Mitkä kirjat ovat tärkeitä?

 

 

Kirjat tähtäimessä

 

Venäjällä tehtiin takavuosina ihan virallisiakin listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi tuntea tai lukea tai jotka muuten vain kuuluivat venäläisen kulttuurin koodeksiin. (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kirjalliset sankarit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sellaisille kirjoille on ominaista merkittävä kulttuurinen omaleimaisuus, vaikutusvalta tai yksinkertaisesti tekijän nerokkuus, joka ilmenee vaikkapa uudenlaisen sisällön tai käsittelytavan löytämisessä.

Myös lännessä tällaisia listoja on tehty ja niiden sisältö näyttää kertovan erittäin paljon siitä henkisestä miljööstä, jota vaikkapa joku muodikkaan vasemmiston lehti The Guardian edustaa (vrt. Vihavainen: Haun tärkeät ja suurenmoiset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Toki listoissa on vielä monenlaisia, osa edustaa vielä länsimaisen kulttuurin henkeä.

Kirja voi olla tärkeä monella tavalla. Jotkut ovat poikkeuksellisen hyviä jossakin mielessä, ensimmäisiä lajissaan tai vain poikkeuksellisen suosittuja aikanaan. Mutta tärkeä voi kirja olla myös yksinkertaisesti vain olemalla ennenkuulumattoman törkeä.

 Itse asiassa näyttää siltä, että nykyään jopa suurin osa kirjallisen suuruuden tavoittelijoista on jo kauan pyrkinyt pätemään juuri tämän kautta. Jopa Nobel-komitea, jonka tehtävänä on valita palkinnonsaaja ihanteellista suuntausta edustavien kirjailijoiden joukosta, on joutunut nöyrtymään tämän tosiasian edessä.

Törkeys on tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottu asia ja sen kriteerit muuttuvat nopeasti ja koko ajan. Vielä 1900-luvun alussa kuka tahansa tolvana pääsi loistamaan kirjoittamalla muutaman suorasukaisen lauseen normaalista ja jokapäiväisestä seksistä tai vaikkapa huussissa käynnistä. Ei siihen mitään erityisiä lahjoja vaadittu.

Nehän olivat aivan luonnollisia asioita, mutta eivät olleet kuuluneet kirjallisuuden piirissä käsiteltäviin. Miksi näin oli, on kiinnostava kysymys, josta ei tässä enempää.

Toki todellisen, aikakirjoihin jäävän mestarin tunsi 1900-luvulla vasta siitä, että hän enemmän tai vähemmän tarkoin kuvasi jotakin perversiota. Jo 1920-luvulla Aldous Huxleyn romaanihenkilö huokaili teennäisen kyllästyneenä, ettei Pariisista enää löydy kunnon heteroita noiden kaiken maailman Proustien ja Gide’ien jälkeen.

Mutta se nyt oli vasta alkua. Nykyinen kulttuurinen tilamme on tässä suhteessa kehittynyt edelleen samaan suuntaan ja luultavasti jo lähelle äärimmäisyyttä, kun ihmisiä voidaan vetää oikeuteen siitä, että he ovat julkisesti toistaneet valtauskontomme mukaisen, suoraan Raamatusta otetun arvostelman homoudesta.

Tämähän tarkoittaa yritystä kieltää Raamatun julkinen siteeraaminen ja sisältää erittäin mielenkiintoisen kulttuurisen viestin. Kyseessä ei ole mikään satunnaisen älykääpiön vahinko, vaan vakain tuumin tehty valtiollisen tason operaatio, johon osallistuu koko joukko korkeita virkamiehiä.

Dystopioissa kirjojen kieltäminen on keskeisellä sijalla, kun kulttuuria halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Itse asiassa tunnemme jo koko joukon näitä yrityksiä ihmisen tietoisuuden muuttamiseksi ja uljaan uuden ihmisen rakentamiseksi.

Pohjois-Koreassa tämä jatkuu juuri tälläkin hetkellä voimaperäisenä valtiollisena toimintana. Meillä ollaan vasta prosessin alussa, mutta valtio on jo täälläkin värvätty toimintaan mukaan, vaikka varsinainen, laajamittainen työ toki tehdään vähälahjaisten kulttuuritoimittajien ja typerien mediapersoonien toimesta ja tietenkin hyvässä uskossa, bona fide.

Suuntaus on selvä ja sen päämääräksi voidaan ajatella sellaista täysin oloutettua (vrt. Huxley, Uljas uusi maailma) ihmistä, joka on oppinut luopumaan niin sanottujen arvoarvostelmien (50-lukulainen käsiteuutuus) tekemisestä ja haluaa jättää tämän tehtävän luottamiinsa pätevämpiin ammattilaiskäsiin.

Tiedämme, että tällaisen ihmisen on oltava uskonnoton (poikkeuksena islam, koska suvaitsevaisuus), kosmopoliitti ja antinationalisti (poikkeuksena urheilu, koska jotain elämää suurempaa tarvitaan), seksuaalisesti kaikkiruokainen ja mikäli mahdollista pervo (queer) ja täydellisen suvaitsevainen (non-judgmental) sikäli kuin asia koskee kaikkea poikkeavuutta fetisismistä himomurhaamiseen.

Toisaalta hänen on oltava altis pöyristymään asioista, jotka on julistettu kauheiksi ja ennen muuta ankaran tuomitseva traditionaalisiin arvoihin, vääriin ajatuksiin, sanoihin ja töihin nähden.

Näitä latteuksia nyt on sinänsä turha mainitakaan, eikä niillä älymystön piirissä ketään säikytellä, mutta koska prosessi on niin sanotun kulttuurin vitkan takia alatasolla vielä pahasti kesken, on liikkeellä yhä paljon menneisyyden jäänteitä, perežitki prošlogo, kuten Neuvostoliitossa oli tapana sanoa.

 Menneisyyden jäänteet voidaan ehdollisesti jakaa materiaalisiin ja henkisiin. Materiaalisella puolella voimme nähdä vanhentunutta rakennuskantaa, jossa ruumiillistuvat menneiden yhteiskuntien kehittymättömät arvot ja ihanteet, antiikin temppeleistä goottilaisiin kirkkoihin.

Nykyaikainen teräksen ja lasin Corbusier/ Bauhaus-särmiö on niistä yhtä kaukana kuin Richardsonin Pamela on Henry Millerin teoksista.

Mutta tärkeimpiä jäänteitä ovat kirjat ja niiden tuhoaminen tai eliminointi muulla tavoin on kulttuurimme edistyksen kannalta keskeinen tehtävä.

Kirjastoissamme oli sodan jälkeen vielä kauan ns. myrkkykaappeja, joissa säilytettiin vahingollisia ja vaarallisia kirjoja. Ne ovat taas tarpeen ja saattaa olla, että niiden käyttö on jo aloitettu, alan ihmiset tietävät paremmin.

Kun korkeimman oikeuden tuomio tuosta suuresta raamattuprosessista viimein saadaan, selvinnee, onko mahdollista ja laillista pitää Raamattua yleisesti saatavilla. Suuri ongelma ovat kotiraamatut, mutta luultavasti niiden kerääminen kierrätykseen ekologisiin syihin vetoamalla on helppo tehtävä. Eihän niitä käytännössä kukaan lue.

On kyllä osoittanut aikamoista pelisilmää käydä suoraan juuri Raamatun kimppuun maassa, jonka väestö oli lähes sataprosenttisesti luterilaista vielä sukupolvi sitten. Tässä ehkä näemme suuren strategisen ajatuksen: päälle vaan, kun ne eivät uskalla tätäkään puolustaa, niin ei sitten enää mitään muutakaan.

Mutta Raamattu on vain yksi kiellettävä kirja uuden totalitarismin ajatellussa luettelossa. Mitä siihen kannattaisi ensi sijassa lisätä, mikäli haluaa edistää tuota tuntemaamme asiaa mahdollisimman tehokkaasti?

Itse asiassa kaikki länsimaisen kulttuurin klassikot ovat enemmän tai vähemmän täynnä misogyniaa, homofobiaa, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa, nationalismia, rasismia ja kaikkia mahdollisia muitakin vanhentuneita asenteita (mitkäpä asenteet eivät olisi vanhentuneet jo noin 50 vuodessa?). Itse asiassa kaikki 30 vuotta vanhempi kirjallisuus on syytä tuhota ja sitähän kirjastot jo tekevätkin.

Koska kaikkea ei sittenkään ainakaan heti voida tuhota, koska kohde on hajautettu miljooniin koteihin, voitaisiin ehkä ainakin valita tuhoamisessa noudatettavaksi malliksi muutama teos, jossa ideologiamme kannalta epäsuotavat asiat tulevat korostetusti esille, esitetään ihannoidussa tai houkuttelevassa valossa, luonnollisena asiana tai muuten virheellisesti.

Tässä pelkästään muutama suomalainen esimerkki:

Nationalismi: Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas

Patriarkaalisuus: Täällä Pohjantähden alla; Kalevala; Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (missä sisaret?)

Misogynia: Hannu Salama, koko tuotanto; Eino Leino, Helkavirsiä (nainen ylistämällä alistettuna objektina)

Misantropia: Joel Lehtonen, Henkien taistelu, Punainen mies, Sakris Kukkelman

Rasismi: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema; Tuntematon tekijä, Tiernapojat (m-sana mainittu)

Ageismi: Mika Waltari, koko tuotanto (nuoret sankarit)

Ableismi: Urho Karhumäki, Avoveteen, koko urheilukirjallisuus

No, näitähän on loputtomasti jo pelkästään suomalaisessa kirjallisuudessa. Koko läntisessä maailmassa on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan tehty valtavaa työtä vahingollisten kirjojen lukemisen estämiseksi tai vähintään niiden sisällön muuttamiseksi.

Kukapa ei olisi kuullut, mitä tapahtuu Amerikassa Twainin, Mitchellin, Beecher-Stowen ja monen muun teoksille. Länsinaapurissa on jyrän alle joutunut ainakin Astrid Lindgren ja lienee muitakin. Meillä toistaiseksi vain maalaismaisesti olla möllötetään suu auki, mutta antaas olla, jahka toimeen, tota, tartutaan.

 

 

 

Erilaisuus ja ideologia

 

Venäjän arvot ja auktoriteetti

 

Perestroikan vuosina Neuvostoliiton kommunistisen ideologian merkitys arvioitiin uudelleen. Merkittävä askel tässä oli niin sanottujen yleisinhimillisten arvojen tunnustaminen. Sellaiset arvot olivat yhteisiä kaikille maailman ihmisille heidän poliittisista näkemyksistään riippumatta.

Muistelen, että tämä tärkeä toteamus yleisinhimillisistä arvoista, sikäli kuin asia koski kansainvälistä tasoa, esitettiin Reykjavikin tapaamisessa 1986, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Gorbatšov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sopivat ydinaseita koskevista rajoituksista.

Tuollaisia kaikille yhteisiä arvoja olivat ainakin ihmiskunnan säilyminen ydinsodalta ja luonnon saastumiselta ja näissä asioissa maailman poliittisilla blokeilla oli yhtä suuret intressit, vaikka niiden oli aiemmin oletettu olevan diametraalisesti vastakkaiset. Ei siis pelattukaan nollasummapeliä, jossa toisen tappio oli aina oma voitto, johon oli aina pyrittävä.

Tuona mainittuna vuonna 1986 ilmestyi ainakin Tšingiz Aitmatovin romaani Mestauspölkky (Plaha), jossa hän toi korostetusti esille sen, ettei moraali voinut olla pelkästään luokkakantainen.  Aitmatov nousi tavattoman kuuluisaksi ja suosituksi ja häntä pidettiin varmana Nobel-palkinnon saajana, mikä sitten tosin ei toteutunut.

Muuan Aitmatovin viesti oli, että oli olemassa inhimillisyyden ja kunniallisuuden normeja, joiden rikkominen oli väärin, vaikka ne kuinka palvelisivat sitä suurta poliittista asiaa, jota Neuvostoliitto edusti ja joka oli arvokkaampi kuin sen kansalaisten henkilökohtainen elämä.

Yhtenä esimerkkinä Aitmatov käytti kertomusta kansalaissodan ajan Kaukasukselta, jossa joukko miehiä kokoontui juomaan yhdessä ystävyyttä vannoen. Kun leiri oli nukahtanut, nousi yksi miehistä ylös ja ampui teloitustyyliin kaikki muut. Hän edusti Puoluetta ja neuvostovaltaa, nuo muut olivat kapinallisia.

Tuo kommunisti edusti absoluuttisen oikeudenmukaisuuden asiaa ja edisti sitä teollaan, mutta lukija ei voinut hyväksyä moista sikamaisuutta eikä hänen pitänytkään, halusi kirjailija ilmeisesti sanoa. Aitmatov nosti esille myös uskonnollisia teemoja ja näytti hyväksyvän uskonnollisen tunteen oikeutuksen, mitä monet uskovaiset kommunistit pitivät skandaalina.

Joka tapauksessa ajatus yleisinhimillisistä arvoista oli siis jyrkästi kommunistisen puhdasoppisuuden vastainen. Uskonto ja kommunismi sulkivat ehdottomasti pois toisensa, niin ajateltiin tieteellisen sosialismin piirissä.

Nythän Putin näyttää kuvittelevan tai ainakin antoi ymmärtää kuvittelevansa, että NKP:n virallisesti hyväksymä Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi oli itse asiassa vain kristinuskon muunnos kaikkine 12 käskyineen ( vrt. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tämä ei toki pitänyt paikkaansa. Nuo käskyt olivat nimenomaan kollektivismin apoteoosi ja korostivat yksilön alisteisuutta yhteisölle ja velvollisuutta uhrata omat etunsa niiden korkeiden päämäärien hyväksi, joita puolue edusti. Siinä samalla hyökättiin vastustajan voimia vastaan.

Kristillinen etiikka oli universaalia, kommunistinen etiikka oli käytännössä sen vastakohta, vaikka olettikin, että joskus tulevaisuudessa, kun kaikki kansat eläisivät kommunismissa, olisivat niiden arvotkin samanlaisia.

 Mutta niin kauan kuin eri yhteiskuntajärjestelmät taistelivat toisiaan vastaan, oli toisen tappio aina toisen voitto, eikä tämä ollut mitään kuvaannollista puhetta, vaan ankarista ankarinta tiedettä, jonka uhmaajat olli tuhottava, elleivät he antautuisi.

Nykyinenkään Venäjä ei ole vielä Neuvostoliitto ja tuskin kykenee sellaiseksi muuttumaankaan. Ortodoksisen uskonnon ja fasistisen politiikan pohjalta ei vielä voi luoda samalaista totalitarismia, joka syntyi niin sanotun tieteellisen sosialismin leniniläisen tulkinnan pohjalta.

Eivät venäläiset ole uskovaisia eikä sellaiseksi voida heitä pakottaakaan. Sitä paitsi koko uskovaisuuden käsite on ortodoksisessa kirkossa ongelmallinen. Fanaattisuus ei ole ollut tuolle kirkolle tyypillistä ja sen sijaan on korostettu muotoa, tapaa ja traditiota.

Toki lahkolaisia on ollut ja on sielläkin ja itsepolttajat (Vihavainen: Haun pulkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuuluvat nimenomaan Venäjän historiaan, mutta nyt puhutaan valtiollisesta tasosta ja ortodoksisen kirkon roolista sen apulaisena.

Nykyinen putinistinen fasismi nojaa luultavimmin lähinnä propagandakoneiston ja väkivaltakoneiston hallitsemiseen ja tuntuu kyseenalaiselta olettaa, että sen piirissä aito totalitaarinen persoonallisuus voisi kehittyä vallitsevaksi ainakaan rauhan aikana. Ei ortodoksinen kristillisyys siinä mitään auta, paitsi että se korostaa kaiken esivallan olevan Jumalalta (Нет власти не от Бога).

Neuvostoaikana oletettiin kuvaannollisesti sanoen, että Venäjä/Neuvostoliitto edustaa hyvyyden/edistyksen voimia ja länsi taas pahuuden/taantumuksen. Se oli käytännössä venäläisen erityisyyden olettamisen viemistä äärimmilleen, vaikka sen perustelut lähtivät universaaleista arvoista.

Tässä näkökulma venäläisen erityisyyden perustelemisen historiaan. Se on kirjoitettu vuosikymmen sitten, jolloin vielä elettiin rauhan aikaa, vaikka Ukrainan kriisi olikin jo kärjistynyt:

 

perjantai 1. elokuuta 2014

Myöhästynyt Venäjä

 

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

 

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua.

Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio, страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa.

Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta, kuten Alexis de Tocqueville oli osoittanut ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli, lisänimensä  mukaisesti, omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset.

Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari.

Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle.

Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma.

Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty.

Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

 

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta toki sitä myös uskottiin.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu.

 

Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus…

Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni?

Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa.

 Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria?

Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.

 

Tämän jälkeen on vettä virrannut Moskova-joessa paljon. Rajanveto länteen on tapahtunut länsimaiden innokkaalla avustuksella. Kulttuurinen suuntautuminen Kiinaan ja muihin BRICS-maihin on kuitenkin lähinnä vitsi. Venäläinen kulttuuri on epäilemättä erilainen kuin Läns-Euroopan tai Pohjois-Amerikan, mutta kiinalaiseen ja intialaiseen verrattuna se on jo kon eri planeetalta.

On eri asia myydä Kiinaan öljyä ja kaasua, kuin omaksua konfutselaisuus ja vaihtaa läntiset klassikot kiinalaisiin. Kieliongelma on tässä nykyisten käännöskoneiden aikakaudella pienimmästä päästä, mutta toki silläkin on vaikutusta.

Venäjä on nyt eristetympi lännestä kuin koskaan, lukuun ottamatta internetin kanavia, joiden merkitys saattaakin olla olennainen. Ideologisella tasolla se ei kuitenkaan enää ole mikään ainutlaatuinen auktoriteetti kenellekään ja tuskin voisi sellaiseksi tullakaan.

Venäjän omaleimaisuus ja erottuminen lännestä ovat ikiaikaisia asioita, jotka on syytä ottaa huomioon, mutta maantieteelle sekään ei voi mitään ja sen kulttuurinenkin paluu takaisin on vain ajan kysymys.

På svenskt håll

 

Kuviteltua sota-aikaa

 

Kjell Westö, Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. Suomentanut Laura Beck. Otava 2023, 509 s.

Ne, jotka ovat kokeneet talvisodan kertovat varsin yksimielisesti siitä, että sen tunnelmat olivat ainutlaatuisia ja ilmeisen ainutkertaisiakin. Koko maan oli vallannut jonkinlainen outo tunnelma, joka muistutti hartautta, ellei sitten suorastaan hurmahenkisyyttä.

Matti Kurjensaari vertaa talvisotaa jumalanpalvelukseen, jossa valkoiset lumipuvut olivat messukaapuja. Henkinen vastarinta ”maailman suurimmalle valheelle”, kuten Mika Waltari sitä nimitti romaanissaan Antero ei enää palaa, oli totaalista.

Luulen, että tuon niin sanotun talvisodan hengen tavoittaminen ei jälkikäteen ole enää mahdollista eikä se toistunut enää jatkosodassakaan. Stalinin Neuvostoliiton rakentama karkean valheellinen lavastus Suomessa muka tapahtuvasta vallankumouksesta voitiin esittää vain kerran ja se oli niin tökerö, että siihen ei voinut suhtautua vain pelkkänä propagandana.

Kyseessä koettiin olevan häikäilemätön hyökkäys itse totuutta ja oikeutta vastaan ja se epätoivoinen vastarinta, johon suomalaiset ryhtyivät kaikkea järkeä uhmaten, voidaan selittää vain Neuvostoliiton oman toiminnan pohjalta. Se, minkä piti olla hyökkääjän vahvuus, osoittautui sen heikkoudeksi.

Jälkikäteen tuota talvisodan henkeä on voinut etsiä aikakauden tuottamista lähteistä, niin mielialatarkkailun raporteista kuin myös kirjeistä ja kirjoituksista, joiden tarkoituksena ei ole ollut vaikuttaa jollakin tavalla ihmisten ajatteluun. Toki myös ajan propaganda on tärkeä lähde sekin.

Kjell Westön näkökulma talvisotaan on sangen poikkeuksellinen. Asioita tarkastellaan fiktiivisten henkilöiden silmin, toinen on rintamalla reportterina ja toinen kiertää teatterityhmän mukana Ruotsissa.

Kirjoittaja on tehnyt töitä tavoittaakseen aikakauden näkökulmia, mutta, kuten sanottu, tehtävä saattaa olla ylivoimainen, kuten paluu menneisyyteen yleensäkin. Silti me toki haluamme kuvitella, millaista menneisyys oli, vaikka tiedämmekin, ettei se loppuun saakka ole mahdollista.

Westön näkökulma on tietenkin suomenruotsalainen, mikä ei tuossa vaiheessa tarkoittanut samassa määrin pienen ankkalammikon näkökulmaa kuin nykyisin. Tuolloinhan Suomi oli vielä sanan varsinaisessa merkityksessä pitkälti kaksikielinen maa, jossa eliitti oli suurelta osin ruotsinkielistä ja myös suomenkieliset osasivat ja myös usein puhuivat ruotsia.

Henkilöistä Henry on HBL:n toimittaja, joka kokee rintaman ankean todellisuuden ahdistavana, eikä kestä sitä reportaasien optimistista ja uhoavan reipasta sävyä, joka kaiken kauheuden keskellä tuntuu falskilta. Hänestä tulee omassa piirissään valkoinen varis, jonka kirjoittamista aletaan rajoittaa.

Molly taas on nuori näyttelijä, joka kiertelee Ruotsia ja saa osakseen paljon Suomeen kohdistuvaa myötätuntoa ja rakkautta. Sota on läsnä myös Ruotsissa, jossa se koetaan vieläkin enemmän toisen käden asiana, uutisten ja reportaasien suodattamana kuin Suomessa.

Rauha on hirvittävä ja koko Suomi itkee, minkä kirjoittaja esittää melko vaisusti. Seuraa välirauha ja Westö muistuttaa, että sekä termit talvisota että välirauha olivat Mannerheimin lanseeraamia. Itse asiassa kyllä myös presidentti Ryti neuvottelujen aikaisissa keskusteluissa totesi, että tuollaisilla ehdoilla tehtävää rauhaa saattoi pitää vain välirauhana.

Meidän sukupolvemme on täysin tottunut Karjalan ja Viipurin menetykseen. Tuolloin tilanne oli aivan toinen.

Kirjoittaja pyrkii tavoittamaan ajankohdan henkeä kuvaamalla muun muassa elintarvikesäännöstelyn ja bensiinipulan luomia olosuhteita ja viittaa välillä siirtoväkeenkin. Hän ei kuitenkaan uhraa montakaan ajatusta sille, millaisessa asemassa Suomi oli menetettyään Karjalan, joka oli ruokkinut itsensä ja saatuaan liki puoli miljoonaa uutta elätettävää. Nälän luinen kourahan se siinä alkoi kurkkua tavoitella.

Myöhempien aikojen projektiona voinee pitää sitä, että saksalaisten kauttakulun alkaminen herättää päähenkilössä etupäässä pelkoja eikä sen sijaan helpotusta. Kyllä jo aikalaiset ymmärsivät, mitä Molotov tarkoitti sanoessaan, että Suomen kanssa oli asiat hoidettava loppuun saakka, kuten Baltiassakin oli tehty. Tämä tuli tietoon vasta viiveellä, mutta vain hyväuskoiset hölmöt saattoivat luulla, että asia oli loppuun käsitelty.

Suomen välttyminen joutumasta vasaran ja alasimen väliin Saksan ja Neuvostoliiton sodassa ei ollut mahdollista. Oman puolen valitseminen sen sijaan oli ja valinta tehtiin omien karvaiden kokemusten perusteella. Kyseessä oli eloonjääminen jo pelkästään elintarvikehuollon takia.

Toki voittoisan Saksan kelkkaan lähteminen toi mukanaan myös riemusodan euforiaa, joka kesti aikansa. Kun elonkorjuuseen ei päästy eikä edes jouluksi kotiin, alkoi sota muuttaa luonnettaan.

Kirjassa toimittaja Henry mobilisoitiin nyt univormuja kantaviin TK- joukkoihin, mikä symbolisesti jo merkitsi alistumista koneiston rattaaksi. Propagandan valtiollinen organisointi ja sotilaallinen käyttö oli kuitenkin nyt koko maailmassa omaksuttu toimintamalli. Englanti kuului tässä asiassa uranuurtajiin. Propaganda saattoi olla ratkaiseva ase.

Kaiken taustalla on parisuhdetarina, jossa on nousunsa ja laskunsa. Välirauhan päättyessä TK-mies Henry menee rintamalle, missä itse asiassa jo tuntee alkavansa viihtyä, kunnes miina katkaisee hänen pohdiskelunsa kesken lausetta.

Tämän kirjan tarina siis tuskin saa jatkoa sellaisenaan, mutta kenties seuraava kirja joka tapauksessa liittyy jatkosotaan? Westön kirjat ovat varsin viihdyttäviä ja niissä olevaa suomenruotsalaisen miljöön kuvausta on ainakin kiinnostavaa lukea.

 

Kulttuurista rajaa piirtämässä

 

Kyltyyri, kyltyyri!

 

Vielä Eino Leinon aikaan sanalla kulttuuri viitattiin korkeakulttuuriin, siihen parhaaseen, mitä oli saatu aikaan pyrittäessä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.

Sittemminhän kulttuurilla on alettu viitata tapojen ja instituutioiden kokonaisuuteen, jollaiset ovat jokaisella kansalla ja alueella tasa-arvoisia kaikkien muiden kanssa, eikä toinen ole primitiivisempi toista.

Tästähän tietenkin seuraa, ettei ole mielekästä pyrkiä kehittämään mitään kulttuurin osa-aluetta tai sen kokonaisuutta, koska paremman ja huonomman välillä ei voida tehdä eroa, mutta jääköön tämä postmodernin filosofian hedelmä tällä kertaa tähän. Kulttuurien erilaisuus on joka tapauksessa kiistatta mahdollista.

Mikäli kulttuurilla ei viitata erityisesti korkeakulttuuriin, vaan elämänmuotoon kokonaisuutena, ollaan epäilemättä tekemisissä aika vaikeasti operationalisoitavan käsitteen kanssa.  Silti sellaisesta on aikojen kuluessa filosofoitu paljonkin ja sille on usein annettu suuri poliittinen merkitys.

Viittaan tässä vain Samuel Huntingtoniin, jonka teorioita kulttuurisista alueista yritettiin takavuosina kovasti hyökätä sekä tieteellisillä että etenkin ideologisilla perusteilla. Sieltä ne vain ovat nousseet yhä selkeämmin esille.

Venäläinen kulttuuri erityispiirteineen ja sen historia ovat nyt tulleet innokkaiden spekulaatioiden kohteeksi. Venäläistä erityisyyttä esimerkiksi läntiseen Eurooppaan, saati Aasian kulttuureihin verrattuna ei voikaan kiistää. Tilanne ei suinkaan ole uusi.

Nikolai I:n ajan Venäjällä venäläisestä kulttuurista tuli byrokraattisen määrittelyn ja määräilynkin kohde, vaikka tuohon aikaan oltiin vielä kaukana nykyaikaisen valtion keinoista puuttua kansalaisten elämään. Julistuksia toki on aina voitu antaa.

Tässä on aina silloin tällöin tuota keskustelua tai pikemminkin julistelua katsoessa tuntenut tarvetta nostaa historian hämäristä esille sellainenkin käsite kuin Virallinen kansallisuusoppi (теория официальной народности), joka yleisenä periaatteena oli voimassa vuodesta 1833 aina hamaan vuoteen 1917 saakka.

Sitä nimitetään Nikolain ajan opetusministerin mukaan myös Uvarovin kolminaisuudeksi (triada Uvarova).

Teoria lähti kolmen tekijän erottamattomasta yhteydestä Venäjällä: itsevaltius, ortodoksia ja kansanomaisuus (narodnost). Suurin niistä oli itsevaltius. Sellainen yhdistelmä oli venäläisen kulttuurin perusta ja se oli Venäjän vastaus läntisille valistusarvoille Vapaus, tasa-arvo ja veljeys.

Venäläinen kulttuuri toisi sanoen torjui valistuksen rationalismin ja liberalismin korostamalla sen sijaan autokratiaa, uskontoa ja hierarkkisuutta. Läntiseen elämänmuotoon verrattuna venäläinen oli joka suhteessa toisenlainen ja moraaliselta tasoltaan korkeampi, kertoivat sananselittäjät, joiden ajatuksenjuoksuja Nicholas Riasanovsky on eräässä tutkimuksessaan esitellyt.

Nythän tämä kaikki tuntuu taas kovin tutulta ja jälleen kerran on niin sanottu kaikkeinkorkein (высочайшая) taho halunnut määrätä, mitä venäläisten rauhaan kuuluu.

Oireita tähän suuntaan menevistä määräyksistä on ollut jo kauan, mutta vuosi 2014 näyttää olleen jonkinlainen merkkivuosi tässäkin suhteessa.

Seuraavassa uusinta tuolta vuodelta, jolloin tarkkailijat jo saattoivat panna merkille uuden pyrkimyksen rakentaa kulttuurista muuria lännen suuntaan. Viime aikoinahan länsimaat itse ovat lyöneet lisää löylyä ja katkaisseet kaikki mahdolliset yhteydet Venäjään.

Mutta tässä siis blogi vuodelta 2014, kirjoitettu hieman Krimin miehtyksen jälkeen:

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kulttuurin itsenäisyysjulistus Venäjällä?

 

Kulttuurinen itsenäisyysjulistus?

 

Huhtikuussa Venäjän intelligentsija sai taas kerran hätkähtää, kun uuden kulttuuripolitiikan projektista tuli  julkisuuteen ”materiaalia ja ehdotuksia”. Teesi, jonka mukaan Venäjä ei ole Eurooppaa näytti olevan dokumentin kulmakivenä. Puhuttiin myös siitä, että dokumentissa irtisanouduttiin niin multikulturalismista kuin suvaitsevaisuudesta. Puheet internetin ”saastumisesta” herättivät pahoja aavistuksia.

Mihail Jampolski New Times-lehdessä oli hyvin pessimistinen ja ironisoi, että dokumentista tuli sellainen vaikutelma, että sen tekijät olivat yrittäneet kaikkeensa pystyäkseen hahmottelemaan venäläisen kulttuurin erikoispiirteet, mutta eivät saaneet aikaan mitään: ”Niin, olemme kristittyjä, olemme hyviä, olemme konservatiivisia ja erilaisia kuin kaikki muut. Ja siinä se oikeastaan onkin. (Tyhjyyttä) ei pysty täyttämään millään paitsi mielettömillä fraaseilla yhteisyydestä (sobornost), rakkaudesta vallanpitäjiä kohtaan ja korkeasta moraalista. Kyse on itse asiassa vanhasta Uvarovin kolminaisuudesta, ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus.”

Novaja Gazetan Dmitri Bykov oli optimistisempi ja totesi, että projektin lopullista kehittelyä johtaa Vladimir Iljitsh Tolstoi, joka on miltei yhtä viisas kuin esi-isänsä ja yhtä viekas kuin kaimansa… Hän ei tulisi sallimaan mitään ilmeistä idiotismia.

Toukokuun 16. päivänä Venäjän presidentin kotisivulle ilmestynyt dokumentti ”Valtion kulttuuripolitiikan perusteet” onkin itse asiassa ilmaisuiltaan melko maltillinen. Sekään ei ole vielä lopullinen kulttuurin koodeksi, vaan vielä avoin yhteiskunnalliselle keskustelulle. Siinä ei enää sanota, että Venäjä ei olisi Eurooppaa, sen sijaan siinä kyllä puhutaan useaan otteeseen Venäjän kulttuurisesta itsenäisyydestä. Lisäksi luetellaan perusarvot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan täysiarvoiselle elämälle. Näitä ovat ennen muuta rehellisyys, totuudellisuus, lainkuuliaisuus, isänmaanrakkaus, epäitsekkyys, väkivallan, varastamisen, panettelun ja kateuden tuomitseminen, perhearvot, puhtaus, hyvyys ja armeliaisuus, sanansa pitäminen, vanhempien kunnioittaminen ja rehellisen työn kunnioitus.

Täyttä tavaraa siis ja kauniita asioita. Se, joka haluaa nämä arvot kiistää, saattaa kansan syvien rivien keskuudessa leimautua juuri sellaiseksi, kuin liberaalit on Venäjällä perestroikasta lähtien opittukin tuntemaan.

Vaikka projektissa ei enää ole kovinkaan raflaavia, asioita retoriikkaa lukuun ottamatta, huomiota herättävät kohdat sellaiset kuin julistus, jonka mukaan kulttuuri vaikuttaa kaikkiin valtion politiikan aspekteihin ja yhteiskunnallisiin elämänpiireihin. Myös internetin ”saastuneisuus” ja ihmisten rajoitettu medialukutaito todetaan ongelmiksi.

Koska kyseessä siis yhä on vain luonnos, ei siitä kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten havaitut ongelmat on määrä ratkaista. Edellä mainitun Mihail Jampolskin mielestä yksi asia kuitenkin on vakava ja vaarallinen. Kyse on siitä, että ensimmäisten kymmenen presidenttivuotensa aikana Putin kunnioitti sitä ajatusta, että on olemassa elämänpiirejä, jotka ovat politiikan kannalta neutraaleja. Tämähän onkin perinteinen liberalismin perusoletus. Nyt tilanne näyttää tämän dokumentin perusteella muuttuneen.

Silloin kun politiikkaa aletaan tunkea kaikille yhteiskunnallisille tasoille, vaikkapa ihmisten seksuaalielämään tai perheeseen, ylitetään se raja, joka erottaa liberaalin ja totalitaarisen yhteiskunnan. Jampolski ottaa esimerkiksi Carl Schmittin, jonka teoriat miellyttivät aikoinaan myös natseja. Nyt Putin näyttää hänen mielestään menevän samaan suuntaan kuin aikoinaan natsit, joita innosti ajatus kaiken poliittisuudesta.

Tässä voi tietenkin todeta, että tuo kaiken politisoiminen on ollut erityisen suosittua vasemmiston piirissä, kukapa ei tuntisi tokaisua henkilökohtaisen poliittisuudesta. Suomessakin se taitaa olla juuri Tutkijaliitto, joka on julkaissut Schmittin tekstejä.

Tiedä nyt sitten, millainen tämä Venäjän uusi kulttuuripolitiikan peruskirja tulee olemaan, joka tapauksessa tuntuu siltä, että rinnastus kreivi Uvarovin ”viralliseen kansallisuusoppiin” vuodelta 1833 on melko osuva. Tuohon aikaan näet Nikolai I:n suhde Länsi-Eurooppaan muistutti melko lailla Putinin asemaa Euroopan unioniin nähden. Samat moitteet väkivaltaisesta tai muutoin sopimattomasta politiikasta, sama ylenkatse arvoihin nähden ja sama neuvottomuus kummallisen ja uhkaavan Venäjän edessä ovat taas ilmielävinä Putinia vastassa.

Uvarovin ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus olivat venäläinen vastaisku lännen vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä vaativalle julistukselle, jota pidettiin Venäjälle vieraana. ”Virallinen kansallisuusoppi” julisti Venäjän itsenäisyyttä Eurooppa nähden ja lähti tietenkin siitä, että Venäjä itse oli parempi. Slavofiileistä viralliset nationalistit kuitenkin erosivat siinä, etteivät he yleensä perustelleet näkemyksiään saksalaisella romanttisella filosofialla. Lisäksi he kunnioittivat keisareita ja siinä luvussa myös Pietari Suurta. Tässä suhteessahan slavofiilit olivat aivan eri linjoilla.

Putinia ja hänen hallintoaan on nykyään yhä useammin pidetty uusslavofiilisenä. Tälle on tiettyjä perusteita, sillä viime aikoina jopa pahamaineisimmat slavofiilit ovat alkaneet innostua Putinista, joka myös on ojentanut heille kätensä. Mutta entäpä jos kyseessä onkin vain uusi virallinen kansallisuusoppi, komea ja juhlallinen, mutta samalla byrokraattinen ja tylsä? Parisataa vuotta sitten Nikolain ahdasmielisyys ei pystynyt estämään Venäjän kirjallisuuden kultakauden syntyä ja kukoistusta. On syytä uskoa, ettei kulttuurin kahlitseminen nytkään onnistu ja byrokraattien mahdolliset yritykset siihen suuntaan saattavat olla vain piristysruiske.

 

Postuumi sovinto

 

Kiltin tytön kärsimykset

 

36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023, 267 s.

 

Sirpa Kähkönen on tunnettu historiallisista romaaneistaan ja historiallinen tämäkin kirja on. Siitä pisteet.

Meikäläinen, joka on syntynyt vuonna 1947, muistaa yhä hyvin sen hevosvetoisen 50-luvun Suomen, jossa oli säilynyt paljon niitä asioita, jotka tunnemme 1800-luvun historiasta.

 Tuota vuosisataa edustivatkin vielä elävästi isovanhemmat, jotka olivat arjessa yhä voimakkaasti läsnä, vaikka oli helppo ymmärtää, että he henkisesti kuuluivat toiselle vuosisadalle. Mutta eihän aikakausi pelkästään sen nuorisolle kuulu. Päin vastoin, hehän ne ovat tulokkaita, joiden sopii kyttäytyä sen mukaisesti.

Sirpa Kähkönen on syntynyt vasta vuonna 1964, joten sellainenkin historian suuri murros kuin 1960-luvun kulttuurivallankumous tapahtui itse asiassa jo ennen hänen tulemistaan ns. tietoiseen ikään. Hän syntyi jo niin sanoakseni uuteen maailmaan, joka oli toisenlainen ja halusi ottaa eron vanhasta.

Silti historia on voimakkaasti läsnä tässä kirjassa ja ilmeisesti myös hänen lapsuuden kokemuksissaan. Perheen ja suvun tarina on aina myös paikkakunnan ja maan historiaa, miksei yksin tein maailmanhistoriaakin. Asia on vain tajuttava.

1920-luvulla Kuopio tunnettiin Suomen Moskovana ja siellä myös tapahtui muuan murha, jonka tuon ajan SKP:tä tutkinut Ilkka Hakalehto toteaa puolueen määräämäksi. Tämän kirjan perusteella näyttää siltä, että asialla olisi tavalla tai toisella ollut kirjoittajan isoisä.

Joka tapauksessa vuoden 1918 varjo lepäsi maailmansotien välisenä aikana yhä raskaana Kuopion yllä, vaikka kaupungissa ei itse asiassa ollut tapahtunut kovinkaan paljon erinäisiin muihin seutuihin verrattuna. Tosin Varkaus ja siellä pidetyt kuuluisat Huruslahden arpajaiset olivat lähellä ja niiden muisto ylläpiti tiettyä asennetta.

Kirjoittajakin oli Tammisaaressa istuneen punikin lapsenlapsi. Suvun kaksi miestä oli monien muiden tavoin ennen sotia siirtynyt rajan yli Neuvostoliittoon, jonne he sitten olivat hävinneet. Vasta 1970-luvulla ymmärrettiin, mistä oli kyse, kun Solženitsynin Vankileirien saaristo tuli lukijoiden ulottuville.

Siitä ei aatteen vuoksi paljon kärsinyt mies halunnut syyttää Neuvostoliittoa. Ihmisen psykologia on sellainen. Periksi ei annettu eikä saanut antaa, sanottiinpa tai todistettiinpa mitä tahansa.

Syytöksiä ja syyllisyyttä kyllä kertyi perheen piirissä ja paljon siitä näyttää kasaantuneen kiltin tytön niskoille. Tuohon aikaan (nyt me elämme jo toista aikakautta) oli naiseksi kasvaminen vielä monelle tytölle kovin vaikea asia, kuten näyttää olevan usein vieläkin.

Asiaa koetetaan välttää kieltäytymällä naisellisista muodoista ja sehän onnistuu vaikkapa lakkaamalla syömästä. Toinen tapa on kehon rakentaminen lihaksikkaaksi, joka tuottaa hermafrodiitin näköisen tuloksen. Vastaavia luonnottomia rumiluksiahan tuottaa myös miehinen kehonrakennus, joka on kokonaan uuden massakulttuurin luomus.

Yhtä kaikki, elämä kävi vaikeaksi noina muinaisina 1970-luvun vuosina, kun lääketeollisuus tarjosi joka vaivaan uusia ihmerohtoja. Yksi sellainen oli laihdutuslääkkeenä käytetty amfetamiini, jota kertojan äiti alkoi käyttää yhdessä alkoholin kanssa.

Seurauksena oli raivokohtauksia ja psykoottisia tiloja, joissa kiltti tyttö sai syystäkin jo pelätä henkensä edestä.

Elämän epäreiluus löi vastaan kaikkialta. Ihana isoisä oli valtion vainoama vanki, joka oli saanut istua eristyssellissä. Venäjälle lähteneet sukulaiset oli teloitettu syyttöminä ja omat vilpittömät ponnistelut ja pyrkimykset tulla hyväksi ihmiseksi saivat kiitokseksi vihaa ja jopa tappouhkauksia.

Kirjan aihe on hyvin intiimi ja tuntuu siltä, että se olisi voinut syntyä unettomina öitä, jolloin vainajien kuvitellut ja miltei näkyvät hahmot olisivat saapuneet pöydän ääreen vastaamaan elävän kysymyksiin ja pyytämään osakseen ymmärrystä.

Kirjan osat ovat hieman erilaisia ja jopa eri tyylillä kirjoitettuja. Jonkin verran on tajunnanvirtaa, mikä minusta on aina tuntunut falskilta tavalta välttää sanomasta selvästi, mitä ajattelee. Tässä tapauksessa en epäile kokonaisuutta, se tuntuu itse eletyltä ja aidolta ja tyyli on taitavan kirjoittajan työtä.

Aikaamme moititaan usein syystä historiattomaksi, mutta tässä kirjassa on tavoitettu myös henkilökohtaisiin ongelmiin historiallinen perspektiivi, joka ainakin minun mielestäni lisää suuresti kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Kustantajalle tämä kirja oli onnenpotku ja painokset kasvoivat suuriksi. Onnittelut asianomaisille. Kyllä meillä on huonommillakin kirjoilla menestytty.

 

 

Kulttuurin saavutuksia

 

Perversion rajat

 

Tässä tuli jollakin forumilla taas puheeksi markiisi de Sade, jonka hengentuotteisiin olen joskus katsonut välttämättömäksi tutustua.

De Sadehan oli yksi niistä muutamasta henkilöstä, jotka vuonan 1789 istuivat Bastiljissa eristettyinä ja joiden vapauttamista kaduille kokoontunut roskaväki piti suurimpana kunniatehtävänään.

Kerrotaan, että markiisi pääsi huutamaan massoille kehotuksiaan viemärinä käytetyn putken läpi. Olipa siinä symboliikkaa kerrakseen. Vapauden ääni kaikumassa ulosteiden tuhriman torven läpi.

Asetelmassa voidaan nähdä myös nimenomaan ajatus vihoviimeisenkin inhimillisen halun oikeudesta vapautukseen ja varmaankin myös erityisesti ylpeään vapauteen ja julkisuuteen.

 Suottahan eivät erinäiset merkittävät kulttuurihenkilöt , kuten Guillaume Apollinaire ja Simone de Beauvoir ole nimittäneet Sadea vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa lukeutuva Sodoman 120 päivää on alaotsikoltaan vapauden koulu -École du libertinage.

 Joutuu kuitenkin kysymään, millaista ja kenen vapautta oli ja on vapaus rikokseen, joka saa saatanalliset mitat ja jossa kidutetaan ja tapetaan viattomia lapsia. Vanhan normaalin kannalta kyseessä on nimenomaan perversio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa.

Naiivin kulttuuritoimittajan tapaan voidaan tässä tietenkin kysyä, mikä sitten on sitä todellista vapautta, ellei sitä ole kaiken salliminen. Eikö tässä törmätä puritaaniseen mielivaltaan?

Kysymys perversion rajoista ja ylipäätään jopa sen mahdollisuudesta on tärkeä, kun arvioimme kulttuurin kehitystä. Marginaaleistahan rajat tunnetaan. Oswald Spengler etsi aikakauden luonnetta menestysnäytelmistä, joiden uudenlaiset hahmot julkisesti esitettyinä kertoivat aina jotakin tärkeää kehityksen suunnasta (vrt. Vihavainen: Haun missä ollaan spengler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kun kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta, ei liene syytä yrittää tunkea sitä pelkästään lakanoiden väliin. Asia on koko persoonallisuuden kannalta niin perustavaa laatua, että on mahdollista arvioida koko yksilöä hänen seksuaalisutensa kautta.

Näin on ainakin tehnyt Erich Fromm, jonka psykoanalyyttinen lähtökohta on tehnyt hänelle mahdolliseksi kehittää myös normatiivisen opin ideaalisesta persoonallisuudesta, jonka seksuaalisuus on luonteeltaan luovaa, produktiivista ja suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen ja uuden elämän siittämiseen (genitaalis-produktiivinen tyyppi).

Perversioiksi on sen sijaan laskettava erilaiset kehityksessään kesken jääneet anaaliset ja oraaliset tyypit, mukaan lukien sekä anaalinen että oraalinen sadisti. Edellinen saa tyydytystä kaikenlaisesta tuskasta ja pidättelystä ja tuntee suurta viehtymystä ulosteisiin.

 Se on myös sosiaalisesti vaarallinen tyyppi ja kohtaamme sen esimerkiksi saksalaisessa natsismissa, jonka värisymboliikassakin ruskea on kunniasijalla, mikä ei suinkaan ole sattuma…

Frommin sana ei toki ole Jumalan sanaa ja koko psykoanalyysia on koetettu yhä uudelleen mitätöidä tieteenä, koska sen metodit ovat lähes yhtä avuttomia kuin foucaultilaisen halupolitiikan, joka kyllä kelpaa jokaiselle edistykselliselle. Psykoanalyysin etuna sentään lienee, että sitä on jo monen sukupolven ajan sovellettu empiiriseen terapiaan eikä kaikesta päätellen vailla menestystä.

Olipa metodologian laita miten tahansa, sellaiset ilmiöt, joita esimerkiksi Saden Sodomassa tuodaan esille, on epäilemättä tuomittava perversioiksi jokaisessa yhteiskunnassa, joka vielä uskaltaa laatia normeja. Kyseessähän on tuhoavasta rikoksesta ja toisten kiduttamisesta nauttiminen, joka liittyy pyhien arvojen häpäisyyn, usein juuri ulostesymboliikan kautta.

Sellaisen tekeminen normiksi olisi kai kaikkialla mahdotonta, mutta myös sen esittämisen julkinen salliminen kertoo jotakin sivilisaation saavuttamasta kehitysasteesta. Tuollaista jukista esittämistähän on ollut sekä Saden teoksen julkinen myynti, että sen pohjalta tehdyn Pasolinin elokuvan esittäminen.

Ne kertovat aikakautemme vapaudesta ja kukapa uskaltaisi vaatia niitä sensuroitavaksi? En minä ainakaan. Mutta entäpä jos niitä aletaan ihannoida, vaikkapa pride-kulkueissa? Vai ovatko ne jo siellä? Entä sitten? Onko kyse vain vapaudesta, jolla koetellaan suvaitsevaisuutta kuten kultaa koetellaan tulella? Vai pitäisikö meidän uskaltaa peräti sanoa, että tässä ollaan sellaisen perversion tiellä, jota ei voida hyväksyä?

Toki seikkailuromaaneissakin kuvataan jatkuvasti murhia eikä kukaan ole vaatimassa niitä kiellettäviksi. Mutta eipä kukaan myöskään taida olla kadulla ylistämässä murhaamista.

Millainen tuo Sodoman 120 päivän tarina sitten oikeastaan on? Tässä vanhan blogini antama kuvaus:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).