Oligarkkien aika

Julius Caesar ja oligarkkien aika

Joku anekdoottihenkilö tokaisi joskus anekdoottiaikana, ettei Caesar voinut mikään suuri mies olla, kun hänen kirjansa kerran kuuluvat alkeisopintojen tasolle.

Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt Belgae, aliam Aquitani, tertiam, quae ipsorum lingua Celtae, nostra Galli appellantur…

Nämä rivit ovat kautta vuosisatojen kuuluneet yhä uusien koulupoikasukupolvien lukemistoon ja ulkoahan ne on opittu, minäkin, epäilemättä hyödykseni ja ehkä myös ansaitsemakseni rangaistukseksi: Opin sauna, autuas aina, koska vitsoin vihdotaan. Ett’ on lyöty, siit’ on hyöty. Seuraa taito, toimikin…

Pidän mahdollisena ja todennäköisenä, että nuo riimit kuvastavat vääristynyttä, ellei suorastaan tuhoisaa ajattelua, mutta kaikesta huolimatta on Eurooppamme vuosituhantinen kehitys päässyt uskomattomaan kukoistukseensa juuri näillä traditioilla tai niistä huolimatta. Latinakoulujen pennalismi ja koirakoulumainen idiotismi raivostuttivat aina myös erityislahjakkaita oppilaita, joista Nietzsche on yksi esimerkki.

Mutta Caesarin suuruudesta ei yleensä ole ollut erityisiä epäilyksiä huolimatta siitä, että myös De bello Gallico paljastaa hänen julmat sodankäyntitapansa. Joka tapauksessa hänen hieno retoriikkansa, jolla hän kuuluu voittaneen sotilaat puolelleen, on lajissaan esimerkillistä.

Caesarin tapaus lienee joka tapauksessa ajankohtainen nykyään, kun jälleen elämme aikaa, jolloin oligarkit näyttelevät suurta roolia tässä maailmassa. Tosin Caesarin Roomassa triumviraatti toimi käytännössä korkeimpana auktoriteettina myös politiikassa ja oikeudenkäytössä, kun sitä ylempää mahtia ei ollut olemassa.

 Putinin Venäjällä ja Obaman Amerikassa valtiovalta ei sentään ole suoranaisesti, siis virallisesti oligarkkien käsissä. Demokraattisesti valitut, etten sanoisi demokraattiset instituutiot ja siis henkilöt ovat sentään niitä, joilla on käytettävissään väkivaltakoneisto ja jotka varovat ainakin paljastamasta liikaa, että kansa ja jopa valtio on heille pikemmin väline kuin palveltava kohde, jonka kukoistus olisi itsetarkoitus.

Plutarkhos, joka toki oli suuri moralisti, kuten jokaisen hyvän elämäkerturin tulee ollakin, ei peittele Caesarin raadollisuutta. Hillitön tuhlaavaisuus oli tämän suurmiehen pahe, jonka hän yhdisti ryöstelyyn. Politiikassa Caesarin aseena oli kansan suora lahjonta. Sirkushuvien lisäksi rahvaalle jaettiin suorastaan rahaa ja viljaa. Vihollista taas kohdeltiin täysin säälimättömästi ja sama käsittely saattoi tulla muidenkin osaksi ilman erityistä syytä. En tiedä, lukiko Stalin nuorena Caesaria, mutta saattoipa lukeakin. Pidän sitä jopa todennäköisenä.

Roomalaisten niin sanotut kansalaishyveet, joista he kovin ylpeilivät, eivät Plutarkhoksen armottomassa valaistuksessa tee kovin suurta vaikutusta. Yleinen järjestys kaupungissa oli lähinnä olematon ja ailahteleva kansajoukko teki tuon tuostakin mitä sattui mieleen juolahtamaan. Kansan rakkauden osoituksena saattoi olla ruumiin ryöstäminen ja polttaminen jo Forumilla häthätää kasattujen penkkien, pöytien ja muun puutavaran avulla tehdyssä nuotiossa. Se oli Caesarinkin maallisen vaelluksen päätepisteenä.

Sen ohella, että Caesar oli täysin häikäilemätön pyrkyri ja julmuri, hän samaan aikaan hankki kansansuosiota julkisella surunilmauksella kuolleen puolisonsa johdosta. Kunnioitusta herätti myös ruumiiltaan hieman heiveröisen ja kaatumatautisen Caesarin henkilökohtainen urhoollisuus sodassa ja hänen uskomattomat taitonsa: hän pystyi ratsastaessaan sanelemaan kirjeitä, jopa useampia kerrallaan. Ilmeisesti joku vielä taitavampi kirjoitti ne sanelusta.

Kansalaissodassa Caesarin joukot murhasivat armottomasti toisia roomalaisia ja vastoin säädyllisyyttä ja hyviä tapoja hän antoi jopa pitää tällaisen tragedian johdosta triumfin. Selityksenä tosin oli, ettei silloin tarkoitettu Scipiosta, vaan tämän liittolaisesta, numidialaisten kuninkaasta Jubasta saavutettua voittoa.

Kun Caesarin moniin valtaoikeuksiin lisättiin vielä elinikäiset diktaattorin valtuudet, oli Rooman tasavalta tosiasiallisesti kukistettu häikäilemättömän usurpaattorin toimesta. Kansa, joka oli kyllästynyt kansalaissodan loputtomaan kurjuuteen, oli valmis hyväksymään tämän ja oligarkin arkkivihollinen Cicero oli jopa ensimmäinen, joka senaatissa ryhtyi ajamaan Caesarille erityisiä kunnianosoituksia, jollaiset kuuluivat vain jumalille.

Tasavaltalaiset muodot säilytettiin, mutta tosiasiassa perustettiin tyrannivalta. Itse asiassa luultiin tuon tunkeilijan pyrkivän kuninkaaksi, vaikka hän komeasti torjui tarjotun diadeemin. Kun ylenpalttiset kunnianosoitukset joka tapauksessa ärsyttivät ylimystöä, vaikka Caesar saavutti kiistattomia menestyksiä, kypsyi suunnitelma murhasta, jonka etummaisia toteuttajia oli Brutus (oikeastaan tyhmyri, brutaali), jonka Caesar oli armahtanut ja nostamut suosioonsa.

Ennen kohtalokasta maaliskuun idus-päivää nähtiin moninaisia enteitä: taivaalla oli tulenloimuja ja kuultiin kovia ääniä. Myös erämaan linnut ilmestyivät kaupunkeihin ja erään sotilaan kädestä oli leimahtanut liekki ilmoille. Myöskään eräältä Caesarin uhraamalta eläimeltä ei löytynyt sydäntä, mikä oli valtava ihme.

Murhatyö oli kaamea rituaali ja ennen sistä myös Cassius, yksi salaliittolaisista, joka oikeastaan oli epikurolainen eikä uskonut jumaliin, katsoi Pompeiuksen patsasta ja rukoili.

Murhan jälkeen Brutusta ei ilman muuta leimattu rikolliseksi, vaan hänelle myönnettiin käskynhaltijanvirka ja sopivat kunnianosoitukset. Vasta kun Caesarin testamentti avattiin ja todettiin, miten paljon hän oli määrännyt annettavaksi kansalle lahjoja, alkoi roskajoukko polttaa murhaajien taloja ja repiä heitä kappaleiksi. Loppujen  lopuksi Caesarin suuri suojelushenki vaelsi halki maiden ja merien ja huolehti siitä, että murhaajille kostettiin. Sen, että jumalat eivät hyvöksyneet murhaa, osoittivat myös useat taivaan merkit, kukaan lukien auringon pimeneminen ja suuri pystötähti.

Mutta Caesarin poistuminen näyttämöltä ei merkinnyt vanhan roomalaisen tasavallan paluuta, vaan uusien oligarkkien tuloa, kunnes tavaksi tuli, että uudet hallitsijat hankkivat tyrannivallan, vaikkakin tasavallan tunnusten alla ja sen laitoksia lakkauttamatta. Keisareiksi ne itseään nimittivät, millä oli prestiisiä ainakin verrattuna Tarquinius Superbukseen kuninkuuteen. Mutta kenelle valta kuului kun sanottiin, että sitä käyttää senaatti ja Rooman kansa, S.P.Q.R.?

Venäjä on tänään demokratia ja samoin USA, EU on jotakin, mistä ei saa tolkkua kukaan. Mutta kansa saattaa taas väsyä tolkuttomuuteen ja painaa päänsä ikeen alle, jos esille nousee henkilö, joka ei vain lupaa, vaan antaa jotakin? Globaalitalouden tuottamat ryöstösaaliit ovat taas valtavia ja oligarkeilla olisi mitä antaa. Mutta ehkäpä politiikka ei heitä kiinnosta, koska se joka tapauksessa jo on  alistettu heidän eduilleen?

Vihapuheen aikoina sanottua ja pääteltyä

Ajankohtaisia aforismeja

-”Eskoni tyhmä? Se on vale ja vihapuhe, kateudesta siinnyt!”

-”Ellei saappaita olisi, eipä taitaisi olla jalkojakaan!”

Mustan ruudin maaginen voima

Mustan ruudin taika

Kukapa varttuneeseen ikään ehtinyt maamme miespuolinen kansalainen ei olisi joskus tehnyt mustaa ruutia. Iän mukana tosin monet näyttävät luopuneen harrastuksesta, mikä on sääli, ainakin, ellei yhtä hyviä tai parempia harrastuksia ole löytynyt tilalle.

Luulen joka tapauksessa, että nyt olisi yli 65-vuotiaiden alan harrastajien aika virittää harrastus uudelleen. Sehän vaatii tiettyä lapsellisuutta, mutta lienee juuri siksi erityisen hyvää valmistusta taivasten valtakuntaan. Pääseekö sinne, on tietenkin vaikea kysymys. Muistan joka tapauksessa tarinan 1950-luvulta, kun ajan tavan mukaan oli valmistettu mahtava latinki kiven tai kannon räjäyttämiseksi ja se paukahti ennen aikojaan. Kun kyynelehtivä vaimo tuli paikalle ja kyseli, mahtoiko se Heikki päästä edes taivaaseen, tuumasivat miehet vakavina, että kyllä se ainakin sinne päin näytti lähtevän…

Se, joka muistaa, miten komeasti kannot ns. kantopommeilla lensivät puunlatvoja korkeammalle, ymmärtävät mistä oli kyse. Kantopommithan olivat savuttomalla ruudilla täytettyjä pahviputkia. Niiden räjähdyskiivaus eli brisanssi oli sen verran matala, etteivät ne hajottaneet kantoa pikku lastuiksi, vaan pitivät sen koossa ja kiskoivat juuretkin mukanaan. Kiviin ne eivät oikein tehonneet, paitsi heittopanoksina,  mutta eipä taas ainakaan amatöörin kannattanut dynamiitilla ruveta kantoja ”ampumaan”, kuten sanottiin.

Silloin nimittäin, kotitalouskäytöässä, puhuttiin aina ”ampumisesta” ja kun tulilanka oli sytytetty, huudettiin ”ampu tulee”! Se oli osuvasti sanottu myös sikäli, että ruuti eri ole varsinainen räjähdysaine, vaan ampuma-aine, jonka kyllä taitava ja tohelo käyttäjä saa myös räjähtämään brisanttisesti. Dynamiitit, nitroglyseroli ja pyroksyliini räjähtävät monien kilometrien sekuntinopeudella, kun taas pyssyn piipussa tarvitaan vain muutama sata. Liian suuri nopeus särkisi ne.

Nykyaikaisen kiväärinluodin lähtönopeus on jotakin seitsemänsataa metriä sekunnissa, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin mustalla ruudilla on mahdollista. Tosin myös nykyaikaisissa pistooleissa kuten kunnianarvoisassa Colt 45:ssä luodin lähtönopeus on vain vaatimattomat 250 m/s, mutta ei sitäkään kauan ehdi karkuun juosta.

Ruotsin sotamuseossa on havainnollinen osasto, jossa on kuvattu erilaisilla aseilla aikaan saatuja jälkiä. Vanhalla mustaruutimusketilla sen kaikesta komeudesta huolimatta, on läpäisykyky sekä kantomatka aika vaatimaton verrattuna nykyaikaisiin aseisiin, joiden pikkuruiset luodit tekevät pahaa jälkeä. Mutta kenelläpä onkaan komeampi suuliekki ja savun pöllähdys? Suuliekkihän, kuten myös savu, on asia, jota sotilasaseissa yritetään karttaa minkä voidaan, liekki sokaisee ja paljastaa ja savu estää näkemisen.

Mutta mustan ruudin leimahdus ja pöllähdys antavat sellaisen moraalisen täräyksen, että vihollinen, mikäli on uskova, tekee ristinmerkin tai huutaa vaikkapa ”allahu akbar!” Ennen muinoin tykkimiesten epäiltiin palvelevan joitakin saatanallisia voimia ja mustan ruudin salaperäiset ominaisuudet tekivät siitä myös kauhistuttavan, mitä se olikin. Ruutia varastoitiin valtavia määriä ja jos se vain jostakin sai kipinän, olivat seuraukset järisyttäviä.

Ruudin valmistus oli kerran suurimittaista toimintaa. Salpietaria keitettiin hevosten virtsasta, jota oli kertynyt tallien alusille. Rikki, tuo helvetinkatkuinen aine, lienee meillä ollut tuontitavaraa, mutta hiiltä, erityisesti lehtipuuhiiltä voitiin aina saada kuivatislaamalla puuta miilussa. Näitä kun sekoitettiin tunnetussa suhteessa, sotkettiin veteen ja sitten kuivatettiin, saatiin ruutia, joka oli vielä hienonnettava sopiviksi paloiksi. Niin sanottua kiviruutia olen joskus itsekin käyttänyt ja se koostuu noin herneen kokoisista ja vähän suuremmista ja pienemmistä palloista, jota ovat kauniin kiiltäviä. Kun sellaista koskettaa palavalla tulitikulla, se häivää yhtäkkiä tupsahtaen ja jättää jälkeensä komean valkoisen savurenkaan.

Tällaista ruutia voi käyttää myös tykeissä. Hienojakoisen pistooli- tai kivääriruudin käyttämistä on sen sijaan kavahdettava, ellei halua ennenaikaista taivasmatkaa. Mustaruuti on myös pakattava tiukasti aseen piippuun, jotta se palaisi sopivalla nopeudella. Muuten se on kätevä ja vaarallinen aine sikäli, ettei liekin lisäksi tarvita mitään detonaattoria. Ero useimpiin räjähteisiin on oleellinen. Ruudin ongelma on, että se on hygroskooppista ja nassakat pitäisi silloin tällöin kauniilla ilmalla avata ja kuivattaa ruuti auringossa. Väitetään, että Poltavan taistelussa ruotsalaisilla oli kosteaa ruutia, joka vain hieman tupsahti ammuttaessa ”kuin rukkasia olisi lyöty yhteen”.

Luulen, ettei ruudin voittokulku sotalaitoksessa niinkään perustunut ruutiaseiden tehoon, kuin niiden pirullisuuteen: riippumatta miehen voimista ne lennättivät näkymättömän tappajan kauas. Vaikka suustaladattavan musketin lataaminen vaati jopa sata temppua ja oli äärimmäisen hankalaa ja häiriöaltista ainakin lunttulukkoisten kanssa pelattaessa, siitä hommasta vain tuli sotaväen perustaito. Sateen sattuessa taistelu oli paras peruuttaa, kun luntut sammuivat ja sankkiruuti otti kosteutta.

Tilannetta ei parantanut lopullisesti 1700-luvun piilukko tai edes 1800-luvun nallilukko. Vasta metallihylsyiset takaaladattavat kestivät sateenkin. Voin vain kuvitella, millaista jälkeä vikkelä jousiampuja olisi saattanut tehdä pystyssä seisovien latailijoiden keskuudessa. Hän olisi ehtinyt ampua ainakin kymmenen tähdättyä laukausta siinä kun musketööri sai aseensa kerran ladattua ja laukaistua. Myös jalkajousta eli arbalettia olisi ehtinyt muutaman kerran käyttää ja sen teho kyllä kaiketi vastasi musketin tehoa.

Itselläni on pari piilukkoasetta ja lisäksi USA:n ratsuväen viimeinen suustaladattava, vuoden 1859 mallinen ratsupistooli, Antonio Zolin valmistama kopio. Aseen kaliiperi on .58  eli haulikon luokkaa ja se on tietenkin nallilukkoinen. Sen lataaminen on yksinkertaistettua verrattuna piilukkomalleihin eikä siinä tarvita esimerkiksi rasvalappuja. Mutta voin vain kuvitella, että oli siinä oma hommansa laukkaavan hevosen selässä, kun intiaanit ahdistelivat lataajaa mikä milläkin astalolla.

Rataslukkopistoolit ja kivääritkin olivat käytössä jo 1500-luvulla ja niitä katsellessa ymmärtää, ettei varsinaisesta ampumatarkkuudesta voinut paljon puhua, kun aseen laukaiseminen aiheutti hirmuisen mekaanisen hässäkän, jossa painavat osat muuttivat aseen tasapainoa.

Mutta mitäpä näistä tussareista. Itse sanakin on saanut hieman halventavan kaiun, koska tussareilla tarkoitettiin sodan jälkeen niitä kaameita rakennelmia, joilla pojat hankkivat itselleen näön tai sormien menetyksen. Joskus ennen studsare oli Ruotsin armeijan komeimpia aseita, jollaisia vihollinen oppi kunnioittamaan. Meillähän oli Savon jääkäreitä, joiden taistelutapa yhtyneenä sopivaan aseeseen auttoi tekemään viholliselle aika orvon olon. Liikkuminen pieninä osastoina Savon korpiteillä oli äärimmäisen vaarallista puuhaa hyökkääjälle.

Mutta kyllä tykistö oli se, joka vaikuttavimman efektin sai aikaan. Se, joka on osallistunut Porrrassalmen taisteluun –tarkoitan niitä uusintoja, joita siellä on pidetty- ymmärtää mistä on kysymys. Rautpohjan tykistö on siellä ammuskellut tietääkseni vain 3 ja 6-naulaisilla tykeillä, kuten aikoinaankin enimmäkseen tehtiin, mutta kyllä se komealta kuulostaa ja näyttääkin.

Toisin kuin luulisi, noilla pikku tykeillä myös aikoinaan aiheutettiin varsin paljon tappioita vastapuolelle. Tuntuu siltä, että myös 1700- ja 1800-luvun sodissa tykistö olisi ollut ratkaiseva ase kaikesta kömpelyydestäänn huolimatta. Se pönkitti omien joukkojen moraalia ja lamautti vastustajan. Pystyttinhän tykillä vaikuttamaan viholliseen hyvinkin kaukaa, mikäli olosuhteet sen muuten sallivat. Kranaatit ja polttokuulat kuuluivat usein arsenaaliin, kuten ehdottomasti myös kartessit, joiden vaikutusta aikalaiset yleensä kauhistuksella muistelevat.

Kun kolminaulainen tykki jo ärjäisee aika vaikuttavasti, voidaan kuvitella, millainen vaikutus on 24 tai 35 naulaisella järeällä aseella. Sellaisia ei oikein pystynyt maanteitä pitkin kuljettelemaan, joten niitä tapasi enimmäkseen laivastoista. Mutta siellä niitä sitten riittikin.

Linjalaivassa saattoi tykkejä olla jopa yli sata. Niistä muutamat olivat järeitä karronadeja, joilla voitiin ampua metalliromua vihollislaivan kansille tai takilaan ja loput yleensä ampuivat kuulia, jotka läpäisivät paksunkin tammikyljen, suottahan niitä muuten olisi ammuskeltu.

Maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin kuuluivat Viipurin läpimurto vuonna 1790 ja sitä lähes välittömästi seurannut Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa ruotsalaiset onnistuivat lyömään perin pohjin Nassau-Siegenin prinssin komentaman Venäjän laivaston. Näitä vaiheita kannattaisi nostaa hieman historiasta esille pelkästään jo niiden valtavan mittasuhteiden takia, Trafalgariin niitä voidaan hyvinkin verrata. Voitaisiinhan niitä käyttää esim. rauhankasvatukseen, kuten  kai muutkin tekevät. Hm.

Ruotsalaisten salainen ase, kuten joskus on jo tullut mainittua, oli näissä taistoissa kevyt ja halvalla rakennettu tykkivene, kaksitykkinen sluuppi tai yksitykkinen jolla, jotka kykenivät tekemään pahaa isommilleen. Venäläiset ottivat Kustaan sodasta opikseen ja alkoivat rakentaa tuollaisia aluksia sarjatyönä. 1800-luvun alussa kertoo asiaa tutkinut Jyrki Paaskoski tuollaisia tykkijollia olleen Ruotsinsalmessa eli Kotkassa yli sata kappaletta valmiina vastaamaan Kustaa IV:n haastavaan politiikkaan. Samaan aikaan niitä oli Saimaalla Venäjän puolelle yli 30 ja Ruotsin puolella saman verran, jos nyt oikein muistan.

Suomen sodassa tällaiset sota-alukset olivat tärkeimpiä tyyppejä. Tanska, joka pullikoi Englantia vastaan, joutui sen provosoimattoman preventiivisen hyökkäyksen kohteeksi ja menetti laivastonsa. Tässä onnettomassa tilanteessa se oli englantilaisten kaapparien ja suoranaisten merirosvojen armoille ellei olisi ruvettu rakentamaan tykkijollalaivastoa. Niitä tehtiinkin valtavia määriä ja Norjassa ne muodostivat meripuolustuksen rungon vielä Krimin sodan aikoihin. Myös ruotsalaiset saivat vuonna 1814 havaita vastassaan olevan uhkaava tykkijollalaivasto, joka Norjan vuonoissa oli kova sana. Avomerellehän niillä ei olut asiaa.

Nyt, kun historian elävöittäminen on tullut päivän sanaksi, ollaan tykkijollia taas rakentamassa. Norjan Risössä sellainen tehtiin jo neljännesvuosisata sitten ja se purjehtii yhä ja suorittaa monenmoista palvelusta, muun muassa toistaa vanhan taistelun kulkua. Myös vihkiparit tykkäävät juhlistaa suurta hetkeään parilla kunnon tykinlaukauksella. Olen pistänyt sellaisesta kuvan FB:hen.

Nyt ollaan myös Tanskassa rakentamassa tykkijollaa ja sama tulee tapahtumaan myös Saimaalla. Helmikuun 9. päivänä kokontuvat edistysmieliset maakunnan miehen Savonlinnan maakuntamuseolle neuvonpitoon, jossa asiaa esitellään ja myös tehtäneen asian ja alueen arvon mukaisia päätöksiä.

Minulla oli onni käydä tässä maanantaina Risössä tutustumassa sikäläisiin puulaivan rakentajiin. Yhteispohjoismainen tykkivenelaivasto häämöttää! Liiallisen Natovetoisuuden välttämiseksi olisi mukaan hyvä saada myös venäläisiä aluksia, sillä, istu ja pala! kaikissa maissa tehtiin näitä laivoja periaatteessa aivan samojen, Ruotsin suuren laivanrakentajan Af Chapmanin kehittämän mallin mukaan.

Mutta enemmän näistä tuonnempana. Pitäkäämme ruuti kuivana!