Yläluokkainen lapsuus

Lapsuuden maisema

Arne Nevanlinna, Isän maa. WSOY 1994, 192 s.

Muuan adjutantti päämajassa ehdotti huvikseen Mannerheimille, että kun Petroskoista nyt tehdään Äänislinna ja Anuksesta Aunuksenlinna, niin kai sitten Pietarista tehdään aikoinaan Nevanlinna, på svenska Neovius.

Mannerheimin kerrotaan hymähtäneen sukkeluudelle, mutta tokihan Pietarin edeltäjän, Nevanlinnan eli Nyenin nimi oli tosiaan latinaksi Neovia. Kun suomalainen pappissuku suomensi nimensä, joka oli Neovius, se valitsi Nevanlinnan, koska luultiin aika luonnollisesti, että nimi johtui tuosta kaupungista.

Se osoittautui virheelliseksi päätelmäksi, mutta ei sen sijaan se käsitys, että suku oli alun perin suomenkielinen ja oli sitten ruvennut puhumaan ruotsia, kun pääsi sivistyneistön piiriin. Näinhän normaalisti aina kävi.

Joka tapauksessa ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri olivat vahvasti mukana, kun tämäkin suku suomensi nimensä ja vaihtoi kielensä. Tämähän oli aikoinaan se tavallinen tarina: ruotsia puhuttiin, kun se tuntui tarpeelliselta eli abstraktimpia asioita käsitellessä, suomea taas sikäli kuin osattiin ja vähitellenhän sitä osattiin yhä paremmin.

Suomi oli kauan niin sanottu parleerauskieli eli jokapäiväisen small talkin ja muun vastaavan kommunikaation tarpeen tyydyttäjä. Varsinainen ajattelu saattoi aika kauan tapahtua ruotsiksi.

Nevanlinnan perheen kaksikielisyys, joka oli suomivoittoista, näyttää olleen ylemmän keskiluokan piirissä hyvinkin yleistä myös monissa muissa vastaavissa perheissä vielä ennen sotia ja hieman niiden jälkeenkin.

Mutta toki tuohon aikaan alkoi opin tielle mennä yhä enemmän myös talonpoikaiston vesoja, joille ruotsinkieli oli työllä ja tuskalla opittua –sillä oppiahan sitä piti.

Mitä Nevanlinnojen keskiluokkaisuuteen tulee, puhuu kirjoittaja, eräänlaisen elävän suurmiehen poika, koko ajan itsestään selvästä kuulumisesta suomenkieliseen yläluokkaan, mutta tuo yläluokkaisuus on otettava suhteellisena.

Toki Rolf kuului tiede-eliittiin ja Suomen oloissa se oli kai suunnilleen yhtä korkealla yhteiskunnallisessa arvostuksessa kuin muutkin eliittiryhmät, vaikka niistä jonkin verran erillään. Ei hän kuitenkaan ollut mikään Hjalmar Linder, joka ilmeisesti sai suuriruhtinaankin kadehtimaan elintasoaan (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Mutta eipä niitä grand seigneureja ollutkaan Suomessa kuin yhden käden sormilla lukien. Jo Faddei Bulgarin Suomen sodan aikana oli kiinnittänyt huomiota suomalaisen yhteiskunnan tiettyyn tasapäisyyteen: eivät Suomen herrat juuri leveästi eläneet, mikäli venäläisiin verrattiin. Mutta niukkaahan se oli kansakin elo.

Joka tapauksessa 1930-luvun Suomessa, ainakin pojan lapsellisessa mielikuvituksessa Rolf ja sen mukana koko perhe kuuluivat yläluokkaan ja nimenomaan suomenkieliseen. Aarne ei kunnolla ruotsia oppinutkaan ja suomenmielisyys oli perheen aatteellisia kulmakiviä, jonka johdosta se joskus sai myös niin sanotusti tietää huutia.

Muuten perheen arkipäivää hallitsi poroporvarillinen rauha ja erilaisten säännösten ja normien horjumaton kunnioitus. Niiden haastaminen oli mahdotonta, eikä tainnut tulla edes mieleen ennen aikuisuutta, vaikka orastavan nuorisokulttuurin aineksia näkyykin slangia puhuvassa ympäristössä.

Kaiken kaikkiaan tarinassa tapahtuu hyvin vähän. Isä on horjumaton auktoriteetti ja ihailun kohde, mutta ei mikään tyranni. Äiti ja naiset ovat osaansa alistuneita ja mikäpä on ollessa, kun elatus hoituu perheenpään toimesta. Tuon ajan yhteiskunnassa keskiluokka tosiaan eli patriarkaatissa ja miksipä ei olisi elänyt.

Oman elämänpiirin ulkopuolelta kirjoittaja pääsee tai joutuu tekemään havaintoja harvoin. Hänhän ei käy edes kansakoulua ja tutustuminen oman kansan koko yhteiskunnalliseen kirjoon tapahtuu vasta armeijassa.

Oppikoulu, SYK, on sekin eliittikoulu, mutta luulenpa, että nuorella Aarnella oli ympärillään sentään aika demokraattinen miljöö, mikäli vertaamme hänen kokemuksiaan vaikkapa englantilaisen yläluokan pojan kasvatukseen public schoolissa, vailla edes armeijakokemusta.

Luokkayhteiskunta oli ennen sotia tosiasia ja olihan se sitä myöhemminkin. Vanhan järjestyksen sotkivat perusteellisesti sitten suuret ikäluokat, jotka tulivat maailmaan vasta parikymmentä vuotta Aarnen syntymän jälkeen. Niiden aikana yhteiskunta todella muuttui ja myös tapahtui tuo kulttuurivallankumous, joka hävitti vanhat arvot ja normit.

Henkinen ja ideologinen yläluokkaisuus oli ainakin jossakin määrin tosiasia ennen sotia. Siihen kuului usko omaan perinnölliseen ylemmyyteen, joka muuten näkyi koulutusdoktriineissamme vielä sotien jälkeen. Gaussin käyrä kun nyt vain lahjomattomasti määräsi jotkut johtoon ja kun se etevyys oli periytyvää.

Kirjassa on erinäisiä kiinnostavia detaljeja, jota liittyvät muun muassa klassisen musiikin nauttimaan arvostukseen. Se edusti sekulaarista pyhyyttä.

Rienaus, joka kohdistui instrumentteihin silloin, kun niillä soitettiin jotakin kevyttä musiikkia, saattoi aiheuttaa aitoja raivokohtauksia. Klassisen musiikin ymmärtäjät erottautuivat silloin rahvaasta tavalla, jota nykyisten oopperajuhlien aikana ei voi edes aavistaa.

Kaiken kaikkiaan elämä Helsingin eteläkärjessä ja kesäisin huvilalla Kemiön saaren liepeillä ja Lohjalla on idyllistä ja vailla dramatiikkaa. Sitähän tuo sitten sota, johon kirjassa vain viitataan. Sielläkin kohtaaminen helsinkiläisnuorten ja eteläpohjalaisten välillä taisi olla jonkinlainen löytöretki. Kielivaikeuksiakin ilmaantui, eikä ihme (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=slangi ).

Kirjan kuvaamaan aikaan voisi varmaankin hyvin soveltaa Veikko Lavin kiteytyksen omasta, varsin erilaisesta elämästään: ei se ollut kovin kummallista.

Mutta juuri sellaisesta, normaalista, jokapäiväisestä elämästähän meillä useinkin puuttuu tietoa. Menneisyydestä kun tuppaavat muistoissa säilymään ennen muuta ne epätavalliset ja epätyypilliset asiat.

Sydämestä

Sydämen asioita

Sydän on varmaan kaikissa kielissä runollisimpia sanoja. Siihen on latautunut mielikuvia rakkaudesta ja tunteen syvyydestä. Sydän ei tottele järjen ääntä, vaan toimii omilla ehdoillaan –ja ilmeisesti jonkin rationaalisuutta syvällisemmän prinsiipin mukaisesti –le coeur a ses raisons. Se ei ainakaan järkeile eikä siis ehkä petkutakaan.

Bertrand Russell tokaisi kuitenkin joskus, ettei hän oikein välitä sydämestä, vaan pitää enemmänkin pernasta. Tämä oli kai tapa halventaa sitä vaistojen korostamista, joka oli muotia maailmansotien välisenä aikana, eikä pelkästään äärioikealla.

Joka tapauksessa sydän tarkoittaa jotakin syvää monessakin kielessä. Suomessahan puhutaan esimerkiksi sydänmaasta, joka on siis syvällä sijaitseva alue. Ydintä sydän –heart- tarkoittaa myös esimerkiksi englannissa. Voidaan puhua vaikkapa pimeyden sydämestä –heart of darkness.

Hybridikielenä englanti ei käytä pelkästään germaanisperäistä heart (vrt. hjärta, Hertz) sanaa, vaan myös ranskasta ja sitä kautta latinasta periytyvää adjektiivia cordial, joka siis on sydämellistä, kun taas hearty on tukevaa, sellaista, jossa on kunnon vankka ydin.

Latinan cor on tietenkin kantasana ranskan sanalle coeur, joita vastaavat italian cuore ja espanjan corazon.

Venäjässä taas käytetään sanaa serdtse, joka lienee samaa indoeurooppalaista kantaa kuin saksan Hertz ja ruotsin hjärta. Serdtsevina tarkoittaa ydintä.

Suomessa puhutaan myös herttaisuudesta, joka ilmiselvästi on peräisin germaaniselta puolelta. Onhan myös korttipelin hertta sama kuin sydän.

Kun sydämellisyys (esim. cordiality) yleensä kaikkialla tarkoittaa lämmintä ystävällisyyttä (myös venäjäksi jotakin voidaan tehdä serdetšno), on minusta kiinnostavaa, että myös suuttuminen –serditsja-  näyttäisi olevan venäjässä sydämellistä. Jos joku on sydämistynyt, hän on v serdtsah Niin se on myös suomessa –sydämistyä- mutta lieneekö juuri muissa kielissä.

Yleisesti ottaen sydän tarkoittaa jotakin syvällä, ytimessä olevaa. Taitaakin olla kulttuurin rappiota, että nykyään emme ensimmäisenä ajattele jonkin asian tulevan sydämestä, jos sanotaan, että se on syvältä.

Muuan venäläinen vitsi kertoo, miten asiakas kioskilla pyysi antamaan itselleen tietyn tinapaperiin käärityn suklaatakamuksen.

Närkästynyt myyjätär tokaisi, ettei se ole mikään takamus, vaan sydän. ”Olen ollut parikymmentä vuotta sydänkirurgina ja tiedän, miltä sydän näyttää” vastasi asiakas ”niin, että antakaa nyt vain minulle se takamus!”.

Tässä siis proosallinen pinnallisuus tunki röyhkeästi pois tieltään romantiikan kultaaman, herkän symboliikan. Kirurgi oli epäilemättä huvittava ja tavallaan aivan oikeassa, kuten myös Russell, mutta olivatko he syvällisiä? Sitä saattaa sydämessään epäillä.

Sotainen Saimaa

Saimaan sotalaivat

Kuten tunnettua, Saimalla oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kaksi olosuhteisiin nähden varsin suurta laivastoa, ruotsalainen ja venäläinen. Olen niistä joskus kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sotalaivat ).

Nuo soutulaivastot, joiden tykkijollat liikkuivat myös purjeilla, lakkautettiin kuitenkin Suomen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan. Ruotsalaisilla ei enää voinut olla siellä laivojaan eikä Venäjäkään pitänyt sellaisia tarpeellisina. Niinpä koko komea, mutta kallis systeemi päästettiin rappeutumaan.

Järvien rikkomaa Suomen sisämaata voitiin pitää luonnollisena esteenä viholliselle, mutta ellei puolustajalla ollut tarpeeksi ripeästi paikalle saatavaa kalustoa, toimi tämä este sitä itseään vastaan. Röyhkeä, revanssinhimoinen Ruotsi saattaisi kukaties hyödyntää vanhaa kulttuurista hegemoniaansa Suomessa ja saada paikallisen väestön puolelleen.

Niinpä Krimin sodan aikana herättiin taas huomaamaan, että Pietarin turvaaminen myös maan puolelta olisi taas paikallaan. Siksipä laivastovoimaa rakennettiin Päijänteelle ja muuallekin lännemmäs.

Sodan jälkeen moista rasitusta alettiin taas pitää tarpeettomana, mutta olipahan Päijänteelle saatu oikea höyrylaiva –siipiratasalus Suomi- joten ei se ponnistus hukkaan mennyt.

Mutta kansainvälinen tilanne ei ole ikuisesti rauhallinen. Kun Puola taas vuonna 1863 kapinoi, nousi Ranska Napoleon III:n johdolla sitä tukemaan, kuten oli ennenkin tehnyt. Kansainvälistä koalitiota yritettiin koota Venäjän painostamiseksi ja sotahan on se vihoviimeinen painostuskeino.

Jyrki Paaskoski kertoo mainiossa Saimaan kanavan historiassaan (Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava 2002, 367 s.), että tuossa uhkaavassa tilanteessa meriministeriön alainen Suomen sisävesilaivasto muodostettiin jälleen. Myös Saimaalle tuli oma osastonsa vuonna 1863.

Saimaan osasto sijoitettiin Lappeenrantaan ja siihen kuului 12 laivaa ja kuusi 12-metristä soutuvenettä. Matruuseja ja tykkimiehiä oli yli 300. Se toimi jonkin aikaa länsivaltojen pelokkeena, (navy in being), mutta lopetettiin sitten taas vähin äänin.

Kuinka ollakaan, 1900-luvun alussa laivaston perustaminen tuli taas kerran ajankohtaiseksi. Pidettiin muun muassa tarpeellisena hillitä suomalaisten aktivistien toimintaa, kuten kenraalikuvernööri Seyn asiaa pääministeri Stolypinille vuonna 1911 perusteli.

Asiaa valmistelemaan saapui Adrian Ivanovitš Nepenin, joka sitten, Itämereen laivaston komentajana ollessaan, ammuttiin Katajanokalla eli ns. Viaporin telakan portilla maaliskuussa 1917.

Nepenin oli itse asiassa aikoinaan määrätty Saimaan laivueen komentajaksi, mutta tuota eskaaderia ei saatu aikaan ennen kuin vuonna 1917. Syyskuussa 1917 Saimaan laivastoon joka tapauksessa kuului seitsemän alusta. Satakunnan laivastosta sinne oli siirretty muutama laiva sekä yhdeksän upseeria ja 80 matruusia ja sen sijoituspaikkana oli Vuoksenniska.

Ivan Tšernikov kertoo Venäjän jokilaivastojen historiassaan myös Saimaan, Päijänteen ja Satakunnan laivastoista (https://tech.wikireading.ru/2447 ). Hän on keskittynyt tekniseen puoleen eikä näytä juuri kiinnostuneen muusta.

Joka tapauksessa Saimaalle siis tuotiin, lähinnä näytösmielessä ennen ensimmäistä maailmansotaa ihmisten ihmeteltäväksi pieniä moottoritorpedoveneitä (minonoska), joilla oli kevyet tykit ja ajan oloissa aikamoinen nopeus. Sen tarjosi 220-heppainen dieselmoottori.

Romaanissaan Kerran kesällä Joel Lehtonen kuvaa kepposta, jonka paikallinen lehti teki houkuttelemalla ihmisiä mukamas katsomaan ”atamaanin johtaman torpedo-panssarilaivueen” saapumista satamaan.

Kuvauksen perusteella tämän fiktiivisen tapahtuman näyttämönä oli Savonlinnan satama, jossa todella siis kävikin torpedoveneitä, joskaan ei panssaroituja eikä kasakka-atamaanin johtamia.

Saimaalla ei kuitenkaan tainnut olla mitään torpedoitavaa, joten ne seitsemän laivaa, jotka Saimaan laivueeseen sitten vuonna 1917 kuuluivat, olivat torpedoveneitä suurempia ja hitaampia, mutta myös tulivoimaisempia. ”Osma”-laivassa oli peräti neljä kolmituumaista tykkiä ja kahdeksan konekivääriä.

Joskus näkee väitettävän, että suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš, joka asui vv. 1917-1918 Haikon kartanossa ja josta sitten tuli kruununtavoittelija, olisi ollut Satakunnan laivueen komentaja. Tietääkö joku tästä enemmän? Kaartinekipaašin komentajana hänellä oli kyllä alaisuudessaan joki- ja järvilaivaston joukkoja.

Toisaalta lyhyet elämäkerrat kertovat, että tämä amiraali ja Japanin-sodan veteraani siirtyi Suomeen vasta vuonna 1917.  Tämä Aleksanteri II:n pojanpoika ja Nikolai II:n serkku rikkoi uskollisuudenvalansa ryhtymällä joukkoineen kannattamaan Helmikuun vallankumousta.

Mutta Saimaalle palataksemme, vuoden 1918 kesän alussa vielä itsenäisen Suomen aikanakin muodostettiin noista Venäjältä jääneistä aluksista Saimaan laivue, joka toimi vielä jonkun aikaa kansalaissodan jälkitunnelmissa.

Sittemmin, toisen maailmansodan aikana Saimaalla toimi jälleen ainakin armeijan moottoriponttoniyksikkö, joka siirsi joukkoja ja kalustoa vesistön toiselle puolelle. Myös neljä italialaista moottoritorpedovenettä ja neljä saksalaista miinanraivaajaa tuli kanavaa pitkin Saimaalle, josta siirtyivät Punkasalmen kautta Laatokalle.

 Syksyllä ne lähtivät samaa reittiä takaisin ja päätyivät aluksi Tallinnan satamaan. Torpedoveneet ostettiin sitten osaksi Suomen laivastoa.

Sen jälkeenhän koko Vuoksen vesistö on ollut ylen rauhallinen, luojan kiitos. Vuokrasopimuksenkaan mukaan Saimaan kanavaa eivät saa käyttää muut, kuin venäläiset sotalaivat, mutta eipä ole tainnut niitäkään enää näkyä.

Toisaalta jonkinlainen tykkivene, kesäjuhlia ja vastaavia historian tilaisuuksia kaunistamaan ja historiasta muistuttamaan, voisi olla hyvä idea. Komein vaihtoehto olisi epäilemättä se af Chapmanin kehittämä 1700-luvun lopun kaksimastoinen malli, jollaista sekä ruotsalaiset että venäläiset käyttivät. Vaikka onhan niitä ollut muitakin tyyppejä.

Mahdoton tyyppi

Koominen ooppera?

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Elämäkerta. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2007, 223 s.

Kuningattaremme Kristiina oli epäilemättä poikkeusihminen, etten sanoisi marginaali. Kaiken keskipisteenä hän kuitenkin aina pyrki olemaan ja lienee yksi tunnetun historian huikeimpia narsisteja.

Ei ihme, että Kristiinan tarina on tutkijoiden toimesta pengottu läpikotaisin, kuten Peter Englund toteaa. Siitä huolimatta Ruotsin akatemia oli antanut Englundille vielä kerran tehtäväksi kirjoittaa virkaheiton kuningattaren elämäkerran. Ajan hengessä tehtyä kun näemmä ei sitten vielä ollut olemassa. Nyt on.

Englund on historioitsijana melkoinen velho ja yksi niistä uudenlaisen populaarihistorian aloittajista, jotka ovat tuoneet lukijan eteen myös ne aikakausien puolet, joista lähteet kussakin konkreettisessa tapauksessa vaikenevat, ne kun ovat olleet aikakauden ihmisille itsestään selviä.

Kuten vanhojen valokuvien kokoelmissa, historia on silloin tupannut jäämään perhejuhlien ja matkojen kronikaksi, joka ei kerro mitään jokapäiväisestä työstä ja elämänmenosta.

Englundin spektaakkelit, kuten Poltava ja hänen historialliset esseensä ovat mainio esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun aikakauden tuntija asettaa henkilönsä sen konteksteihin. Tällainen historiankirjoitushan on nyt meilläkin muodikasta ja hyvä niin.

Edellinen suomeksi ilmestynyt kirja Kristiinasta on Sven Stolpen teos, joka ilmestyi puoli vuosisataa sitten (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=stolpe ). Pidän sitä sangen asiantuntevana ja kriittisenä. Se kuuluu myös Englundin käyttämään kirjallisuuteen ja hän viittaa siihen pari kertaa.

Hämmästelen kuitenkin sitä, ettei kirjoittaja keskustele enempää Stolpen kuin muidenkaan aiempien Kristiina-tutkijoiden kanssa. Tässä on sentään kyseessä akatemian toimeksiannosta tehty elämäkerta ja Englundin näkökulma kohteeseensa on aivan toinen kuin eräillä muilla.

Kysymys on siitä, että Englund kirjoittaa nyt, tyylistään poiketen, eräänlaista hagiografiaa. Hän ei toki tee kohteestaan täydellistä, vaan alleviivaa tämän monikasvoisuutta ja jatkuvan muutoksen alaisena ollutta psyykeä.

Kristiinan naiseus tuntuu olevan se kiinteä piste, jolta Ruotsin akatemian palkkaama kirjoittaja ponnistaa ja sehän on asia, joka nykyään on tärkeydeltään ylitse muiden.

Paitsi, että tuo naiseuskin on jossakin määrin kiistanalainen asia. Luulen, että mikäli kirjoittaja olisikin ryhtynyt työhön vasta nyt, hän olisi ottanut lähtökohdakseen muunsukupuolisuuden. Sellaisen ihaileminenhan on nyt kaikkein muodikkainta.

Mutta näiden asioiden vatvomisen voi jättää niille, jotka jostakin syystä ovat siitä ihan oikeasti kiinnostuneita.

Oleellisempaa sentään lienee, että Kristiina oli perinnöllinen monarkki ja luterilainen, joka hylkäsi nämä roolinsa, mutta ei suinkaan käsitystä itsestään maailman napana, jolle kuului oikeus hallita jotakin valtakuntaa. Ruotsi ei vain ollut hänen arvoisensa.

Kristiinan yritykset päästä Napolin ja Puolan hallitsijaksi ovat tragikoomisia. Englund ei jää enemmälti miettimään, minkä arvoista on, että hän suoranaisesti vehkeili synnyinmaataan vastaan muiden maiden avulla tai että hän täysin häikäilemättä valehteli aikomuksistaan lahjoittaa Puolalle miespuolinen perillinen.

Entisen monarkin kulutusmenot olivat hirmuiset, minkä Englund ymmärtää ajan vaatimukseksi. Voisipa kymmenien palvelijoiden, hevosten ja teatterien ylläpitoa arvioida muustakin näkökulmasta.

Kyse oli kai ennen muuta siitä, että Kristiina jatkuvasti pyrki olemaan jotakin, mitä hän ei ollut.

Hän halveksi naisia ja halusi olla mies, joka johtaisi sotajoukkoja taistelussa, mikä kuulostaa ehkä komealta, mutta ylevän ja naurettavan välinen raja on tässäkin kovin lähellä jälkimmäistä.

Koko Kristiinan kykenemättömyys tunnustaa sitä tosiasiaa, ettei hän ollut enää hallitsija luovuttuaan kruunusta, on tragikoominen. Itse asiassa tunnettu markiisi Monaldescon murhauttaminen ei olisi ollut edes absoluuttiselle eurooppalaiselle monarkille sallittua. Kristiinan kuvitelmat itsestään tekivät hänestä pikemminkin Iivana Julman irvikuvan.

Kristiinan suuresta oppineisuudesta Stolpella on aika skeptinen käsitys. Itse asiassa hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten oppineiden kanssa ovat varsin tyhjänpäiväistä luettavaa, sanoo hän.

Kun nyt Englund näyttää olevan asiasta eri mieltä, hänen kyllä kuuluisi näkemyksensä perustella. Sen sijaan hän ilman asianmukaista lähdeaparaattia kertoo ummet ja lammet siitä, mitä Kristiina milloinkin kaukonäköisesti ja verrattoman ovelasti suunnitteli ja ajatteli. Se ei ole minusta täysin vakuuttavaa kaikesta Englundiin kohdistuvasta ihailustani huolimatta.

Kristiina oli kaiken kaikkiaan poikkeusihminen ja omalla tavallaan loistava figuuri aikansa maailmassa. Kyllä hänellä kykyjä epäilemättä oli ja lisäksi aivan huikeasti moraalista rohkeutta. Hän oli todellinen libertiini.

Mutta lisäksi hän oli aivan periaatteeton lurjus ja täydellinen narsisti. Hänen suurelliset ja usein aivan tolkuttomat suunnitelmansa, joihin muun muassa kuului aseellinen hyökkäys synnyinmaata vastaan katolisen keisarin tuella, eivät normaalien perinteisten mittapuiden mukaan ansaitse ihailua.

Sen sijaan Kristiinan ura on jo sellaisenaan, ilman enempää dramatisointia, koominen ooppera, jonka päähenkilö on paljon Falstaffia huvittavampi, mutta myös vastenmielisempi.

Myös Englund korostaa Kristiinan rakkautta draamaan. Ehkäpä Ruotsilla oli epäonni saada hallitsijoikseen juuri toden ja kuvitelmat sekoittavia teatterihulluja, joista tuli sille vitsaus. Kristiinasta tosin päästiin eroon rahalla eivätkä hänen paluusuunnitelmansa koskaan tosiasiassa kyenneet valtakuntaa vahingoittamaan.

Kustaa III oli sitten tapaus erikseen, mutta se ei enää kuulu tähän tarinaan.