Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

Kyynisen pelkuruuden aika

Kyynisen hurskastelun aika

 

Aikoinaan oli tapana paheksua sitä antiikin aikakautta, jolloin sofistit myivät palveluksiaan eniten tarjoavalle ja olivat valmiit aina tarvittaessa todistamaan mustan valkoiseksi ja päinvastoin. Siihenhän heidän taitonsa juuri tähtäsi, ei mihinkään totuuteen, jonka olemassaoloa ei edes tunnustettu.

Tämä oli epäilemättä irvikuva menneisyydestä, mutta tätä meidän omaa aikaamme ja poliittista kulttuuriamme se kuvaa erinomaisesti.

Aikakausi, jolloin yliopistojen tietyillä laitoksilla keskitytään postmodernissa hengessä opettamaan todellisuuden loputonta konstruoitavuutta ja aristotelisten eli essentialististen olettamien sallimattomuutta, ei enää etsi totuutta sen pyhällä paikalla, eikä edes sitä tunnusta. Olisi kevytmielistä olettaa, ettei asialla ole laajempiakin vaikutuksia koulutettujen ihmisten ajatteluun.

Lehdistön surkea tila ja sen täydellinen kykenemättömyys itsekritiikkiin tuli kaikkien katseltavaksi viimeistään niin sanotun hihamerkkijutun yhteydessä. Laatulehtenä esiintyvä maan suurin sanomalehti rummutti kyynisesti päivästä toiseen läpinäkyvän valheellista tarinaa siitä, että joku olisi vaatinut ulkomaalaisten merkitsemistä hihamerkeillä. Muut lehdet menivät perässä eikä tehokasta katumusta ole koskaan kuulunut. Itsekehua on liikkeellä sitäkin enemmän.

Toki hihamerkkijuttu oli vain yksi detalji koko nykyisessä tarkoitushakuiseksi viritetyn journalismin kentässä, mutta avoimen kyynisyytensä puolesta juuri se sopii hyvin edustamaan lehdistön ja yleensä median tasoa yleisemminkin.

Oikeuslaitos on toimivan yhteiskunnan keskeisen tärkeä instituutio. Sen sairaudet ovat olleet jo vuosia näkyvissä. Täysin poliittiset ratkaisut muka kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ovat nyt jo arkipäivää, sitä mitä olemme tottuneet olettamaan.

Kun vielä talouselämäkin on mennyt mukaan julkisuutta tanssittavien muotihuijarien kelkkaan ja julistaa joka käänteessä ehdottomasti kannattavansa aivan tiettyjä –niitä ainoita oikeita- arvoja ja mielipiteitä, olemme jo tulleet kauaksi siitä pluralistisesta yhteiskunnasta, jonka tulemista 1960-luvun sosiologit julistivat. Suvaitsevaisuuden sijasta toimii sillä nimikkeellä ratsastava ajatuspoliisi.

Kansanedustaja Mäenpään syyttämisjuttu, jossa suoritettiin esitutkinta, mutta joka sitten raukesi eduskunnassa täpärän äänestyksen jälkeen, on hyvin kuvaava tapaus. Siinä tulevat räikeästi esille se, miten valheellinen tulkinta tehdään, miten se muuttuu totuudeksi, jota ei uskalleta epäillä ja miten valheen hiljaisesti hyväksyvät ne, jotka ovat riippuvaisia yleisestä mielipiteestä ja typerän vaalikarjan kannatuksesta.

Ei ole mitään syytä riemuita siitä, että Mäenpään tapauksessa oikeusjuttu jäi nostamatta. Toki se perustui aivan mielivaltaiseen ja avoimesti typerään tulkintaan kansanedustajan eduskuntapuheesta, mutta valtakunnansyyttäjä, joka viime aikoina on jo useaan otteeseen herättänyt ansaittua huomiota, kiiruhti joka tapauksessa lausumaan mielipiteenään (!) että oikeudessa olisi kyllä tullut langettava tuomio.

Kun itse tuota eduskuntapuheenvuoroa lukee, vakuuttuu siitä, ettei normaalijärkinen ihminen sen johdosta missään tapauksessa tee sellaista johtopäätöstä, että puhujan mielestä maahamme saapuneet turvapaikkaoikeuden väärinkäyttäjät olisi suorastaan tuhottava. Sellaistahan ei myöskään sanota siinä hallitusohjelman kohdassa, jossa puhutaan vieraslajeista ja johon kansanedustaja viittasi. Siinä puhuttiin lainsäädännöllisistä- ja rahoitusinstrumenteista.

Silti kantelijat väänsivät aivan häikäilemättä tarinaa siitä, että kyseessä oli tunnistettavan ihmisryhmän dehumanisointi, jollaisesta alkaa joukkotuhonta… Kyseessä oli siis törkeä kiihotus kansanryhmää vastaan.

Väite on niin typerä, ettei yliopistollisen loppututkinnon suorittaneen voi katsoa uskoneen siihen. Ainoa mahdollinen selitys on kyynisyys. Kun puheessa mainitaan asia, jollaista voitaisiin abstraktisti ajatellen kuvitella käytettävän myös kansamurhaan yllyttämisessä, tehdäänkin johtopäätös, että tässä meillä nyt on corpus delicti: dehumanisointi, rikos ihmiskuntaa vastaan, kansanmurhan valmistelu ja mitä vielä voisi keksiä. Polttouunien luukuthan ne tässä kolisevat.

On äärimmäisen outoa, että useampikin juristi meni ilman vastaväitteitä tähän äärimmäisen tarkoitushakuiseen tulkintaan sen sijaan, että olisi miettinyt, mitä puhuja tarkoitti. ”Vieraslajien torjuntaan” viittaamisesta tehtiin aivan erikoislaatuinen tulkinta, jolla ei ollut mitään tekemistä itse puheen kanssa.

Vastaavaa aivan mielivaltaista tulkintaa sovellettiin aikoinaan myös Jussi Halla-ahon puheenvuoroon, jossa hän halusi kokeilla sananvapauden rajoja. Omasta kontekstistaan irrotettuna asiasta saatiinkin tehtyä rikos ja puheenvuoron esittäjästä kiihotusrikoksesta tuomittu henkilö, rikollinen.

Meillä alkaa nyt olla kovin paljon noita ajatusrikollisia, niitä riittää raamatunsiteeraajasta väestönkasvun kannattajiin. Huolestuttavaa on, että niin monet nielevät kakistelematta sen periaatteen, että vielä hiljattain normaalina ajatteluna pidetyistä mielipiteistä voidaan rangaista ja että mielipiteistä yleensä voidaan rangaista.

Kun reilusti yli puolet kansanedustajista oli valmis laskemaan syyttäjän ja vieläpä aivan tiettyyn herostraattiseen maineeseen nousseen ja poliittisesti itsensä kompromettoineen syyttäjän nostamaan juttua edustajatoverin eduskuntapuheesta, on tilanne erittäin hälyttävä.

On pakko todeta, että tuo äänestystulos oli minulle suuri pettymys, sillä se osoitti sen, miten valmiita kansanedustajat ovat hyväksymään valheen.

Taas kerran on mahdotonta uskoa edustajien suuren joukon olleen niin tyhmiä, että olisivat ihan oikeasti katsoneet jonkin rikoksen tapahtuneen.

Mutta puolueet ja kansanedustajat joutuvat pelaamaan tyhmimpien ehdoilla. Kun oikein ammattilakimiehet ovat jutun nostaneet ja selittäneet rikoksen tapahtuneeksi, vaatii moraalista rohkeutta selittää, ettei näin ole.

Tässä tapauksessa ei varmastikaan ole sinänsä uskottu tuon juristien brännvinsadvokatyrin totuudellisuuteen, mutta kun todistustaakka jäisi sille, joka ei mene lauman mukana, olisi se monelle liian vaikea asema. Tyhmimmistä en puhu tässä yhteydessä mitään, mutta luulen, että heitä oli tässä kyynisessä näytelmässä vähemmistö.

Ei kansanedustajan ole tällaisessa tapauksessa sopivaa luopua itsenäisestä ajattelusta ja piiloutua jonkun juristin selän taakse. Ei hänen muutenkaan kuulu toimessaan olla minkään politiikan asiantuntijan palvelijana, hän edustaa poliittista tahtoa. Ellei hänellä ole tahtoa, hän on väärässä paikassa.

Löytyihän sieltä eduskunnasta sentään vielä miehiä, jotka uskalsivat ajatella omilla aivoillaan. Naisia siihen joukkoon ei jostakin syystä monta kuulunutkaan, en rupea pohdiskelemaan miksi.

Mutta ei näitä oikeuden ja totuuden noudattajia monta ollut. Osittain asia selittyy valtiosäännön vastaisesta ns. puoluekurista, mutta ei suinkaan kokonaan. Monille annettiin harvinainen tilaisuus päättää itse ja he käyttivät sen, kuten käyttivät. Osa toki pakeni salista tai karttoi tulemista paikalle.

Raamatussa kerrotaan aikoinaan, että Sodoma ja Gomorra tuhottiin tulella ja tulikivellä siksi, ettei sieltä löytynyt riittävästi vanhurskaita. Luulen, että siellä oli kyllä paljonkin hurskastelijoita, mutta se ei asiaa parantanut. Se nyt vain on eri asia.

Olen aina silloin tällöin siteerannut Solženitsyniä, joka oli aina poliittisesti epäkorrekti ja juuri siksi niin kunnioitettava. Ei pidä elää valheessa, hän sanoi kansalle.

Sitä kannattaa kysyä tänäänkin ja aivan erityisesti poliitikoilta, juristeilta ja journalisteilta: mikäli te ette kerran usko siihen, mitä teette, niin miksi te oikein teette sitä. Pelkuruus on huono isäntä ja huono omatunto on kurja päänalunen.

Vai uskotteko te sittenkin…?

Tasa-arvoa pukkaa

Demokratia ja "demokratia"

Sodan jälkeen maamme ns. edistykselliset piirit tusivat sattuneesta syystä suurta tarvettaSuomen demokratisoimiseen. Tämän touhun historiasta on olemassa neuvostoaikainen kirjakin "V borbe za demokratizatsiju Finljandii". Demokratisoinnissa suuri itäinen naapurimme tarjosi täkäläisille tovereille avokätisesti tukeaan, ei kuitenkaan aseellista, mikä kiivaimpia demokraatteja suuresti harmitti.
Mitäpä sanoakaan, suomalaisessa demokratiassa oli tuolloinkin puutteita ja aika tavallakin. Niitä kuitenkin koko ajan korjattiin minkä ehdittiin ja kyettiin. Kyllä suurin osa kansaa sen ymmärsi.
Jotkut eivät ymmärtäneet ja tietyt tyypit teeskentelivät, etteivät ymmärrä. Niinpä tavanomaisen ja perinteisen demokratian rinnalle tarjottiin ideaalitilaa, jota kutsuttiun kansandemokratiaksi, siis kansankansanvallaksi. Vasta tällaisen radikaalin mullistuksen sanottiin lopullisesti ratkaisevan ongelmat, tasa-arvohan oli epätäydellinen, kuten jokainen saattoi havaita, eikä valtakaan tasan jakautunut.
1940-luvn lopulla uusdemokratian adeptit joutuivat vastakkain perinteisen demokratian kannattajien kanssa. Nämä viittasivat Ranskan vallankumouksen tunnuksiin, vapaus, tasa-arvo ja veljeys. Heidän mielestään siinä oli koko demokratian ohjelma eikä sitä tarvinnut enää uudelleen keksiä.
 Yrjö "Jahvetti" Kilpeläinen ol näkyvä perinteisen demokratian puolustaja ja muut sevelisosialistit tietenkin myös. Heille riitti kannatusta. Uudenlaisena mainostettu "todellinen" demokratia haisi liikaa keskitysleireiltä ja teloittajilta. Sen yksimielisyys oli outoa ja mitä ilmeisimmin pakotettua.
Uusdemokratian edustajilla oli kyllä omia argumenttejaan- Heidän mielestään todellista tasa-arvoa ei suinkaan ollut pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo. Itse asiassa se ei suinkaan taannut huono-osaisille parempaa tulevaisuutta. Neuvpstoliitossa kaikki oli toisin, siellä ei tasa-arvo ollut ainoastaan mahdollista, vaan myös pakollista.
Tosiasiassa Neuvostoliiton läpeensä tehoton systeemi  taannut mitään muuta kuin mielivaltaa, joka oli ollut ominaista jo sen edeltäjälle, tsaristiselle hallinnolle, mutta osoittautui, että oli paljon niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. Etenkin noita uskovaisia oli ulkomailla, mutta riitti heitä kotimaassakin.
Suomea ei sitten koskaan sanan tuolloisessa merkityksessä "demokratisoitu". Sen sijaan tehtiin vuodesta toiseen sosiaalisia pikku parannuksia ja jossakin viheessa sitten maata alettiin nimittää maailman onnellisimmaksi ja sosiaalisesti kehittyneimmäksi ja niin edelleen. Vähänkö ihmiset kehuja keksivät, ainakin jos nille jonkinlaista katettakin löytyy.
Mutta eihän tämä kaikille riitä. Ei sitä tasa-arvoa ole vieläkäniety nin pitkälle, ettei enää mitään
olisi tekemättä. Ajatelkaamme vaikka palkkoja ja työoloja. Kyllä se niin on, että ihmisillä on aivan erilaiset palkat ja sitä paitsi parhaat usein juuri niillä, joilla on mukavimmat työt. Toisilla on myös komeat lukaalit ja toisilla kehnot. Yhdet ajaa mersuilla ja toiset vanhoilla toytoilla. Onko se oikein?
Tusinpa ovat asiat niin viimeisen päälle oikeudenmukaisesti kuin ne voisivat olla. Tuleepa mieleen takavuosilta muuan tutkimus, jossa todetiin, että maahamuuttajat asuivat köyhemmin kuin kantaväestö.
Selittäviä asianhaaroja toli löytyi, jos niitä viitsi ottaa huomioon: maahanmuuttajat olivat yleensä tulleet maahan pari vuotta aiemmin taskut tyhjinä, kanta-asukkaat taas yleensä suomalaisen tapaan säästäneet koko ikänsä asuntoonsa.
Olisiko oikeudenmukaisuus ollut sitä, että jokaisella olisi ollut samanlainen lukaali? Nyttemmin nämäin asiat lienevät kohdallaan, sillä yhteisknnan asunto heltiää lähes varmasti maahanmuuttajalle, mutta ei suinkaan noin vain kanta-asukkaalle. Ja ne eivät ole mitään slummiasuntoja ne. Eihän meillä ole slummejakaan -vielä.
Mutta vähänkö on muitakin ongelmia. Ministeri Ohisalo kertoo (yhäkin), että naisten euro on yhä vain 84 senttiä. Ne laskelmat, jotka osoittavat, tä tämä terustuu nimenomaan tehdyn työn määrään, nyähttää kokonaan menneen ministeriltä ohi korvien tai ymärryksen.
Mutta tämä nyt onvain yksi esimerkki  avan uudenlaisesta ja todella oikeasta tasa-arvokäsityksestä. Intersektionaalinen feminismi kertoo, että myös esimerkiksi ruskeat tytöt kohtaavat ties minkälaisia esiteitä tiellään kunnian kukkuloille. Niistä meillä muilla ei kuulemma ole aavistustakaan.
Itse olen huomannut monien tyttöjen yrittävän hinnalla millä tahansa tulla ruskeiksi, mikä masokismin laji sitten lieneekään kyseessä.Erään ruskeana tyttönä itseään mainostavan uhriutujan en ole huomannut sanoneen mitään tolkullista kokemastaa sorrosta, mutta hän lieneekin asian ainoa mahdollinen asiantuntija, mikä tekee meidän muiden ihmisten aseman yhteisessä keskustelussa kovin vaikeaksi.
Intersektionaalisen feminismin ideana näyttääkin olevan niin sanottujen etuoikeuksien poistaminen. Etuoikeuksia taas nauttivat kaikki muut, paitsi ne eri tavoin sorretut, vammaiiset mielensäpahoittajat ja puutteenalaiset, joiden marttyyriutta toisten on kumarrettava ja otettava siitä vastuu.
Eiväthän sorretut ja solvatut itse mistään ole vastuussa,sellaista olettaessamme luisuisimme traditionaaliseen demokratiakäsitykseen. Luoja varjelkoon moiselta häpeältä kunnianhimoista hallitustamme ja sitä lammaslaumaa, joka näyttää mäkättäen juoksevan sen hulluimpienkin ideoiden perässä.

Vapauden pettäjät ja poliisi

Alma mater ja poliisit

 

Kesällä 1973 pidettiin Moskovassa opiskelijoiden kansainväliset urheilukisat, universiadit. Niillä pohjustettiin jo vuoden 1980 olympialaisia. Turvallisuuteen panostettiin paljon, sillä edellisen vuoden Münchenin tapahtumat olivat tuoreessa muistissa.

Asuin itse yliopiston päärakennuksessa niin sanotuilla Lenin-vuorilla (Varpusvuoret), mutta läheinen ystävättäreni, tataarityttö oli jo lähtenyt oppilaitoksesta eikä hänellä ollut siellä enää asuntoa.

Halusimme kuitenkin ehdottomasti yöpyä yhdessä. Asiaa lienee mahdoton selittää nykyihmiselle, mutta se liittyi siihen, että sukupuolia oli tuohon aikaan kaksi ja se tuntui meistä molemmista erinomaiselta asialta.

Asiaa mutkisti se, että yliopiston ovilla sijaitsevissa propuskamökeissä oli nyt poliiseja, joita nimitettiin miliiseiksi, koska mikään instituutio ei suuren sosialistisen vallankumouksen perintöä kantavalla Venäjällä merkinnyt samaa, kuin kapitalistisissa maissa. Yleensä niiden merkitys oli aivan päinvastainen. Siis periaatteessa.

Propuskamummojen ohi oli yleensä ollut helppo päästä. Joskus joku vain vilahti siitä puolijuoksua ja huikkasi mummolle luulleensa, että täällä myydään olutta. Mummo vain nauroi, eikä kukaan tietysti perään juossut. Neuvostojen maassahan asiat aina sujuivat kansalaisten kesken.

Nyt siellä olivatkin miliisit, mikä oli jo hankalampi juttu. Muistan, että siellä me joka tapauksessa yön vietimme , sitä en muista, miten tyttö sinne pääsi.

Mutta kylläpä morsmaikkoni oli vihainen. Mustissa silmissä vain salamat sinkoilivat, kun hän sätti miliisejä, jotka olivat tunkeutuneet akateemisen vapauden pyhälle paikalle. Kun näytti kai siltä, ettei ihan ymmärtänyt koko asian järkyttävyyttä, hän kysyi, miltä tuntuisi, jos joutuisin katsomaan äitini raiskausta. Univormuniekoilla ei ollut mitään asiaa sinne, missä intelligenssin herruus ja akateeminen vapaus vallitsivat.

Tämä siis totalitaarisessa valtiossa aikana, jolloin yleinen usko aatteeseen oli vielä aika vahva ja tilastot osoittivat Neuvostoliiton tuota pikaa ohittavan kapitalistiset maat talouden alalla.

Tyttö oli itsekin taloustieteilijä ja oli joutunut kiistoihin opettajansa kanssa. Hän oli jopa sanonut, ettei koko marxilainen taloustiede ole tiedettä lainkaan, eikä hän välitä yrittää siitä sellaista tehdä.

Opettajan vastaus oli ollut ironinen, mutta ehkäpä hänkin pohjimmiltaan tajusi, kuka oli oikeassa. Tai sitten ei.

Tästä tuleekin mieleeni muuan venäläinen ystävä, joka työskenteli jossakin paikallisessa neuvostossa tehtävänään huolehtia siitä, että kansa oppi leniniläistä marxilaisuutta (marxism-leninizm). Se oli typerä homma, hän tokaisi. Ei sellaista kukaan tarvitse.

Mutta tässä jo etäännytään itse aiheesta, joka on totalitarismin ja poliisin suhde.

Minulla oli onni seurustella sellaisissa piireissä, jotka olivat henkisesti vapaita ja sanoivat arvelematta mielipiteensä kommunistihallinnosta. Kuitenkin jotkut, kuten juuri tämä tataarityttö, kannattivat sosialismia. Ihmisethän syntyvät tasa-arvoisina tai ainakin heille pitää turvata yhtäläiset mahdollisuudet syntyperästä riippumatta.  Näin hän innolla julisti.

Neuvostoliitossa edes tämä tasa-arvo ei toteutunut, hän vakuutti, mutta pahinta siellä oli vapauden puute ja valhe. Totta sai sentään puhua akateemisissa piireissä ja miehestä otettiin mittaa aina silloin, kun jotkut akateemikot mielistelivät hallintoa ja liittyivät toisinajattelijoiden mustauskampanjoihin.

Se oli kuitenkin viime kädessä vapaaehtoista toimintaa ja häntyröinti herätti pelkkää halveksuntaa ja jopa erittäin syvää halveksuntaa.

En voinut tässä olla vertaamatta tilannetta omaan maahani, jonka älymystön piiristä ei tuolloin tuntunut löytyvän yhtään vanhurskasta tai edes kohtuullisen rehellistä ihmistä. Jokainen vähintäänkin kehui Neuvostoliiton ihmeellistä tasa-arvoa ja vapautta, mikä sanomattomasti tympäisi niitä venäläisiä, jotka sitä joutuivat kuuntelemaan.

No, se oli silloin –entäpä nyt?

Kun tässä on päivästä toiseen saanut katsella erilaisten riemuidioottien eduskuntapuheenvuoroja, joissa jopa syvällä paatoksella huudetaan poliisia kansanvallan pyhälle paikalle estämään sananvapautta ja kun näkee, miten erilaiset ketkut ovat uskovinaan umpikieroja tulkintojaan poliittisten vastustajien puheista, tulee kyllä ikävä sitä ns. totalitarismia, jota joskus sain olla todistamassa.

Totalitarismi syntyy ennen muuta ihmisten pään sisässä. Jos he syystä tai toisesta ovat valmiita pettämään vapauden asian ja edistämään omaa ohjelmaansa vaikka sitten valheen avulla ja poliisivoimin, ollaan tilanteessa, joka muistuttaa maamme 1970-luvun älyllistä konkurssia.

Se, ettei totalitarismia silloin saatu aikaan myös poliisivalvonnan osalta, lienee johtunut ennen muuta onnellisesta sattumasta. Toki myös parlamentaarisella enemmistöllä oli silloin vielä sekä selkärankaa, että valtaa omassa talossaan.

En viitsi sanoa, mitä ajattelen niistä juristinketkuista, jotka ovat kyhänneet viattomasta sanailusta sellaisen skandaalin, että se heiluttelee koko parlamentin arvovaltaa. Sen parempia eivät ole ne älykääpiöt, jotka ovat juosseet heidän perässään käyttämään hyväksi selvästi valheellista tulkintaa.

Kun totuutta ja järkeä lakataan kunnioittamasta, ollaan sellaisella alueella, jolla alkaa syntyä hirviöitä. Eduskunta ei ole mikään yliopisto, mutta kansanvallan ylimpänä elimenä sekin on meidän äitimme. Sen häpäisijät tullaan kyllä muistamaan.

Dostojevskin parempi puolisko

Läheltä katsoen

 

Anna Dostojevskaja, Muistelmat. Suomentanut Eila Salminen. Kirjayhtymä 1985, 362 s.

 

Fjodor Dostojevskin toinen vaimo Anna oli tunnetusti suomalaista sukua, Miltopaeuksia. Hänen äitinsä ei koskaan edes kunnolla oppinut venäjää. Isä oli ukrainalaista sukua.

Dostojevskiin Anna tutustui toimiessaan tämän pikakirjoittajana. Avioliitosta tuli onnellinen ja se kesti neljätoista vuotta. Neljästä lapsesta kaksi kuoli nuorena.

Neron kanssa ei ollut aina helppoa tulla toimeen ja asiaa pahensi Dostojevskin kaatumatauti. Mielenliikutukset aiheuttivat kohtauksia. Pelihimo riivasi myös miestä ja kuten matematiikka todistaa, se johti suuriin rahallisiin menetyksiin aina siihen saakka kunnes kirjailija sai jostakin voimaa lopettaa koko järjettömän harrastuksensa.

Muistelmien mukaan Anna, joka oli miestään yli kaksikymmentä vuotta nuorempi, pilaili joskus varsin raa’asti tämän mustasukkaisuuden kustannuksella, mikä tuntuu sitäkin oudommalta, kun tietää Dostojevskin hermoheikkouden. Erikoiselta tuntuu myös se, että hän saattoi suorastaan lähettää Fjodorin kasinolle pelaamaan, jotta tämä virkistyisi.

Alituisesta rahapulasta huolimatta Dostojevskit lähtivät kerran ulkomaanmatkalle, joka kesti peräti neljä vuotta. Onnistuihan etätyö kirjailijalta siihenkin aikaan.

Ulkomailla sosiaaliset kontaktit jäivät usein hyvin vähäisiksi, vaikka venäläisiäkin löytyi etenkin Saksasta. Toki myös Dostojevskit puhuivat sekä saksaa että ranskaa. Teoksessa Talvisia muistiinpanoja kesän vaikutelmista kerrotaan herkullisesti, miten pariskunta ympäristöään arvosteli.

Dostojevski oli ajattelija eikä mikään poliitikko ja siksi myös täysin vieras ns. poliittisen korrektiuden idealle, olihan sillä tuohonkin aikaan jonkinlaisia ilmenemismuotoja.

Merkille pantavaa on, että hänen rehellinen suorasukaisuutensa luultavasti auttoi häntä saamaan vihamiesten ohella myös ystäviä ja ymmärtämystä korkeaa älyllistä tasoa edustavien poliittisten vastustajiensakin piiristä. Jonkin aikaa Fjodor Mihailovitš jopa toimitti taantumuksellisena pidettyä ruhtinas Meštšerskin Graždanin-lehteä ja koko aikakauden taantumuksellisuuden symboliksi nostettu K.P. Pobedonostsev oli hänen henkiystävänsä.

Silti myös Nekrasovin kaltainen radikaali oli niin ikään hänen hyvä ystävänsä ja hän tuli hyvin toimeen myös Turgenevin kanssa, niin pirullisen kuvan kun hän onkin tästä maalannut Riivaajien Karmazinovissa.

Muistelmissa kerrotaan myös vuoden 1880 kuuluisan Puškin puheen jälkitunnelmista. Puheen jälkeenhän oli seurannut suoranainen eri puolueiden yhtä äkillinen kuin yleinen, harras veljestyminen, joka vaikutti joukkosuggestiolta. Siitä ilmeisesti monet sitten jälkikäteen nolostuivat ja alkoivat panetella kirjailijaa.

Dostojevskajan kertomat monet aikansa tapahtumat, matkustamisen ongelmista terveydenhoitoon, huviloinnin käytännön ongelmiin ja rahaliikenteen järjestelyyn ovat omalta osaltaan kiinnostavia, mutta kiinnostavinta on toki kuvaus kirjailijan persoonasta ja siitä, miten monet yksityiskohdat ja hahmot eri romaaneihin saattoivat löytyä aivan lähiympäristöstä.

Dostojevskin kirjat ovat paksuja ja siihen on myös käytännöllinen syynsä: palkkiot maksettiin sivumäärän mukaan. Töitä oli tehtävä ahkerasti ja tarvittaessa kirjaa pidennettiin. Itse asiassa Dostojevski kyllä saattoi kirjoittaa tekstiä uusiksi pitkiäkin pätkiä ja kärsi syvästi siitä, että jotakin joskus julkaistiin raakileena.

Annalla oli käytännön järkeä, jota Mihaililta taas puuttui. Kun raha-asiat loppujen lopuksi saatiin kuntoon, oli se ainakin tämän kirjan mukaan vaimon ansiota.

Kirjailijaa pidettiin poliisin epäilyttävien luettelossa aina vanhoille päiville saakka ja tämä perustui siihen petraševskiläisten juttuun, jossa hänet aikoinaan oli tuomittu. Perinnöllinen aatelisarvokin palautettiin vasta myöhään eikä heti armahduksen jälkeen.

Kirjailijaa koetettiin myös häväistä. Hänen kerrottiin itse paljastaneen olevansa pedofiili, joka todella oli raiskannut lapsen tai ainakin niin sanotusti käyttänyt tätä hyväkseen. Anna on näistä väitteistä raivoissaan, mutta ei tietenkään pysty todistamaan sitä, etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kukapa pystyisi tuollaisiin todistuksiin ja juuri siksi loan heittäminen onkin niin tehokasta.

Mutta entäpä, jos syytökset pitivätkin paikkansa? Seuraisiko siitä, että kirjailijan tuotanto olisi arvioitava uudelleen, kukaties kaadettava patsaat, ehkä sensuroitava hänen tekstinsä ja niin edelleen?

Mitään näin hullua ei aikalaisten mieleen luultavasti koskaan tullut. Kirjat ovat kirjoja ja niiden kirjoittajan yksityiselämä on hänen yksityiselämäänsä.

Nykyäänhän jopa tällainen alkeisasia on hämärtynyt kaikkein muodikkaimpien radikaalien yliskamarissa, mikä on lajissaan vakava merkki ajattelun rappeutumisesta yleensä.