Merkittävä mies

 

Hilpeä Englanti ja sen suuri valtiomies

 

Tykkään englantilaisesta huumorista ja sympatisoin muutenkin, toki kohtuuden rajoissa, Englantia, joka on aivan toista maata kuin Amerikka, siis tuo Yhdysvallat, jolla varmasti on myös omat ansionsa, joita en kuitenkaan tunne.

Toki myös Amerikka tarkoittaa miljoonaa asiaa ja paljon enemmänkin, mutta kaukaisen ulkomaalaisen savanniaivoille se käytännössä helposti muuttuu näkyvimpien poliitikkojensa synonyymiksi ja niistä nyt en viitsi sanoa tässä sen enempää, kun tarkoituksena on kerrankin sanoa jotakin hyvää jostakin.

Englannin kieli on aika vaikeaa sikäli kuin kyse ei ole aivan simppeleistä asioista. Kiinalaisittain puhuttu englanti eli pidgin-englanti lienee kuitenkin jopa maailman helpoin kieli.

Kuitenkin sen oikean englannin kielen idiomaattisuus on yksi niitä asioita, jotka usein vaikeuttavat sen kunnollista ymmärtämistä. Ymmärtämisen sijaan liian itsevarma kääntäjä helposti suoltaa idioottimaisuuksia.

Jopa sellainenkin käsite kuin Merry Old England on hiukan problemaattinen käännettäväksi. Sehän on sananmukaisesti vanha iloinen Englanti, mutta tuo old-sana ei ehkä ihan kun nolla käänny suomeksi, jos se korvataan sanalla vanha. Meneehän se niinkin, toki.

Muuan tuntemani shanty sisältää kertosäkeen, jossa toistuu riimi it’s a windy old weather, stormy old weather. Sitä ei ainakaan kannata kääntää sanoilla on tuulinen ja myrskyinen vanha ilma. Kyllä kyseessä on ihan kelpo myrsky, josta reipas meripoika kehuu tykkäävänsä.

Englanti oli se maa, jota Tornin pidoissa vuonna 1937 suositeltiin Suomellekin kulttuuriseksi esikuvaksi. Siellä oli kunniassa reilu peli ja reipas urheiluhenki, jotka meitä miellyttivät. Sen sijaan sen yhteiskunnallinen hierarkioiden ja perityn aseman takapajuisuus voitiin kuitata maan omalaatuisella historialla.

Joka tapauksessa englantilainen huumori, joka suuresti muistuttaa hämäläistä, vetoaa myös suomalaisiin. Sen suuria mestareita oli aikoinaan Winston Churchill, jonka tekstejä kannattaa aina lukea, olihan hän myös kirjallisuuden nobelisti eikä ihan kurjimmasta päästä.

Churchillia on tullut silloin tällöin siteerattua (ks. Vihavainen: Haun churchill tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tiedossa on, että hän ihaili Hitleriä niin kauan, kuin tämä vielä pysyi tietyissä rajoissa. Sen jälkeen kun ne ylitettiin, hän totesi, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän ainakin sanoisi muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Putin on mitä ilmeisimmin aikamme Hitler, mies, jolle historia oli jo antanut suuren nykyisyyden ja lupasi ehkä jopa suurempaa tulevaisuutta. Hän sitten meni ja tuhlasi kaiken nokittamalla väärään aikaan ja vastustajan kortteja lainkaan ymmärtämättä.

Hitlerillä, jonka huumorintaju muuten näyttää olleen lähellä nollatasoa, sattui olemaan vastassaan parikin suurta huumorimiestä, sekä aitoon pirullisuuteen saakka yltävä Stalin että nopeaälyinen Churchill. Roosevelt taisi valitettavasti olla melkoinen tosikko, en tunne häntä paremmin.

Kun tässä taas nyt joka tapauksessa ollaan aikamme Hitlerin kanssa tekemisissä, tuntuu aiheelliselta palauttaa mieleen nuo liki sadan vuoden takaiset tilanteet, joissa Englantia johti muuan omapäinen persoona, joka ymmärsi myös huumorin päälle:

 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Koiranleuka?

 

Häijy herrasmies

 

The Wicked Wit of Winston Churchill. Compiled by Dominique Enright. Michael O’Mara Books Ltd. 2001, 160 s.

 

Churchillin lentäviä lauseita on koottu useaksikin kirjaksi, joista on tainnut itsekin tulla kirjoitettua.

Mutta tässä vielä yksi, joka muuten kuuluu ilkeyksien sarjaan (Wicked Wit). Siinä esiintyvät myös Jane Austen ja Naiset (siis yleensä).

Oliko Churchill enemmänkin vastuuton ja vaarallinen, juoppo koheltaja vaiko sittenkin jämerä maan isä, Britannian bulldoggi, jonka vankka harkitsevaisuus ja lujuus pelastivat maan ellei koko maailman?

Siinäpä kysymys, jonka uusi elokuva Darkest Hour on jälleen tehnyt ajankohtaiseksi. Elokuvassa sankari on oikeastaan molempia, mutta edellinen rooli on vain pintaa eikä koskaan todella ole vaarassa toteutua. Viinaa saattaa mennä, mutta vakaa ja terve harkinta säilyy. Toivotaan, että asia oli siten.

Joka tapauksessa Churchill oli, noin suomalaisittain sanoen, hyvä suustaan. Hänestä voisi myös käyttää sanaa koiranleuka, ellei sana tuntuisi jotenkin sopimattomalta. Älyniekka on toinen  kandidaatti. Adjektiivina kai hieman vanhentuneeksi koettu sukkela voisi olla hyvä. Nokkela lienee nykykielessä käypäisin.

 Meillä ei kirjakielessä –vaikka kyllä murteissa-  oikein ole noita huumormiehiä kuvaavia sanoja, joita vaikkapa venäjässä on koko valikoima: šutnik, umnitsa, ostrjak. Viimemainittu, johon sisältyy harrastetun sanailun kirpeys, voisi kuvata Churchillia parhaiten. Englanniksi oikea adjektiivi voisi olla witty.

Joskus maailmassa meillä oli tapana sanoa, että sitä tai tätä nimitettiin hyväntahtoisesti sillä ja sillä nimellä, missä korostui se, ettei nokkeluuksien varsinainen tarkoitus ole kenenkään loukkaaminen. Tässäkin muuten kuvastuu aikakausien vaihtuminen. Nykyäänhän loukkaantuminen on pyhä asia ja syntyy tarvittaessa vain yhdestä ainoasta sanasta, lähes mistä tahansa.

Joka tapauksessa Churchillin nokkeluus oli usein hyvinkin terävää tai häijyä, mutta ei yleensä tyhjänpäiväistä. Hyvän sukkeluuden ominaisuutena onkin, että se kestää vakavan tarkastelun. Parhaimmillaan siinä ilmenee syvällisyyttä, joka panee ajattelemaan ja mieleen tulee, että sen, johon sutkaus kohdistuu, olisi myös pitänyt ajatella ja ottaa huomioon se, miten asia voidaan ymmärtää.

Hyvä sutkaus on siis itse asiassa parhaimmillaan filosofiaa ja nostaa esille ajattelematta jääneitä konteksteja ja torjuttuja mahdollisuuksia. Reaktiona on vapauttava nauru, joka ei ole pahantahtoinen, huolimatta näennäisestä ilkeydestä.

Vaikka onhan niitä muunkinlaisia vitsejä ja sutkauksia. Ajatellaanpa nyt sitäkin, kun Churchill kertoi, miten Downing Street 10:n kohdalla pysähtyi tyhjä taksi ja siitä astui ulos Clement Attlee… Tai sitä, miten hän tokaisi Attleen olevan hyvin vaatimaton ihminen, jolla on monia päteviä syitä vaatimattomuuteensa…

Todellisena patrioottina Churchill puhui kehnoa ranskaa ja näyttää tunteneen sen isänmaalliseksi velvollisuudekseen. Casblancan neuvotteluissa hän hämmästytti de Gaullea omatekoisella ranskallaan sanoen Si vous m’obstaclerez, je vous liquderai!

Kuitenkin hän osasi mielestään kylliksi ranskaa ollakseen tyytymätön tulkkeihin, jotka sivumennen sanoen eivät ymmärtäneet hänen ranskaansa. Kahdenkeskiset neuvottelut ranskalaisten kollegojen kanssa kuitenkin sujuivat ainakin joskus. Luoja tietää, mitä keskustelijat lienevät kuvitelleet toisen osapuolen sanoneen.

Turhaa kunnioitusta poliitikkokollegoitaan kohtaan Churchillilla ei ollut. Liian usein hiljaiset, vahvat miehet ovat hiljaa vain siksi, etteivät tiedä, mitä sanoa ja heitä pidetään vahvoina, koska he vaikenevat, tokaisi hän joskus.

Yleinen mielipide ei erityisemmin kiinnostanut Churhillia, mutta pakkohan se oli huomioida. Maailmalla liikkuu valtava määrä valheita, hän sanoi, ja pahinta on, että puolet niistä on totta.

Siitä huolimatta: perille ei pääse koskaan, jos heittää kivellä jokaista koiraa, joka haukkuu.

Jokaiselta lipsahtaa joskus epämiellyttävä totuus väärässä paikassa. Halpoja ja kurjia, sanoi Churchill katsoessaan amerikkalaisia lend-lease hävittäjiä. Anteeksi kuinka, kysyi vieressä kuunnellut Roosevelt. Ne ovat halpoja meille ja kurjia saksalaisille, vastasi Winston häkeltymättä.

Ja joskushan sitä kuulee omasta itsestäänkin ikäviä totuuksia tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja arvioita. Kerran Churchill istui klubilla, syvällä nojatuolissa ja kuuli, miten nuoret ja eteenpäin pyrkivät poliitikot juttelivat entisestä pääministeristä: Niin, tiedättekö, että sanotaan hänen olevan jo aika lailla hei-hei…

Niin, ja sanotaan, että on alkanut jo tulla ihan kuuroksikin, murahti Churchill nojatuolin uumenista.

Churchill itse sanoi, ettei vihannut ketään muuta kuin Hitleriä –ja sekin kuului ammattiin. Itse asiassa hän oli hyvissä väleissä monien sellaisten ihmisten kanssa, joista hän sanoi tunnetuimmat ilkeytensä, jotka siis eivät olleet ilkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Churchillia voidaan siis pitää humoristina par excellence. Sanoakseni parhaan tietämäni kohteliaisuuden, totean, että hän olisi hyvin voinut olla savolainen.

Valtiomiehissä huumori ei ole kovin yleinen piirre. Mieleen tulee ensimmäisenä Stalin, jonka huumori oli sinänsä tasokasta, mutta saattoi olla aika raakaakin. Kekkonen taas vaikuttaa usein aidosti ilkeältä, vaikka nokkelahan hänkin oli.

Marsalkka Alanbrookea, joka piti Churchilliä vaarallisena sekoilijana ja pysyi usein tiukkana, kun neuvoteltiin, Churchill näyttää arvostaneen. Montgomeryn omahyväisyyttä hän ei sen sijaan voinut sietää. Asiaa kuvannee hänen sutkauksensa: In defeat, unbeatable, in victory, unbearable.

Kun Afrika Korpsin komentaja, kenraali von Thoma jäi Montgomeryn vangiksi, tämä tarjosi hänelle päivällisen. Churchill tokaisi: Minun käy sääliksi Thoma-parkaa. Voitettu, häväisty ja vangittu ja sitten vielä tämä… päivällinen Montgomeryn kanssa.

Joka tapauksessa Churchill kuului ns. suuriin persoonallisuuksiin. Kun sellaisista lukee, tulee aina mieleen, mahtaako niitä vielä olla tämän päivän politiikassa. Putinia tai edes Trumpia en niihin laskisi, vaikka he ovatkin molemmat omalla tavallaan erikoisia ja heiluttelevat tätä maapallo-parkaa aika lailla.

Euroopassa taas tuntuu olevan pelkkiä nollia eikä omastakaan maasta nouse yhtään maininnan arvoista hahmoa. Vai olenko väärässä?

 

Minä syytän

 

Ympäristörikoksia ja vääriä kokemuksia

 

Olen tilannut hesaria jo kymmeniä vuosia, en muista kuinka kauan. Sen kuitenkin muistan hyvin, että se tuli minulle myös jonkin aikaa Moskovaan, Leninvuorille,  Lomonosoville nimetyn yliopiston asuntolaan.

Lehti herätti yleistä hämmästystä paksuudellaan ja kukapa ei muistaisi, miten paksuja sen sunnuntainumerot aikoinaan todella olivat loputtomine mainoksineen. Kun autot joskus ohittivat toisensa hyvin läheltä, saatettiin liioittelematta sanoa, että siihen olisi korkeintaan mahtunut sunnuntain hesari väliin.

Lehdessä oli paljon lukemista ja kirjoittajina olivat usein oman alansa pätevimmät osaajat. Myös toimittajissa oli verrattomia sananiekkoja, joista erityisesti Jaakko Okkerin tekstejä aina odotti. Se mies osasi panna Kekkosen perässähiihtäjineen omalle paikalleen.

En tarkoita, ett heitä vastaan olisi älyttömästi hyökätty, vaan heidät nimenomaan pantiin omalle paikalleen tai ainakin sen lähelle. Karin piirrokset olivat vailla vertaa koko maailmassa. Ne eivät edustaneet venäläistyyppistä ns. satiirista huumoria, kuten vaikkapa Krokodil-lehti, joka yritti briljeerata ala-arvoisille rinnastuksilla ja itse keksityillä typeryyksillä, kuten jokunen oman aikammekin pilapiirtäjä. Karin huumori oli nerokkaan osuvaa.

Lehden paksuus oli ongelma. Sain sen siihen aikaan noin viikon vanhana ja viikon annos aina kerrallaan. Sitä kertyi kottikärryllinen vähintäänkin kerran kuukaudessa. Miten ihmeessä oli varaa painattaa tuollaista ilmeisen turhaa paperiröykkiötä, josta kolme neljännestä jäi aia lähes kaikilta lukematta? Miksi sitäkin sentään kaikille tyrkytettiin?

Jo siihen aikaan, toisin kuin moni kuvittelee, ajateltiin useinkin sitä, mikä tässä maailmassa on tarpeellista ja mikä ei. Jopa yhteiskuntaopin oppikirjassa kehotettiin varomaan mainosmiehiä ja muita muodinluojia, jotka uskottelivat tyhmille, että heidän oli nyt saatava vielä tätä ja tuota ollakseen onnellinen. Konsumerismi oli tullut meillekin.

Paksu hesari oli ennen valintamyymälöitä tämän mielettömyyden selvimpiä ilmauksia. Kaikki me toki Suomessa vielä silloin ymmärsimme, ettei se metsä mihinkään häviä siitä, että sitä hakataan. Jos sen vaikka jättäisi omiin oloihinsa, olisi siinä kymmenen vuoden kuluttua lähes läpitunkematon ryteikkö, josta kyllä järkiperäisesti hoitamalla saataisiin muutaman vuosikymmenen kuluttua taas propsipuuta, josta sopi paperia tehdä ja sitten järeitä tukkeja.

Eihän meillä Suomessa metsän uusiutuminen mikään ongelma ollut. Sitä tuli ja meni ja aina se oli jossakin kasvun vaiheessaan yhteyttämässä ja happea iloksemme tuottamassa. Ei se ollut ongelma.

Ongelmaksi sen sijaan alkoivat muodostua hurjaa vauhtia kasvavat kaatopaikat, jonne se mainosmiesten meille syöttämä tarpeeton kama yhä nopeammin päätyi. Miksi me oikein suostuimme lukemaan hesaria, kun tarjolla olisi ollut ohuempiakin lehtiä?

Syy tuli jo kerrottua. Se oli hyvä lehti, eikä mikään tähtitoimittajien kunnian kenttä, jossa kilpailtaisiin siitä, kuka on aatteellisin ja löytää kaikkein kauheimmat väärinajattelemisen jäänteet vähäpätöisestä, mutta niin kovin vaikutusvaltaisesta kulttuuristamme.

Hesarin suuret päivät ovat olleet ja menneet, mutta yhä lehti ilmestyy myös yli kahdensadan tuhannen kappaleen paperipainoksena, jonka paksuus on ehkäpä neljänneksen entisestä. Joka tapauksessa voimme todeta sen yhä olevan merkittävä tekijä metsiemme kiertokulussa, vaikka paperin tuotantokin alkaa tässä maassa olla jo alas ajettu.

Nyt tuossa lehdessä joka tapauksessa hallitsevat kaikkein uudenaikaisimman oikeinajattelun mestarit, jotka osaavat ulkoa maailmalla syntyneitä iskulauseita. Yksi niistä kauhistelee puiden hakkaamista. Metsureille eli nyyisille moton käyttäjille on siellä vierailla veräjillä keksitty oma nimikin: puunteurastajat.

Jonkinlainen usko siihen, ettei se kerran hakattu puu jotenkin kuitenkaan sitten enää uudelleen kasva (mikä on yksilöiden kohdalla sinänsä totta) ja että sen kaataminen on jonkinlainen synti, on iskostunut myös meidän maahamme.

Tavallinen stadilainen edistyshenkilö ei kerta kaikkiaan usko, että metsänomistajat huolehtisivat puidensa uusiutumisesta. He vain tappavat noita eläviä olentoja, joiden halaaminen tuottaa niin hyvän mielen. Herain toimittajat ovat etujoukkoamme ja näyttävät sisäistäneen asian.

Asetelma on absurdi sikäli, että jokainen sivun mittainen juttu, joka tuossa lehdessä julkaistaan, vaatii yhtä paljon paperia kuin normaalin kirjan julkaiseminen. Jos kirjan julkaiseminen on ympäristöä vaarantava asia eli ympäristörikos, on sitä myös jokainen hesarissa julkaistu juttu.

Olin aika järkyttynyt huomatessani pari päivää sitten erään toimittajasankarin teilaavan erään kirjan julistamalla sen ympäristörikokseksi. Hän vaati asian hyvittämistä istuttamalla tietyn määrän puita noiden kirjan vuoksi uhrattujen marttyyrien hyvittämiseksi.

Miksi hän uhohti sen, ett hänen olisi itse tehtävä samasta syystä aivan samoin, en tiedä. Ehkäpä hänen julistamansa evankeliumi on niin arvokasta, että sen nimissä on voitava uhrata paljon kaikkein kalleintakin. Näinhän sitä joskus  Jeesuksen aikoina temppeleissä vielä tehtiin.

Mutta entä mikä oli tuon toimittaan tekemän rikoksen kautta ja hinnalla tälle maailmalle julistama sanoma?

Kyseessä oli erään nuoren miehen elämäkerran teilaus. Kirjaa en ole lukenut, mutta tiedän, että sen aihepiiri herättää suurta mielenkiintoa ja ihan aiheesta. Kyseessä on nimittäin tummaihoinen nuori mies, juuri sellainen, jonka kaltaisten oikeuksien ja onnen nimiin koko hesarin toimitus yhä uudelleen vannoo. Tässä tapauksessa kirjoittajan ihonväriä ei kuitenkaan edes mainittu…

Millaista se oikein on, kun elää nuoruuttaan tässä henkisten sarvikuonojen maassa, jossa niin harva ymmärtää mitään edes etuoikeuskehästä ja inklusiivisuudesta? Millaista on, kun sivulauseissakin kantasuomalaiset puhuvat loukkaavilla sanoilla tai ainakin ajattelevat aivan epäkorrekteja ajatuksia? Eikö se ole helvetti maan päällä.

Tämä tumma nuori mies näyttää tietojeni mukaan sen sijaan olleen ihan tyytyväinen elämäänsä. Hän on harrastanut kaikkia niitä samoja sekoiluja, kuin ikätoverinsa yleensä, siis nuo nuoret miesoletetut. Viinaa, seksiä, epäkorrekteja puheita ja piru ties mitä.

Miksi siitä nyt on oikein elämäkerta kirjoitettu? Tiedossa on, että sen kohde on suhtautunut kielteisesti monimuotoisuuskoulutukseen, joka sentään on kehitetty kaukana sivilisaatiomme keskuksissa juuri hänen kaltaisiaan varten?

Miksei hän valita ja huokaa? Miksei hän ole onneton? Miksei hän vaadi meitä muuttamaan koko ajatteluamme ja elämäntapaamme? Missä on syyttävä sormi? Niin, miksi koko kirja sitten on kirjoitettu? Eikö se ole turha tai vielä sitäkin pahempi?

Koko kirja näyttää olevan  kuin märkä rätti päin inklusiisivisuuskouluttajan hyväntahtoisia tädinkasvoja. Näyttää siltä, että tämä mies haluaa olla vain mies muiden joukossa. Mies? Siis rontti? Ehkäpä siinä on kaiken avain?

Miksei hän avaudu ja tunnusta feminiinistä puoltaan ja tule vaikkapa toimittajan luo itkemään? Olisihan tässä maassa sympatiaa ja hellyyttäkin tarjolla loputtomasti niille, jotka sitä etsivät.

Kyseessä on siis aivan turha ei, vaan vastuuton ja vahingollinen-  kirja jossa kaikki suurimmat ja uusimmat totuudet on asetettu päälaelleen ja vieläpä aivan väärän henkilön toimesta. Eikö koko painos olisi makuloitava, ellei sitä nyt sitten voida kieltää ja julkaistava sen sijaan jokin oikein ajattelevan uhrihenkilön kirja, ehkäpä naisen tai transhenkilön kirjoittama?

Tuossa kirjassa sitten kirjoittaja voisi oikein kunnolla ruoskia lukijoiden ennakkoluuloja ja väärämielisyyttä, islamofobiaa ja valkoista ylivaltaa. Sitähän me kaikki juuri tarvitsemme emmekä jonkun tumman miehen kertomuksia mukamas normaalista  nuoruudestaan.

Eiköhän se kirja ole piankin jo tulossa.

Vaikutusvaltainen sankari

 

Jesuiitan elämänviisaus

 

Baltasar Gracián, Sankarin taskupeili. Suomentanut Tarja Härkönen. WSOY 1996, 238 s.

 

Tämä kirja on oikeastaan yhdistelmä teoksista El Héroe, El Criticón, Agudeza y arte de ingenio ja El Discreto.

Kun kyseessä on kirjailija, jota sellaiset miehet kuin La Rochefoucauld, Nietzsche ja Schopenhauer ovat ihailleet, paljastaisi tietenkin vain oman tyhmyytensä pitämällä häntä kovin pinnallisena ja köykäisenä.

Kuitenkin tulee kiusaus ajatella Graciánia jonkinlaisena Dale Carnegien varhaisena henkisenä esi-isänä. Hänkin näyttää neuvovan, miten saavutetaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Keinojen valinnassa ei silloin tarvitse eikä saa olla turhantarkka ja keskeinen tosiasia on, että hölmöt ja imartelua kaipaavat muodostavat ihmiskunnan suuren enemmistön, jonka suosio viime kädessä ratkaisee menestyksen.

Todennäköisesti Gracián ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa normatiivista esitystä maailmassa menestymisestä, vaan ainoastaan kuvauksen joistakin realiteeteista, jotka on huomioitava. Hän oli epäilemättä jesuiitta, mutta joutui myös veljeskunnan kanssa riitoihin ja sai julkaista kirjansa salanimellä välttyäkseen pahemmilta seurauksilta.

Mitä itse jesuiittojen historiaan tulee, ei heitä kannata pitää katolisuuden ytimenä. Tunnetustihan heidät karkotettiin aikoinaan katolisista Portugalista ja Ranskasta ja itse paavi kielsi lopulta heidän toimintansa yli neljäksikymmeneksi vuodeksi  vuonna 1773.

Olen huomannut, että monet pahastuvat suuresti, mikäli mainitaan sellainen käsite kuin jesuitismi. Kuitenkin se on maailmassa yleisesti tunnettu ja laajalti käytetty ja kuvaa erästä todellista asiaa. Joka haluaa keksiä paremman termin, sen tehköön. Jesuiitat ovat tehneet paljon hyvääkin ja samaahan voi sanoa myös Putinista, jonka laittoman hyökkäyksen tuomitsen taas kerran.

Kirjoittaja ei kuulu Machiavellin suuriin ihailijoihin, vaan päinvastoin tekee tästä pilaa. Suuri poliittisen teorian klassikko olikin itse asiassa myös suuri moralisti ja jopa demokratian ihailija (ks. Vihavainen: Haun machiavellin moraali tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mitä Gracián ei ole.

Teos yllättää kuvailemalla menestyvän miehen erilaisia taitoja vaikuttaa ympäristöönsä ja hurmata sitä. Keinot ovat usein vähemmän ihailtavia. Ensimmäisenä mainitaan, ettei kaikkia korttejaan saa paljastaa. Ulospäin on näytettävä tietynlaiselta, mitä sitten on kuoren alla, ei tämän kirjoittajan kannalta kaiketi ole erityisen kiinnostavaa.

Sankari edusta kirjoittajalle rahvaanomaisuuden vastakohtaa ja hänelle oli ominaista arvokkuus ja hyvä maku, mitä rahvaalla ei koskaan ole. Missään asiassa ei saanut mennä yli tietyn rajan ja sen ymmärtäminen oli taidoista tärkeimpiä.

Kirjoittaja on Espanjan ja espanjalaisuuden suuri ihailija ja tietenkin myös itse espanjalainen. 1600-luvulla kukoisti espanjalainen kulttuuri yhä Lope de Vegan ja Velasquezin kaltaisten nerojen tähdittämänä ja sekä Espanjan poliittinen valta että sen kieli olivat maailmassa yhä arvossaan. Sota Alankomaissa oli supervallan joutsenlaulu.

Tuohon aikaan oli suosittua esittää stereotypioita ja piirrettyjä kavalkadeja eri kansoista, niiden pukeutumisesta, tavoista, hyveistä ja paheista. Sellaisia tämäkin kirjoittaja sivulauseissa esittää. Jotkut kansakunnan ovat hänen mielestään esimerkiksi näyttäviä luonnostaan ja siinä suhteessa Espanja on vahvoilla.

Sanalla sanoen: näyttävyys on viimeinen sipaisu sankarillisille lahjoille, toinen luonto. Espanjalaiset ovat myös luonnostaan ylimyksellisiä, mikä muista kansoista saattaa näyttää ylimieliseltä, mutta se on vain synnynnäistä ylemmyyttä. Kuten jotkut toiset kansakunnat soveltuvat hännystelijöiksi ja nöyristelijöiksi, espanjalainen luonne on omiaan johtajaksi.

Ihmisen ikä voitiin jakaa useampiin kausiin, joista yksi oli sopivaa käyttää oppimiseen, muun muassa muista kansakunnista oppimiseen niiden parissa matkustamalla (vrt. Grand tour).

Ihanteellisella sankarilla oli kielitaitoa: kaksi maailman kieltä, latinan ja espanjan, jotka ovat nykyään avain maailmaan, sekä kreikan, italian, ranskan, englannin ja saksan voidakseen nauttia siitä paljosta hyvästä, joka noilla kielillä on ikuista.

Ihanteellinen sankari kiersi koko maailman ja käveli politikan tärkeimmissä provinsseissa: rikkaassa Espanjassa, runsasväkisessä Ranskassa, kauniissa Englannissa, osaavassa Saksassa, urhoollisessa Puolassa ja vieraanvaraisessa Moskovassa.

Sankarin ominaisuuksia peilataan tässä kirjassa erityisesti antiikin historian hahmoihin, jotka aikalaiset ehkä tunsivat parhaiten, mutta myös Espanjan ja Ranskan merkkimiehiin ja hieman Italiankin. Ei juuri muihin.

Epäilemättä Graciánilla on tiettyä ihmistuntemusta ja tarkkanäköisyyttä, joka muistuttaa La Rochefoucauldia. Se oli myös lähellä kerettiläisyyttä oleva näkökulma, jota jesuiittaveljet näköjään sulattivat huonosti.

Kaiken oman aikakautensa käsitteistön alta kirjasta näyttää pilkistävän myös modernin yhteiskunnan ja ihmisen hahmo sellaisen kuin hän on, sekä ihanteista ja hyveistä riisuttuna että niillä varustettuna.

 

 

Maista ite!

 

Taste Saimaa

 

Saimaa on vuonna 2024 European Region of Gastronomy. Mitä kaikkea se meritsee, en tiedä. Arvattavasti jotkut makutuomarit sen merkeissä kiertelevät aluetta ja antavat enemmän tai vähemmän pisteitä ruokapaikoille.

Suomi ja Saimaa ovat ansainneet tämän noston. Maailmalta on ollut turha etsiä suomalaisia ravintoloita, vaikka omaleimaisia ruokia meiltä löytyy saman verran kuin muusta Euroopasta yhteensä.

 Tietenkin liioittelen ja ymmärrän hyvin, että omat kansalliset rukamme ovat useimiten jossakin muodossa olemassa myös muissa maissa. Gastronomia jos mikä on kuitenkin ala, jossa finessit merkitsevät paljon, jopa kaikkea.

 Leipää on maailma täynnä, mutta yritäpäs saada vaikkapa maailman mteropolien hienoimmistakaan paikoista vaikka vain savolaista ruisleipää, ohrarieskaa tai karjalanpiirakoita. Nämäkään eivät ole mitään vakiotavaraa, vaan laatu vaihtelee jokaisen kohdalla valtavasti: tympeästä mössöstä fantastiseen, tuoksuvaan herkkuun.

Tuota Saimaan ja suomalaisen ruuan etikkoaikaa on mielestäni käytetty hieman omituisesti keskittymällä kokonaan vain tiettyjen ravintoloiden nimiin. Viisasta se on sikäli että, kuten sanottu, kehno valmistaja turmelee kyllä ne maailman parhaat, maukkaimmat ja puhtaimmatkin raaka-aineet, joita tälä aueella on.

On siis hyvä nostaa esille mestarit ja keskittyä niiden antiin. Muuan paha puute joka tapauksessa näkyy tuossa alueen herkuttelukartassa, nimittäin savonlinnalainen opetusravintola Paviljonki on joukosta poissa. Sen anti on kuitenkin aina ollut huippua. Myös Puumalan Poiju on ainakin joskus ansainnut korkeimamt pisteet.

Mutta piti puhumani siitä, ettei ole järkevää keskittyä nostamaan esille vain tiettyjä ruokapaikkoja. Ei niitä kukaan kauan muista.

Sen sijaan on asianmukaisella ylpeydellä esiteltävä niitä ruokalajeja, joita löytyy nimenomaan Saimaan alueeta ja itse asiassa vain täältä. Usein niitäkän ei ole saanut ravintoloista. Ehkä olisi aika ruveta saamaan?

Ensimmäinen mieleen tuleva asia ovat Erilaiset kukot: ahvenkukko, muikkukukko, lanttukukko ja lihakukko. Myös pitkään uunisa haudutettu patakukko esilaisista pikkukaloista ja läskistä on mainiota.

Oikein tehtyinä ne kaikki ovat todellista herkkua ja ne on myös ymmärrettävä tarjota ja nauttia kuumana, ikään kuin uuri uunista nostettuina. Toinen tapa on tietenkin ollut syödä niitä vaikkapa jossakin kaukana suopellolla tai metsässä säilykepurkillisen tapaan, mutta ei siitä nyt enempää se kuuluu menneisyyteen.

Puhdas ja tiivislihainen Saimaan kala on ihan toista kuin etelän vetelät merikantturat, joista puuttuu maku. Ei ole yhtään Saimaan kalaa, joka ei oikein valmistettuna olisi herkkua. Uunihauki runsaan voin ja tillin kera maistuu vatrmasti, särkifilee suolattuna ja pakastettuna on kalojen aatelia. Ne ruodot voi käyttää keiton lientä valmistettaessa tai heittää pois. Ei niitä kukaan pakota syömään.

Muikku on Saimaan kuningaskala ja sitä on käsiteltävä eri tavoin koosta riippuen. Isoista muikuista saa erinomaista herkkua paistettuna, pienet taas on miedosti suolattava sipulin kera. Jos ne valmistaa liian runsaan jauhon ja voin kera, ne saattaa onnistua pilaamaan ja hankkiin vain ähkyn.

Siika on graavattuna parhaimmillaan ja sen mukaan kannattaa panna katajanmarjoja tai giniä. Ahvenfileet ja savuahvenet ovat loistoruokaa. Mistäpä saat parempaa? Matikoitakaan ei pidä unohtaa talvella.

Koko Suomen mätimaailma on luku sinänsä. Venäläisillä on kaviaarinsa, ikra, jota nykyään saadaan yleensä maan ulkopuolelta. Suomalaislla taas on kymmenkunta erilaista mätiä, jotka sipulisilpun ja smetanan kanssa ovat paras kaveri keitetyille peruoille,kananmunan puolikkaille ja kylmälle ryypylle: made, muikku, kiiski, villakuore, sateenkaarirautu, silakka, lohi jne. Panee paremmaksi, ken pystyy, ei se sammen mäti sen parempaa ole.

Ja ne paistetut silakat! Moni ulkomaalainen, joka tuntee Helsinkiä, kiiruhtaa heti saavuttuaan syömään paistettuja silakoita sellaiseen ravintolaan, joka ymmärtää niitä tarjota. No, silakkaa ei löydy Saimaasta, mutta läheltä sentään. Myös savustettuina ne ovat maamme omaleimaisinta antia ja niitäkin on turha rvintolasta etsiä.

Suomalainen kermainen lohikeitto, jossa tuoreen lohen kanssa on myös kylmäsavustettua lohta ja runsaasti hyvää tilliä, on maailman paras keitto. Kalaseljanka ja boullabaisse saattavat olla hyviä, mutta lajissaan tämä on paras.

A propos, savustaminen. Reino Paasilinna-vainaalla oli Kesäkadun toimitalon katolla oma savustuspönttö, jossa hän valmisti arvovieraille savulohta. Siinä oli herkkuruuan idea ymmärrtty täydellisesti. Suoraan pöntöstä nostettuna ja keitettyjen perunoiden kanssa tarjoiltuna savukala on tyrmäävän hyvää. Sitä kelpaa kotona muistella.

Mitä niihin ranskalaisiin peruoihin (frites, fries, chips) tulee, ne on syytä viedä mahdollisiman kauas herkkuoöydästä ja syöttää mieluimmin elukoille. Anteeksi vain, brysseliläiset. Ranskalaiset soivat simpukoihin kuin hajuveri lihapulliin. Keitetty peruna on perunoista paras kunhan se on kunnon lajiketta.

Ja sitä savustettua ruokaahan meillä riittää loputtomasti: on savusanunapalvattua kinkkua (laatu vaihtelee laidasta laitaan), on erilaisia kylmäsavustettuja kaloja ja lihoja jne. Ulkomailla en ole koskaan saanut mitään kunnollista savustettua ruokaa.

Joskus sentään sain joulumarkkinoilta itävaltalaista sian savukylkeä, Bauernspeck, jota kyllä kelpasi vuolla ruisleivän päälle. Sen jälkeen en ole vastaavaa löytänyt.Hyvää saa kyllä meilläkin etsiä. Kuortin Ruokarenki on ollut antoisa paikka, kuten myös Heinolan Heila.

Karjalanpaistista olen kirjoittanut ennenkin. Olennaista siinä on runsas rasvan käyttö valmistusvaiheessa. Paistin häähdyttyä sen voi kuoria pois, mutta valmistettaessa se pehmentää lihan korkeassa lämptilassa, mikä on sen hekullisuuden kannalta vättämätöntä. Ei kukaan kaikkea rasvaa syömään pakota. Vrt. saksalaisten Eisbein.

Sittenhän meillä on tuo laatikoiden maailma, josta olen usein kirjoittanut. Voitte sanoa, että onhan sellaisia muuallakin, esimerkiksi nimellä paté, casserole jne. Onhan sitä maailmassa kaikenlaista, mutta laatikko ja laatikko ovat kaksi eri asiaa. Hyvä maksalaatikko on hirvipeijaisissa aina ansaitusti pyödän suosituinta ruokaa hirvipaistin jälkeen.

Sitten on meillä esimerkiksi veripalttu, talkkuna, maalaisvoi, kesäkeitto, savupotkahernekeitto ja kymmenittäin muita omalaimaisia ruokia, jotka pitää vain osata valmistaa oikein.

Itse osaan tehdä vain simppeleitä ruokia ja onneksi suomalaiset perusruuat yleensö ovat juuri sellaisia. Meidän keittiömme ei ole hovikeittiö. Sitä ei alun perin ollut myöskään maailmankuulu venäläinen keittiö, jossa maalaisruuat ovat yhtyneet hoviruokien kanssa.

Suomalaisen keittiön ruokalajit ovat nimenomaan se asia, joka olisi nyt tuotava esille, raaka-aineiden erinomaisuude ohella. Meidän savolainen ruokamme on parhaimmillaan alkuperäisenä maalaisruokana, på svenska husmanskost, jollainen Ruotsisa oli ainakin hiljattain taas  muodissa.

Sitä voi sitten varoen kehitellä ja modifioida kevyempään suuntaan, mikäli syöjät ovat hillittömiä,mikä on nykyään valitettavan yleistä, tai elleivät kohderyhmänä ole urheilijat ja vastaavat liikunnan harrastajat, sen sielua on kuitenkin samalla tarkoin varjeltava tappamasta. Ruualla se ei ole kuolematon.

Aika rientää ja tavaraa kertyy

 

Virstantolppa

 

Nyt näyttää tälläkin blogilla olevan jo 6007129 klikkausta. Paljon kiitoksia lukijoille, joiden takia näitä lähinnä viitsii kyhätä. Toisaalta kyseessä on eräänlainen päiväkirja, johon merkitsen tuoreeltaan vaikutelmia luetuista kirjoista ja muusta mielenkiintoisesta, jota on hiljattain tapahtunut.

Tekstejä on 2813, joista kukin yleensä vähän yli kahden liuskan laajuinen. Hiukan harmillista on, että vanhojen teemojen löytäminen on jälkikäteen joskus vaikeaa, vaikka käyttäisi sivun vasemmassa yläkulmassa olevaa hakutoimintoa. Siitä on joka tapauksessa hyötyä, mikäli haluaa etsiä tiettyyn teemaan liittyvää ainesta.

Kommentteja on kertynyt 47698 ja suurin osa niistä on asiallisia ja usein hyvinkin kiinnostavia lukea. Kiitos niistä.

Valitettavasti on mukaan aina ollut tulossa myös sellaista ainesta, jonka tarkoituksena ei ole aidosti keskustella käsiteltävästä tai mistään muustakaan aiheesta, vaan heittää sekaan aivan primitiivisiä mölähdyksiä, joiden kohteena ovat yleensä yksittäiset henkilöt, puolueet, maat, kielet tai vastaavat.

Olen aina silloin tällöin huomauttanut, ettei niitä täällä tarvita eikä suvaita ja koetan jatkossa olla entistäkin tarkempi niiden poistamisessa. Onhan tässä tullut lipsuttuakin.

Kaikki vakavalla tarkoituksella tehdyt kommentit, jotka liittyvät käsiteltyihin asioihin, ovat aina tervetulleita, olivatpa ne itse blogeihin nähden miten negatiivisia tahansa. Tärkeintä on, että väitteille esitetään perusteet.

Aivan muihin asioihin liittyvät kommentit, olkoonkin, että niissä on aasinsilta blogiin, ovat myös vaaravyöhykkeessä. Miksi niiden paikka olisi täällä? Kirjoittaja miettiköön, mistä moinen johtuu.

Ja sitten pelkkä kiroilu ja sättiminen on myös asia, jonka voi halutessaan mieluummin tehdä vaikkapa omalla facebook-sivullaan.

Tässä ei nyt ole tarkoituksena ylläpitää mitään yleistä virtsatolppaa, vaikka muuan virstantolppa taas sivuutettiin. Ero on olennainen.

Kiitoksia lukijoille ja kommentaattoreille! Jatketaan!

Oli synkkä ja syksyinen yö,

 

Skotlannin nummilta

 

Walter Scott, Musta kääpiö (1816). Englannin kielestä suomentanut J. Krohn. Otava 1912, 197 s.

Skotlanti merkitsi eurooppalaisille kauan seutua, josta saapui loputon virta hurjia palkkasotureita, joita ruhtinaat mielellään pestasvat. Skottilaisia sukuja on tänäkin päivänä myös meillä presidentinlinnaa myöten, kuten niitä on muuallakin Euroopassa, aina Venäjällä asti.

Skotlannissa riitelivät alituisesti keskenään kunniastaan arat suvut ja klaanit, mikä on varma primitiivisen yhteiskunnan ja erityisesti vuoristolaisten tunnusmerkki. Nykyäänhän vastaava instituutio on yhä voimissaan monin paikoin etelässä, jopa Euroopassa.

Samaan aikaan Skotlanti kuitenkin kulki koko länsimaisen sivilisaation eturintamassa ja oli valistusfilosofian tärkein kehto jopa Voltairen tunnustuksen mukaan.  Toki Skotlannin valistus syntyi kaupungeissa eikä ylämaan vuoristoissa.

David Hume, Adam Smith ja monet muut skotit olivat nykyisen maailmamme älyllisen perustan laskijoita. Valistus ulottui Skotlannissa laajalti myös kansaan ja1700-luvun puolivälissä lukutaito oli jo maassa yleinen.

Vuonna 1707 Skotlanti ja Englanti yhdistyivät. Maasta karkotetun Jaakko II:n kannattajat eli jakobiitit eivät tätä hyväksyneet ja jatkoivat vastarintaa vuosikymmeniä, Stuart-sukuisen kruununtavoittelijan asuessa Ranskassa.

Kaksi kertaa jakobiitit nousivat suurempaan aseelliseen kapinaan Englantia vastaan, 1714-15 ja 1745-46. Kapinat tietenkin kukistettiin, mutta toisinkin olisi voinut käydä. Pienempiä levottomuuksia oli enemmänkin.

Tiedossa on, että kuninkaamme Kaarle XII, ”rautakallo” suunnitteli apuretkikunnan järjestämistä Skotlantiin, jossa valtaan nostetun Stuartin avulla olisi sitten käännytty pohjoiseen, Kaarlen täkäläisiä vihollisia vastaan.

Tämä tapahtui paljon Poltavan taistelun jälkeen, tilanteessa, jossa  venäläiset olivat jo vallanneet koko Suomen lyötyään se armeijan Napuen taistelussa 1714. Suomalaisiakin joukkoja oli silti yhä kuinkaan käytössä. Carl Gustaf  Armfeltin johdolla he samosivat Norjan tuntureiden yli vuonna 1717 ja olivat siis jo lähellä Skotlantia. Tosin siihen aikaan vuosien 1714-1715 jakobiittikapinakin oli jo kukistettu.

En tunne tarkemmin niitä Kaarlen suunnitelmia, jotka liittyivät Skotlannin jakobiittien kanssa tehtävän yhteistyöhön. Joka tapauksessa lienee sanottava, ettei idea ihan mahdoton olisi ollut, jos se olisi aikanaan toteutettu. Silloin skottilais-ruotsalais-suomalainen yhteys olisi saanut nykyistäkin suuremman merkityksen.

No, Walter Scottin pikku romaani liittyy ensimmäisen, pienen jakobiittikapinan aikoihin, vuoteen 1708, heti Skotlannin ja Englannin yhdistymisen jälkeen. Se puhu mitään siitä ruotsalaisten mahdollisesta maihinnoususta, jota ei koskaan tullut. Sen sijaan se kuvaa kiinnostavasti paikallisten klaanien välisiä jännitteitä ja Englannin ja Skotalnnin rajaseudun sotaisia perinteitä.

Romaanissa on ajan romanttisen kirjallisuuden perusainekset: kauhua herättävä olento, öiset ratsastukset, naisenryöstöt, sukujen ja aatelisten kunnianarkuus ja ritarilinnojen sotainen historia.

Suurten intohimojen, hyveiden ja paheiden ohella löytyy kirjasta mystistä arvoituksellisuutta ja aivan yllättävä loppukohtaus, joka on todellinen Hollywoodin arvoinen happy end. 1800-luvun alun brittilukijat saattoivat vielä ammentaa sadan vuoden takaisesta lähihistoriastaan hyvin dramaattisia aineksia, joiden kontrasti uuteen teollisen vallankumouksen Britanniaan oli melkoinen.

Toki muistamme, että tuo pelkäksi järjen ja edistyksen ajaksi helposti mieltämämme 1800-lukukin oli yhä täynnään hirvittäviä draamoja, mukaan lukien nälänhädät Irlannissa ja Suomessa. 1800-luvun alun ja vielä puolivälinkin romantiikkaan kuului myös goottilainen kauhu, joka ilmeisesti viihtyi ajan ilmapiirissä.

Suomessa sitä edusti esimeriksi Sakari Topeliuksen nyt jo unohdettu Aulangon pastorinvaali (ks. Vihavainen: Haun aulanko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka kannattaa yhä lukea.

Scottin romaanit olivat aikoinaan valtavan suosittuja ja niitä luettiin kaikkialla länsimaisen sivistyksen piirissä. Ne tarjoavat yhä jonkinlaista vastapainoa sille kuvalle rationaalisesta ja kuivan asiallisesta Englannista, joka mielessämme helposti syntyy. Skotlantiahan Scott muuten kuvaakin, eikä suinkaan Englantia ja se oli ja on aivan eri asia se.

Soli Deo gloria

 

Operaatio DEI

 

Viime aikoina on julkisuudessa yhä useammin esiintynyt sana dei, jota aluksi suuresti hämmästyin. Kuten meikäläinenkin lyhyen kurssin latinisti heti huomaa, kyseessä on genetiivi sanasta deus -jumala.

Termihän on tuttu sellaisestakin organisaatiosta kuin Radio Dei, joka näyttää yhä toimivan ja jotkut tuntevat sellaisenkin organisaation kuin Opus Dei -Jumalan teko, joka on suuri kansainvälinen, katoliseen kirkkoon assosioituva organisaatio, personaaliprelatuuri, kuten siellä sanotaan. Sillä on Suomessakin kai tuhansia jäseniä tai kannattajia.

Muistelenpa takavuosina edistyspiireissä olleen melkoista kohinaa siitä, että moinen järjestö toimii meilläkin ja kaiketi yrittää saada vielä kannattajia näkemyksilleen, vaikka ne ovat vääriä. Siis salaliitto, jonkin moinen. Ultramontanismia, sano?

Itse en jaksa moisista järjestöistä innostua suuntaan enkä toiseen, vaikka kieltämättä jesuiittaveljeskunta (Societas Jesu) on aika kiehtova organisaatio, jota itse pidän modernin ajattelun pioneerina. Sen tunnuslause muuten on Ad maiorem Dei gloriam, Jumalan suuremmaksi kunniaksi.

Jesuiittojen suuressa innvaatiossa, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot, on koko modernin länsimaisen moraalifilosofian ydin.

Esimerkiksi Venäjällä 1860-luvulla alkunsa saanut totalitaarinen radikalismi, joka sittemmin sai bolševismin hahmon, oli selvää jesuitismia (vrt. Vihavainen: Haun vallankumouksellisen katkismus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kaiken maailman ekoteroristit ja muut fanaatikot ovat viime kädessä Ignatius Loyolan seuraajia.

On kiinnostavaa kuunnella vaikkapa 30-vuotien sodan ajalta periytyvää renkutusta Es schlägt ein fremder fink in Land (es schlägt ein fremder fink im land - Поиск (bing.com)).

Siinä katolisia Tillyn joukkoja edustava palkkasoturi rehvastelee sillä, että on polttanut 30 kylää, mikä ei vieläkään riitä ja että tämä tapahtuu ad maiorem Dei gloriam! Siis jesuiittojen tunnuslause tässä rienaavassa yhteydessä.

Es schlägt ein fremder Fink im Land

Radibimmel, radibammel, radibumm

Die Luft, die riecht wie angebrannt

Der Tilly der zieht um

Es klingt so fein

Radibimm, bumm, bamm

In majorem Dei gloriam.

 

No itse asiassa piti kirjoittaa jotakin tästä toiminnasta, joka nykyään esiintyy DEI-otsikon alla. Sehän viittaa käsitteisiin diversity, equity ja inclusion. Tuskin tarvitsee kääntää, mutta selittämistä näiden kattokäsitteiden todellinen käytännön merkitys vaatisi sitäkin enemmän.

Normaali terve järki ja hyvä käytös edellyttävät, että työyhteisössä huomioidaan työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja mahdolliset poikkeavuudet. Eihän se sen kummempaa ole, jos tavoitteena on saada homma toimimaan ja työntekijät viihtymään, mikä on kaikkien yhteinen intressi.

Tästä on kuitenkin kehitetty Amerikassa kokonainen ideologia, jossa olennaista on ns. positiivinen syrjintä eli affirmative action, mihin Amerikassa liittyy koko neekeriorjuuden ja rotuerottelun historia, millä perustellaan slummikulttuurista saapuvien ja muidenkin erilaisten alisuoriutumista, mitä pyritään kompensoimaan kollektiivisessa katumuksessa piehtaroiden.

Jostakin syystä moinen ideologia on omaksuttu ilman kritiikin häivääkään myös meidän maamme joissakin piireissä, joissa totisena tutkitaan etuoikeusympyröitä ja pohditaan, miten alisuoriutujia parhaiten palkittaisiin.

Kyseessä näyttää olevan eräs laji tuota Loyolan alulle panemaa totalitaarista ajattelua, jonka tunkeminen terveen järjen tilalle näyttää joistakin ihmisistä aina tuntuvan palkitsevalta. Päämäärä on periaatteessa ihan hyvä, mutta vasta keinot eli kokonaisuus voivat punnita tämänkin toiminnan arvon.

Bolševikit olivat aikoinaan täysin vakuuttuneita siitä, että heidän keinoja kaihtamaton politiikkansa aivan varmasti lopulta toisi koko ihmiskunnalle uuden onnen tilan ja vastaava naiivius on aina ollut ominaista kaikille muillekin totalitaarisille liikkeille.

Terve järki on valitettavasti asia, johon älymystönä itseään pitävät henkilöt aina suhtatuvat enemmän tai vähemmän vihamielisesti. Kauko Kareen tunnuslauseena oli aikoinaan Terveen järjen puolustus (Vrt. Bertrand Russellin samanniminen teos), kun hän yritti paljastaa kekkoslaisuuden heikkoja puolia. Sehän ei onnistunut lainkaan. Kun ihmiset haluavat tulla jymäytetyiksi, he myös tulevat.

Niin kauan kuin tuo dei-ilmiö pysyy rajoitetuissa mittasuhteissa, se tuskin on kovin haitallinen. Jos ja kun se valtaa Esimerkiksi Yleisradion, ollaan jo vaarallisella tiellä. Kyseessä ei nyt vain nimestään huolimatta ole mikään jumalallinen tieto ja kansakuntamme velvollisuus, joka oikeuttaisi tuon ideologian sen pakkosyöttämisen, vaan Amerikasta apinoitu ja sikäläisiin oloihin liittyvä muoti.

Näyttää siltä, että yhä useamman on mahdotonta käsittää, ettei Suomi ole mikään osa Amerikkaa, vaikka Natossa olemmekin ja että meidän olisi hoidettava omat asiamme oman järkemme mukaan eikä typerästi apinoitava sitä, mikä valtameren takana kulloinkin sattuu  olemaan muotia.

 

 

 

Terveisiä perheestä

 

Valta ja vapaus

 

Kun on edes pinnallisesti tutustunut sellaisiin dokumentteihin kuin Ruotsin valtakunnan vanhat lait ja Venäjän vuoden 1649 lakikokoelma Sobornoje uloženije, tulee vakuuttuneeksi siitä, miten keskeinen asia vanhempainvalta on ollut menneinä aikoina.

Kaikki valta ja oikeus käsitettiin aikoinaan Jumalalta lähteväksi ja hänen edusmiehensä maan päällä oli monarkki, joka ylläpiti lakia ja oikeutta ja omien palvelusmiestensä kanssa valvoi koko maan tilaa.

Toinen sfääri oli sitten perhe, jossa oltiin jo hierarkiassa alempana. Niin kuin monarkki oli Jumalan alainen ja tälle tilivelvollinen ja talon isäntä puolestaan monarkille tai rajoitetusti myös tämän edustajille, olivat perheen jäsenet isännän vallan alaisia ja tämä koski myös palvelusväkeä.

Kotirauhasäädökset olivat Ruotsin valtakunnassa, myös Suomessa muuan tärkeä instituutio, joka osaltaan turvasi alamaisten vapautta ylempiensä mielivaltaa vastaan. Merkittävä valtio-oppinut Jean Bodin, joka kannatti hallitsijan absoluuttista valtaa, katsoi, ettei se kuitenkaan ulottunut kotien kynnyksen yli.

Kotiasiat eivät siis kuuluneet politiikan piiriin, mikä oli merkittävä este sellaiselle vallan käytölle, mitä kutsumme tyranniaksi eli kaikkialle ulottuvaksi mielivallaksi, jonka moderni muoto on totalitarismi.

Nythän tämäkin asia on haluttu perin pohjin muuttaa, missä voi olla omat hyvät puolensa, mutta myös vaaransa. Orwellin vuosi 1984 on jo kaukana takana ja lähestymässä on vuosi 2050, jolloin uljas uusi maailma Orwellin ennustuksen mukaan vasta on valmis.

Ruotsin keskiaikaiset lait kiinnittivät paljon huomiota talopojan suojelemiseen rälssimiesten mielivallalta. Palvelusten ja ruuan hinta määrättiin eikä vieras saanut tunkea talon omia eläimiä tieltään tehdessään tallissa tilaa omille hevosilleen. Myös kauppias haahdessaan nautti kotirauhaa.

Perinteisesti kapteeni laivassaan on kuin Jumala taivaassaan. Häntä ei siellä määräillä ja hän myös vastaa aluksestaan ja siitä, mitä siellä on.

Vanhan ajattelutavan mukaan tilanne oli samanlainen perheessä. Kun maailmassa oli olemassa vain yksi oikeus, ei sitä voitu hajottaa riideltäväksi mielipideasiaksi. Isä/isäntä päätti ja vastasi kuninkaalle ja joissakin asioissa suoraan Jumalalle.

Vaimon/emännän asema perheessä oli miehen alaisuudessa, mutta hyvänä kakkosena, jonka valtaoikeudet ulottuivat talon muonavaroihin ja lapsiin sekä palvelijoihin. Palveluskunnan aineellinen hyvinvointi oli usein emännän käsissä, jos lienee ollut miehenkin hyvinvointi monessa suhteessa. Mikäli mies kuoli, tuli äidistä Ruotsin lain mukaan lastensa omaisuuden haltija.

Ihanteellinen ajatus jumalallisen oikeuden toteuttamisesta hierarkkisessa perheessä ei tietenkään käytännössä aina toteutunut ainakaan ihanteellisesti. Tyrannihan se oli kotityrannikin ja tässäkin maassa moni muistaa, miten väkivaltaiset rangaistukset olivat arkipäivää vielä 1950-1960-luvulla. Toki asia oli ja on aina henkilöistä riippuvainen.

Venäjällä laadittiin Iivana Julman aikana merkittävä perhe-elämän käsikirja Domostroi. Tuo sana herättää useimmissa venäläisissä selkäydinreaktion väkivaltaisesta kotityranniasta ja tuo mieleen sen kohdan, jossa miehelle annetaan lupa murtaa vaimonsa kylkiluut.

Itse asiassa tuossa on kyseessä äärimäinen raja, johon saakka kotikuritus saa mennä ja kirjan laatija, esipappi Silvester kieltää koskaan kurittamasta vaimoa vihassa ja myös vaimoa vihastumasta kurituksen takia. Rakkauden tulee vallita kaikkialla, mutta toisaalta myös kurin, jota kirja kehottaa alituiseen käyttämään. Kyseessähän oli metodi hyvän saavuttamiseksi.

Sitä paitsi kirjassa on valtava määrä kaikenlaista arkielämän tietoa ja ohjetta oluen valmistuksesta ruokien säilyttämiseen jääkellarissa ja kuopassa, vieraiden vastaanottamiseen, pukeutumiseen ja niin  edelleen. Mutta siitä ei nyt ole puhe.

Domostroi oli vauraan pajariluokan käytösopas, peili, kuten tuohon aikaan sanottiin ja sitä voi verrata vaikkapa Castiglionen (ks. Vihavainen: Haun hovimiehet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja Erasmus Rotterdamilaisen tuotteisiin, jolloin valkenevat suuret erot ja myös yhtäläisyydet. Joka tapauksessa kyseessä oli ihanne, jollaiset käytännössä harvoin toteutuvat.

 Domostroi kielsi naisia koskaan juomasta alkoholia juopumukseen asti, muta aikakauden matkailijat todistavat muuta. Domostroi piti isännän vallan järkkymättömänä voimassa, mutta voimme päätellä, että tohvelisankareita oli tuohon aikaan yhtä paljon kun myöhemminkin.

Mitä isän ja äidin/isännän ja emännän ja lasten suhteelliseen asemaan tulee, voimme Venäjän osalta katsoa vuoden 1649 Sobornoje uloženijen määräyksiä.

Siellä isän ja äidin tappanut lapsi on armotta tapettava. Sen sijaan, mikäli isä tai äiti lyö kuoliaaksi lapsensa -siis ilmeisesti kurittaessaan, ei häntä ole siitä tapettava, vaan pantava vuodeksi istumaan vankeuteen ja sen jälkeen katumaan metropoliitan edessä.

Mikäli lapset puhuivat hävyttömästi vanhemmistaan, nämä saattoivat viedä asian hallitsijalle, joka ruoskitti rikkojat. Sama tapahtui niille lapsille, jotka laiminlöivät voimattomiksi tulleiden vanhempiensa elatuksen.

Mikäli lapset sen sijaan tulivat valittamaan vanhempiensa väkivallasta, oli heidät itsensä ruoskittava ja annettava sitten vanhempiensa käsiin. Myös palvelijat rinnastettiin lapsiin ja kuuliaisuuden puute ja kapinointi heidän taholtaan rankaistiin ankarasti, jopa käden menetyksellä.

Menneessä maailmassa oli käsitys kaikkia ihmisiä ylempänä olevasta laista ja oikeudesta vahvana. Ne eivät yleensäkään olleet mitään äänestysasioita eikä luovuttamattomista ihmisoikeuksista ollut vielä ajatustakaan, perhedemokratiasta puhumatta.

Paradoksaalisesti saattaisi ajatella, että hierarkkinen isännänvalta oli aikoinaan se alkio, johon modernin yksilökeskeisen ajattelun kehittyminen saatettiin perustaa. Käytännössä siihen liittyi se mielivallan mahdollisuus, joka koko yhteiskuntaan levitessään oli tyrannian ytimessä.

Tyrannia ei nykymaailmassa ole suinkaan käynyt mahdottomaksi. Päin vastoin, uusi teknologia auttaa haluttaessa ulottamaan valtion kaikkivallan minne tahansa. Luulen, että nykyään on aivan erityisesti syytä suhtautua epäluuloisesti sellaisiin henkilöihin, jotka ovat suurella innolla ulottamassa politiikkaa myös ihmiselämän henkilökohtaiselle tasolle.

Suomi ja sen kuningas

 

Saunarauha ja Suomen maa

 

Matti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset. SKS 1975, 270 s.

 

Krtistoffer Baijerilaisen (1416-1448) maanlaki ja kaupuginlaki olivat ajanmukaistettuja ja täydennettyjä versioita Maunu Eerikinpojan (1316-1374) maanlaista ja molemmat siis aidosti keskiaikaisia synnyltään.

Hieman yllättävästi ne painettiin Ruotsissa vasta 1600-luvun alussa, jolloin ne oli vat jo selvästi vanhentuneita määrätessään esimerkiksi Ruotsiin vaalikuninkuuden. Myöhemmin 1600-luvulla asia tunnustettiinkin ja alettiin sen sijaan soveltaa raamatusta luettavaa hurjaa Mooseksen lakia, kunnes vuoden 1734 yleinen laki sen korvasi.

Tuo laki oli muuten voimassa vielä autonomian aikana ja aiheutti paljon päänsärkyä etenkin venäläisille juristeille. Kumoamatta se on vieläkin, eikä ole kovin kauan siitä, kun vielä saatettiin vedota sen pykälään, joka määräsi joka talossa pidettäväksi humalasalkoja riittävän oluen määrän turvaamiseksi valtakunnassa ja etenkin sen armeijassa.

Tuosta Kristoffer-kuninkaan laista olen ennenkin blogannut (ks. Vihavainen: Haun ljungo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sivumennen sanoen, teksti löytyy Agricola-verkosta halullisten luettavaksi.

Ljungo Tuomaanpojan 1600-luvun alussa tehtyjä suomennoksia ei koskaan painettu. Hengeltään keskiaikaisina dokumentteina ne joka tapauksessa ovat lukijale kiinnostvia sekä edustamiensa periaatteiden että vanhan suomen kielenstä takia.

Kun vuonna 1965 menin opiskelemaan oli ensimmäisiä lukemiani kirjoja Pentti Renvalllin Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa. Nuo käsitykset Renvall päätteli tuomiokirjojen sakkoluetteloista. Laki on niin kuin se luetaan ja vasta käytäntö kertoo, miten sitä luettiin.

Renvallin johtopäätös oli, että tuon ajan ihmisillä ei abstrakti ajattelu ollut vielä kehittynyt ja käytettiin esimerkiksi alituisesti puhdistusvalaa prosessin keskeisenä aineksena. Jos joukko hyvämaineisia miehiä, joiden lukumäärä vaihteli asian tärkeyden mukaan aina kahteentoista saakka, valallaan vahvisti, että syytetty oli kunnian mies, hän vapautui syytteestä tai ainakin sai lievemmän tuomion, kuin laki ankarimillaan määräsi.

Venäläisen sanaparren mukaan maan ankaria lakeja lieventää se, ettei niitä panna täytäntöön. Itse asiassa samaa voitiin sanoa myös Ruotsin laista. Olisi väärin kuvtella, että käräjät olisivat ehtimiseen langettaneet erilaisia kuoleman- ja silpomistuomioita. Tolkkua pyrittiin silloinnkin noudattamaan.

Mutta lakipykälistä ja niiden tulkinnoista riittäisi juttua loputtomasti tai ainakin monen blogin verran. Mainittakoon sivumennen, että Venäjän lakikokoelma Sobornoje uloženije vuodelta 1649 on yllättävän humaani ja antaa myös perheen äidille runsaasti valtaa perheessä.

 Myös Ruotsin laissa naisen asema oli varsin hyvin suojeltu ja avioliitossa vahva. Hän muun muassa sai hallita kaikkia talon avaimia ja luukkuja (arkkuja) ja peri kolmanneksen siitä, mitä mies.

Miten lakia käytetiin on nsitten asia erikseen, mutta kannattaa olla lankeamatta kovin streeotyyppisiin kuvbitelmiin itäisestä julmuudesta. Ajanukaisesti tarvitsee varmaankin huomauttaa, että tuoitsen jyrkästi Putinin hyökkäyssodan. nin että se siitä.

Otan tässä esille vain Suomen ja suomalaisuuden  tässä lakikokoelmassa. Tunnetustihan Suomesta oli vuodsta 1362 lähtien oltava mukana edustaja kuninkaanvaalissa  Moran kivillä ja tässäkin kokoelmasa puhutaan nimenomaan Suomesta eikä esimerkiksi Itämaasta. Suomi ei myöskään tarkoita pelkkää Varsnais-Suomea vaan koko Pohjanlahden itäpuolista kokonaisuutta.

Kirja on käännetty Kaarle IX:n Swren, kårkian, ylistettäuän nimen Cuulusaxi Cunniaxi, ynnä Suomalasien cansan tarpeheksi. Kunigashan oli Ruodzin, Göthen, Wendein, Suomalaisten, Carialaisten, lappalisten phian maalla, Eistein Wiron maalla, ia Cainulaisten Kuningas.

Kuninkuus oli tuohon aikaa n iktse asiassa jo perinnöllistä vastoin lain selvää määräystä. Mitä tarkoittivat kuninkaan titulatuurissa vendit, (latinaksi vandaalit, rex vandalorum) on kiistanlaista. Suomalaisia he imeisesti eivät voineet olla.

Joka tapauksesas siis oli olemassa Suomi, joka käsitti oman hiippakunnan ja kaksi laamannikuntaa (tekstissä kihlakuntaa), pohian Suomi ia Etelä-Suomi. Myös sumalaisille piti kuninkaan mennä vannomaan oma valansa ja ottamaan heiltä vataan uskollisuudenvala.

Laissa määrttiin kuitenkin erikseen, että ellei kuningas itse voinut Suomeen mennä, sinne saattoi hänen sijataan mennä esimerkiksi valtakunnan drotsi, joka yhdessä Turun piispan kanssa otti vastaan uskollisuuden valan.

Kiinnostavaa on, miten kuninkaan oikeutta tulkittiin U(ks. Vihavainen: Haun ljungo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuninkaan tuli toimia tiukasti valtuuksiensa rjajoissa ja elää Uppsalan omuudellaan (Uppsala öde) eikä kerätä veroja ilman suotumusta.

Ennen muuta hän oli tuomari, joka päätti tärkeistä asioista lakia tulkiten. Rikoksia kuningasta vastaan oli monia ja sellaisista sai kuningas aina kolmanneksen määrätyistä sakkorahoista.

Kuuluisat rauhanlait esitetään maan- ja kaupunginlaissa hieman eri tavoin. Maanlain ukaan kuninkaan valtaan kuului, että pidettiin kunniasa Kyrkon rauha, käräiä rauha, waimoin rauha ia Coto rauha.

Kaupunginlaissa sen sijaan maintaan Cotho rauha, kyrkon rauha, cansan huonehen rauha ja Sauna rauha.

Tässä sauna ehkä voisi tarkoittaa varsinaista taloa vähäisempää tölliä, kuten viron saun. Ehkä se kuitenkin viittaa siihen pyhyyteen, jota kylpypaikka nauttijoilleen edustaa ja nauttii siksi kuninkaan erityistä suojelusta ja sen rikkominen kuuluu siksi hänen kostettaviinsa rikoksiin?

Kukapa tietää? Joka tapauksessa nämä vanhat lakitekstit tarjoavat mahdollisuuden ekskursioon siihen vieraaseen maahan, joka menneisyys on ja jonka asioita ja elämänmenoa me ymmärrämme vain puoliksi, jos sitäkään.

Pieneen tilaan mahtuu nöissä laeissa valtava määrä kiinnostavia asioita, joihin suosittelen tutustumaan, mikäli henki siihen kehottaa.

 

Purjelaivojen viimeiseltä kaudelta

 

Pallonkierto

 

Eino Koivistoinen, Purjeet pullistuvat. Muistiinpanoja matkalta maapallon ympäri. WSOY 1981, 249 s.

 

Eino Koivistoinen (1907-1987) oli merikapteeni ja ahkera merikirjailija. Hänestä on tälläkin palstalla kirjoitettu, viimeksi aiheena oli ahvenanmaalaisen Gustav Eriksonin laivaston historia (ks. Vihavainen: Haun erikson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Huomattakoon, että tuo legendaarinen purjelaivojen varustaja tosiaan kirjoitti nimensä yhdellä s:llä.

Eriksonin laivat olivat jo maailmansorien välisenä aikana jäänne menneisyydestä, ja sitä toistelee usein myös tämän kirjan sankari, Koivistoinen itse, joka palveli kolmantena perämiehenä parkki Winterhudella, joka kiersi niin Hyväntoivonniemen kuin Kap Hornin hakiessaan vehnälastin Australiasta.

Noita Kap Hornin purjelaivalla kiertäneitä oli vielä takavuosina maassamme kymmenittäin ja heillä oli paitsi oma seura, myös oma kuoronsa, The Shanty Singers, joka lauloi noita vanhoja purjelaivamiesten työlauluja. Kuoro näyttää toimivan yhä, vaikka kaphornareita tuskin enää on joukossa.

Eriksonin purjelaivasto paisui maailman suurimmaksi ja sen kannattavuus perustui pitkälti halpaan työvoimaan. Itse asiassa työvoima peräti itse maksoi siitä, että sai tehdä töitä.

Monessa maassa vaadittiin merikapteenilta purjelaivakokemusta ja niinpä myös tällä Winterhuden matkalla suurin osa miehistöstä oli urallaan eteenpäin pyrkiviä nuoria poikia, jotka itse maksoivat matkastaan.

Töitä purjelaivalla riitti. Lupsakka seilaaminen pasaatissa kesti aikansa, mutta kun siirryttiin toisenlaisille alueille, valmistauduttiin siihen aina vaihtamalla purjeet. Olisi ollut mieletöntä tuhausta antaa auringon polttaa piloille parhaat purjeet silloin, kun sellaisia ei välttämättä tarvittu.

Purjeet kaipasivat myös ylläpitoa koko ajan. Seisingit eli reivinarut oli huosittava jatkuvasti, purjeiden kulmaa oli säädeltävä tuulen vaihdellessa ja joskus jouduttiin tekemään myös käännöksiä, mikä oli parkkilaivalle iso operaatio ja vaati käskyjen nopeaa ja tehokasta täyttämistä ajallaan.

Parkkilaivan ohjaaminen kovassa kelissä oli kovaa työtä, eivätkä heiveröisten miesten voinet siihen aina riittäneet. Parikin kertaa sattui niin, että ruori heitti ruorimiehen väkkäränä pois paikaltaan ja vaarana oli silloin paitsi miehen vammautuminen, myös ja ennen kaikkea laivan tuhoutuminen.

Kerran kävi tässä kirjassa niin, että laiva karkasi ruorimiehen käsistä ja meni tuulessa poikittain kyljelleen eli broachasi, kuten nykyään sanottaisiin. Kapteenin naama kalpeni, sillä takilan kestävyys oli nyt koetuksella. Pitkän aherruksen jälkeen laiva saatiin vasta oikealla kurssilleen. Pelkkä ruorin käyttö ei siihen riittänyt.

Kap Horn oli purjelaivojen hautausmaa ja Koivistoinen mainitsee, että puolentoista sataa laivaa tuhoutui siellä puolen vuosisadan aikana. Niistä jäi vain merkintä Lloydsin rekisteriin. Näissä museokaluissa ei ollut 1920-luvulla enempää kipinälennätintä kuin apumoottoria, vain donkey-kone lastin käsittelyyn, ankkurin nostamiseen ja vastaaviin tehtäviin rannassa.

Johtaminen oli Winterhudessa vanhalla mallilla. Oli hyviä johtajia, joihin kuului kapteeni, ja sitten taas noita perkeleellä johtajia, jotka käyttivät lyöntejä syystä ja syyttä ja saivat miehistön niskakarvat pystyyn ja myös turpiinsa sitten kun tilaisuus tuli.

 Miehistön mukavuudet olivat aataminaikaisella kannalla ja suurimpia puutteita oli makean veden puute. Se ei riittänyt peseytymiseen ennen kuin alettiin taas saada trooppisia kuuroja ja miehistö, jonka skanssissa ei ollut lämmitystä ja joka oli yöt päivät meriveden kastelemissa vaatteissa, sai jatkuvasti paiseita, joita kapteenin puukko sitten paransi.

Ruoka oli tällä matkalla enimmäkseen riittävää ja keripukkia torjuttiin sitruunamehulla, mutta eihän ruoka koskaan kaikille nuorille miehille riittänyt ja sen niukkuuskin aiheutti konflikteja.

Muuten eläminen kuukaudesta toiseen samassa pikku porukassa, joka koostui monesta eri kansallisuudesta, aiheutti myös kitkaa, vaikka ei erityisesti kansallisuuksien välillä, henkilökemiat vain eivät aina kohdanneet.

Mitä homoseksuaalisiin suhteisiin tuli, sellaisia ei siedetty lainkaan ja kirjoittaja arvelee, että se, joka olisi moisesta jäänyt kiinni, olisi ennen pitkää hypännyt yli laidan.

Nainen sen sijaan oli asia, jonka ympärillä kaikkien ajatuksen ymmärrettävästi pyörivät. Joskus noissa laivoissa oi jopa jokunen maksava naismatkustaja ja sellaisen kohtalona oli lähes varmasti päätyä jonkin miehen syliin ja halutessaan vaimoksi, arvelee kirjoittaja.

Itse hän kohtasi Australiassa suuren harvinaisuuden, naispuolisen merenkulkuoppilaan, jonka kanssa romanssikin jo orasti, mutta eihän se merimiehelle ollut lopultakaan realistinen mahdollisuus.

Perämies Koivistoinen osoittautuu aivan erinomaiseksi englantilaisen merikirjallisuuden tuntijaksi. Hän osaa ulkoa runoja ja runoelmia S.T. Coleridgen Ancient Marinerista John Masefiekdi lyyrisiin ja mahtipontisiinkin meren ylistyksiin.

 Proosa Joseph Conradin ja Jack Londonin teoksista vähemmin tunnettuihin opuksiin on tälle perämiehelle läpikotaisin tuttua. Miehistön ja päällystönkin kanssa siitä keskimäärin oli kai parempi olla puhumatta, mutta oli siellä joku Masefieldin runojen skandeeraajakin:

… and the wheel’s kick and the wind’s song

and the white sails’ shaking,

and a grey mist on the sea’s face,

and a grey dawn breaking…

Kirjoittaja on törmännyt aina silloin tällöin niin sanottuihin meren rakastajiin. Koko sana sekä hymyilyttää, että puistattaa Kap Hornin kiertäjää. Meri on purjelaivamiehelle yhä uudelleen se saatana, jonka vallasta on pelastauduttava sitkeällä ja säälimättömällä työllä. Meri on kuolema, joka seuraa aivan vieressä ammottavine pääkallokasvoineen.

Toisaalta on myös olemassa pasaatin ihanuutta, jolloin kannella soivat viulu ja haitari, jolloin on teurastettu joku aivan sioista, syöty juhla-ateria ja peseydytty makealla vedellä. Ryyppy rommiakin liikenee joskus jonkin juhlan kunniaksi.

Koivistoinen toistaa niin usein tuota kiroustaan sunnuntaipurjehtijoille ja meren rakastajille, että käy hieman vaikeaksi ymmärtää, miksi hän yhä uudelleen sentään lähtee merelle ja jopa tuohon mielettömään Kap Hornin ohitukseen, joka nykymittapuin vaikuttaa suorastaan rikolliselta.

Mies, joka pelkästään inhoaisi merta ei myöskään varmaan osaisi ulkoa Masefielfin mahtavia oodeja merelle ja jopa kääntäisi niitä suomeksi, kuten Kovistoinen tekee. Meri ei ammattimiehellekään ole pelkästään suuri saatana, mutta ei myöskään pelkkää romantiikkaa, voisi tästä kai oppia.

 Koivistoisen suhde on siis tavattoman vahvasti ambivalentti. Ei elämä yleensäkään ole pelkkää tuota tai tätä, vaan kaikkia niitä. Merellä vanhassa parkissa meren kasvojen ilme varmasti vaihteli tavalla, jota me sunnuntaipurjehtijat emme ihan käsitä, vaikka yhtä ja toista olisimmekin nähneet.

Lähinaapuri

 

Prangli

 

Pranglin saari on Viron lähinnä Suomea sijaitseva asuttu osa. Helsingistä sinne osaa suunnistaa tohelompikin merenkulkija, sillä se sijaitsee suoraan etelässä, suunnassa 180. Tallinnahan on jonkin verran etelälounaassa ja sinne eivät tuuletkaan aina vie yhtä suotuisasti, nehän ovat Suomenlahdella yleensä lounaistuulia.

Etäisyys Helsinki-Prangli on muistaakseni 35 merimailia eli meripeninkulmaa (a 1852 m), joten hyvällä laitamyötäisellä matka taittuu raskaalla teräsveneelläkin jopa alle viiden tunnin. Normaalisti siihen toki saa varata sen 7 tuntia ja siihen vielä varmuuden vuoksi tunnin päälle ja miksei parikin.

Pranglin luonto kertoo heti, että on tultu etelään. Kasvullisuus on vehmasta ja tiheää. Niityt ja kukkakedot ovat idyllisiä ja kiviaidat reunustavat kyläteitä. Maaperä on erilaista kuin lahden takana ja maakaasuakin löytyy. Turistit voivat käydä maakaasulähteellä vaikkapa paistamassa munia. Paistinpannu on valmiiksi paikalla.

Liikenne 6 kilometrin pituisella saarella tapahtuu jalan, polkupyörillä tai autoilla. Kuulemma paikallisia autoja ei tarvitse katsastaa ja muutenkin ovat voimassa Pranglin eikä esim. EU:n lait: ekskursiolle voi mennä vaikkapa kuorma-auton lavalla istuen.

Pranglin nimi on hieman arvoituksellinen. Venäläinen wikipedia kertoo yksinkertaisesti, että kyseessä on Suuri Wrangelinsaari eli Большой Врангельсгольм, mikä siis sisältäisi sen, että sen herrana on ollut tunnetun baltiansaksalaisen Wrangel-suvun edustaja.

Tämä on kuitenkin kiistetty ja etsitty selitystä nimelle muun muassa siitä, että siellä kasvaa paljon vänkkyräpuita, jotka olivat aikoinaan laivanrakennukselle tärkeitä. 1300-luvulla saaren nimeksi mainitaan Rango, joka siis tulisi sanasta Vrangö, missä ei Wrangelin suvulle jää tilaa.

Saaren väestö on ollut suurelta osalta ruotsalaisperäistä ainakin nimeltään, minkä näkee myös hautausmaan hautakivistä. Suomenkielistäkin ainesta on mukana.

Joka tapauksessa saari on aika suuri ja siellä on nytkin eri lähteiden mukaan 70-150 asukasta, usein mainitaan luku 100. Se on riittänyt ylläpitämään koulua ja kauppaa ja ympärivuotista asutusta. Kyliä on kolme ja niillä on yhteinen kirkko, kulttuuritalo, jossa on muun muassa kirjasto sekä terveydenhoitopiste.

Kylässä on myös viihtyisä rantakahvila ja turisteja varten tasokas ravintola. Turismi lienee muutenkin pääelinkeino ja vuokrattavia majoja on paljon. Yhteys mantereelle on hyvä, yhteysalus Wrangö kulkee saaren ja Viimsin väliä 2-4 kertaa päivässä. Viimsin Leppneemestä ajaa vaikkapa Boltilla Tallinnaan puolessa tunnissa, yhteysaluksen matka vie tunnin ja maksaa 8 euroa.

Aikoinaan Prangli oli syrjäinen paikka ja usein eristyksissä. Jaan Krossin mahtavassa Uppiniskaisuuden kronikassa pelotellaan sankaria, Balthasar Russowia sillä, että hänet lähetettäisiin Pranglin kirkkoherraksi. Siellä seurakunta oli pieni ja tulot viheliäiset.

Neuvostoaikana Prangli oli asuttu, poikkeuksellista kyllä. Saaren kalastajilla oli oma kalastuskolhoosi Noor kaardivägi, josta tuli osa kuuluisaa Kirovin kalastuskolhoosia ja väli sai pysyä saarellaan.

Esimerkisi Naissaari oli siviileistä tyhjennetty jo ensimmäisen maailmansodan aikana, kun ns. Pietari Suuren merilinnoitusta rakennettiin ja ns. neuvostovallan aikana rannat olivat yleensä koko Virossa kiellettyä aluetta. Pranglillakin oli vielä hiljattain tähystytorni, josta käsin rantoja valvottiin. Saarelaisia tuskin voitiin kieltää ainakaan kaikille rannoille menemistä.

Toisen maailmansodan aikana saaren rantaan haaksirikkoutui saksalaisten ja suomalaisten tulituksessa suuri höyrylaiva Eestirand, jonka kyydittä olleet virolaiset puna-armeijan alokkaat pääsivät sitä kautta vapauteen. Eestirandin vainajat on haudattu saarelle erilliselle hautausmaalle.

Saaren museo on hyvin idyllinen pieni paikka, joka kertoo sen historiasta, kalastuksesta, hylkeenpyynnistä ja käsitöistä, mutta myös sota-ajasta ja hieman neuvostoajastakin.

Tuon jälkimmäisen ajan muistona oli saarella takavuosina paljon vanhoja sen ajan autoja, mutta nyt nekin alkavat olla harvinaisia. Nyt saarelle saapuu mantereelta jatkuva virta turisteja eväineen ja pieni, mutta hyvä satama on joskus, juhlien aikaan niin täynnä veneitä, että on asetuttava keskieurooppalaisittain kylki kylkeen.

Toki normaalipäivisin mahtuu kukin hyvin omalle paikalleen, jollaisia on sekä poijulla varustettuja että kylkipaikkoja. Jälkimmäisen hintakin on vaatimattomat 25 euroa yöltä sähköineen. Esimerkiksi Porvoossa se on jo 54 euroa.

Lyhyesti sanoen, saari on nykyään hyvin omaleimainen ja idyllinen kesäparatiisi, jossa vallitsee poikkeuksellisen intiimi tunnelma. Vakiokävijät muistetaan ja jututetaan ja tiedän, että sellaisiakin on, jotka ovat vakavissaan suunnitelleet sen kokeilemista, miltä talvi saarella tuntuisi.

Ehkäpä niitä on hullumpiakin ideoita. Jos tekeillä on jokin projekti, joka vaatii rauhallista ympäristöä, niin siinähän sellainen olisi tarjolla. Ja sähköä jauhaa aggregaatti täälläkin vuorokauden ympäri ja netti yhdistää koko maailmaan reaaliajassa.

Pakajamme karjalua

 

Karjalan kielen ihmeellinen tarina

 

Heti alkuun varoitus: on olemassa monta Karjalaa, jotka ovat kaikki keskenään erilaisia ja sama koskee niissä puhuttuja kieliä. On siis myös monta karjalaa (ks. (83) Есть Много Разных Карелий — on Monta Eri Karjalaa — There Are Many Different Karelias | Eeva-Kaisa Linna - Academia.edu ).

Niin sanottu varsinaiskarjala on lähinnä Vienassa puhuttu kieli, livvin karjala taas Aunuksessa ja sen ympäristössä. Sitten on Tverin karjalaa ja Suomen alueella puhuttuja itämurteita ja vielä muitakin.

Yleensä kirjakielet ovat syntyneet monien kielten ja/tai murteiden yhdistämisestä. Ei ole ollut olemassa yhtä Saksan, Ranskan, Espanjan tai Englannin kieltä ennen kuin ne luotiin ja opetettiin ihmiset niitä käyttämään, mikä usein oli vaikeaakin. Oksitaanin ja katalaanin käyttäjät itse asiassa puhuvat vieläkin eri kieltä kuin valtion virallinen kieli.

Yhtenäistä karjalan kieltäkään ei maailmassa siis ollut, ennen kuin professori D.V. Bubrich sen hyvin nopeassa ajassa valtion tilaustyönä loi 1930-luvulla, kun suomen kielen käyttö oli lopetettava Neuvostoliitossa ja myös lopetettiin vuoden 1937 lopusta lähtien. Huomatkaa vuosi.

Tämä kieli, jota kirjoitettiin kyrillisin aakkosin siis korvasi Karjalan Autonomisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa siihen saakka käytetyn suomen kansallisena kielenä. Sillä ilmestyi kymmenkunta lehteä ja sitä käytettiin myös kouluissa, sikäli kuin osattiin.

Ongelmia oli ja tuli ja professori Bubrich vangittiin tuholaisena, koska hän oli keinotekoisesti etäännyttänyt karjalaa sen veljeskielestä, venäjästä. Tässä oli vihjettä viisaalle ja se kieli, jota vuosina 1939-1940 käytettiin, oli itse asiassa selvää venäjää karjalaisin maustein.

Kun Itä-Karjalan ”varsinaisesti karjalaiset osat” lahjoitettiin ”Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle” vuonna 1940, oli ilmeistä, että niissä tultaisiin karjalan kielen käyttöä jatkamaan. Se aiottiin myös ulottaa Suomen puolelle sinne, missä karjalan kieltä puhuttiin eli lähinnä Salmin ja Suojärven alueille.

Kun tuo yllä mainittu valtava aluelahjoitus sitten peruttiin ja muodostettiin uusi liitontasavalta, ”Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta”, jossa oli tietenkin pakko käyttää myös uuden nimikkokansallisuuden eli suomalaisten kieltä, hylättiin karjalan kieli taas uudelleen. Suomen kieli sen sijaan nousi kuolleista, mikä oli talvisodan suora seuraus.

Näistä on kirjoitettu enemmän mm. teoksessa ”Yhtä suurta perhettä” , Kikimora Publications 2000,(ven. В семье единой), .

Onko karjalan kieli oma kielensä vai ei, on kielitieteellinen kysymys, johon on vastattu eri tavoin, riippuen mm. poliittisista tarpeista, erityisesti Venäjällä. Tulkinnat ovat muuttuneet aivan äkillisestikin.

Ovatko suomalaiset sortaneet karjalan kieltä, on myös ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen tulkintakysymys. 1930-luvun lopulla kirottiin Itä-Karjalassa virallisissa yhteyksissä suomalaisia ”porvarillisia” nationalisteja, jotka Gyllingin ja Rovion johdolla olivat muka pakkosuomalaistaneet Karjalaa.

Kun suomen kieli huhtikuussa 1940 taas palautettiin siellä käyttöön, selitettiin, että se on paras kieli myös karjalaisille, koska se on kehittynyt ja sillä on jo valmiina laaja kirjallisuus ja käännösvaranto. Aivan samaa argumenttiahan myös Gylling oli muutama vuosi aikaisemmin käyttänyt. Quod licet Jovi, on licet bovi.

Nyt karjalan kielestä on sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella jäljellä vain rippeitä, joita koetetaan vaalia kielipesien ja vastaavien keinojen avulla. Toiveita kielen nousemisesta todelliseksi kirjakieleksi, jolla olisi saatavana myös yliopistosivistystä ja joka voisi olla vaihtoehto vaikkapa venäjälle tai suomelle ei ole.

Karjalaiset ovat koko Neuvostoliitonkin oloissa poikkeuksellisen nopeasti huvennut kansa. Kieli on käytössä enää joillakin paikoin maaseudulla, vaikka Karjalan kommuunia vuonna 1920 perustettaessa se oli siellä enemmistön kieli.

Sen jälkeen on tietenkin tapahtunut monenlaisia, erityisesti poliittisia mullistuksia, joista merkittävimmät 1937-1940 välisenä aikana.

Niistä olen lyhyesti kirjoittanut useassakin blogeissa (ks. Vihavainen: Haun karjalais-suomalainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja tässä niistä yksi muistin virkistämiseksi, kun karjalaisten sortoa Suomessa ollaan tiettyjen, helposti arvattavien tahojen toimesta nostamasa esille. Aivan samoin tehtiin vuosina 1939-1940: karjalaisten ja suomalaisten välille haluttiin Moskovasta käsin lyödä kiilaa ja saapua suojelemaan sorrettuja ja raskautettuja.

Mutta tässä siis tämän historian ääriviivoja:

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kadonnut karjala, rauennut Suur-Suomi

 

Se Suomi, jota ei koskaan tullut

 

Se Suomi, jonka Stalin, maailman suurimman sotilasmahdin johtaja ja naapurimme kiistaton päämies kerran tunnusti, oli periaatteessa hyvin tärkeä valtio muiden joukossa. Kuusisen johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta oli realiteetti, jonka varaan Neuvostoliitto pani koko uskottavuutensa, minkä takana oli huomattavan monta divisioonaa.

Kansainliitossa Neuvostoliiton politiikan hyväksyttävyys arvioitiin köykäiseksi, mutta kyseessä oli pikemmin protesti Hitlerin ja Stalinin käyttämiä metodeita vastaan kuin arvio uuden tasavallan tulevaisuudennäkymistä. Eihän mikään vakavasti otettava taho voinut kuvitella, ettei Kuusinen koskaan edes pääsisi Helsinkiin. Kuka sen pystyisi estämään?

Mutta kun uskomaton sitten tapahtui, alettiin ennen pitkää ajatella, että näin oli historiassa säädetty, eikä toteutumattomalla vaihtoehdolla ole siellä mitään tekemistä toteutuneita häiritsemässä. Ehkäpä se ei ollut vakavasti ottaen edes mahdollinen? Jospa kyse olikin vain jostakin propagandatouhusta?

Näin ei asia ollut. Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan panostettiin paljon ja tosissaan. Ei sitä yleisesti tunnustettu, mutta kaikkihan tapahtuu aikanaan ja tärkeää oli ainakin se, että asialla oli maailman kahden johtavan sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyntä. Näinhän Molotov oli hieman ennen talvisotaa puhunut Puolan jaosta ja siitä, ettei sitä enää koskaan tulla palauttamaan.

Jostakin syystä suomalaiset eivät lamautuneet ylivoiman edessä, vaan kävivät vakain tuumin taisteluun, jota täytyi pitää toivottomana. Kuten tiedämme, ihme sitten tapahtui ja Moskova nöyrtyi tunnustamaan Helsingin ”niin sanotun” hallituksen ja tekemään sen kanssa rauhan.

Olen usein viitannut siihen, miten keskeisen tärkeä tämä rauha oli sekä Suomen, että Itä-Karjalan kannalta, mutta tulokoonpa asia nyt taas toistetuksi, koska se ei näytä oikein menneen läpi edes asianharrastajien piirissä.

Kun Moskovan rauha tehtiin ja Kuusisen Suomi heitettiin yli laidan, oli keksittävä jotakin korvikkeeksi. Niinpä perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta. Tämä merkitsi sitä, että entinen Venäjän federaatioon kuulunut Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta nostettiin pois Venäjän yhteydestä ja ”itsenäiseksi” samaan rankiin muiden liitontasavaltojen kanssa.

 Nyt oli siis olemassa karjalais-suomalainen valtio, jolla oli kaikki valtion tunnusmerkit ja oikeus erota neuvostotasavaltojen liitosta.  Sellaiselle sopi vaikkapa antaa Suomesta erotetut alueet, ettei olisi päästy syyttämään venäläisestä imperialismista.

Uudella tasavallalla, kuten kaikilla muillakin neuvostotasavalloilla oli oma nimikkokansallisuutensa: Gruusiassa ne olivat gruusialaiset, Armeniassa armenialaiset, Ukrainassa ukrainalaiset ja niin edelleen.

Mutta mikä kansallisuus mahtoikaan olla Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan nimikkokansallisuus? Karjalais-suomalaiset, vai?

Ongelmana oli, ettei sellaista kansaa ollut olemassa. Enemmänkin, 1930-luvun lopulla oli todettu, että karjalaiset ja suomalaiset olivat kaksi toisistaan aivan erillistä kansaa. Gyllingin ja Rovion johtama kansanvihollisten klikki, jonka tarkoitus oli ollut irrottaa Itä-Karjala Neuvostoliitosta ja liittää se Suomeen eli muodostaa punainen Suur-Suomi, oli valheellisesti selittänyt karjalaisten olevan suomalaisten kanssa samaa kansaa.

Niinpä karjalaisille oli opetettu kouluissa suomen kieltä ja kaiken huipuksi nimitetty tämä politiikkaa ”karjalaistamiseksi”. Karjalassa siis oli yleisen kantakansallistamispolitiikan (korenizatsija) varjolla tehty myyräntyötä fasistisen suomen kielen (kielellä oli luokkaluonne!) juurruttamiseksi venäläisten veljeskansaan, joka oli tarkoitus liittää fasistiseen Suomeen!

Lapsikin ymmärsi, ettei tuon kaltaisille kansanvihollisille ja maan ja luokan pettureille voinut antaa vähäisempää rangaistusta kuin ns. korkein aste (vysšaja mera) ja näinhän oli myös tehty vuosina 1937-1938.

Suomalaisten nationalistien nuonen tultua paljastetuksi ja likvidoiduksi oli tietenkin ollut välttämätöntä myös kieltää suomen kieli, mikä tapahtuikin koko Neuvostoliitossa, myös Inkerissä. Koska neuvostojen maa hyvin herkällä korvalla kuunteli kansojen tarpeita ja toteutti niiden oikeuksia, alettiin Karjalassa nyt käyttää suomen sijasta omaa karjalan kieltä entisen sortajan, valloittajan ja luokkavihollisen kielen asemesta.

Yleistä karjalan kieltä ei ikävä kyllä ollut olemassa. Vienassa puhutun varsinaiskarjalan lisäksi olivat livvin ja lyydin kieli ja kaikista suurimpana vielä Tverin karjala. Niiden puhujat ymmärsivät toisiaan kehnosti. Lisäksi olivat vielä inkeroiskieli eli ižoran kieli ja tietenkin vepsän kieli sekä vatja, mutta ne saattoi jo jättää huomiotta.

Yleinen ja yhteinen karjalan kieli joka tapauksessa nyt luotiin nopeassa tahdissa, koska ylimmällä taholla niin päätettiin. Sen luojaksi löytyi alan suuri tuntija, professori D.V. Bubrich, Karjalan murrekartaston laatija ja tunnettu suomalaistamisen vihollinen.

Uusi kieli tunki kuin taikaiskusta tieltään suomen kielen ja vuoden 1938 alusta Karjalassa käytettiin  venäjän ohella vain sitä. Sillä kielellä ilmestyi myös puolueen paikallinen äänenkannattaja Krasnoi Karelija ja lisäksi oli venäjänkielinen Krasnaja Karelija. Piirien eli rajonien lehtiä karjalaistettiin parikymmentä. Suomea ei siis missään tapauksessa käytetty missään.

Kuten ymmärtää saattaa, uuden kielen luominen ei ole aivan yksinkertainen asia ja niinpä pian huomattiin, että Bubrich oli vähintäänkin objektiivisesti kansan vihollisten palveluksessa, eihän uutta kieltä ymmärtänyt kunnolla kukaan, saati että olisi osannut sitä kirjoittaa. Monet lainasanat ja kyrilliikka tosin auttoivat asiaa, mutta ei riittävästi. Bubrih heitettiin tyrmään.

Tutkimuksissa ilmeni, että Bubrich olki harjoittanut ns. tuholaistoimintaa etäännyttämällä keinotekoisesti karjalan kieltä venäjän kielestä. Asia korjattiin ja vuoden 1939 karjalankielestä tuli jo melkeinpä silkkaa venäjää, jossa oli siteeksi muutama karjalan sana ja karjalan kielioppia. Karjalankielistä tekstiä osasi lukea vain se, joka osasi sekä venäjää että sen lisäksi joko suomea tai karjalaa.

Joka tapauksessa kaikki tärkeimmät ajankohtaiset poliittiset dokumentit alettiin nyt julkaista myös tällä kielellä. Epäilemättä oli lähitulevaisuudessa tarkoitus kääntää tärkeimmät venäläiset ja ulkomaiset klassikot tälle Karjalan kansan kielelle. Jonkin verran niitä julkaistiinkin ja lisäksi myös kevyempää: esimerkiksi Kolme pientä porsasta Walt Disneyn kuvittamana…

Kun Suomen kansanvaltainen tasavalta astui mahtipontisesti historian näyttämölle, se sai huomenlahjana itselleen myös entisen Karjalan autonomisen tasavallan varsinaisesti karjalankieliset alueet, joita oli 70 000 neliökilometriä, muun muassa Aunus ja Uhtua kuuluivat nyt Suomeen, sillä sopimus astui voimaan heti, kun se 2.12.1939 allekirjoitettiin. Se piti ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä ja tietenkin myös Moskovassa.

Puna-armeija avusti uuden tasavallan kansanarmeijaa sen taistelussa valkosuomalaisia joukkioita vastaan ja sen vapauttamille alueille muodostettiin aina ns. kansanrintamakomiteoita, mikäli asukkaita oli sattunut jäämään paikalle. Uuden hallituksen Karjalan asioiden ministeri Paavo Prokkonen korkeassa persoonassaan kävi tällaisen komitean vieraana Suomen Karjalasta vapautetulla alueella.

Petroskoista kotoisin oleva Prokkonen jututti paikallisia karjalaisia karjalaksi ja kyseli heiltä muun muassa sitä, miten heitä oli Suomen alaisuudessa sorrettu. Sellaistahan todella oli tapahtunut, vastattiin. Moni oli joutunut muuttamaan nimensäkin: Lebedevistä tuli Joutsen, Kuznetsovista Seppänen ja niin edelleen,

Nyt, uuden vallan alaisuudessa oli sitten parempaa odotettavissa. Kun Prokkonen kysyi, millä kielellä aloitettaisiin opetus, kun koulut nyt taas avattaisiin, oli vastaus yksimielinen: karjalaksi! Karjalaistahan oli täällä kansakin.

 Karjalan kansan sorto näytti siis viimeinkin saavan lopun uudessa Kuusisen johtamassa, itsenäisessä Suur-Suomessa. Siellä ei enää karjalaisia pakotettaisi oppimaan suomea, vaan he saisivat käyttää omaa kieltään aina Ilomantsista Jyskyjärvelle ja Aunuksesta Kalevalaan eli Uhtualle.

Kaikesta päätellen Suomen kansanvaltainen tasavalta olisi ollut kolmikielinen: suomen ja ruotsin ohella olisi käytetty karjalaa ainakin alkeisopetuksessa ja paikallisella tasolla, luultavasti koko uudella liitosalueella ja entisen rajan länsipuolisessa Raja-Karjalassa. Itsenäisessä Suomessa venäjä olisi kaiketi ollut vain keskeinen kouluaine ja nomenklatuuran toinen kieli.

Mutta suurpolitiikka jyräsi taas kerran pienet kansat ja heidän oikeutensa. Kun Kuusisen Suomi eli Suomen kansanvaltainen tasavalta likvidoitiin, ei karjalan kielelle enää ollut tarvetta eikä tilausta. Tämä johtui siitä, että suomi oli pakko ottaa Karjalais-suomalaisessa valtiossa uudelleen käyttöön, olipa kieli fasistinen tai ei ja poliitikot päättivät, ettei se enää nykyisissä oloissa sitä ole.

Niinpä uuden tasavallan, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kaksi virallista kieltä olivat venäjä ja suomi. Eivät venäjä ja karjala, sillä jälkimmäinen olisi ollut äärimmäisen kehno vastine suomelle. Sitä paitsi uudessa tasavallassa oli nyt myös vanhoja suomalaisia alueita. Eihän karjalaksi ollut vielä edes julkaisu paljon mitään, kuten Karjalan vastuulliset johtajat, kuten Genndi Kuprijanov totesivat. Suomeksi oli jo olemassa vaikka mitä.

Suomesta siis tuli karjalan sijasta uuden tasavallan kansallinen kieli. Tämähän tapahtui Itä-Karjalassa jo toista kertaa, vuosien 1938-1939 tauon jälkeen. Nyt sitä paitsi haluttiin puhua täysin normaalia suomen kiejakieltä eikä virtaviivaistettua sovettisuomea, jota Karjalan suomalainen johto oli hätäpäissään yrittänyt 1930-luvun puolivälissä kehitellä.

Kuin taikaiskusta loppui karjalankielinen julkaisutoiminta keväällä 1940. Karjalaksi ei enää julkaistu yhtään mitään. Sen sijaan julkiaistiin nyt sekä puolueen päälehteä että piirilehtiä suomeksi ja paljon, paljon muuta kulttuuritoimintaa oli, yliopistokin. Inkeriin tai Pietariin ei suomi kuitenkaan enää koskaan palannut vuoden 1937 jälkeen.

Karjalan kielen taru näytti päättyvän yhtä salaperäisesti kuin se oli alkanutkin. Myös suomen kielen ylösnousemus vastoin ajan tieteellisiä johtopäätöksiä ansaitsee ihmettelevän huomiomme. Selvä talvisodan seuraus se oli.

Kun karjalan kieltä nyt siellä täällä elvytetään ja vaalitaan, ei kyseessä enää ole vuoden 1938 Bubrich-karjala, saati vuoden 1939 täysvenäläistetty variantti. Kyseessä ovat eri karjaloiden rippeet, niiden puhujiahan on tässä maailmassa enää hyvin vähän. Karjalaisista tuli Neuvostliiton nopeimmin venäläistyvä kansa jo neuvostoaikana.

Voimme vain kuvitella, mikä kielen kohtalo olisi ollut, mikäli joulukuun 2. päivän 1939 sopimus olisi asianmukaisesti ratifioitu Helsingissä.