sen määrittelee.

Maakartanossani, käyttääkseni hieman suurellista ilmaisua, on korkeat kasat NYR:tä, Spiegeliä, La Revue’tä, Atlanticia, Economistia ja erinäisiä muita lehtiä. Yhdessä toorapinojen kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, joka herättää minussa hartautta. Puuliiterissä on sitä paitsi parikymmentä vuosikertaa TLS:ää, alkaen 1970-luvulta. Aiemmin ne olivat kesämökin huussissa, mutta ympäristön painostuksesta jouduin siirtämään ne muualle. Joka tapauksessa ne ovat. Tunnen olevani hieman samalla tavalla vapaa kuin Veikko Huovisen Hamsteri, jolla oli kellarissaan valtava määrä säilykkeitä ja kuivia halkoja. Mikään pakkastalvi tai lyhyellä tähtäyksellä (lyhyessä juoksussa) edes ydinsota ei voi heilutella sellaista miestä, jolla on nämä varastot reaaliomaisuutta. En muista oliko Huovisen kellarissa myös kirjoja. Ehkä hän vain varautui kirjoittelemaan niitä itse, jos tarvitsisi. Huovisen sankarithan talvehtivat aika persoonalliseen tapaan, mahdollisimman vähän energiaa kuluttaen. Tämmöinen sopii meidänkin aikanamme esimerkiksi kenelle tahansa.

Joka tapauksessa, nuo varastot, jotka minulla on, riittävät turvaamaan älyllisiä seikkailuja vuosikausiksi. Kun niihin yhdistetään parisataa hyllymetriä kirjoja, on hengenravintoa sen verran kasassa, että tulen kestämään tulevaisuudessa ennustetun internetin romahtamisen vähemmillä vaurioilla kuin monet muut. Tätä en sano kehuakseni tai vahingoniloisena. Annan mielelläni muillekin tilaisuuden lainata tätä rikkautta. Tervetuloa vaan, janoovat sielut.

Mutta jos en nyt saa kotiini New York Review’tä, niin miten voin tietää, mitä menetän? Pelkään pahoin, että Akateemisen tytöt katsovat pahasti, jos selaan lehdet siellä huolellisesti. Jos taas seuraan vain Suomen Kuvalehteä, en tiedä mitä älyllinen elämä voisi tarjota. Taitaa käydä niin, että tuherran taas pian nimeni, osoitteeni ja visanumeroni NYR:n pikkuruiseen tilauskuoreen, jonka postimaksun joudun myös itse maksamaan. Amerikkalaisten takapajuisuus näissä transaktioasioissa on toisaalta hellyttävää. Pidän heistä oikein paljon.