Venäjän symboleja

Venäjän symboleja etsimässä

Владимир Сорокин, Нормальная история. Сборник эссе. Издательство АСТ. Москва 2019, 217 с.

Vladimir Sorokin tunnetaan kirjailijana, joka pillastuttaa aina silloin tällöin vakavia, isänmaallisia piirejä. Kun lukee hänen kirjojaan, syyn ymmärtää. Suomeksihan ovat olemassa esimerkiksi Sininen rasva (Goluboje salo) ja Pyhän Venäjän palveluksessa 2027 (Den opritšnika).

Tämän kirjan esseistä useissa on havaittavissa yritys tavoittaa Venäjän symbolien kantamia merkityksiä ja myös löytää noita symboleja, muualtakin kuin kaapin päällä olevista kuvista.

Mitä nyt esimerkiksi tarkoittaa Moskova (ja tähän ei kannata vastata, että se on suomalais-ugrilainen sana, joka viittaa mätään veteen, moskaan)?

Sorokin, muuten, kirjoittaa sanan muodossa Moskova (Москова) eikä normaalin kirjakielen mukaisesti Moskva (Москва).

Kaiketi kyseessä on jokin paikallinen puhetapa.

No, kaikki nuo tunnetut kirjalliset latteudet siitä, mitä sana merkitsee venäläiselle sydämelle eivät vielä ole vastaus Sorokinin kysymyksiin.

Sorokin kuuntelee esimerkiksi itse sanan kaikua: siinä on jotakin suomaisen-sammakkomaista… samaan aikaan jotakin akkamaista, rusoposkisen pyllevä-tissevää… jotain maalaismaista, vahvan aterian jälkeen ettoneelle siirtyvän röyhtäilevää kopeutta, ripeästi karjaisevaa ja pieraisevaa maalaisylpeyttä, josta nyt on jo tullut pääkaupunkilaista: ”Me olemme Moskova, keitäs te olette?”

Kirjoittaja vertaa Moskovaa kananmunaan, jonka keskusta on keltuainen ja jossa Kreml on hautovan kanan alla kehittyvä alkio.

Kaupungin hahmo on suuresti muuttunut jo pelkästään muutaman viime vuosikymmenen aikana. Siinä kaupungissa ovat nyt onnellisia vain virkamiehet, elektroniset rahastuslaitteet ja autot. Moskovaa raiskaa nyt vallan vertikaali, jonka intohimon alla Moskovan luut rutisevat…

Hillittömän hauskaa on inhimillisten pakokaasujen ja niiden tuottamien äänten merkitysten ja symbolisten ulottuvuuksien pohdiskelu venäläisen kirjallisuuden näkökulmasta.

Kiinnostavimpia minusta ovat kuitenkin kirjoittajan ruokaan ja juomaan liittyvät esseet, joissa hän muun muassa etsii Venäjän tärkeintä tai oikeastaan olennaisinta, pääasiallisinta ruokalajia (glavnoje russkoje bljudo).

Tarkoituksena on selvittää, mitkä ruoka ja juoma ovat Venäjän symboleina osuvimpia.

Niinpä sananparret ja vakkapa niissä tunnetut tunnetut kaalikeitto ja puuro (щи да каша -пища наша) eivät ratkaise ongelmaa, vaan kirjoittaja haluaa löytää ne ruoat, jotka olisivat Venäjän osastossa, mikäli olisi järjestetty suuri kansojen välinen banketti, johon jokainen toisi omimpansa.

Niiden pitäisi olla sellaisia, että ulkomaalainen niitä nauttiessaan ilman muuta saisi mieleensä sellaisia sanoja kuin Kreml, Siperia, Dostojevski, Natasha…

Kandidaatteja ovat vaikkapa savustettu sammenselkä, ruisleipä silavan ja makkaran kera, Olivier-salaatti, kalakeitto piiraiden kera, pelmenit…

Venäläiselle itselleen hapan kaalikeitto ja tattaripuuro saattaisivat kyllä olla hyvä valinta, mutta ulkomaalaiselle uskoo Sorokin oikean valinnan olevan musta kaviaari ja vodka…

Ei siis mikään arkiruoka, vaan kaikkea muuta, itse asiassa eräänlainen ikkuna tai mainoskyltti ulospäin, etten sanoisi pokažuha. No, valinta kertoo kai eniten itse kirjoittajasta.

Tässä tulee tietenkin kysyneeksi, mitkä suomalaisen keittiön tavattoman laajasta aarteistosta voisivat olla samassa roolissa tuossa kansainvälisessä banketissa.

Norjalaisten kohdalla valinta näyttäisi olevan lipeäkala, jonka maistamista kirjoittaja kuvailee innokkaasti. Meidänkin kannattaisi muistaa, että se kuuluu myös suomalaiseen keittiöön ja että on hyvin outoa, ettei sitä saa ravintoloista koskaan, tuskin edes jouluna.

Mutta koko tuo kansallisten ruokien vaaliminenhan tuntuu meillä jääneen joidenkin snobbailevien tomppeleiden huoleksi, mikä on johtanut siihen vaaralliseen tilanteeseen, että niihin liittyvä osaaminen rappeutuu.

Miten moni enää edes ymmärtää, että maksalaatikko, tuo suomalaisista suomalaisin ruoka, on itse asiassa verraton juhlaruoka – se ei suinkaan ole pelkästään sitä lähinnä koirille kelpaavaa mössöä, jota kaupoissa on saatavana. Ravintoloistahan maksalaatikkoa ei saakaan, eikä juuri muutakaan aitoa suomalaista ruokaa.

Ulkomaalaiset sentään ovat hoksanneet, että tietyistä ravintoloista saa vaikkapa kunnon silakkapihvejä, ja kierrättävät tietoa niiden sijainnista kuin aarretta ikään.

Mikä siis voisi olla meidän kontribuutiomme kansojen illallisille?

Ehkäpä se voisi olla jokin suomalainen laatikko, vaikkapa silakkalaatikko tai miksei maksalaatikko karjalanpaistin kera? Juomaksi aitoa suomalaista kaivovettä tai piimää.

Mutta jos käytetään Sorokinin kriteereitä, pitäisi ulkomaalaisen syttyä noita ruokia maistellessaan ajattelemaan sumalaisuuden symboleja (jotka heidän pitäisi tuntea). Siis vaikkapa Kalevalaa, Sibeliusta ja olisiko nyt sitten talvisotaa tai Nokiaa?

Suomalainen hernekeitto, jonka ytimessä on hyvin savustettu sianpotka, voisi olla silloin hyvä kandidaatti. Koska se on heikosti ulkomailla tunnettu, voisi parempi kuitenkin olla kermainen lohikeitto, joka Venäjällä nykyään jo tunnetaan hyvin. Sen kanssa sitten tuoretta ruisleipää ja päälle viinaa.

Itse asiassa myös hirvenliha on melkoisessa määrin Fennoskandiaan rajoittunutta eksotiikkaa ja sitä paitsi herkullista. Hirvipeijaisten kunkut, maksalaatikko ja karjalanpaisti muodostavat ehkä sellaisen kokonaisuuden, joka olisi arvollinen maatamme edustamaan.

Mikäli venäläiset ovat jo varanneet vodkan, voitaisiin meillä kai panna pöytään kotikaljaa.

Ketkä olemme me?

Me, kansa

Roger Scruton, How to be a Conservative. Bloomsbury 2019 (2014), 195 s.

Olen vasta aloittelemassa Roger Scrutonin kirjaa, joten ei tässä mitään arvosteluja voi tehdä, mutta blogithan ovat hyvä paikka vaikutelmien muistiin merkitsemiseksi.

Scrutonhan on jo kauan ollut tuttu kaikille postmodernismia epäileville ja englantilaisen konservatismin traditioita symppaaville tahoille.

Hän on doctor subtilis, estetiikan ja arkipäivän filosofian taitaja jonka tuotannosta voi mainita vaikkapa teokset England: an Elegy, Animal Rights and Wrongs, I Drink, Therefore I Am, The West and the Rest. On paljon muitakin. Hän kuuluu myös Salisbury Review’n piiriin.

Olen parissa blogissakin häneen viitannut https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton .

Aitona filosofina Scruton ei suinkaan ole konservatiivipuolueen sotilas, vaan antaa monien puolueen johtajien kuulla kunniansa. Todellinen viisauden harrastaja ei toki voikaan suhtautua tähän maailmaan puoluekantaisesti. Sellainen lähestymistapa jää totalitaristeille.

Teoksen alussa on joka tapauksessa kiintoisia havaintoja konservatiivin asemasta tässä nykymaailmassa. Scrutonin havainnot koskevat anglosaksista maailmaa ja erityisesti Englantia, mutta jotakin tuttua niissä vain tuntuisi olevan.

Yleisellä tasolla konservatismi lähtee ihmisen luonnollisten taipumusten kunnioittamisesta ja epäluulosta yhteiskunnan radikaalia tohtorointia kohtaan. Konservatismi alkaa Scrutonin mukaan siitä tunteesta, jonka kaikki kypsät ihmiset voivat helposti omaksua: hyvät asiat on helppo hävittää, mutta niitä ei ole helppo luoda.

Tämä koskee erityisesti kollektiivisia aarteitamme; rauhaa, vapautta, lakia, sivistyneisyyttä, yleisten asioiden harrastusta (public spirit) ja omaisuuden ja perhe-elämän turvaa.

Ne kaikki saadaan aikaan yhteistyössä muiden kanssa ja niiden tuhoaminen on nopeaa, helppoa ja hauskaa. Niiden luominen sen sijaan on työlästä, raskasta ja tylsää.

Sen takia konservatiiveilla on vastassaan retorinen hankaluus yleisen mielipiteen edessä. Heidän asenteensa on tosi, mutta tylsä, kun se taas vastustajilla on kiihottava, mutta väärä.

Lähdettä ilmoittamatta Scruton kertoo, että 70 prosenttia akateemisesta väestä identifioituu vasemmistoon sekä Britanniassa että Amerikassa.

Samaan aikaan ympäröivä kulttuuri on yhä vihamielisempi läntisen yhteiskunnan traditioille ja syyttää konservatiiveja taantumuksellisuudesta, ennakkoluuloista, seksismistä, rasismista ja niin edelleen. Jopa tuo natsikorttikin tuodaan esille myös anglosaksisessa ympäristössä ja sitä voidaan soveltaa aivan tavallisiin, hvväntahtoisiin normaalin säädyllisyyden edustajiin…

Scruton tulee itse työväenluokkaisesta ympäristöstä ja hänen isänsä oli innokas luokkataistelija. Hän havaitsi kuitenkin isänsä olleen monessa itselleen läheisessä asiassa konservatiivi, mikä lisää hänen uskoaan Robert Conquestin väittämään, jonka mukaan jokainen suhtautuu oikeistolaisesti sellaisiin asioihin, jotka todella tuntee.

Scrutonin kokemukset Pariisin vuoden 1968 tunnelmista saivat hänet inhoamaan rabulistien totalitaarista ajattelua ja asiaa vielä vahvistivat kokemukset kommunistisen hallinnon alaisista Puolasta ja Tšekistä.

Sodan, nollasummapelin logiikka sovellettuna yhteiskuntaan on Scrutonista vastenmielistä, mutta hän on havainnut sen tulleen yhä suuremmassa määrin normiksi.

Scruton ei ihannoi myöskään rahan valtaa ja markkinoiden kaikkivoipaisuutta. Näinhän ei tehnyt myöskään Adam Smith, joka korosti teoksessaan The Theory of Moral Sentiments luottamuksen ja vastuullisuuden  merkitystä. Ne taas ovat olemassa vain yhteiskunnissa, jotka niitä kunnioittavat.

Edmund Burken tapaan Scruton katsoo, että yhteiskunta on kuolleiden, elävien ja syntymättömien yhteisö, jonka kaikki komponentit ansaitsevat niille kuuluvan kunnioituksen.

Yhteiskunta on yhteinen perintö, jonka haaskaaminen olisi rikos niin menneitä kuin tulevia sukupolvia kohtaan.

Yhteiskunta sijaitsee valtiossa, kansallisvaltio ja siihen kuuluva nationalismi ovat luonnollinen paikka kodille, joka valtio juuri on.

Kansallisvaltiota on yritetty ja yritetään eri tavoin pahoinpidellä. Sellaiseen syyllistyivät sekä kommunistit, fasistit että EU.

Yhdysvallat on toimiva valtioiden liitto, kun taas EU ei ole ja tämä liittyy juuri siihen, että toisin kuin kasvoton ja vastuuton Eurooppa, Yhdysvallat on kansakunta –nation.

Demokratia on läntisen maailman suuria saavutuksia ja se tarvitsee alustakseen kansallisen subjektin: ”me” ei saa olla enempää etninen kuin uskonnollinen, vaan nimenomaan kansallinen.

Ihmiset, jotka identifioituvat kansallisvaltioon eli maahan, sen alueeseen ja kulttuuriperintöön, ovat tavallaan saman perheen jäseniä. Kuten perheessä yleensä, he voivat silloin myös tarvittaessa tehdä keskenään kompromisseja ja hyväksyä erilaisia pyrkimyksiä, jotka koituvat heidän omaksi tappiokseen.

Kansakunnalla on aina myös myyttinsä: tarinat kunniasta, uhrautumisesta ja vapautumisesta. Usein ne ovat tuskin muuta kuin jaloja valheita, mutta niillä on oma tehtävänsä, kuten perhetarinoilla yleensäkin.

Yhdysvaltain perustuslaki alkaa sanoilla ”Me, kansa”. Jo tässä siis oletetaan, että alussa oli kansa, joka saattoi käyttää itsestään ensimmäisen persoonan monikkoa.

Scrutonin mielestä on tärkeää, ettei ”kansa” tällöin tarkoittanut rotua, luokkaa, etnisyyttä tai uskontoa, vaan naapuruutta. Kyseessä olivat samassa kodissa asuvat ihmiset ja se koti oli alueellisesti rajoitettu valtio.

Epäilemättä USA:kin on kansakunta, vaikka kovin omaleimainen. Sielläkin vallitsee Common Law, jota Scruton suuresti ihailee, mutta joka monen suomalaisen mielestä myös mahdollistaa ne monet pöyristyttävät asiat, jotka Amerikasta tunnemme.

Kirjoittajan mielestä juuri Common Law ja siihen liittyvä Habeas Corpus ovat länsimaisen vapauden todellinen perusta. Skandinaavisesta oikeudesta hän ei ole kiinnostunut.

Mikä kaiken kaikkiaan on oikeusjärjestelmien merkitys kulttuurille on kiinnostava kysymys. Scruton uskoo, että edes konservatismia, siinä mielessä kuin se esiintyy Englannissa, ei edes voisi olla muunlaisen järjestelmän vallitessa.

Joka tapauksessa myös anglosaksisen maailman perinteiset arvot ovat hänen mielestään vaarassa ja niiden puolustamiseen tarvitaan juuri konservatismia.

Mielestäni tämä on ihan riittävän kiinnostava alku kirjalle, jossa kirjoittaja tutkii myös muiden näkemysten sisältämää totuutta.

Kirjailijan osa

Vaikea rooli

Brian J. Boeck, Stalin’s Scribe. Literature, Ambition, and Survival. The Life of Mikhail Sholokhov. Pegasus Books 2019, 388 s.

Stalin oli tunnetusti hyvin kiinnostunut kirjailijoista. Eräässä tapaamisessa häneltä kysyttiin: Mitä meidän pitäisi kirjoittaa?

Retoriikan mestari vastasi: kirjoittakaa totuus!

Siihen aikaan kirjailija oli pirullisen dilemman edessä. Mikäli hän kertoi, miten kurjasti asiat olivat -ja ne olivat aivan tavattoman kurjasti esimerkiksi kollektivisoinnin aikana- hänet luokiteltiin neuvostovastaiseksi.

Mikäli hän taas kuvaili tilannetta liian ruusuisin värein, häntä voitiin syyttää lakirovkasta, kaunomaalailusta, joka pelkästään vahingoitti puolueen asiaa, kun teksti vain tympäisi lukijoita.

Erinäisissä rankaisuelimien kokoamissa neuvostovastaisten kirjoitusten kokoelmissa on mukana myös oloja ylenpalttisesti ihastelevaa aineistoa. Jokainenhan ymmärsi, että tämä oli pilkantekoa karusta todellisuudesta.

Mihail Sholohov kirjoitti ensimmäisen osan suurta kasakkaeepostaan Hiljaa virtaa Don jo hieman yli parikymppisenä. Työtä epäiltiin jo silloin plagiaatiksi eivätkä epäilyt ole koskaan täysin loppuneet, vaikka teksti on parikin kertaa analysoitu tietokoneella ja kirjailija on saanut synninpäästön.

Brian Boeck joka tapauksessa olettaa, että nuori mies ainakin käytti laajasti löytämäänsä, toisten kirjoittamaa aineistoa. Sanottakoon kuitenkin, että eepos ainakin minun mielestäni van paranee loppua kohti ja se ainakin lienee kirjailijan omaa luomusta.

Ensimmäinen nide ilmestyi vuonna 1928 ja herätti ansaittua huomiota. Siinä nimittäin eivät bolševikit olleet sankareita, vaan useimmiten suoranaisia roistoja. Vikoja kyllä riitti kasakoillakin, joiden kapinaa ei selitetä millään ulkopuolisella kiihotuksella, vaan bolševikkien petollisuudella ja terrorilla.

Miten moinen kirja saattoi ilmestyä neuvostoaikana, on hyvä kysymys. Syytöksiä neuvostovastaisuudesta tietenkin myös esitettiin.

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että tässä oli kirjailija, joka ei pelännyt puhua totta ja sehän oli aina ollut kirjailijan suuri tehtävä venäläisen intelligentsijan silmissä. Suurin synti sen sijaan oli mielistely, kohdistuipa se valtaan tai yleiseen mielipiteeseen. Kirjailijalle oli varattu oikeamielisen profeetan osa.

Stalin oli erityisen kiinnostunut mestariteoksista, jotka esittivät elämän monimutkaisempana kuin agitaattorien simppelit sapluunat. Tunnetusti hän katsoi esimerkiksi Mihail Bulgakovin näytelmää Turbinien päivät yhä uudelleen ja suojeli kirjoittajaa.

Häneen teki vaikutuksen myös Sholohovin teos, joka kuvasi kansalaissodan rintamaa hyvin lähellä niitä seutuja, joilla hän itse oli vaikuttanut. Kuitenkin Sholohovin kuvaus esimerkiksi valkokenraali Kornilovista oli oudon ihannoiva, hän totesi kirjailijalle.

Tämä puolustautui sillä, että punaisten kunniaa vain lisäsi uljaan vihollisen voittaminen ja vaikka Kornilov objektiivisesti oli väärässä, oli olemassa myös subjektiivinen taso.

Stalin hyväksyi tämän ja ehdotti diiliä: Hiljaisen Donin kolmas osakin julkaistaan, mutta haluaisiko kirjailija luoda myös realistisen, luokkakantaisen kuvan kollektivisoinnista, joka oli juuri meneillään (1931)?

Imartelevasta tarjouksesta ei oikein voinut kieltäytyä ja niinpä maailma sai luettavakseen kaksiosaisen teoksen Aron raivaajat. Siinä ei tosin kerrota mitään aron raivaamisesta, mutta Stalin oli ehdottanut nimeä ja se kaiketi havaittiin erinomaiseksi. Itse asiassa nimi on venäjäksi Podnjataja tselina, joka tarkoittaa pikemmin kukoistukseen nostettua karua maata.

Lyhyesti sanoen kirja esittää täysin virallisen kaavan mukaisen kuvan kollektivisoinnista.

Sitä järjestämään saapuu Leningradista luokkatietoinen työläinen, kommunisti, joka on taustaltaan viilari ja matruusi. Hän on yksi niistä 25000 työläisestä, jotka lähetettiin tähän tehtävään luokkatietoisuudeltaan kehittymättömiä talonpoikia johtamaan.

Kirjan mukaan kulakit tekivät kaikkensa estääkseen kolhooseja muodostumasta ja naamioitunut kulakki kolhoosin johdossa järjesti sabotaasia eli tuholaisuutta. Kaiken takana oli salainen valkokaartilainen järjestö, jonka pari upseeria jopa majaili kylässä. Heillä oli yhteydet ulkomaille.

Kaikki alkoikin mennä penkin alle, kun yli-innokkaat kommunistit ajoivat väkeä pakolla kolhoosiin, josta muodostettiin kommuuni eli kollektiivitila, jossa sekä tuotanto että kulutus olivat yhteisiä. Kolhoosilaisille ei jäänyt edes kanaa henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

Kun kriisi kypsyi, myös valkokaartilaiset valmistautuivat aseelliseen nousuun, jolle odotettiin tukea ulkomailta.

Mutta yhtäkkiä kaikki muuttui kuin taikaiskusta.

Toveri Stalin julkaisi 2.3.1930 avoimen kirjeen ”Menestys panee pään pyörälle”, jossa hän sätti kollektivisoinnin  toimeenpanijoita melkein joka asiasta: vapaaehtoisuusperiaatetta on rikottu, on aloitettu työ takavarikoimalla kirkonkellot, on perustettu kommuuneja, vaikka aika ei vielä ole niille kypsä ja niin edelleen.

Stalinin kirjeen seurauksena lähes puolet kaikista kolhooseista purkautui, mutta kevätkylvöt, jotka olivat jo olleet vaarassa, saatiin sentään hoidettua.

Kollektivisointia jatkettiin nyt rauhallisemmin, kommuuneja ei enää perustettu lainkaan, vaan sen sijaan artteleita, joissa jokaiselle jäi oma talonsa, yksi lehmä, siipikarjaa ja jopa 10 lammasta sekä henkilökohtainen aputalous, kooltaan 1/4r-1 ha.

Nuo aputaloudet tuottivat sittemmin yli puolet maan maataloustuotannon arvosta. Ne tunnetaan yhä, vaikka kolhooseja ei enää olekaan. Myös nykyään niiden merkitys on suuri.

Tämä kuvaus tapahtumista oli pääpiirteissäännaivan oikea. Saman saattoi lukea historian oppikirjoista aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Mutta oppikirjoissa ei ollut sitä, mitä Sholohovin kuvauksessa myös oli. Kollektivisointi nimittäin ei tapahtunut minkään vapaaehtoisen liikkeen muodossa, vaan oli täynnä raakuuksia ja väkivaltaa. Se myös nostatti väen kapinoihin ja kirjassakin sankari on vähällä joutua akkojen kuoliaaksi pahoinpitelemäksi.

Realismia siis löytyi ja sitähän ei mistään virallisista esityksistä löytynyt. Niinpä kirjailija ikään kuin täytti suuren tehtävänsä todenpuhujana ja profeettana.

Mutta kaikella oli rajansa.

Kollektivisointi aiheutti etelä-Venäjällä, Ukrainassa ja Kazakstanissa nälänhädän, jossa kuoli useita miljoonia ihmisiä. Sholohovin kirjassa tästä ei ole halaistua sanaa, ei myöskään sen kakkososassa, joka ilmestyi vasta 1959.

Kuitenkin hän tunsi oman kotiseutunsa Donin katastrofaalisen tilanteen ja kääntyi Stalinin puoleen pikaisen avun saamiseksi.

Stalin auttoi tuota pientä aluetta, mutta julisti kirjailijalle vakavasti, että kulakit olivat käymässä sotaa neuvostovaltaa vastaan. He halusivat kukistaa sen nälkiinnyttämällä. Tässä oli malliesimerkki Stalinin dialektiikasta: hän käänsi historian suurimpiin kuuluvan massamurhan uhrien omaksi syyksi.

Mutta kun Sholohovista puhutaan, hänen roolinsa sankarikirjailijana kärsi yhä lisää 1960-70-luvuilla, jolloin hän osallistui ajojahteihin toisinajattelevia vastaan, myös kirjailijakollegojaan, kuten Solzhenitsyniä, joka tosin vastasi samalla mitalla.

Brian Boeck, joka on kiintoisasti kuvannut Sholohovia ja tämän uraa, toteaa loppulausunnossaan, että hän lähti tekemään työtään vakuuttuneena kohteensa kataluudesta ja köykäisyydestä, mutta joutui tarkistamaan kantaansa.

Stalinin aika asetti sankarikirjailijoille omat reunaehtonsa, jotka olivat ankarat. Niin sanotut proletaarikirjailijat, jotka olivat yrittäneet perustaa oman herruutensa kirjallisella alalla, saivat useassa tapauksessa luodin takaraivoonsa.

Mikäli halusi kirjoittaa asioista totuuden ja vielä julkaistakin sen, oli tehtävä tiettyjä kompromisseja.

Sholohov ei kukaties ollut mikään titaani (sellaisiahan meillä kuuluu nykyään olevan vaivaksi asti), mutta tuskin myöskään halveksittava kiipijä ja nöyristelijä. Hän oli vajavainen ihminen, jonka ahdistukseen viina loppuaikoina toi helpotusta tai ainakin sitä sillä yritettiin lääkitä.

Nobel-palkinto vuonna 1965 annettiin Sholohoville Hiljaisen Donin ”taiteellisesta voimasta ja eheydestä”. Valinta oli sikäli onnistunut ja myös neuvostokirjallisuudessa harvinainen, ettei tuota teosta kukaan voinut luokitella agitpropiksi.

Palkintoa oli hänelle pohjustettu jo 1950-luvulta lähtien, mutta sen sijaan sen sai vuonna 1958 Boris Pasternak. Vuonna 19070 pakinnon sai sitten Sholohovin vihamies Aleksandr Solzhenitsyn, joten virallisen Neuvostoliiton suosikkikirjailijan valintaa voi ainakin sanoa tasapainotetun toisinajattelijoilla.

 Palkintoa vastaanottaessaan Sholohov selitti kuvanneensa oman kansansa -edelläkävijöiden- vaikeaa tietä. Sellaisessa tilanteessahan ei aina voitu osua oikeaan.

Samalla kirjailija korosti, ettei Neuvostoliitto tyrkyttänyt omaa tietään muille, mikä tuskin ihan oli tosiasioiden mukaista, mutta kyllä sopi yhteen tuohon aikaan julistetun ns. rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteiden kanssa.

Sholohov menestyi kaikilla mittareilla mitaten loistavasti. Hän sai kaikki tärkeimmät kunniamerkit ja arvonimet, loputtomasti rahaa ja kumartelijoita. Hänelle on pystytetty patsaita ja vuosi 2005 oli UNESCO:n nimeämä Sholohovin vuosi, jolloin myös Putin kävi osoittamassa kunnioitustaan juhlakalun muistolle.