Siksi on joulu

Siksi meillä on joulu

Joulu on se hetki vuodesta, jolloin nykyihminen aivan erityisesti tuntee tarvetta keskittyä olennaiseen. Tavaraa on hankittu enemmän kuin monen kuukauden aikana keskimäärin. Rajallisten kykyjensä puitteissa itse kukin yrittää nyt nauttia niin monesta ruokalajista kuin mahdollista. Hienoa pitää olla ja saa olla paljon ja kallista. Tämä on se päivä, jolloin mässäystä ei paheksuta ja lihansyönti annetaan anteeksi. Tämä on vain kerran vuodessa, kuin väärän kuninkaan päivä. Hulluus on nyt viisautta ja pahe hyvettä.

Tuntisin itseni todella törkeäksi, jos paheksuisin joulun nautintoja saati yrittäisin saada ihmiset tuntemaan niistä huonoa omaatuntoa. Tämä on maallisen onnemme päivä ja olkoon se meille sallittu. Kuka julkenisi ruveta sitä tuomitsemaan? Vasemmistolaisia rabulistiskribenttejä ja muita kverulantteja en tässä ota lukuun kuten eivät ota muutkaan. Meillä yksinkertaisesti ei ole edes todellista mahdollisuutta tai oikeutta tuomita tätä juhlaa, Joulupukin armorikasta lahjoittamisen ja saamisen potlatchia.

Tavara ei joulussa ole tärkeintä, vaan se, että sitä annetaan ja saadaan. Siitä se ilo oikeasti syntyy. Se on hyvää tahtoa käytännössä ja asiaan kuuluu, että kun nyt rahaa ja tavaraa on paljon, niin sitä myös annetaan ja saadaan paljon. Joskus muinoin olisivat mahdollisuudet saattaneet rajoittua johonkin villamyssyyn tai talikynttilään, nyt eivät rajoitu.

Nykyinen joulu on ennen muuta Joulupukin juhla. Entinen olkipukki sai joskus ihmishahmon ja ylleen nurin käännetyn turkin. Oli olevinaan vanha ukkorahjus, joka tykkäsi lapsista ja otti niitä polvelle. Tarjosi namusia. Jenkit pukivat hänet sitten punaiseen pellepukuun ja sepittivät paljon järjetöntä legendaa. Siihen kuitenkin uskotaan yhä ja miksi ei uskottaisi. Joulupukki on olemassa ja tiedän sen varmasti. Olen ollut itsekin.

Yhtä varmaa kuin Joulupukin ilmestyminen, on se, että intellektuellit näinä päivinä epäilevät ääneen Jeesuksen neitseellistä syntymää. Ihmeet ihmeinä, mutta miten haploidisesta kromosomistosta voisi tulla diploidinen? Rajat ne on Jumalallakin, sanoo uusi viisautemme, joka ammentaa biologiasta.

Kuinka sitten on tuon joulun sanoman kanssa? On pakko sanoa, että ajatus uhriksi ihmishahmoon syntyvästä Jumalasta loukkaa niin järkeä kuin tunnetta. Se, mikä sopi parin tuhannen vuoden takaiseen maailmaan, ei istu kolmannen vuosituhannen kulutusjuhlaan. Jumala, joka uhraa poikansa, on yksinkertaisesti kauhistus. Sellaisen palvominen herättää vain häpeää. Moraali, sellaisena kuin me sen tunnemme, on suuremman mielihyvän moraalia. Rienaava ajatus siitä, että Jumala, joka uhraa poikansa, on pervo, on meidän kulttuurissamme väistämätön.

Mutta joulun sanomassa on kuitenkin jotakin palkitsevaa, jotakin, joka nostaa sen arjen yläpuolelle ja erottaa kaikista muista vuoden päivistä. Jos pysähdymme ajattelemaan, mitä se on, ehkä joudumme tunnustamaan, että kyseessä on asian avoin mielettömyys. Se, että koko kristitty ihmiskunta lopettaa työnteon ja laiskottelee hyvällä omallatunnolla, se että mässätään kuin viimeistä päivää, että tuhlataan rahaa täysin tyhjänpäiväisiin lahjoihin pelkän lahjoittamisen vuoksi, on avoimesti absurdia.

Olemme epäilemättä tulleet apinoista ja eläinkunnasta me nykyisinkin haemme eettiset perustelut toiminnallemme, kun kaipaamme korkeampaa auktoriteettia. Apinat, kuten kai kaikki muutkin luontokappaleet, ovat tyystin rationaalisia. Ne eivät koskaan viettäisi joulua. Eivätkä usko Jumalaan, luulisin.

Sen vuoksi, eikö totta, on pakko uskoa joulun ihmeeseen. Vain ihminen osaa olla mieletön. Ellei hän palvo Jumalaa ja Jeesus-lasta, niin Joulupukkia hän ainakin kunnioittaa. Emme ole apinoita. Emme ainakaan vielä. Siksi meillä on tämä joulu, juhlista hulluin.

Kerrataan historiaa

Kun hyvät naapuruussuhteet katkesivat

Muuan venäläinen ystäväni lähetti hiljattain minulle lehtihaastattelunsa. Reportteri oli hieman ihmeissään kysynyt häneltä, oliko totta, että suomalaiset, joita oli pidetty sympaattisina ja mukavina naapureina, itse asiassa yhäkin kantavat kaunaa venäläisille ja salaa päin suorastaan synkästi vihaavat heitä. Tällainen käsitys oli nyt syntynyt niistä kymmenistä uutisista ja artikkeleista, joissa kerrottiin, miten suomalaiset ryöstävät venäläisiltä heidän lapsensa ja käyvät niillä kauppaa. Lapset sijoitetaan suomalaiseen perheeseen, joka lyö niillä rahoiksi. Tämän barbaarisen politiikan ideana oli siis kulttuurinen kansanmurha.

 Viattomiin lapsiin kohdistuneet rikokset olivat tietenkin kaikkein kuohuttavimpia, mutta lisäksi löytyi muutakin aineistoa vaikka millä mitalla. Imatralla esimerkiksi oli vandalisoitu venäläisten omistamia taloja törkeällä tavalla. Motiivina oli kansallisuusviha ja venäläisten asiamiehenä toiminut ihmisoikeusaktivisti, Helsingin yliopiston dosentti, oli todennut, ettei ollut juristin urallaan koskaan nähnyt mitään yhtä törkeää.

Ystäväni toppuutteli toimittajaa ja selitteli, että kansakuntien välit ovat aika monimutkainen asia. Jos nyt kaikenlaista ikävää tapahtuu, kuten uutiset todistavat, niin ei se vielä tarkoita sitä, että suomalaiset kantaisivat salassa puukkoa naapureidensa pään menoksi, eivät ainakaan kaikki. Oli historiassa ollut valoisiakin hetkiä ja kaikki suomalaiset eivät tietenkään olleet samanlaisia kuten eivät kaikki venäläisetkään.

Tämä haastattelu tehtiin melko hiljattain ja kuvastaa hyvin sitä odotushorisontin muutosta, mikä Venäjällä on Suomeen nähden tapahtunut. Venäläiset eivät ole vielä lakanneet tänne matkustamasta ja harvat taitavat tosissaan pelätä menettävänsä täällä lapsensa tai saavansa muuten osakseen vihamielisyyttä. Mutta monen mielessä Suomi ei enää ole sama kuin ennen, eikä tämä perustu heidän omaan kokemaansa, vaan lukemaansa.

 Se mukava suomalainen, joka ei koskaan suuttunut eikä valehdellut, ei enää hallitse kansallisten stereotyyppien Suomi-osastoa. Nyt sinne oli ilmestynyt katala russofobi, joka kyllä mielellään rahastaa turisteja, mutta salaa vihaa heitä. Tämä saattaa olla jo historiallinen käänne, jota voidaan verrata 1800-luvulla tapahtuneeseen mielikuvien muutokseen.

On turha sanoakaan, että ne uudet stereotypiat Suomesta ja suomalaisista, joita Venäjällä on muutaman viime vuoden aikana markkinoitu, eivät ole syntyneet sattumalta, vaan täysin määrätietoisen työn tuloksena. Jokainen suomalainen tietää, mistä on kysymys.

Mutta vilkaiskaamme historiaan. Moni saattaa kuvitella, että ”ryssäviha” on ikiaikainen suomalainen ilmiö, joka on kulttuurissamme vallinnut jo kukaties keskiajalta saakka, ellei ole sitäkin vanhempi. Vaikka tässä perää onkin, ei mutkia kannata vetää liian suoriksi. 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan suhteet olivat suorastaan idylliset ja tämä oli molempien osapuolten kannalta mitä edullisinta.

Venäjä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla suomalaisten mielikuvissa sangen pidetty ja arvostettu naapuri. Sitä pidettiin nimenomaan naapurina, koska raja suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä oli monessa suhteessa korkea ja suomalaiset kantoivat huolta siitä, että myös pysyisi sellaisena. Emämaan ylivoimaiset resurssit olisivat riittäneet Suomen tuhoamiseen ja se ymmärrettiin meillä hyvin. Joka tapauksessa, niin kauan kuin Venäjä vältti kajoamasta Suomen erityisasemaan, olivat suhteet ystävällisen hyvänsuopaiset. Suomalaisten lojaalisuus keisarikunnalle oli ainutlaatuista ja hallitsijat osasivat arvostaa tätä aina Nikolai Toiseen (Viimeiseen) saakka.

Nykyisen Suomen historiallisesta muistista on jo häipynyt se, miten hyvässä maineessa esimerkiksi Pietarin kaupunki suomalaisten keskuudessa oli. Tunnetusti siellä enimmillään asui liki kaksikymmentätuhatta suomalaista ja Inkerinmaan ja Kannaksen talonpojat ”suomalaistivat” kaupunkia vielä lisää. Suomalaisuuden merkitystä ei sinänsä kannata liioitella, saksalaisia oli kaupungissa kaksi kertaa enemmän ja heidän sosiaalinen asemansa ja sivistyksellinen merkityksensä oli vielä tätäkin paljon suurempi. Suomalaisia, lähinnä ruotsinkielisiä, palveli pääkaupungin viroissa ja armeijan yksiköissä samanaikaisesti vain muutama sata. Saksalaisten määrä oli moninkertainen.

Joka tapauksessa Pietari oli suomalaisten matkailijoiden silmissä loistava metropoli, jonka ihmeitä ei väsytty selostamasta kotimaan lehtien sivuilla. Vaikka matka Helsingistä Pietariin alkoi vuodesta 1870, rautatien valmistuttua olla monelle lähes jokapäiväinen rutiiniasia, riitti kaupungista aina kertomista suomalaisten lehtien sivuilla. Varsinaisten turistinähtävyyksien ohella eksoottisia spektaakkeleita olivat erilaiset hovijuhlat kulkueineen, laskiaisviikon karnevaalit, pääsiäisen kirkolliset rituaalit ja monet muut tapahtumat, Krasnoje Selon leirimanöövereistä Pavlovskin puistomusiikkitapahtumiin.

Suomalaisten lehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat vuoteen 1890 mennessä Pietarista yli seitsemänsataa artikkelia, joissa kuvattiin paitsi nähtävyyksiä ja merkittäviä tapahtumia, myös tavanomaista elämänmenoa ja venäläistyä ihmistä. Nämä kuvaukset, joihin jokainen voi nykyään internetin välityksellä tutustua, olivat kauttaaltaan ystävällisiä ja arvostavia. Itse asiassa kuvaukset suurkaupungin pimeistä puolista olivat erittäin harvinaisia. Sen sijaan ihasteltiin katujen siisteyttä ja liikenteen sujuvuutta, lumenluonnin tehokkuutta, ihmisten kurinalaisuutta ja kohteliaisuutta, poliisin hyvää käytöstä ja niin edelleen. Helsinkiin verrattuna Pietari esitettiin kunnallistekniikan mallikaupunkina ja sen asukkaiden käytöstä kuvattiin mallikelpoiseksi.

Luku sinänsä on venäläisen ihmisen kuvaus. Kliseet venäläisten ”leveästä luonteesta” ja lämpimästä tuttavallisuudesta osoittautuivat tosiksi myös näissä kuvauksissa. Pääsiäisyön suudelmat olivat suomalaisille eksoottinen esimerkki toisenlaisesta kulttuurista, jossa läheisyys konkreettisesti ulottui myös luokkarajojen yli. Hämmästyttävää kyllä, luokkarajat nähtiin Suomea matalampina Venäjällä, jossa maaorjuus oli vasta hiljattain lakannut. Venäläisten avoimuus ja kohteliaisuus esitettiin arvostettavina ominaisuuksina. Kielteisenä piirteenä esiintyi taipumus kiskoa pahaa-aavistamattomilta kovia hintoja ja vaatia juomarahoja.

Kirjeenvaihtajien todistuksen mukaan venäläiset tulivat suomalaisten kanssa hyvin toimeen. Kannaksella he olivat hyvin suosittuja, koska osallistuivat paikallisiin juhliin ja olivat avokätisiä myös erilaisissa rahankeräyksissä.

Suomalaiset taas olivat venäläisten tuonaikaisissa kuvauksissa monessa suhteessa esikuvallisia: rehellisiä, ahkeria, omanarvontuntoisia, sivistyneitä ja lainkuuliaisia sekä tavoiltaan yksinkertaisia. Umpimielisyys ja kostonhimoisuus nousivat esille harvalukuisten paheiden joukossa.

1800-luvun lopulla tähän hyvän naapuruuden ja ystävällisen tunteiden paratiisiin oli jo luikerrellut käärme. Venäjän nationalistiset voimat paheksuivat Suomen erityisasemaa ja vapaamielisiä laitoksia ja vaativat niiden hävittämistä. Lehdistöhyökkäys, jossa ei panoksia säästelty, jatkui itse asiassa vuosikymmeniä.

Suomalaisten näkökulmasta kyseessä oli kuolettavan vaarallinen uhka ja kun itse keisari Nikolai II:n hahmossa liittyi Suomen vihollisten rintamaan, oli välien lopullinen katkeaminen pian tosiasia myös kansalaisten tasolla. Suomesta alettiin kirjoitella venäläisiin lehtiin sensaatiomaisia, pilkallisia ja ylimielisiä artikkeleita. Niissä usein aivan mitättömiä pikkuseikkoja nostettiin esiin ja niistä tehtiin suuria esimerkkejä suomalaisten venäläisvastaisuudesta, raakuudesta ja sivistymättömyydestä.

Suomalainen isänmaallisuus leimattiin rikolliseksi separatismiksi. Erikoisesti kunnostautui 1900-luvun alussa Okrajny Rossii-lehti, joka julkaisi myös suuren määrän suomalaisvastaisia pamfletteja. Niissä ei kaihdettu leimaamasta koko Suomen kansaa luihujen pettureiden ja loiseläjien joukkioksi.

Kun vastakohtaisuus kärjistyi suomalaisten kieltäydyttyä noudattamasta laittomina pitämiään määräyksiä, oltiin ennen pitkää tilanteessa, jossa jo vuodatettiin verta. Kuolonuhrien määrä jäi yllättävän vähäiseksi, mutta tämä johtuu ennen muuta siitä, että Suomi itsenäistyi ennen kuin enemmän ehti tapahtua.

Edellä on puhuttu vain ”suomalaisista” ja ”venäläisistä”. Itse asiassa molemmat tietenkin jakaantuivat erilaisiin ryhmiin. Liberaali venäläinen mielipide puolusti koko ajan Suomea. Taantumuksellinen suunta sen sijaan vaati Suomen erityisaseman tuhoamista ja mustamaalasi parhaansa mukaan sekä Suomen poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja että sen kansaa.

Kuvaava esimerkki on Rossija-lehden kirjoitus ”Ihmistavarat” vuodelta 1910. Siinä oikeistolainen kirjoittaja kuvasi suomalaista huutolaisjärjestelmää käyttäen lähteenään suomalaisia työväenlehtiä. Jälkimmäiset etsivät parhaansa mukaan tuon ajan sosiaalihuollosta epäkohtia, joita toki löytyikin. Rossija-lehden kirjoittaja olisi kyllä löytänyt paljon pahempaa kurjuutta itse emämaasta. Se, että hän etsi niitä Suomesta, liittyi ajan poliittiseen taisteluun. 

Tuon ajan liberaalit lehdet kuvasivat Suomea maailman demokraattisimpana maana, jossa lakeja noudatettiin eikä korruptiota ollut. Siitä Venäjälläkin olisi ollut otettava oppia sen sijaan, että yritettiin tukahduttaa vapaus myös Suomessa. Argumentti oli pirullisen osuva ja niinpä taantumukselliset yrittivät osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut esikuvallinen eivätkä sen asukkaan lainkuuliaisia ja rehellisiä. Kaikki, mikä saattoi edesauttaa tällaisen kuvan syntymistä Suomesta, otettiin siekailematta käyttöön.

Vuosikymmenten lehdistökampanja aiheutti tietenkin vastavaikutuksen. Vuonna 1917 oli 1880-luvun suomalaisten kirjeenvaihtajien auvoinen Venäjä-kuva enää muisto vain. Venäjä esiintyi nyt laittomuuden, väkivallan ja valheellisuuden lähteenä, suurena sivistymättömänä barbariana, joka halusi väkisin painaa edistyneemmät reuna-alueet omalle tasolleen. Helmikuun vallankumouksesta alkanut sotilasmielivalta, joka vuoden loppua kohti vain paheni, sai nyt palvella koko Venäjän ja venäläisyyden symbolina.

Suomalais-venäläinen välirikko 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa johtui tietenkin monenlaisista tekijöistä. Pelkkä sanomalehtikirjoittelu ei ollut sille riittävä syy, mutta on varmaa, että se sekä vaikutti ristiriidan syvenemiseen että niihin mielikuviin, jotka vastapuolesta konfliktin kestäessä syntyivät. Journalistit, jotka ajoivat lyhytnäköistä puoluepolitiikkaa lehdistön avulla sen sijaan, että olisivat pyrkineet objektiivisuuteen, olivat osaltaan syyllisiä välirikkoon. He vaikuttivat suoranaisesti siihen, että naapurikansojen välille aukesi kuilu, jonka umpeutumiseen kului lähes vuosisata.

По поводу одной премии

Валерий Ганичев, Вы знали что сделали?

В 6 декабря 2012 года международную премию «Полярная звезда» вручили финскому публицисту Йохану Бекману. Вручил сам председатель Союза писателей России Валерий Ганичев.

За что награжден господин Бекман? Союз писателей упоминает особенно памфлет «Бронзовый солдат», который вышел на финском языке в 2008 году. Указаны и другие его труды, почти все на финском языке.

Стало быть, авторитетное жюри действительно познакомилось с произведениями господина Бекмана и сочло их особенно актуальными и достойными престижной международной премии?

Даже ребенок понимает, что это не так. Очевидно, премию вручили Бекману по указке сверху. Это актуально именно сейчас, потому что ныне даже в российской прессе широко пишут о том, кто такой господин Бекман. Русские СМИ уже рассказали о его мошенничестве, бесстыдной клевете на честных людей, беспардонной дезинформации, неуважении к российскому читателю.

Правда, гражданин Финляндии Бекман все время действует под лозунгами «русского патриотизма», объявляет себя «соотечественником» россиян, сидит в правлениях нескольких организаций, которые носят громкие названия «антифашистских», «народных фронтов» и так далее. Он будто бы все время разоблачает коварные планы финляндского государства, предупреждает о росте там «экстремизма», «русофобии», противостоит геноциду русских детей, защищает Россию в информационной войне против нее и так далее.

Стало быть, вот вам хороший друг русского народа, бесстрашный правозащитник, настоящий интеллигент!

Увы, это совсем не так. Уже годами, а в последнее время все сильнее, в финской прессе усиленно обсуждают деятельность Бекмана, которая принимает тревожные масштабы. Он распространяет фальшивые утверждения, вызывает в суд людей с подложными обвинениями, оскорбляет, клевещет. Словом, он ведет себя как маниакальный графоман, чье творчество может вызвать смех или обиды, но никак не серьезные дискуссии. Финская публика это уже давно понимает.

Однако, тот факт, что такого человека уважают в России и публично награждают, придает всей этой истории огромное негативное значение. Как могут относиться в Финляндии к тому, что в соседней стране восхваляют наглую ложь? Люди лишь начнут презирать тех, кто это делает, а уважаемые российские институты будут ассоциироваться в финском обществе с крайне негативным образом того, кого они наградили. Ведь реакция у многих на эти события одна: да, все по-советски, нет правды, нет чести, нет уважения к истине…

Это все очень и очень грустно. Мы, все, кто в Финляндии любит русскую культуру и русского человека, не можем глубоко не сожалеть о том, что доброе имя русского писателя, русской интеллигенции замарано награждением такого человека.

Союз писателей России, наверное, уже не может забрать назад врученную премию, однако, он должен знать, что он сделал, и какие последствия это может вызвать.

Хельсинки 17 декабря 2012 г.

Тимо Вихавайнен

Профессор по изучению России

Университет Хельсинки