Haittaa kunniasta

Haittaa kunniasta

Kunnia on vanhentunut käsite. Se kuuluu siihen feodaaliajan perintöön, jonka rippeetkin hävitettiin 1900-luvun totaalisissa sodissa. John Lukacsin kielikuvan mukaan 1900-luvulla oli vielä yksittäisiä henkilöitä, kuten Mannerheim, joille kunnia vielä merkitsi jotakin. Mutta he olivat kuin tuoksu tyhjästä konjakkipullosta. Jalo rypälejuoma oli jo maailmasta hävinnyt, jäljellä oli vain viipyilevä muisto.

No, jossakin päin Eurooppaa on vielä vendetta, venäläisessä varkaiden kulttuurissa ovat sääntönsä ja ”kunniavarkaansa” (вор в законе) ja Suomen romaneilla on väistämissääntönsä. Mutta tässä puhun nyt aikakauden yleisestä muutoksesta sellaisena kuin se koetaan hallitsevan eliitin ja älymystön tasolla.

Nietzsche oli niitä neroja, jotka aistivat uuden aikakauden tulon vapautumisena kaikesta vanhasta. ”Iloisessa tieteessä” hän runoili olevansa huimasti puhaltavan mistral-tuulen veli. Tämä tarkoitti täydellistä vapautta, kaikesta. Kyytiä saivat kaikki perityt ja sovinnaiset arvot ja niiden pöyhkeät kantajat:

Wer nicht tanzen kann mit Winden,
Wer sich wickeln muß mit Binden,
Angebunden, Krüppel-Greis,
Wer da gleicht den Heuchel-Hänsen,
Ehren-Tölpeln, Tugend-Gänsen,
Fort aus unsrem Paradeis!

Kunnia mainittiin tässä pölvästien ominaisuutena, yhdessä nipussa tekopyhyyden ja hyveen kera. Nämä ymmärrettiin nimenomaan siteiksi, jotka estivät tuulena pyörivän tanssin vapautta. Vapaus oli vapautta myös kunniasta.

1900-luvun historiasta sanalle ”kunnia” toki vielä löytyi käyttöä. SS-miesten vyössä oli tunnuslause ”Unsere Ehre heisst Treue”. Kunniasta oli tehty pelkkää uskollisuutta, joka vaati toteuttamaan alhaisimmatkin käskyt. Perverssimpää käsitteen rappiota on vaikea kuvitella.

Mutta tämä on totalitarismin yleinen logiikka. Sen perusideana on nimenomaan totaalisuus, kaiken alistaminen Leviathanin edulle. Mikään ei ollut arvokasta itsensä vuoksi, olennaista oli, ketä se palveli ja hyödytti. Yleisinhimillisten arvojen käsite voitiin kokonaan unohtaa.

Sinänsä tämä ei ollut uutta, idean oli muotoillut jo Machiavelli ja sen keksijä oli, ellen erehdy, itse Saatana, vastustaja, jolla oli Jumalan valtakuntaan nähden antagonistinen suhde.

Natsit olivat vapauttaneet itsensä kunniasta. Tämän myös Mannerheim ymmärsi tehtyään heidän kanssaan tuttavuutta. Hän lohdutti itseään sillä, ettei ollut Falkenhorstin kaltaisia tuttavia itse valinnut.

Natsien Ehre uskollisuutena oli koiralle sopiva hyve. Sen kantana on rehellisyys, Ehrlichkeit, joka SS-joukkojen tapauksessa alennettiin sokeaksi kaikenlaisten ylhäältä tulevien käskyjen tottelemiseksi.

Entä miten oli kunnian laita Venäjällä, joka verhoutui Neuvostoliiton valheelliseen kaapuun? Siellä Lenin teki selvää aristokratiasta, jonka rippeet Stalin vielä lopuksi ammutti vuonna 1937. Herrasmiehet, sikäli kuin heitä oli porvareissa, likvidoitiin nälkiinnyttämällä, ampumalla tai ajamalla maanpakoon. He eivät enää olleet uuden yhteiskunnan rakentamisen tiellä.

Totalitarismista Venäjällä ei vapauduttu ennen Neuvostoliiton romahdusta, mutta Stalinin kulttuurinen vastavallankumous palautti paljon sellaista, mistä Lenin oli halunnut päästä eroon. Ehkä kunniankin?

Jossakin määrin näin tapahtui. Venäjän sana tšest (честь) viittaa rehellisyyteen, kuten saksalainen ja ruotsalainen vastineensakin. Kunnia oli Venäjällä ennen vallankumousta ollut selvästi kovemmassa kurssissa kuin Euroopassa yleensä. Kaksintaistelut olivat sen ilmentymä ja Venäjällä ne vuosisadan vaihteessa joka sallittiin upseeriston piirissä, mitä voi pitää uskomattoman arkaaisena politiikkana. Asiaan voi tutustua vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu ( Pojedinok).

Upseerien kaksintaistelut saattoivat liittyä ”univormun kunniaan” (tšest mundira) tai sitten banaaleihin naisjuttuihin ja humalaisiin korvapuusteihin. Tässä suhteessa ne ilmeisesti olivat sukua primitiivisten ja traditionaalisten yhteiskuntien niin sanotuille ”kunniamurhille”. Keskeistä oli julkisesti pestä pois häpeän leima, hyvittää loukkaus. 1500-luvun Suomessa tämä asia oli myös hyvin tärkeä, kuten Pentti Renvallin tutkimukset osoittavat.

Nykyään ”kunnianloukkaukset” liitetään useimmiten helppohintaisiin vaatimuksiin, joita maineeltaan epäilyttävät henkilöt esittävän oikeudessa. Lainsäätäjä on näköjään jo ymmärtänyt, että kyseessä on arkaainen jäänne, käsite, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa ja laki on ilmeisesti pian muuttumassa.

Neuvostoliitossa upseerin kunnia käsitteenä ainakin jossain mielessä rehabilitoitiin. ”Kunniatuomioistuimetkin” palautettiin vuonna 1939. ”Kunniasana” ei kuitenkaan sopinut bolsevikille, hänen sanansa oli sen sijaan”luja” –”tvjordoje slovo kommunista”. Pioneereille ”kunniasana” sen sijaan sopi hyvin –”tšestnoje pionerskoje”.

Mutta pohjimmiltaan totalitaarinen yhteiskunta oli ja pysyi totalitaarisena. Se saattoi vain teeskennellä yleisinhimillisten tai absoluuttisten arvojen kunnioittamista. Viime kädessä sen epäjumala oli puolue, jolla kaikki oli alistettu ja jolla jonka edessä jokaisen oli ”laskettava aseensa”. Puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto (Партия –ум, честь и совесть нашей эпохи), lausahti joskus jo Lenin. Tarkoitus lienee ollut sanoa, että se korvasi nyt nuo vanhentuneet käsitteet. Vaikka länsimaissa ei ollut vastaavaa puoluetta, vapautuminen tuosta taakasta tuskin oli täällä sen vähäisempää.

Kunniassa sanan parhaassa merkityksessä on kuitenkin jotain ylevää, ihailtavaa. Kunnian mies on se, jolle hänen velvollisuutensa ovat tärkeämpiä kuin hänen etunsa ja jolle toisten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin hänen omat etunsa. Tämähän sopii myös käsitteeseen ”herrasmies” siinä mielessä, kuin se joskus käsitettiin.

Tietenkin ”kunnia” on saattanut tarkoittaa ja pyhittää myös monia mielettömyyksiä, kohtuuttomuuksia, raakalaisuuksia ja niin edelleen. Sen tärkeä merkitys on joka tapauksessa myös itserajoitus, voitto omista henkilökohtaisista pyyteistä, korkeamman periaatteen hyväksi. Ja tämä periaate oli ihmisen itse vapaasti ja omasta tahdostaan valitsema ja kunnioittama –ei mikään suuri ja mahtava Puolue tai SS, joiden turviin voitiin hiipiä. Sellaisen edessä oli joskus tapana ottaa hattu päästä. Enäähän sitä ei oteta muualla kuin haudalla.

Sille, joka ammentaa ymmärryksensä tästä elämästä poststrukturalistien, totalitaristien ja yleensä kelmien ajatuksenkuluja seuraten, ”kunnia” on naurettava käsite. Sellainen ihminen osaa kysyä vain: ”Mitä hyötyä siitä on?” Vastaus kuuluu –ei mitään. Siitä on vain haittaa eläimellisyytensä löytäneelle ihmiselle ja hänen itsetoteutukselleen.

Jos ei nyt sotaa sentään...

Informaatiosota –vaara historialle?

Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia” on hänen näkemyksensä  mukaan halki vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi, kuten ministeri aina osoittaa.

Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.

Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.

”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja, KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää olevan vähän yhtäläisyyksiä.

Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov, joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.

Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää. Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.

Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.

Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden humpuukimestarien vaikutusvallan.

Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka, kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan, mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on aikansa lapsi –veritas, filia temporis- kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.

Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.

Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta, sikäli kuin voi havaita.

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä. Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa, ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat ulkomailla.

Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?

Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa päässä.

Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.

Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen poliittinen alue”.

Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana” Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1] Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään natsijohtajan puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…

(http://www.youtube.com/watch?v=BYIYmikYmQk

Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä. Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.

 Lieneekö ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa? Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.

Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien tietojen mukaan ovat.  

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.

Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa, mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.

Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha, jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien” purkaukset ruokkivat.

Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden yhteistyö ansaitsee parempaa.

---

[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013,  295.

Ääni on Jaakobin ääni, mutta...

Tsarski put eli Herran tie ja sen maalliset apulaiset

Ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp., historiatieteiden kandidaatti Leonid Petrovitš  Rešetnikov johtaa merkittävää instituuttia nimeltä Venäjän strategisten tutkimusten instituutti eli RISI, englanniksi Russia’s Institute of Strategic Studies eli RISS.

Kyseessä on presidentin hallinnon rahoittama ja hallinnoima organisaatio, jolla on useita filiaaleja Venäjällä sekä myös ulkomailla, Turkissa, Bulgariassa ja Ranskassa, nyt myös Suomessa.

Instituutti julkaisee omaa lehteä sekä kirjoja, sillä on myös oma TV-ohjelma RISI-TV, jonka tunnuksena on silmä ja lause ”Me tiedämme enemmän”.

Yllätys ei liene, että instituutin ideologiassa Venäjän imperiumilla, Euraasian liitolla, ortodoksisella uskonnolla ja Venäjän sotilaallisilla perinteillä ja yleensä imperiaalisella isänmaallisuudella on keskeinen asema ainakin päätellen sen julkaisujen aihepiiristä. ”Russofobia” on  vihollinen, joka vaikuttaa myös slaaviveljien keskuudessa ja sille on omistettu jo kaksi konferenssia.

Instituutin johtaja Rešetnikov on aivan hiljattain julkaissut kirjan[1], jonka RISI:n humanististen tieteiden tutkimuskeskuksen johtaja M.S. Smolin on arvostellut instituutin lehdessä[2]. Kuvio vaikuttaa tässä tapauksessa siis hieman sisäänlämpiävältä, mutta ainakin lukija tuntee saavansa jonkinlaisen takuun siitä, ettei arvostelija pahasti väärennä tekijän tarkoituksia.

Arvostelija toteaa heti aluksi, että kyseisen teoksen kirjoittajalla on todella sanoma, jonka hän on halunnut ilmaista loppuun saakka. Kirja on siis tunnustuskirja (ispovedalnaja). Kirjoittajan oma ”paluu Venäjään” oli vaikea ja kulki ateistisen neuvostoideologian voittamisen kautta. Kirjoittajan eettinen rigorismi ja hengellinen eheys vetoavat lukijaan.

Kirjoittajalle Venäjä ei merkitse vain maallista, vaan myös hengellistä ulottuvuutta. Se ei ole vain suuri valtio, vaan ”Jumalan valtaistuimen jalusta”, paikka, jossa Hyvän ja Pahan voimat kohtaavat leppymättömässä taistelussa.

Ei ollut mikään sattuma, että ”saatanallinen” vallankumous tapahtui nimenomaan Venäjällä –juuri siellä oli pyhyyttä, mitä voitiin häväistä. Saksassa tai Englannissa ei pyhäinjäännöksiä ja ihmeitä tekeviä ikoneita ollut.

Paradoksaalista kyllä, juuri aineellisen vaurauden kasvusta tuli yksi yhteiskunnan vallankumouksen tärkeimmistä syistä. Monet eivät kestäneet rikkauden viettelyksiä ja halusivat elää ”vapaasti”, kuten Ranskassa. Helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset olivat saman ketjun renkaita vanhan Venäjän hävittämisessä.  Bolševismin tarkoituksena oli Venäjän täydellinen hävittäminen ja muuttaminen maailmanvallankumouksen tukikohdaksi. Helvetillinen julmuus ja suoranainen kansanmurha olivat bolševikeille tunnusomaisia. Sen aloittaja oli Lenin ja Stalin oli hänen seuraajansa. Hän ei ollut mikään Venäjän tsaarien työn jatkaja.

Venäjän federaatiossa vaikuttaa yhä neuvostovallan mätäneminen, lainaa arvostelija tekijää; ”Tätä joka suhteessa vastenmielistä prosessia edistää huomattavasti liberalismi… se on venäläiselle sielulle absoluuttisen vieras ideologia, joka tarttuvan bakteerin lailla syö kansakuntamme organismia… Liberalismi ja kommunismi yhtyvät itse pääasiassa –kristillisyyden jyrkässä hylkäämisessä, erityisesti ortodoksian, valtion, kansakunnan ja kansan hengellisen ytimen hylkäämisessä. Sieltä juuri tulee historiallisen Venäjän ja sen traditioiden ja kansanomaisen kulttuurin vastustus”.

Arvostelija lopettaa tekstinsä kenraaliluutnantin johtopäätökseen, jonka mukaan ”Venäjä voi olla vain imperiumi, muuten se tuhoutuu sivilisaationa. Me venäläiset olemme imperiaalinen kansa ja meillä on Jumalan edessä vastuu niistä kansoista, jotka ovat eläneet ja elävät meidän kanssamme”.

Edellisestä voinee jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Kiinnostavaa on ainakin se, että Rešetnikov torjuu jyrkästi sen bolševismin arvonpalautuksen, josta eräillä tahoilla on ollut merkkejä näkyvistä. Tämä luettakoon hänelle kunniaksi. Sitäkin kummallisempaa kyllä sitten on, että kenraali näyttää mielihyvin hyväksyvän stalinistit yhteistyökumppaneikseen, kuten taannoin Helsingissä pidetty seminaari osoitti.

Varmaankin kannattaa kysyä, mitä tehtäviä RISI näkee juuri meidän pienessä maassamme. Se näyttää joka tapauksessa Suomesta yllättävän kiinnostuneelta ja mieleen tulee, miten NKP:n kansainvälisessä osastossa Suomi aikoinaan oli paljon ”kokoaan suurempi”.

Olemmeko me nyt joidenkin tahojen kuvitelmissa jo luonnollinen tai ainakin potentiaalinen osa imperiumia? Olemmeko me ehkä lupaava informaatiosodan koekenttä? Vai onko tämän päivän Pobedonostsevien mielestä juuri meidän maassamme niin paljon hurskaita, että se voisi heidän ansiostaan pelastua länsimaisen kulttiuurin yhteiseltä tuholta, kuten Sodoma ja Gomorra aikoinaan olisivat voineet, mikäli hurskaita olisi ollut riittävästi?

Vastauksia emme tiedä. Vain yksi merkittävä asia on tiedossamme. RISI on meillä saanut kannatusta jopa dosenttitasolla ja siellä aivan erityisesti. Tosin dosentteja on tässä tapauksessa vain yksi ja hänen henkilönsä lienee varma takuu sille, että normaalit, säädylliset ihmiset kiertävät tämän instituutin kaukaa.

---

[1] L.P. Rešetnikov, Vernutsja v Rossiju, Treti put ili Tupiki beznadežnosti. Moskva FIB, 2013, 232 s.

[2] M.S. Smolin, Tsarski put i besovskije tupiki,// Problemy natsionalnoi strategii 1/2013

De Sade sive Natura

Sive Natura

Joskus valistuksen vuosisadalla, kun eurooppalaisen ajattelun terävin kärki irtisanoutui auktoriteettien pauloista, alkoi persoonallisen Jumalan käsite tuntua sekä tarpeettomalta että loukkaavalta. Niinpä maailmankaikkeuden salattuun olemukseen tyydyttiin viittaamaan kaksimielisesti Deus, sive Natura. Jumala eli Luonto.

Luonto ilmeni sekä luovana että luotuna, natura naturans ja natura naturata. Viimemainittu, eli luotu luonto oli kaikki se, mikä seuraa Jumalan luonteen välttämättömyydestä tai hänen attribuuteistaan ymmärrettyinä Jumalassa oleviksi asioiksi, joita ei voi olla olemassa eikä ajateltavissa ilman Jumalaa, päätteli Spinoza ylevästi.

Luonto sivilisaation vastakohtana alkoi hurmata valistuksen henkeä. On väitetty, ettei romantiikka itse asiassa ollut reaktiota valistuksen järkeisuskolle, vaan sen toinen ulottuvuus. Miksi järjen olisi täytynyt olla kylmää, kun natura oli mitä suurimmassa määrin kuumien intohimojen valtakuntaa. Järjen, ration tehtävänä tuskin voi olla luonnon muuttaminen vaan pikemminkin sen oikeanlaatuinen ymmärtäminen.

Valistuksen edustaja puhtaimmillaan oli markiisi Donatien-Alphonse-Francois de Sade, jonka filosofiset intressit suuntautuivat erityisesti seksuaalisuuden tutkimiseen, varsinkin kivun ja väkivallan kannalta. Täydellinen vapaus kuului markiisin tunnuksiin. Ancien régime telkesi libertiinin Bastiljiin, josta hänet vapautettiin ikimuistoisena heinäkuun neljäntenätoista vuonna 1789. Kansanjoukko repi silloin kappaleiksi sekä itse linnoituksen että sen päällikön, jonka sydän tökättiin kepin nenään ja kuljetettiin riemusaatossa ympäri vapaata Pariisia.

Tässä ei ehkä maksa vaivaa ryhtyä enemmälti tutkistelemaan de Saden henkisiä perillisiä, joihin varmasti kuuluu merkittävä osa nykyistäkin ranskalaista älymystöä samoin kuin yleensä sitä läntistä aktivistien joukkoa, josta puoli vuosisataa sitten käytettiin nimitystä uusvasemmisto. Pelkästään Michel Foucaultin opetuslasten piiriin voitaneen lukea koko nykyinen feminismi.

Ajatus luonnon jumalallisuudesta on kaikkea muuta kuin selkeä. Missään ei ole kerrottu, pitäisikö jumalallisuutta kunnioittaa vai pitää yhdentekevänä. Jos luonto on Jumalaa, niin silloin elukatkin ovat sitä. Ehkä jumaluus löytyykin parhaiten juuri petomaisuudesta?

Tämä ajatus ei ollut niinkään vieras sille joukolle, joka huumaantui Saksassa kansallissosialistien aatepuurosta, joka vyörytti järjettömyyden tueksi järjen argumentteja darwinismista eugeniikkaan ja sosialismista perinnöllisyystieteeseen. Kaikki kelpasi, kunhan se tuki Asiaa.  Miksei olisi?

Asiaa vastaan puhuvat argumentit voitiin sen sijaan ohittaa. Jos oli päätetty, että jumaluus oli omassa kansassa, ei ollut mitään ylempää auktoriteettia, joka olisi voinut tämän kyseenalaistaa. Jos kansan natura oli sen oman edun tavoittelu kaikin keinoin, ei petomaisuus ollut niiden joukossa muita huonompi, jos se kerran toimi. Ehkäpä se jopa oli verraton etu?

Järjen tehtävänä tällaisessa ”jumalan eli luonnon” maailmassa ei voinut olla mikään muu kuin toiminnan palveleminen. Koska niillä, jotka joutuivat tämän toiminnan uhreiksi, oli asioista pakostikin erilainen käsitys, heidät oli kukistettava. Tämä saattoi tapahtua vain toiminnan eikä argumentaation keinoin, kuten kaikki toiminnan filosofiat marxilaisuudesta feminismiin ymmärtävät. Tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen. Politiikan ultima ratio on väkivalta. Sille kannattaa jo hieman kumartaa ja se voi myös pakottaa niin tekemään. Sen saaminen omaan hallintaan on politikoinnin korkein tavoite.

Koskaan sitten 1800-luvun ei luonto ole ollut niin tärkeä yhteiskunnallinen ja moraalinen argumentti kuin se on nyt. Ihmisen käyttäytymisen luonnollisia normeja etsitään apinoilta ja hiiriltä. Absoluuttinen vapauden ja itsensä toteuttamisen vaatimus on yleensä normaalina taustaoletuksena de Saden hengessä.

Valitettavasti tämä asetelma sisältää väistämättömiä ristiriitoja. Jo saman kansan naiselle ja miehelle itsensä toteuttaminen voi tarkoittaa eri asioita. Luonto saattaa myös esittää erilaisia tarpeita ja vaatimuksia eri ihmisryhmille, kansoille ja heimoille. Kaikkien maksimaalinen halujen tyydyttäminen ei ole samaan aikaan mahdollista.

Kenen on annettava periksi ja miksi? Onko jokin taho jollakin perusteella niin paljon muita parempi, että sillä on oikeus pakottaa muut muottiinsa? Vai voisiko yhteiskunta pirstoutua heimoihin, joista jotkut olisivat esimerkiksi moniavioisia, toiset harjoittaisivat ihmissyöntiä ja kolmannet pedofiliaa? Kaikki taipumustensa mukaan? Miesten ja naisten ohella rekisteröitäisiin erilaisia muita identiteettejä, joilla kaikilla olisi omat erikoisoikeutensa? Eikö tässä olisi eräänlainen uuden ajan Amerikka, vapaus ilman puritanismia, deus sive natura? Kenellä on oikeus tuomita? Millä perusteella? Vox populi, vox dei,

Mutta olemmeko oikeasti menossa kohti kaiken sallivaa moniarvoisuutta? Kuten valistuksen aikana, on nytkin havaittavissa vapautumisen rinnalla myös aivan päinvastainen tendenssi. Tätiryhmät, jotka näköjään ilman mitään epäilyksiä arvelevat edustavansa kaikkien ihmisten todellista ja oikeaa luontoa, ovat alkaneet vaatia yhä enemmän kieltoja ja rajoituksia erityisesti miesten luontaisten taipumusten kahlitsemiseksi. Räikeänä esimerkkinä on seksin oston kieltäminen. Tässä tarkoituksessa pyritään holhoamaan myös väärin ajattelevia naisia.

Mistä on peräisin se mandaatti, jonka perusteella yhden ryhmän, jopa enemmistön luonnolliset taipumukset kriminalisoidaan?

Entä missä on se Jumala, joka pyhittää periaatteen, jonka mukaan feminismin arvosteleminen on rikos…? Eikö tämä tarkoita sitä, että jumaluutena ei enää ole natura sinänsä, vaan sen yksi ja muista poikkeava osa osa: natura naturatan erikoistapaus? Kyse on siis klassisesta epäjumalanpalvonnasta. Kuten juutalaiset Siinain korvessa tekivät jumalakseen kultaisen vasikan, samoin ollaan nyt tavallaan pyhää lehmää nostamassa kaikkien nautojen perikuvaksi ja mittapuuksi.

Olisi tietenkin aivan yhtä barbaarista, mikäli idolina ja absoluuttisena ihanteena olisi sonni kaikkine sonnimaisine taipumuksineen. Ongelmana on se, että jumalallisuuden rajoittaminen erikoistapaukseen, pars pro toto, kuten kaiken konkreettisen jumaloiminen ideaalisen sijasta merkitsee porttia barbariaan. Jos me julistamme pyhiksi luodun ja äärellisen, natura naturatan ja teemme sen luojan ja äärettömän mittapuuksi, olemme nivusiamme myöten barbariassa, Jos olemme johdonmukaisia, joudumme silloin turvautumaan vain väkivaltaan saadaksemme asiamme näyttämään oikealta. Mutta näinhän on ennenkin tehty.

De Sade istui vuosikaudet Bastiljissa ja sitä ennen Vincennesin linnassa. Kävin viikko sitten siinä vankityrmässä, joka oli hänen kotinaan. Paikka vaikuttaa pätevältä filosofisen inspiraation lähteeksi. Sen kunniaksi nämäkin rivit.